reikään, kiipeää kapeita portaita ja vinoja tikapuita, herättää
nukkuvat kyyhkyset ja tulee vielä kerran kellotapuliin.
Ja sitten, kun karhua nyljetään majurin valvoessa toimitusta, löydetään
sen leukojen välistä setelipinkka, jossa on viisisataa riikintaaleria.
Mahdotonta arvata, miten se on sinne joutunut, mutta tämähän onkin
kumma karhu, ja kun lukkari kerran on karhun kaatanut, niin rahatkin
ovat hänen, sehän on selvä.
Kun tästä tulee tieto, ymmärtää pikku Faberkin, minkä kunnialaukauksen
lukkari on pamauttanut, ja hän selittää nyt olevansa ylpeä, jos pääsee
toisen langoksi.
Perjantai-iltana lähtee majuri Anders Fuchs takaisin Ekebyhyn oltuaan
karhunpeijaisissa lukkarin talossa ja kihlajaisissa urkurin luona. Hän
astelee tietä raskain sydämin: riemua hän ei lainkaan tunne, vaikka
hänen vihamiehensä on kaatunut, eikä häntä liioin ilahduta komea
karhuntaljakaan, jonka lukkari on hänelle lahjoittanut.
Nyt luulevat monet hänen sureksivan sitä, että tuo sievä, hieno pikku
neiti joutui toisen omaksi. Oho, siitä hän ei ole millänsäkään. Mutta
se tässä käy hänen sydämelleen, että vanhan yksisilmäisen metsän
kuninkaan piti kaatua hänen saamatta laukaista siihen hopeakuulaa.
Niin hän tulee kavaljeerirakennukseen, missä kavaljeerit istuvat
piirissä roihuavan takan edessä, ja paiskaa sanaakaan sanomatta
karhuntaljan heidän keskelleen. Älköön kukaan uskoko, että hän nyt
kertoi matkastaan; meni totisesti aikoja, ennenkuin kukaan sai
houkutelluksi häneltä asian oikean laidan. Ei hän kavaltanut Brobyn
papin piiloakaan, ja pappi tuskin koskaan huomasi varkautta.
Kavaljeerit tutkivat nahkaa.
"Se on kaunis nahka", sanoo Beerencreutz. "Ihmettelenpä, millä tavoin
tuo ukko on noussut talviteloiltaan, vai ammuitko sinä sen pesäänsä?"
"Se ammuttiin Brossa."
"No, niin suuri kuin Gurlitan karhu se ei ole ollut", sanoo Gösta,
"mutta pulska eläin kuitenkin."
"Jos se olisi silmäpuoli", sanoo Kevenhüller, "niin uskoisinpa, että
olet ampunut ukon itsensä, siksi suuri se on. Mutta kun tällä ei ole
haavaa eikä vammaa silmissä, niin ei se voi olla sama."
Fuchs kiroaa tuhmuuttaan, mutta sitten alkavat hänen kasvonsa loistaa
niin, että mies oikein kaunistuu. Gurlitan suuri karhu ei siis olekaan
kaatunut toisen miehen laukauksesta.
"Hyvä Jumala, kuinka hyvä sinä olet!" hän sanoo ja panee kätensä
ristiin.
Yhdeksäs luku
BJÖRNEN HUUTOKAUPPA
Usein meitä nuoria ihmetytti suuresti vanhain kertomukset. "Oliko
teillä sitten kemut joka päivä niin kauan kuin säteilevää nuoruuttanne
kesti?" kysyimme heiltä. "Oliko elämä siihen aikaan yhtä ainoaa, pitkää
seikkailua?"
"Olivatko kaikki nuoret naiset siihen aikaan kauniita ja suloisia, ja
päättyivätkö kaikki tanssiaiset niin, että Gösta Berling kaappasi yhden
heistä itselleen?"
