Sintram tuli aivan hänen luokseen.
"Veljellä on nyt onni kelkassa kuten ainakin", sanoi hän. "Tänne on
tullut oikein pomo mies, reellinen rahaa mukanaan. Hän ostaa Björnen ja
kaiken ulko- ja sisäirtaimiston. Hän on palkannut suuren ihmisparven
huutajikseen. Ei tahdo varmaankaan näyttäytyä sitä ennen itse."
"Veli voi kai sanoa, kuka se on, niin tarjonnen ryypyn vaivasta."
Sintram otti ryypyn ja peräytyi pari askelta ennen kuin vastasi:
"Mahtaa olla Brobyn pappi, veli Melchior."
Melchior Sinclairella oli monta parempaa ystävää kuin Brobyn pappi!
Heidän välillään oli jatkunut vuosikautista kiistaa. Kerrottiin, että
suuri tehtaanomistaja oli väijyskellyt pimeinä öinä teillä, mistä papin
piti kulkeman, ja että hän oli antanut papille, tuolle liehakoitsijalle
ja talonpoikain kiduttajalle, monta kunnon selkäsaunaa.
Tosin oli Sintram vetäytynyt pari askelta patruuna Sinclairen edestä,
mutta silti ei hän aivan välttänyt suuren miehen vihaa. Viinalasi lensi
vasten hänen silmiään ja koko nassakka hänen kintuilleen! Mutta siitäpä
seurasikin kohtaus, joka pitkät ajat ilahdutti hänen sydäntään.
"Tahtooko Brobyn pappi minun taloni?" karjaisi patruuna Sinclaire.
"Oletteko te täällä huutamassa minun tavaroitani Brobyn papille? Oo,
häpeäisitte! Huutia tietäisitte!"
Hän tempaisi kynttilänjalan ja mustepullon ja sinkautti ne
väkijoukkoon.
Hänen sydänraukkansa koko katkeruus sai viimeinkin purkautua
valloilleen. Karjuen kuin villipeto hän heristi nyrkkiään ympärillä
seisoville ja sinkosi mitä heittoaseita sai heitä kohti. Viinalaseja ja
pulloja lensi seinään. Hän oli järjiltään vihasta.
"Huutokauppa on lopussa", ärjyi hän. "Ulos kaikki! Ei minun eläessäni
Brobyn pappi vie Björneä! Ulos, pellolle! Kyllä minä opetan teitä
huutamaan Brobyn papille!"
Hän ryntäsi huutokaupan pitäjän ja kirjurin kimppuun. Nämä pötkivät
pakoon. Jytäkässä he kaasivat kumoon pöydän, ja tehtaanpatruuna
hyökkäsi hirveässä raivossaan rauhallisten ihmisten sekaan.
Seurasi pako ja hurja sekasorto. Pari sataa henkeä tungeksi ovelle,
paeten yhtä ainoaa miestä. Ja hän seisoi paikoillaan, karjuen huutoaan:
"Ulos kaikki!" Hän evästi heitä sadatteluilla, ja tuon tuostakin hän
huitaisi joukkoon tuolilla, jota heilutti nuijanaan.
Hän vainosi heitä eteiseen, mutta ei kauemmaksi. Kun viimeinen vieras
oli portailta kadonnut, hän meni takaisin saliin ja lukitsi oven
jälkeensä. Sitten hän veti keosta patjan ja pari päänalusta, laskeutui
niille, nukahti keskelle hävityksen kauhistusta, eikä herännyt ennen
kuin seuraavana päivänä.
Kotiin tultuaan sai Gösta kuulla, että Marianne halusi puhella hänen
kanssaan. Se sopi hyvin. Hän oli juuri tuumiskellut, miten pääsisi
Mariannen puheille.
Kun hän tuli hämärään huoneeseen, jossa Marianne lepäsi, hänen täytyi
hetkiseksi pysähtyä ovelle. Hän ei nähnyt, missä Marianne oli.
"Jää sinne, Gösta", sanoi Marianne hänelle silloin. "Saattaisi olla
vaarallista tulla lähelleni."
