tahdot; mutta näen että valehtelet. Miksi oikeastaan tahdot minua
pidättää? Olet niin rikas, ettei sinulta kosijoita koskaan puutu."
Niin sanoen hän meni.
Eikä hän ollut vielä ovea sulkenut, kun kaipaus ja tuska kaikessa
majesteetillisuudessaan astui Mariannen sydämeen.
Rakkaus, hänen oman sydämensä lapsi, tuli nyt esiin nurkasta, jonne
jääsilmät olivat hänet karkottaneet. Hän tuli nyt, tuo ikävöity; liian
myöhään. Nyt astui hän esiin, vakaana ja kaikkivaltiaana, ja kaipaus ja
tuska kantoivat hänen kuningasviittansa lievettä.
Kun Marianne nyt tosiaankin ymmärsi, että Gösta Berling oli hylännyt
hänet, hän tunsi aivan ruumiillista tuskaa, niin kauheata, että oli
kuin huumeessa. Hän painoi molemmat kätensä sydämelleen ja istui
tuntimäärin samalla paikalla, taistellen kyynelettömässä surussaan.
Ja hän kärsi itse, eikä se vieras, se näyttelijä. Hän itse juuri.
Miksi hänen isänsä oli tullut ja erottanut heidät toisistaan? Hänen
rakkautensahan ei ollut kuollut. Vain ollessaan heikkouden tilassa
sairauden jälkeen hän ei ollut tuntenut sen voimaa.
Oi Jumala, Jumala, että hän kadotti hänet. Oi Jumala, että hän oli
herännyt niin myöhään!
Ah, hän oli ainoa, hän oli hänen sydämensä valtias! Göstan puolelta hän
voi kärsiä kaikkea. Hänen kovuutensa ja pahat sanansa taivuttivat
Mariannea vain nöyrään rakkauteen. Jos Gösta olisi lyönyt häntä, hän
olisi kuin koira ryöminyt hänen luokseen ja suudellut hänen kättään.
Hän ei tiennyt mitä tehdä saadakseen viihdytystä tässä kalvavassa
kivussa.
Hän tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti äärettömällä kiireellä.
Ensin hän kirjoitti rakkaudestaan ja kaipuustaan. Sitten hän pyysi, ei
Göstan rakkautta, vaan armoa. Jonkinlaista runoa siitä tuli.
Kun hän lopetti, hän ajatteli, että jos Gösta saisi tämän nähdä, niin
varmaan hän toki uskoisi, että Marianne rakasti häntä. No, miksipä hän
ei lähettäisi kirjoitustaan hänelle? Seuraavana päivänä hän sen
lähettäisi, ja hän uskoi kyllä, että se toisi Göstan hänelle takaisin.
Seuraavana päivänä hän koki sieluntuskaa ja ristiriitain taistelua.
Kirjoitettu tuntui hänestä surkealta ja typerältä. Siinä ei ollut
loppusointuja eikä mittaa. Se oli paljasta proosaa. Gösta vain nauraisi
sellaisille säkeille.
Hänen ylpeytensä heräsi. Jos Gösta ei rakastanut häntä enää,
hirvittävää oli silloin alentua hänen rakkauttaan kerjäämään.
Joskus puikahti viisaus sanomaan hänelle, että hänen pitää olla
iloinen, kun on päässyt irti Göstasta ja suhteestaan ja kaikista
surkeista seurauksista, joita se olisi tuottanut.
Hänen sydämensä kivut olivat kuitenkin niin kauheat, että tunteet
lopultakin saivat voiton. Kolme päivää siitä, jolloin hän tietoisesti
näki rakkautensa, hän sai pistetyksi säkeensä kuoreen ja kirjoitetuksi
Gösta Berlingin nimen siihen. Niitä ei lähetetty kumminkaan. Ennenkuin
löysi sopivan kirjeenviejän hän sai kuulla Gösta Berlingistä semmoista
uutta, että tajusi, että oli myöhäistä enää voittaa häntä takaisin.