Silloin pudistivat vanhukset arvokasta päätään ja siirtyivät kertomaan
rukkien hyrinästä ja kangaspuiden ratinasta, keittiöhommista, riuttain
jyskeestä ja kirveen paukkeesta metsässä; mutta kauan ei kestänyt, kun
he jo taas joutuivat vanhalle ladulle. Jo kiitivät reet pääkuistin
eteen, jo lennättivät hevoset pimeillä metsäteillä nuorta, iloista
väkeä, jo leiskui tanssi, ja viulunkäyrät viuhuivat. Jyristen ja
jylisten pauhasi seikkailun hurja ajojahti ympäri Lövenin pitkän
järven. Kauas kaikui sen kumina. Metsä huojui ja kaatui, kaikki
hävityksen voimat pääsivät valloilleen: tulipalo loimusi, koski tuhosi,
metsänpedot samosivat nälkäisinä talojen ympärillä. Kahdeksanjalkaiset
hevoset tallasivat kavioillaan kaiken hiljaisen onnen muruiksi. Missä
ikinä hurja ajojahti pauhasi, siellä leimahtivat miesten sydämet
villeiksi ja naisten täytyi paeta kauhusta kalvaina kotoaan.
Ja me nuoret kuuntelimme ihmetellen, hiljaa, kauhistuneina ja kumminkin
ikionnellisina. "Sellaisia ihmisiä!" ajattelimme. "Me emme koskaan näe
heidän vertaisiaan."
"Eivätkö sen ajan ihmiset koskaan ajatelleet mitä tekivät?" kysyimme.
"Tietysti he ajattelivat, lapset", vastasivat vanhat.
"Mutta eivät niinkuin me ajattelemme", me inttelimme.
Eivätkä vanhukset ymmärtäneet, mitä tarkoitimme.
Mutta me taas, me ajattelimme itsetarkastelun merkillistä henkeä, joka
jo oli saapunut sieluumme. Ajattelimme häntä, jolla on jäiset silmät,
pitkät koukkusormet, tuota, joka kyyröttää sielumme pimeimmässä
loukossa ja nyppii rikki olentomme, niinkuin vanhat mummot nyppivät
silkki- ja villariepuja.
Pala palalta nuo pitkät, kovat, koukkuiset sormet nyppivät, kunnes koko
meidän minuutemme oli edessämme kuin riepukasa, ja siten meidän parhaat
tunteemme, alkuperäisimmät ajatuksemme, kaikki, mitä olimme tehneet ja
sanoneet, tutkittiin, tarkastettiin, nypittiin rikki, ja jäiset silmät
katselivat sitä, ja hampaaton suu hymyili pilkallisesti ja kuiskasi:
"Ne ovat rääsyjä, pelkkiä rääsyjä."
Olihan kyllä senkin ajan ihmisissä yksi, joka oli antanut sielunsa
alttiiksi tuolle jääsilmäiselle hengelle. Erään sikäläisenkin vieressä
se istui, tekojen lähteellä vartioiden, pahalle ja hyvälle ilkastellen,
ymmärtäen kaikki, tuomitsematta mitään, tutkistellen, kaivellen, rikki
nyppien, lamauttaen sydämen liikahduksia ja ajatuksen voimaa
lakkaamattomalla pilkkahymyllä.
Kaunis Marianne kuljetti itsetarkastelun henkeä sielussaan. Hän tunsi
hänen jääsilmäinsä ja ivahymynsä seuraavan häntä joka askelella, joka
sanalla. Hänen elämänsä oli tullut näytelmäksi, jossa tuo henki oli
ainoana katselijana. Marianne ei ollut enää ihminen, hän ei kärsinyt,
hän ei iloinnut, ei rakastanut, hän esitti vain kauniin Marianne
Sinclairen osaa, ja itsetarkastelu istui tuijottavin jääsilmin ja
ahkerin, rikkinyppivin sormin ja katsoi näyttelemistä.
Hänet oli lyöty kahteen osaan. Kalpeana, epämiellyttävänä ja
pilkallisena istui toinen puoli hänen minuuttaan katsellen, mitä toinen
puoli toimi, eikä koskaan tuo outo henki, joka repi rikki hänen
olentoaan, virkkanut hänelle tunteen tai mieltymyksen sanaa.
Mutta missä hän oli silloin ollut, tuo tekojen lähteen kelmeä vartija,
sinä yönä, jolloin Marianne oppi tuntemaan elämän täyteläisyyden? Missä
hän oli, kun hän, viisas Marianne, suuteli Gösta Berlingiä sadan
silmäparin nähden, ja kun hän vihansa vimmassa heittihe kinokseen
kuolemaan? Silloin sokenivat jäiset silmät, silloin ilkastelu lamautui,
sillä intohimo riensi myrskyten hänen sieluunsa. Seikkailun hurjan
ajojahdin pauhu oli kohissut hänen korvissaan. Hän oli ollut täysi
ihminen sinä ainoana hirvittävänä yönä.