Mutta Gösta oli jo tullut, harpannut portaat kahdella askelella,
vavisten innosta ja kaipuusta. Mitä hän välitti tartunnasta. Hän tahtoi
nauttia Mariannen näkemisen autuutta.
Sillä hän oli kaunis, hänen rakastettunsa. Kellään ei ollut niin
pehmoisia kutreja, niin kirkasta, säteilevää otsaa. Kaikki hänen
kasvojensa viivat kaareilivat kuin leikkien.
Gösta ajatteli kulmakarvoja, terävästi ja kirkkaasti piirtyviä kuin
mesipilkku liljan terissä, ja nenän rohkeata kaarilinjaa, ja huulia,
kevyesti pyörtäviä kuin vierivät laineet, ja poskien pitkulaista
soikeutta ja leuan hienon hienoa muotoa.
Ja hän ajatteli ihon arkaa väriä, sysimustain kulmakarvojen lumoavaa
tenhoa vaalean tukan alla, ja silmien sinisiä teriä, kirkkaassa
valkohohteessa uiskentelevia, ja valonvälkettä silmänurkissa.
Ihana hän oli, hänen rakastettunsa. Hän ajatteli, kuinka lämmin sydän
hänen ylpeän kuorensa kätkössä sykki. Mariannella oli voimaa alttiuteen
ja uhrautumiseen, vaikka hän salasikin sen hienoon hipiään ja ylpeihin
sanoihin. Oli autuus nähdä hänet.
Kahdella harppauksella oli Gösta rynnännyt portaita ylös, ja Marianne
luuli, että hän pysähtyisi ovensuuhun, mutta Gösta juoksi huoneen läpi
ja lankesi polvilleen Mariannen pääpuoleen.
Gösta halusi nähdä hänet, suudella häntä, sanoa jäähyväiset.
Gösta rakasti häntä. Koskaan hän ei lakkaisi rakastamasta häntä; mutta
hänen sydämensä oli tottunut tulemaan poljetuksi.
Oi, mistä hän tapaisi sen, sellaisen tuettoman ja juurettoman ruusun,
jonka voisi poimia ja jota voisi sanoa omakseen? Ei edes sitä, jonka
hän oli löytänyt hyljättynä ja puolikuolleena tiepuolesta, hän saisi
pitää!
Milloin virittäisi hänen rakkautensa virren, niin korkean ja puhtaan,
ettei ainoakaan soraääni särähtäisi? Milloin nousisi hänen onnensa
linna perustalle, jota ei yksikään muu sydän levotonna ja kaipuulla
halajaisi?
Gösta ajatteli, miten sanoisi Mariannelle jäähyväiset.
"Suuri kurjuus on kotonasi", aikoi hän sanoa. "Sydäntäni raastaa
ajatellessani sitä. Sinun täytyy lähteä kotiisi ja antaa isällesi
jälleen hänen järkensä. Äitisi on alinomaisessa hengenvaarassa. Sinun
täytyy mennä kotiisi, rakastettuni."
Katso, sellaiset kieltäymyksen sanat olivat hänen huulillaan, mutta ne
eivät tulleet lausutuiksi.
Gösta lankesi polvilleen Mariannen päänalusen kohdalle ja sulki
käsiinsä hänen päänsä ja suuteli häntä; mutta sitten hän ei sanoja
löytänyt. Sydän alkoi tykyttää niin kiivaasti kuin rinnan
halkaistakseen.
Rokko oli runnellut kauniit kasvot. Iho oli tullut karkeaksi ja
arpiseksi. Ikinä ei helakka veri enää loistaisi noissa poskissa,
eivätkä hienot suonet kuultaisi ohimoilla. Silmät olivat himmeät ja
syvällä turvonneiden luomien alla. Kulmakarvat olivat karisseet ja
silmämunan emaljiloisto haalistunut keltaiseksi.
Kaikki oli tuhoutunut. Ylväät piirteet olivat muuttuneet karkeiksi ja
raskaiksi.