Mutta hänen elämänsä suruksi jäi, ettei hän ollut lähettänyt runoa
ajoissa, jolloin vielä olisi ehkä voinut hänet saada.
Kaikki hänen tuskansa kiertyi ja solmiutui tähän: "Kunpa en silloin
olisi vitkastellut niin kauan, jos en olisi viivytellyt niin monta
päivää!"
Elämän onnen tahi ainakin elämän todellisuuden olisivat ne hankkineet
hänelle, nuo kirjoitetut sanat. Hän oli varma, että ne olisivat tuoneet
Göstan takaisin hänelle.
Suru teki kuitenkin hänelle saman palveluksen kuin rakkaus. Se teki
hänet kokonaiseksi ihmiseksi, kykeneväksi antautumaan niin hyvään kuin
pahaan. Kuohuvat tunteet virtasivat vapaasti hänen sielussaan,
itsetarkastelun jään ja hyyn niitä estämättä. Niinpä hän tuli,
huolimatta rumuudestaan, hyvin rakastetuksi.
Sanotaan kuitenkin, ettei hän koskaan Gösta Berlingiä unohtanut. Hän
suri häntä niinkuin surraan hukattua elämää.
Ja hänen runoraukkansa, joita siihen aikaan hyvin paljon luettiin, ovat
kauan sitten joutuneet unhoon. Katsellessani niitä nyt ne kumminkin
tuntuvat oudon liikuttavilta: ne on piirretty tiheällä, sirolla
käsialalla, mutta paperi on jo kellastunut ja muste haalistunut. Koko
elämän kaipuu on solmittu noihin poloisiin sanoihin, ja minä kopioin
niitä mystillisestä tunteesta vavisten, ikäänkuin niissä piilisi
salaisia voimia.
Pyydän teitä lukemaan ne ja ajattelemaan niitä. Ken tietää mikä mahti
niillä olisi ollut, jos ne olisi lähetetty? Ovathan ne kyllin kiihkeitä
ollakseen todellisen tunteen todistuskappaleita. Ehkä ne olisivat
voineet tuoda Göstan takaisin hänelle.
Ne ovat liikuttavia ja helliä avuttoman muodottominakin. Kenpä toivoisi
niitä toisenlaisiksi. Kenpä tahtoisi ne riimin ja mitan kahleihin
kurotuiksi, ja kumminkin on niin haikeaa ajatella, että kerran ehkä
juuri tuo epätäydellisyys esti häntä lähettämästä niitä ajoissa.
Pyydän lukemaan ne ja rakastamaan niitä. Suuren vaivan ahdistama
ihminen on ne kirjoittanut.
Laps, olet lempinyt; koskaan et
nyt rakkauden riemua maistaa saa.
Myrsky on sielusi myllertänyt.
Sa iloitse, rauhan sait!
Ei riemus tornikorkeat kuohut käy.
Sa iloitse, rauhan sait!
Ei syöstä sua tuskien syvyyksiin,
ei koskaan, ei!
Laps, olet lempinyt; koskaan ei
sun sielusi loimua nyt.
Sinä olithan kuin kulo kuivunut
ja hetkeksi liekkihin leimahdit.
Tieltä tuhkan ja sauhun tupruavan
lens' taivahan linnut kirkuen pois.
Ne palatkoot! Enää sa et palaa, et --
Laps, olet lempinyt; koskaan et
nyt rakkauden ääntä kuulla saa!
Sun sydämesi voima kuin uupunut laps,
joka koulunpenkillään ikävöi
ulos vapauteen sekä leikkiin,
mut kukaan ei kutsu nyt.
Niin on se kuin vartio unhoon jäänyt:
ei kutsuta, ei!
Laps, ainoas mennyt on, mennyt
kera rakkaus kaikki ja riemu sen.
Hän, jota lemmit, kuin neuvonut ois
sinut siivin hän ilmoja liitelemään!
Jota lemmit, kuin ainoan turvatun paikan
kyläss' antanut sulle hän hukkuvass' ois,
hän on mennyt, hän joka yksin
sydän-uksesi avata ties.