Voi sinua, itsetarkastelun jumala. Kun Marianne äärettömästi
ponnistellen sai nostetuksi kivettyneet kätensä ja kiedotuksi ne Göstan
kaulaan, silloin kohotit, niinkuin ukko Beerencreutz, silmäsi pois
täältä maasta ja katselit tähtiä.
Sinä yönä olit tuiki voimaton. Kuollut olit neidon sepittäessä
rakkaushymnejään, kuollut hänen kiiruhtaessaan Sjöhön majuria hakemaan,
kuollut, kun hän näki liekkien punaavan taivasta puiden latvojen
yläpuolella.
Kas, ne olivat tulleet, nuo väkevät myrskylinnut, nuo demonisten
intohimojen aarnikotkat. Tulisiivin ja teräksisin kynsin ne olivat
hyökänneet suhisten kimppuusi, sinä jääsilmäinen henki, ne olivat
iskeneet kyntensä niskaasi ja nakanneet sinut tuntemattomiin. Olit
kuollut ja muserrettu.
Mutta nyt ne olivat lentää kohisseet edelleen, nuo ylväät, nuo
valtavat, nuo, joiden teitä ei ennakolta voi arvioida eikä kukaan
tarkkaaja ole seurannut; ja tuntemattomuuden kuilusta oli
itsetarkastelun kumma henki noussut taas ja vielä kerran asettunut
kauniin Mariannen sieluun.
Koko helmikuun makasi Marianne sairaana Ekebyssä. Sjön majuria
noutaessaan oli häneen tarttunut rokko. Tuo kauhea tauti oli silloin
koko rajuudellaan karannut hänen kimppuunsa, hänen, joka oli hirveän
kylmettynyt ja uupumuksesta menehtymäisillään. Kuolema oli ollut häntä
lähellä, mutta kuun lopulla hän kumminkin toipui. Heikko hän oli yhäkin
ja pilalle rumentunut. Häntä ei ikinä enää sanottaisi kauniiksi
Marianneksi.
Tätä ei kuitenkaan vielä tiennyt kukaan muu kuin Marianne ja hänen
hoitajattarensa. Eivät edes kavaljeerit sitä tienneet. Sairashuone,
jossa tarttuva rokko ruhtinoi, ei ollut joka miehelle auki.
Mutta milloin on itsetarkastelun voima suurempi kuin paranemisen
pitkinä hetkinä? Silloin se istuu ja tuijottaa jääsilmin ja nyppii
nyppimistään nikamaisilla, luisilla sormillaan. Ja jos tarkoin katsoo,
niin on sen takana vielä kellankelmeämpi olento, joka tuijottaa ja
kalvaa ja ivaa, ja sen takana taas toinen, ja vielä kolmas, kaikki
hymyillen pilkallisesti toisilleen ja koko maailmalle.
Ja kun Marianne katsoi vuoteessa lojuen itseään kaikilla noilla
tuijottavilla jääsilmillä, kuolivat kaikki alkuperäiset tunteet
hänessä.
Hän makasi siinä ja näytteli sairasta, hän loikoi siinä ja esitti
onnetonta, esitti rakastunutta, esitti kostonhimoista.
Hän oli kaikkia näitä, ja kumminkin se oli vain näyttelemistä. Kaikki
muuttui näyttelemiseksi ja epätodeksi noiden jäisten silmien edessä,
jotka häntä vartioivat, samalla kun niiden takana vartioi niitä toinen
silmäpari, joita taas vartioi toinen pari, aivan loppumattomassa
perspektiivissä.
Kaikki elon vahvat voimat olivat uneen uinahtaneet. Hän oli pystynyt
hehkuvaan vihaan ja alttiiseen rakkauteen yhtenä ainoana yönä, ei
kauempaa.
Hän ei edes tiennyt, rakastiko hän Gösta Berlingiä. Hän ikävöi nähdä
häntä, koettaakseen, saattoiko Gösta siirtää hänet hänen oman minänsä
ulkopuolelle.