Monetpa sitten surivat Marianne Sinclairen mennyttä kauneutta. Kautta
Vermlannin valitettiin hänen vaalean ihonsa, hänen salamoivain
silmäinsä ja heleän tukkansa tuhoa. Siellä pidetään kauneutta
suuremmassa arvossa kuin missään muualla. Hilpeä kansa suri kuin olisi
maa kadottanut jalokiven kunniansa kruunusta, kuin olemassaolo olisi
saanut tahran auringonloistoonsa.
Mutta ensimmäinen mies, joka näki hänet, kun hän oli kadottanut
kauneutensa, ei heittäytynyt suruun.
Kuvaamattomat tunteet täyttivät hänen sielunsa. Kuta kauemmin hän
Mariannea katsoi, sitä lämpöisemmäksi tuli hänen sydämensä. Rakkaus
paisui, paisui kuin kevättulva. Tuliaaltoina se kumpusi ja uhkui hänen
sydämestään, se täytti koko hänen olentonsa, se nousi hänen silmiinsä
kyynelöimään, huokasi hänen huulillaan, vapisi hänen käsissään, koko
hänen ruumiissaan.
Oi, rakastaa häntä, suojella häntä, vaalia, hoidella häntä!
Olla hänen orjansa, hänen suojelushenkensä!
Väkevä on rakkaus, kun se on käynyt tuskan tulikasteen. Gösta ei voinut
puhella Mariannelle erosta ja kieltäymisestä. Hän ei voinut jättää
häntä. Hän oli Mariannelle velkapää elämänsä. Hän olisi saattanut tehdä
kuolemansynnin Mariannen vuoksi.
Gösta ei sanonut järkevää sanaa, itki vain ja suuteli häntä, kunnes
vanhan hoitajattaren mielestä oli aika saattaa hänet ulos.
Kun hän oli mennyt, ajatteli Marianne häntä ja hänen liikutustaan.
"Hyvä on olla niin rakastettu", hän ajatteli.
Niin, hyvä oli olla rakastettu, mutta miten oli hänen itsensä laita?
Mitä tunsi hän? Oi, ei mitään, vähemmän kuin ei mitään!
Oliko se kuollut, se hänen rakkautensa, vai minne se oli kaikonnut?
Missä se piileskeli, se hänen sydämensä lapsi?
Elikö se vielä, oliko se puikahtanut sydämen syvimpään soppeen ja
kyyrötti siellä, väristen vilusta jääsilmien edessä, pelästyneenä
kelmeästä pilkkanaurusta, puolitukahtuneena luisten sormien
kuristukseen?
"Ah, minun rakkauteni", huokasi hän, "sinä sydämeni lapsi! Elätkö sinä
vai oletko kuollut, kuollut niin kuin kauneuteni?"
* * * * *
Seuraavana päivänä tuli suuri tehtaanpatruuna hyvissä ajoin vaimonsa
luo.
"Pidä huolta, että talo pannaan järjestykseen, Gustava", sanoi hän.
"Lähden noutamaan Mariannen kotiin."
"Kyllä, rakas Melchior, kyllä täällä järjestetään", vastasi hän.
Siten oli asia selvä.
Tunnin päästä ajeli suuri tehtaanpatruuna Ekebyhyn.
Ei ollut maassa jalompaa ja suopeampaa vanhaa herraa kuin oli se
tehtaanpatruuna, joka istui reessä, lasketun kuomun alla, paras turkki
yllään, paras vyö ympärillään. Tukka oli suittu sileästi päälaelle,
mutta kasvot olivat kalpeat ja silmät kuoppiinsa painuneet.
Eikä ollut määrää loisteellakaan, joka virtaili kirkkaalta helmikuun
päivän taivaalta. Lumi kimalteli kuin nuorten tyttöjen silmät,
kun ensimmäinen valssi helähtää. Koivut ojentelivat ohuitten,
ruskeanpunaisten ritvainsa pitsiverhoja korkeutta kohti, ja muutamilla
oksilla riippui pienistä, kiiltävistä jääpiikeistä tehdyt rimsut.