Yhtä ainoista anelen sulta, mun rakkaani:
älä koskaan vihallas minua kuormaa;
Juur heikoin heikoista maan eikö ole se ihmissydän?
Miten voisi se elää viiltävän mietteen alla,
että vaivaksi toisen se oisi?
Minun rakkaani, jos sinä surmata mielit,
ei tikari tarpeen, äl' osta myrkkyä, köyttäkään!
Mun suo vain tietää, että mun poies sa tahdot
maan vihreän piiristä, valtakunnista elon.
Ja kohta ma hautaani vaivun!
Elon elämän annoit mulle. Rakkauden soit.
Nyt pois otat lahjasi! Oi, hyvin tiedän sen.
Mut vihaksi sit' elä muuta!
Rakas sentään on elo mulle. Se muista, oi!
Mut tiedän: ma kuolen vihan kuorman alle!
Kymmenes luku
NUORI KREIVITÄR
Nuori kreivitär makaa kello kymmeneen aamulla ja haluaa, että joka
päivä on tuoretta leipää aamiaispöydässä. Nuori kreivitär harrastaa
kehäompelua ja runoutta. Hän ei piittaa kutomisesta eikä ruoanlaitosta.
Nuori kreivitär on hemmoteltu.
Mutta nuori kreivitär on iloinen ja antaa ilonsa paistaa kaikkeen ja
kaikkialle. Annetaan niin mielellään anteeksi hänen pitkä aamu-unensa
ja hänen tuore leipänsä, sillä hän on tavattoman aulis köyhille ja
ystävällinen kaikille.
Nuoren kreivittären isä on ruotsalainen aatelismies, joka on asunut
koko ikänsä Italiassa, missä häntä on pidättänyt kaunis maa ja kauniin
maan kaunis tytär. Kun kreivi Henrik Dohna matkusti Italiaan, hän
joutui tämän ylimyksen kotiin, tutustui hänen tyttäriinsä, nai yhden
heistä ja toi hänet mukanaan Ruotsiin.
Kreivitär, joka oli aina osannut ruotsia ja oli kasvatettu rakastamaan
kaikkea ruotsalaista, viihtyy hyvin karhujen maan perukassa. Hän
pyörähtelee niin iloisesti siinä pitkässä huvien katrillissa, joka
viuhuu ympäri Lövenin pitkän järven rantoja, että luulisi hänen aina
eläneen täällä. Vähän hän tosiaan ymmärtää, mitä on kreivittären arvo.
Ei komeuden tavoittelua, ei jäykkyyttä, ei alentuvaa arvokkuutta ole
tässä nuoressa, iloisessa olennossa.
Vanhat herrat pitivät enimmän nuoresta kreivittärestä. Oli merkillistä,
millainen menestys hänellä oli näiden piirissä. Kun he näkivät hänet
tanssiaisissa, voi olla varma, että he kaikki, niin hyvin Munkerudin
laamanni ja Bron rovasti kuin Melchior Sinclairekin ja Bergan kapteeni,
selittivät rouvilleen mitä luottamuksellisimmin, että jos he olisivat
tavanneet nuoren kreivittären neljäkymmentä tai kolmekymmentä vuotta
sitten...
"Niin, silloin hän tosin ei ollut vielä syntynyt", sanoivat vanhat
rouvat.
Ja seuraavalla kerralla nuoren kreivittären tavatessaan kiusottelevat
rouvat häntä, että hän ryöstää heiltä vanhain herrain sydämet.
Vanhat rouvat katselevat häntä ikäänkuin huolissaan. He muistavat niin
hyvin kreivitär Märtan. Yhtä iloinen ja hyvä ja rakastettu oli hänkin
ollut tullessaan ensi kerran Bergaan, Ja hänestä oli tullut vain
turhamainen ja huvinhaluinen koketti, joka ei nyt voi ajatella mitään
muuta kuin huvejansa. "Olisipa hänellä mies, joka panisi hänet työhön!"
sanovat vanhat rouvat. "Jospa hän osaisi kutoa kangasta!" Sillä
kankaankutominen lohduttaa kaikissa suruissa, se nielee kaikki
harrastukset, se on ollut monen naisen pelastus.
Nuori kreivitär tahtoo mielellään tulla hyväksi perheenäidiksi. Hän ei
tiedä mitään parempaa kuin onnellisen vaimon elämä hyvässä kodissa, ja
hän tulee usein suurissa pidoissa istumaan vanhusten joukkoon.
"Henrik tahtoisi niin kovin, että minusta tulisi yhtä hyvä emäntä",
sanoo hän, "kuin hänen äitinsä oli. Opettakaa minua kutomaan kankaita."
Silloin huokaavat vanhat rouvat kaksinaisesti: ensiksi Henrik-kreivin
tähden, joka voi uskoa, että hänen äitinsä oli kunnon emäntä, ja
toiseksi suurien vaikeuksien vuoksi, joihin joutuisi, jos ryhtyisi
opettamaan tälle nuorelle, tietämättömälle olennolle niin mutkallisia
salaisuuksia. Tarvitsi virkkaa hänelle vain pasmasta ja tutkaimesta,
niidestä ja haasta, yksiniitisestä ja kaksivartisesta, niin hänen
päänsä jo meni pyörälle; mitä sitten ridantoimikkaasta ja
hanhensilmästä ja kilpikankaasta!
Kukaan, joka vain nuoren kreivittären näkee, ei voi olla
ihmettelemättä, miksi hän on mennyt tuhmalle Henrik-kreiville.
Voi sitä raukkaa, joka on niin tuhma! Sellaista on aina surku. Ja
suurin surku on tyhmyriä, joka elää Vermlannissa.
Jo on monta juttua Henrik-kreivin tuhmuudesta, ja hän on vasta muutamia
vuosia kolmannellakymmentä. Kerrotaan esimerkiksi, miten hän muutama
vuosi sitten huvitti Anna Stjärnhökiä rekiretkellä.
"Sinä olet kaunis, Anna", hän sanoi.
"Oh, loruja, Henrik."
"Olet kaunein koko Vermlannissa."
"Enpäs olekaan."
"Kaunein tällä rekiretkellä sinä ainakin olet."
"Ah, Henrik, en minä ole sitäkään."
"Niin, mutta kyllä sinä ainakin tässä reessä olet kaunein. Sitä et
ainakaan voi kieltää."
Ei, sitä ei Anna voinut.
Sillä Henrik-kreivi ei ole kaunis, ei. Hän on yhtä ruma kuin tuhmakin.
Sanotaan, että se pää, joka on hänen ohuen kaulansa päässä, on kulkenut
perintönä suvussa jo pari sataa vuotta. Sentähden ovat viimeisen
perillisen aivot niin lopen kuluneet. "Näkeehän sen, ettei hänellä ole
omaa päätä", sanotaan. "Hän on lainannut pään isältään. Hänhän ei
uskalla sitä taivuttaa. Pelkää että se putoaa." -- "Hänellähän on jo
keltainen iho ja ryppyinen otsa. Päätä on varmaankin käyttänyt sekä isä
että isoisä. Miksi tukka olisi muutoin niin ohut ja huulet niin
verettömät ja leuka niin kiverä?"
Aina hänen ympärillään oli koiranleukoja, jotka puijasivat hänet
lausumaan tuhmuuksia ja sitten pistivät ne mieleensä, levittivät ja
parantelivat niitä.
Onnekseen hän ei huomaa mitään. Hänen käytöksensä on juhlallista ja
arvokasta. Voiko hän aavistaa, etteivät toisetkin olisi sellaisia?
Arvokkuus on pinttynyt hänen nahkaansa: hän liikkuu aina samalla
tavoin, tikkusuorana, eikä koskaan käännä päätään koko ruumiin samalla
kääntymättä.
Hän oli tullut kyläilylle Munkerudin laamannin luo joku vuosi sitten.