Siinä päivässä oli loistoa ja juhlakimallusta. Hevoset kohottelivat
kuin tanssien etujalkojaan, ja kuskin täytyi läiskäyttää piiskaansa
pelkästä ilosta.
Suuren tehtaanpatruunan reki pysähtyi lyhyen ajan perästä Ekebyn isojen
portaiden eteen.
Palvelija tuli ulos.
"Missä ovat isännät?" kysyi tehtaanpatruuna.
"Ovat ajamassa Gurlita-kukkulan suurta karhua."
"Kaikkiko?"
"Kaikki, patruuna. Kuka ei mene karhun vuoksi, menee eväiden vuoksi."
Tehtaanpatruuna nauroi nyt niin, että hiljainen kartano kaikui. Hän
antoi palvelijalle taalarin vastauksesta.
"Sano tyttärelleni, että tulin tänne häntä noutamaan. Hänen ei tarvitse
pelätä vilustuvansa. Minulla on kuomureki ja sudennahkaturkki hänen
varaltaan."
"Eikö patruuna suvaitse käydä sisään?"
"Kiitos! Minun on kyllä hyvä täällä."
Mies katosi, ja tehtaanomistaja alkoi odottaa.
Sinä päivänä hän oli niin loistavalla tuulella, ettei mikään voinut
häntä suututtaa. Hän oli kyllä ajatellut, että saisi hiukan odotella
Mariannea, ehkei Marianne vielä ollut noussut edes vuoteesta. Hän voisi
sen aikaa huvitella tähystellen ympärilleen.
Katonräystäästä riippui pitkä jääpuikko, josta auringonpaisteella oli
hirmuinen työ. Se kävi kimppuun puikon yläpäästä, sulatti vesipisaran
ja tahtoi sitten sitä putoamaan maahan pitkin puikkoa. Mutta ennen kuin
pisara ehti puoliväliin, se hyytyi uudestaan. Ja päivänpaiste yritteli
yrittelemistään ja onnistui aina yhtä huonosti. Mutta vihdoin tuli eräs
auringonsäde, oikea sissi, joka iskeytyi riippumaan puikon kärkeen,
pieni pahainen, joka paistoi, säkenöi innosta, ja annas olla, se sai
mitä ahersi: pieni pisara tipahti helähtäen maahan.
Tehtaanpatruuna katsoi ja nauroi. "Sinäpä et ollut tuhmimpia, sinä",
sanoi hän auringonsäteelle.
Piha oli hiljainen ja autio. Ei ääntäkään kuulunut suuresta kartanosta.
Mutta tehtaanomistaja ei työlästynyt. Hän tiesi, että naiset
tarvitsevat runsaasti aikaa joutuakseen valmiiksi.
Hän istui ja katsoi kyyhkyslakkaa. Linnuilla oli suojusverkko aukon
edessä. Ne olivat vankeina talvella, ettei haukka niitä veisi. Tuon
tuostakin tuli kyyhkynen ja pisti valkoisen päänsä verkonsilmukan läpi.
"Se odottaa kevättä", sanoi Melchior Sinclaire. "Mutta saapa olla vielä
kotvan kärsivällinen."
Kyyhkynen tuli niin säännöllisesti, että hän otti kellon taskustaan ja
seurasi sen liikkeitä kello kädessä. Juuri joka kolmas minuutti se
pisti päänsä ulos.
"Ei, hyvä ystävä", sanoi hän, "luuletko sinä, että kevät joutuu
kolmessa minuutissa? Saatpa oppia odottamaan."
Ja odottaa hän sai itsekin; mutta hänellä oli kyllä aikaa.
Hevoset kaapivat ensin kärsimättömästi lunta, mutta sitten alkoi niitä
seisoessa ja päivänpaisteeseen tiirottaessa raukaista. Ne nojasivat
päänsä toisiinsa ja nukkuivat.
Kuski istui jäykkänä pukilla, piiska ja ohjat kädessä, naama suoraan
päin aurinkoa, ja nukkui, nukkui niin että kuorsasi.
Mutta tehtaanpatruuna ei nukkunut. Hän ei ollut kuunaan ajatellut
vähemmän nukkumista kuin nyt. Harvoin oli hänen ollut rattoisampaa kuin
tämän iloisen odotuksen aikana. Marianne oli ollut sairas. Hän ei ollut
voinut tulla ennemmin, mutta nyt hän tulee. Kyllä, tietysti hän tulee.
Ja kaikki kääntyy jälleen hyvälle tolalle.
Nythän Marianne ymmärtää, ettei hän ole vihainen hänelle. Hänhän oli
tullut itse kuomureellä ja parihevosilla hakemaan.
Tuolla mehiläispesän suulla laudalla istui talitiainen, mielessä oikeat
pirun juonet. Sen piti tiettävästikin saada murkinansa, ja annas olla,
se meni ja nokitti pesänsuuta pienellä terävällä nokallaan. Mutta pesän
sisällä riippuivat mehiläiset isona, tummana pussina. Kaikki on siellä
ylen ankarassa järjestyksessä, hankkijat jakavat ruokaosuuksia,
juomanlaskija juoksee suulta suulle tuoden nektaria ja ambrosiaa.
Sisimpänä olevat muuttavat ryömien alinomaa paikkoja ulommaisten
kanssa, jotta lämmin ja mukavuus jaottuisi tasaisesti.
Silloin he kuulevat talitiaisen nakutuksen, ja koko pesä surisee
uteliaisuudesta. Ystäväkö se on vai vihamies? Yhteiskunnallinen
vaarako? Kuningattaren omatunto on huono. Hän ei voi odottaa rauhassa.
Ovatkohan ne murhattujen kuhnurien haamuja, jotka siellä noin
kummittelevat? "Mene ja katso, mikä se on!" hän käskee sisar
portinvartijaa. Ja sisar menee. "Eläköön kuningatar!" huutaa hän ja
töytää ulos, ja heh, jo on talitiainen hänen niskassaan. Kaula pitkällä
ja siivet innosta vavisten se nappaa vartijan, ruhjoo sen, syö sen,
eikä kukaan vie sanomaa sen kohtalosta hallitsijattarelle. Mutta
talitiainen alkaa koputtaa uudestaan, ja mehiläiskuningatar lähettää
ulos uusia portinvartijoita, ja kaikki ne katoavat. Yksikään ei palaa
ilmoittamaan, kuka siellä nakutteli. Huu, kamala olo tulee pimeässä
pesässä. Kostonhimoiset henget vehkeilevät ulkosalla! Onnellinen, jolla
ei olisi korvia! Jospa vain voisi olla utelematta! Jospa voisi vain
tyynesti odottaa!
Suuri Melchior Sinclaire nauroi niin, että vedet tulivat silmiin,
tuolle pesän tuhmalle akkaväelle ja sukkelalle, kellanvihreälle
vintiölle pesän suulla.
Ei ole temppu odottaa, kun on varma asiastaan ja kun ajatukset ovat
niin rattoisat.
Tuossa tulee suuri talonvahti. Se hiipii aivan varpaittensa kärjillä,
se tuijottaa silmillään maata ja heiluttaa hieman häntäänsä, ikäänkuin
kulkisi tuiki turhanpäiväisillä asioilla. Mutta yht'äkkiä se alkaa
kiireesti kaivaa lunta. Varmaankin on se, vanha liuvari, kätkenyt sinne
jotakin väärin anastettua. Mutta juuri kun se kohottaa päätään
silmätäkseen, voiko rauhassa nauttia sitä, se ihan nolostuu, kun näkee
kaksi harakkaa ihan kuononsa edessä.
"Kotivaras!" sanovat harakat ja näyttävät niin hurskailta kuin itse
omatunto. "Me olemme poliiseja. Tänne varastettu tavara!"
"Oh, suu kiinni, rakkarit! Minä olen hovin vouti."
"Ihan paikallasi", pilkkaavat harakat.