Ratsain hän oli tullut, hänellä oli ollut korkea hattu, keltaiset
housut ja välkkyvät saappaat ja niin oli istunut jäykkänä ja uljaana
satulassa. Tulo onnistui kyllä. Mutta kun hänen piti lähteä talosta,
sattui, että koivukäytävässä oksa pyyhkäisi häneltä hatun päästä. Hän
laskeutui maahan, otti hattunsa ja ratsasti taas saman oksan alitse.
Taas pyyhkäisi oksa hatun pois. Temppu uudistui neljä kertaa.
Laamanni tuli viimein hänen luokseen ja sanoi: "Eikö veli ensi kerralla
voisi ratsastaa oksan ohitse?"
Viidennellä kerralla hän pääsikin onnellisesti oksan ohi.
Mutta asia oli kuitenkin niin, että nuori kreivitär hänen ukon-päästään
huolimatta piti hänestä. Eihän neito tiennyt nähdessään hänet Roomassa,
että häntä kotimaassa ympäröi moinen tuhmuuden marttyyrikunnia. Siellä
oli kreivissä ollut ikäänkuin nuoruudenloistetta, ja he olivat yhtyneet
toisiinsa kovin romanttisissa oloissa. Tarvitsipa vain kuulla
kreivittären kertovan, miten Henrik-kreivin oli täytynyt hänet ryöstää.
Munkit ja kardinaalit olivat vihastuneet kauheasti siitä, että
kreivitär aikoi luopua äitinsä uskosta, johon oli ennen kuulunut, ja
kääntyä protestantiksi. Koko roskaväki oli kuohuksissaan. Tytön isän
palatsia piiritettiin. Roistot ajelivat Henrikiä. Äiti ja sisar
rukoilivat häntä luopumaan avioaikeistaan. Mutta hänen isänsä raivostui
siitä, että italialainen roskajoukko muka aikoi estää häntä antamasta
tytärtään kenelle hän tahtoi. Isä käski Henrik-kreivin ryöstämään
tyttären. Ja niinpä he, kun oli mahdoton vihkiä heitä kotona väen
huomaamatta, niinpä hän ja Henrik hiipivät takakatuja ja kaikkia
mahdollisia pimeitä teitä Ruotsin konsulinvirastoon. Ja kun kreivitär
siellä oli luopunut katolilaisuudestaan ja tullut protestantiksi,
vihittiin heidät tuossa tuokiossa ja lähetettiin kiitävissä
matkavaunuissa pohjoiseen. "Siinä ei jouduttu kuuluttamaan eikä muuta,
näettekös. Se oli aivan mahdotonta", on nuoren kreivittären tapana
sanoa. "Ja olihan tietenkin synkkää, että meidät vihittiin
konsulinvirastossa eikä siellä kauniissa kirkossa, mutta muuten olisi
Henrik jäänyt ilman minua. Siellä ovat kaikki niin kiivaita, sekä isä
että äiti, ja kardinaalit ja munkit, kaikki ovat kiivaita. Siksi sen
täytyi käydä niin kovin salaisesti, ja jos väki olisi nähnyt meidän
hiipivän kadulle kotoamme, se olisi varmaan tappanut meidät kummatkin
-- pelastaakseen minun sieluni. Henrik oli tietysti jo kadotettu."
Mutta nuori kreivitär pitää miehestään yhä vielä, heidän tultuaan
Borgiin ja rauhallisempaan elämään. Hän rakastaa hänessä vanhan nimen
loistoa ja mainehikkaita esi-isiä. Hänestä on suloista nähdä oman
läsnäolonsa pehmittävän kreivin synnynnäistä jäykkyyttä ja kuulla,
miten kreivin ääni lämpenee heidän puhellessaan keskenään. Ja sitä
paitsi kreivi pitää hänestä ja hemmottelee häntä, ja onhan hän nyt
kerran naimisissa hänen kanssaan. Nuori kreivitär ei juuri voi
ajatellakaan, ettei nainen rakastaisi miestään.