Koira hypähtää niiden kimppuun, harakat pakenevat laiskasti räpytellen.
Koira laukkaa perästä, loikkii ja haukkuu. Mutta kun se hätistää
toista, on toinen jo pyörähtänyt takaisin. Se lentää koiran kuoppaan,
repostelee lihakimpaletta, mutta ei jaksa sitä nostaa. Koira tempaa
lihapalansa, pitää sitä käpäliensä välissä ja puraisee sitä. Harakat
istahtavat aivan sen eteen ja latelevat ilkeyksiään. Koira vilkuu
niihin katkerasti aterioidessaan, ja kun ne tulevat liian hävyttömiksi,
se karkaa ylös ja ajaa ne pois.
Aurinko alkoi vajota lännen vuoria kohti. Suuri tehtaanpatruuna katsoi
kelloaan. Se oli kolme. Ja muori, hän oli valmistanut päivällisen kello
kahdeksitoista.
Samassa tuli palvelija ulos ja ilmoitti, että Marianne-neiti haluaa
puhella hänen kanssaan.
Tehtaanpatruuna otti sudennahkaturkin käsivarrelleen ja nousi
loistavalla tuulella portaita.
Kun Marianne kuuli hänen raskaat askeleensa portaissa, hän ei tiennyt
vielä, lähtisikö hänen kanssaan kotiin vai ei. Hän tiesi vain, että
tämän pitkän odotuksen piti loppua.
Hän oli toivonut kavaljeerien tulevan kotiin, mutta nämä eivät tulleet.
Niinpä hänen piti nyt itsensä tehdä loppu tästä. Hän ei sietänyt
kauempaa.
Hän oli ajatellut, että isä ajaa vihoissaan takaisin jo viisi minuuttia
odotettuaan tai että hän lyö ovet rikki tahi koettaa sytyttää talon
tuleen.
Mutta hän istui vain tyynesti reessä ja hymyili ja odotti. Marianne ei
nyt häntä vihannut eikä rakastanutkaan. Mutta jokin sisäinen ääni
ikäänkuin varoitti häntä antautumasta uudestaan isän valtaan. Ja sitä
paitsi hän tahtoi pitää sanansa Göstalle.
Olisipa isä nukkunut, olisipa hän puhunut, olisipa ollut levoton,
näyttänyt epäröivän, olisipa hän antanut ajaa kuomut pimentoon! Mutta
hän oli vain kärsivällinen ja varma.
Varma, niin tartuttavan varma siitä, että Marianne kyllä tulee, kun hän
vain odottaa!
Mariannen päätä pakotti. Jokaista hermoa nyiskeli. Hän ei saanut
rauhaa, kun tiesi isän yhä olevan siellä. Tuntui kuin isän tahto olisi
kahleissa kiskonut häntä portaista alas.
Niinpä hänen piti edes puhella isän kanssa.
Ennen kuin isä tuli antoi Marianne vetää uutimet ikkunoiden edestä ja
asettui sohvalle niin, että hänen kasvonsa tulivat täysin päivänvaloon.
Siten hän kai halusi asettaa isänsä jonkinlaiselle koetukselle; mutta
Melchior Sinclaire oli sinä päivänä merkillinen mies.
Kun hän näki Mariannen, ei hän tehnyt liikettäkään, ei päästänyt
huudahdusta. Aivan kuin ei olisi huomannut mitään muutosta hänessä.
Marianne tiesi, kuinka isä oli jumaloinut hänen kaunista ulkomuotoaan.
Mutta isä ei ilmaissut ollenkaan suruaan. Hän hallitsi täysin itsensä,
ettei tekisi tytärtä murheelliseksi. Tämä tehosi Marianneen. Hän rupesi
tajuamaan, miksi äiti yhä isää rakasti.
Isä ei epäröinyt lainkaan. Hän ei ladellut nuhteita eikä puolustuksia.
"Minä käärin sinut sudennahkaturkkiin, Marianne. Se ei ole kylmä. Se on
ollut polvillani koko ajan."
Kuitenkin hän meni takan luo ja lämmitti sitä.
Sitten hän auttoi Mariannen nousemaan sohvalta, kietoi turkin hänen
ympärilleen, sovitti saalin hänen päähänsä ja hartioilleen, veti kulmat
kainaloiden alle ja solmi selkäpuolelta kiinni.
Marianne antoi varustaa itseään. Hän oli aivan omaa tahtoa vailla.
Tuntui hyvältä, kun noin vaalittiin, oli suloista, ettei tarvinnut itse
tahtoa. Ennen kaikkea hyvä hänestä, joka oli nypitty niin rikki kuin
hän, sellaisesta, jolla ei ollut yhtään omaa ajatusta, omaa tunnetta.
Suuri tehtaanpatruuna nosti hänet syliinsä, kantoi hänet rekeen,
kohotti kuomun, sitoi rekinahkaiset hänen ympärilleen ja ajoi pois
Ekebystä. Marianne sulki silmänsä ja huokasi, osaksi mielihyvästä,
osaksi kaipauksesta. Hän jätti elämän, todellisen elämän; mutta samapa
se hänelle, sellaiselle, joka ei voinut elää, ainoastaan näytellä.
* * * * *
Parin päivän päästä hän sai äidin avulla tavata Göstaa. Gustava-rouva
lähetti noutamaan Göstaa sillä aikaa kun tehtaanpatruuna lähti pitkälle
kävelylle tukinvetäjien luokse, ja vei hänet Mariannen puheille.
Gösta tuli kamariin, mutta ei tervehtinyt Mariannea eikä puhunut
mitään. Hän jäi seisomaan oven suuhun ja katsoi maahan kuin
uppiniskainen poika.
"Mutta Gösta", huudahti Marianne. Marianne istui nojatuolissa ja katsoi
häneen melkein huvittuneena.
"Niin, Gösta on nimeni."
Hän meni hiljaa Mariannen luo, mutta ei kohottanut silmiään.
"Tule lähemmäksi! Käy polvillesi tähän!"
"Herra Jumala, mitä sellainenkin toimittaa?" huudahti Gösta, mutta
totteli.
"Gösta, halusin sanoa sinulle, että oli luullakseni parasta kun tulin
takaisin kotiin."
"Sopii toivoa, etteivät he heitä enää neiti Mariannea lumikinokseen."
"Oh, Gösta, etkö pidä enää minusta? Olenko mielestäsi liian ruma?"
Gösta veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä, mutta näytti yhtä
kylmältä.
Mariannea tämä oikeastaan huvitti. Jos Gösta suvaitsi olla
mustasukkainen hänen vanhemmilleen, niin mitäpä siitä. Kaipa se
haihtuu. Nyt hän tahtoi voittaa hänet takaisin. Hän tuskin tiesi, miksi
hän tahtoi pitää Göstan, mutta hän vain tahtoi. Hän ajatteli, että
Göstahan oli kerran saanut hänet vapautetuksi hänestä itsestänsä. Gösta
oli kai ainoa, joka vieläkin voisi sen tehdä.
Ja nyt hän alkoi puhua, haluten kiihkeästi voittaa hänet takaisin. Hän
halusi, ettei hänen tarkoituksenaan ollut jättää häntä iäksi, mutta
vähäksi aikaa heidän piti näön vuoksi katkaista suhteensa. Olihan Gösta
itse nähnyt, että isä oli mielipuolisuuden partaalla, että äiti oli
alinomaisessa hengenvaarassa. Pitihän Göstan ymmärtää, että hänen oli
pakko tulla kotiin.
Silloin purkausi Göstan viha sanoiksi. Mariannen ei tarvinnut
teeskennellä. Hän ei aikonut kauemmin olla hänen lelunaan. Marianne oli
hyljännyt hänet heti kun sai palata kotiin, eikä Gösta voinut rakastaa
häntä enää. Kun hän toissapäivänä tuli karhunajosta kotiin ja näki,
että Marianne oli mennyt pois jättämättä edes tervehdystä, yhtään
sanaa, silloin hyytyi veri hänen suonissaan; hän oli kuolla surusta.