Jollakin tavalla kreivi vastaa myöskin hänen miehuuden ihannettaan. Hän
on rehellinen ja totuutta rakastava. Hän ei ole koskaan syönyt
sanaansa. Kreivittärestä hän on todellinen ylimys.
* * * * *
Maaliskuun kahdeksantena viettää nimismies Scharling syntymäpäiviään,
ja silloin nousee väkeä Brobyn ylämäkeä. Ihmisiä idästä ja lännestä,
tuttuja ja tuntemattomia, kutsuttuja ja kuokkavieraita tulee
tavallisesti silloin nimismiehen taloon. Kaikki ovat tervetulleita.
Kaikille on kylliksi ruokaa ja juomaa, ja tanssisalissa on tilaa
seitsemän pitäjän tanssihaluisille.
Nuori kreivitär tulee myös, niinkuin hän tulee kaikkialle, missä
tanssia ja huvia voi odottaa.
Mutta nuori kreivitär ei tullessaan ole iloinen. Hän ikäänkuin
aavistaa, että nyt on hänen vuoronsa tempautua seikkailujen hurjaan
ajojahtiin.
Matkalla hän on katsellut laskeutuvaa aurinkoa. Se vaipui alas
pilvettömältä taivaalta eikä jättänyt mennessään kultareunoja
hattaroihin. Harmaankelmeä hämärä, kylmien myrskypuuskien halkoma,
himmensi maan.
Nuori kreivitär katseli, miten päivä ja yö keskenään taistelivat ja
miten pelko valtasi kaiken elollisen tuota mahtavain taisteloa
katsellessaan. Hevoset leiskoivat nopeammin viimeistä kuormaansa
joutuakseen pian suojaan. Hirrenhakkaajat kiiruhtivat kotiin metsästä,
piiat karjakartanoista. Pedot ulvoivat metsänrinnassa. Päivä, ihmisten
lemmikki, joutui tappiolle.
Valo sammui, värit vaalenivat. Kylmää ja rumaa oli kaikki mitä hän
näki. Mitä hän oli toivonut, mitä rakastanut, mitä tehnyt, kaikki
näytti hänestä verhoutuvan harmaaseen hämärän huntuun. Se oli
väsymyksen, tappion, voimattomuuden hetki hänelle niinkuin koko
luonnolle.
Hän ajatteli, että hänen oma sydämensä, joka nyt räiskyvässä riemussaan
verhosi elämän purppuralla ja kullalla, ehkä kerran kadottaa voimansa
eikä jaksa enää valaista hänen maailmaansa.
"Oi, avuttomuus, oman sydämeni voimattomuus!" sanoi hän itsekseen.
"Tukahduttavan harmaan hämärän jumalatar, kerran olet sinä sieluni
valtiatar. Silloin näen elämän rumana ja harmaana, jollaista se kenties
onkin, silloin tukkani valkenee, selkäni koukistuu, aivoni lamautuvat."
Samassa kiepahti reki nimismiehen pihaan, ja kun nuori kreivitär
juuri nosti silmänsä, sattui hänen katseensa sivurakennuksen
rautaristikkoiseen ikkunaan, ja hän näki sen takana tuimat ihmiskasvot.
Ne olivat Ekebyn majurinrouvan kasvot, ja nuori kreivitär tunsi, että
nyt oli hänen iltainen ilonsa turmeltu.
Käyhän hyvin laatuun olla iloinen, kun ei surua näe, vaan kuulee vain
siitä puhuttavan kuin muukalaisesta vieraalla maalla. Pahempi on
säilyttää sydämensä iloa seistessään silmätysten yömustan, tuimasti
tuijottavan tuskan kanssa.
Kreivitär tietää kyllä, että nimismies Scharling on pannut
majurinrouvan putkaan ja että tämä joutuu tutkittavaksi niiden
väkivaltaisuuksien tähden, jotka hän sai aikaan Ekebyssä sinä yönä,
jolloin ne suuret tanssiaiset olivat. Mutta hän ei juuri ajatellut,
että majurinrouvaa pidettäisiin nimismiehen talossa ja niin lähellä
tanssisalia, että sieltä saattoi silmäillä hänen huoneeseensa; niin
lähellä, että hän varmaan kuuli tanssimusiikin ja iloisen hälinän. Ja
nyt ryöstää majurinrouvan ajatteleminen kreivittäreltä kaiken ilon.