Hän ei voinut rakastaa ihmistä, joka oli tuottanut hänelle sellaista
tuskaa. Marianne ei ollut muuten koskaan rakastanutkaan häntä. Hän oli
kiemailija, joka tahtoi, että joku häntä suuteli ja hyväili, näin
täällä kotiseudullakin, siinä totuus.
Luuliko Gösta siis, että Mariannen oli tapana antaa nuorten herrain
hyväillä itseään?
Kuinkas muuten, niin Gösta luuli. Naiset eivät ole niin pyhiä kuin
näyttävät. Itsekkyyttä ja kiemailua kiireestä kantapäähän. Ah, jos
Marianne olisi tiennyt, miltä Göstasta tuntui, kun hän tuli kotiin
metsältä! Aivan kuin hän olisi kahlannut jäisessä vedessä. Sitä tuskaa
hän ei voi koskaan unohtaa. Se vainoaa häntä koko hänen ikänsä. Hänestä
ei tule enää koskaan ihmistä.
Marianne koetti selittää hänelle, miten niin oli käynyt. Hän koetti
muistuttaa Göstalle, että oli yhäti hänelle uskollinen.
No, se oli yhdentekevää, sillä nyt ei Gösta enää rakastanut Mariannea.
Nyt oli Gösta nähnyt, mikä Marianne oli. Hän oli itsekäs. Marianne ei
rakastanut häntä. Hän oli lähtenyt pois jättämättä hänelle
tervehdystäkään.
Lakkaamatta toisti Gösta tätä. Marianne melkein nautti kohtauksesta.
Suuttua hän ei voinut. Hän ymmärsi Göstan vihan niin hyvin. Toista
rikkomustakaan hän ei pelännyt. Viimein hän kumminkin tuli
levottomaksi. Oliko todellakin sellainen muutos Göstassa tapahtunut,
ettei hän enää voinut rakastaa?
"Gösta", sanoi hän. "Olinko minä itsekäs, kun menin Sjöhön majuria
hakemaan? Muistin kyllä silloin, että siellä oli isoarokkoa. Eikä ole
sitä paitsi mukava kulkea ohuissa kengissä pakkasessa ja hangessa."
"Rakkaus elää rakkaudesta, ei ansioista ja hyvistä töistä", sanoi
Gösta.
"Sinä tahdot siis, että tästä lähtien olemme vieraat toisillemme,
Gösta?"
"Niin tahdon."
"Gösta Berling on hyvin häilyvä."
"Siitähän ne syyttävät minua."
Gösta oli kylmä, oli mahdoton saada häntä lämpenemään, ja oikeastaan
oli Marianne vielä kylmempi. Itsetarkastelu vaani ja hymyili
pilkallisesti hänen yritellessään näytellä rakastuneen osaa.
"Gösta", sanoi hän ja päätti vielä kerran koettaa. "En ole koskaan
ehdoin tahdoin tehnyt sinulle vääryyttä, vaikka siltä näyttäköönkin.
Minä pyydän: anna minulle anteeksi."
"En voi antaa sinulle anteeksi."
Marianne tiesi, että jos hänen tunteensa olisi ollut todellinen, hän
olisi voittanut Göstan takaisin. Ja hän koetti näytellä intohimoista.
Jäiset silmät ivasivat häntä; mutta hän koetti kuitenkin.
Hän ei tahtonut menettää Göstaa.
"Älä mene, Gösta. Älä mene vihaten! Ajattele, kuinka rumaksi minä olen
tullut! Kukaan ei voi rakastaa minua enää!"
"En minäkään rakasta", sanoi Gösta. "Saat tyytyä näkemään sydäntäsi
poljettavan, sinä niinkuin muutkin."
"Gösta, en ole koskaan voinut rakastaa ketään muuta kuin sinua! Anna
anteeksi! Älä hylkää minua! Sinä olet ainoa, joka voit minut vapauttaa
omasta itsestäni."
Gösta työnsi hänet luotaan.