Nuori kreivitär tanssii kyllä sekä valssit että katrillit. Hän liehuu
kyllä sekä menuetissa että angleesissa, mutta jokaisen tanssin loputtua
hänen täytyy hiipiä ikkunaan katselemaan pihan toiseen laitaan,
sivurakennukseen. Kynttilä palaa majurinrouvan ikkunassa, ja kreivitär
näkee tämän käyskentelevän edestakaisin huoneessa. Hän ei näytä
lepäävän hetkeäkään, vaan kävelee lakkaamatta.
Kreivitär ei nyt iloitse tanssista. Hän ajattelee vain, että
majurinrouva kävelee edestakaisin vankilassaan kuin häkkiin pantu
villipeto. Hän ihmettelee, miten kaikki muut voivat tanssia. Varmaan
siellä on monta, joiden mieltä ahdistaa yhtä paljon kuin hänenkin, kun
tietävät majurinrouvan olevan niin lähellä, ja kumminkaan ei kukaan
ilmaise ajatustaan. Vermlannissa asuu suvaitsevaista kansaa.
Mutta aina kun hän katsoo ulos, liikkuvat hänen jalkansa tanssissa
raskaammin, ja nauru on jähmettyä hänen kurkkuunsa.
Nimismiehen rouva tarkkaa häntä, kun hän ulos nähdäkseen pyyhkii huurua
ikkunanruudusta, ja tulee hänen luokseen.
"Sellaista kurjuutta! Voi miten kurjaa tämä on!" kuiskaa hän
kreivittärelle.
"Minusta on melkein mahdotonta tanssia tänä iltana", kuiskaa kreivitär
puolestaan.
"Tanssiaiset eivät nyt olekaan minun tahdostani, kun hän on tuolla
vankina", vastaa rouva Scharling. "Hän on ollut Karlstadissa koko ajan
vangitsemisesta lähtien. Nyt tulee pian tutkinto, ja senvuoksi hänet
tuotiin tänään tänne. Emme voineet panna häntä käräjätalon viheliäiseen
putkaan, vaan sijoitimme hänet sivurakennuksen kutomahuoneeseen. Hän
olisi saanut olla vierashuoneessani, kreivitär, jollei tämä
vierasjoukko olisi tullut juuri tänään. Kreivitär tuskin tuntee häntä,
mutta hän on ollut kuin meidän kaikkien äiti ja kuningatar. Mitä hän
ajatteleekaan meistä, kun me täällä tanssimme hänen itsensä ollessa
niin suuressa hädässä. Hyvä on, että useimmat eivät tiedä hänen olevan
siellä."
"Häntä ei olisi pitänyt vangitakaan", sanoo nuori kreivitär ankarasti.
"Niin, se on ihan totta, kreivitär, mutta ei ollut muuta keinoa, jos
mieli välttää pahempia onnettomuuksia. Ei ollut ketään, joka paheksui
sitä, että hän pani omat olkiaumansa tuleen ja tahtoi karkottaa
kavaljeerit, mutta majurihan samoili ajelemassa häntä. Jumala tietää,
mitä majuri olisi hänelle tehnyt, jos häntä ei olisi pantu kiinni.
Scharling on saanut paljon ikävyyksiä siitä, että vangitsi
majurinrouvan. Yksinpä Karlstadissakin oltiin häneen tyytymättömiä, kun
hän ei painanut Ekebyn tapahtumia villaisella; mutta hän teki minkä
parhaaksi näki."
"Mutta nyt hänet tuomitaan rangaistukseen", sanoi kreivitär.
"Oh ei, kreivitär, ei häntä tuomita. Ekebyn majurinrouva pääsee kyllä
vapaaksi, mutta jo tämäkin, mitä hän on saanut näinä päivinä kestää, on
hänelle liikaa. Hän tulee varmaan hassuksi. Arvaattehan, kuinka niin
ylpeä rouva voisi alistua kohdeltavaksi kuin rikollinen! Minusta olisi
ollut parasta, että hän olisi saanut olla vapaana. Hän olisi ehkä itse
välttänyt vaaran."
"Päästäkää hänet vapaaksi", sanoo kreivitär.
"Sen kyllä voi tehdä kuka muu tahansa paitsi nimismies ja hänen
vaimonsa", kuiskaa rouva Scharling. "Täytyyhän meidän vartioida häntä,
meidän. Ja erityisesti tänä yönä, jolloin täällä on niin monta hänen
ystäväänsä, istuu kaksi miestä vartioimassa hänen oveaan, joka on
lukittu ja salvattu niin, ettei kukaan voi päästä hänen luokseen. Mutta
jos joku päästäisi hänet sieltä, kreivitär, niin kyllä sekä Scharling
että minä olisimme iloisia.
"Enkö minä saa mennä hänen luokseen?" kysyy nuori kreivitär.
Rouva Scharling ottaa innokkaasti häntä ranteesta ja vie hänet salista.
Eteisessä he pistävät hartioilleen saalit, ja niin he kiiruhtavat pihan
poikki.
"Ei ole varmaa, puhuuko hän edes meille", sanoo nimismiehen rouva.
"Mutta saahan hän kumminkin nähdä, ettemme ole unohtaneet häntä."
He tulevat rakennuksen ensimmäiseen huoneeseen, jossa nuo kaksi miestä
istuvat vartioimassa salvattua ovea, ja pääsevät esteittä majurinrouvan
luo. Tämä on suuressa huoneessa, joka on täynnä kangaspuita ja muita
työkaluja. Huone on oikeastaan kutomakamari, mutta sen ikkunassa on
rautaristikko ja ovessa vankat lukot, niin että sitä hätätilassa voi
käyttää putkana.
Majurinrouva jatkoi kävelyään tuskin osoittamatta heille huomiota.
Hän on pitkällä matkalla, ollut jo monta päivää. Hän ei muista muuta
kuin että hän astuu vain niitä kahtakymmentä peninkulmaa äitinsä luo,
joka elelee kaukana Älfdalin metsissä häntä odottaen. Hänellä ei ole
aikaa levätä. Tavaton kiire hänellä on. Hänen äitinsä on yli
yhdeksänkymmenen vanha. Hän kuolee varmaan pian.
Hän on mitannut lattian pituuden kyynäräkepillä, ja nyt hän laskee
kerrat yhteen, kyynärät syliksi ja sylet puolipeninkulmiksi ja
kokopeninkulmiksi.
Raskaalta ja pitkältä hänestä tuntuu tämä kulku eikä hän kumminkaan
uskalla levätä. Hän kahlaa syvissä kinoksissa. Hän kuulee kulkiessaan
metsien ikuisen huminan yllään. Hän huoahtaa suomalaisen pirtissä ja
hiilenpolttajan risumajassa. Joskus, kun ei ole yhtään ihmistä
peninkulmain taipaleella, hänen täytyy katkoa oksia alleen ja levähtää
kaatuneen kuusen juurikon suojassa.
Ja vihdoinkin hän on päässyt perille, taivaltanut kaksikymmentä
peninkulmaa, metsä aukenee, ja punaiset asuinrakennukset kyyhöttävät
lumisen pihan ympärillä. Klara-joki virtaa ohi vaahtona pärskyen,
useina pieninä koskina, ja tästä tutusta pauhusta hän kuulee, että on
kotona. Ja hänen äitinsä, nähdessään hänen tulevan kerjäläisenä, kuten
oli tahtonutkin, tulee häntä vastaan.
Kun majurinrouva on päässyt niin pitkälle, hän nostaa aina päätään,
katsoo ympärilleen, näkee suljetun oven ja muistaa missä on.