Taudin kourissa ollessaan oli hänellä vain yksi selvä ajatus: hän ei
sallinut tiedoittaa taudistaan kenellekään. Hän ei tahtonut nähdä
vanhempiaan, hän ei tahtonut sovintoa isänsä kanssa, ja hän tiesi, että
isä katuisi, jos saisi kuulla, kuinka sairas hän oli. Sentähden hän
käski, että hänen vanhemmilleen ja kaikille muillekin oli ilmoitettava,
että se tukala silmätauti, joka aina kiusasi häntä kotiseudulle tultua,
pakotti hänet nytkin piilemään suljettujen uudinten takana. Hän kielsi
hoitajattaren puhumasta, miten sairas oli, hän kielsi kavaljeereja
haettamasta lääkäriä Karlstadista. Hänessä oli tosin isorokko, mutta
aivan lievä; Ekebyn kotiapteekissa oli kyllin lääkkeitä hänen henkensä
pelastukseksi.
Hän ei ajatellut hetkeäkään kuolevansa, hän makasi vain ja odotti
terveyden päiviä, lähteäkseen Göstan kanssa pappilaan kuulutuksille.
Mutta nyt oli sairaus ja kuume ohi. Hän oli taasen kylmä ja viisas.
Hänestä tuntui kuin hän olisi viisas tässä hullujen maailmassa. Hän ei
vihannut, ei rakastanut. Hän ymmärsi isäänsä, hän ymmärsi heitä
kaikkia. Joka ymmärtää, ei vihaa.
Hän oli saanut kuulla, että Melchior Sinclaire oli päättänyt pitää
huutokaupan Björnessä ja hävittää kaiken mitä omisti, niin ettei
Mariannelle jäisi perintöä. Sanottiin, että isä aikoo hävittää kaikki
niin perinpohjaisesti kuin suinkin voi: ensin kuuluu myyvän huonekalut
ja viimeksi itse kartanon, ja kaikki rahat hän pistää säkkiin ja
upottaa Lövenin syvyyteen. Hajoitus, mullistus ja hävitys piti oleman
Mariannen perintö. Marianne hymyili hyväksyvästi tämän kuullessaan: isä
oli luonteeltaan sellainen, juuri niin hänen tulikin menetellä.
Hänestä tuntui nyt merkilliseltä, että hän oli voinut runoilla sen
suuren rakkaudenhymnin. Hän oli uneksinut hiilenpolttajan majasta, hän
kuten muutkin. Nyt hänestä tuntui kummalliselta, että hän oli koskaan
uneksinut.
Hän huokaili kaivaten luontoa. Hän oli väsynyt tähän alinomaiseen
näyttelemiseen. Koskaan hänellä ei ollut voimakasta tunnetta. Hän
tuskin suri kauneutensa katoamista; mutta häntä kauhistutti outojen
sääli.
Oi, yksi itsensä unohtamisen tuokio! Liike, sana, teko, joka ei olisi
laskelmoitu.
Sitten kerran, kun huone jo oli puhdistettu tartunnasta ja hän loikoi
pukeutuneena sohvalla, hän kutsutti Gösta Berlingin luokseen. Hänelle
ilmoitettiin, että Gösta oli lähtenyt Björneen huutokauppaan.
* * * * *
Björnessä oli todellakin suuri huutokauppa. Se oli vanha, rikas koti.
Väkeä oli tullut pitkien matkojen takaa huutamaan ja katsomaan.
Jykevä Melchior Sinclaire oli koonnut kaikki talon tavarat suureen
saliin. Siellä oli tuhansittain kapineita kasattuina röykkiöihin, jotka
ulottuivat lattiasta laipioon.
Hän oli itse kulkenut huoneissa kuin hävityksen enkeli tuomiopäivänä ja
hilannut yhteen kaiken, minkä aikoi myydä. Keittiön kalusto: mustat
padat, puutuolit, tinatuopit, kuparivadit, kaikki ne saivat olla
häneltä rauhassa, sillä niissä ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut
Mariannesta; mutta tämä olikin ainoa, mikä säästyi hänen vihaltaan.
Mariannen huoneeseen hän murtautui hävittäen kaikki. Siellä oli
Mariannen nukkekaappi, siellä hänen kirjahyllynsä ja pikku tuoli, jonka
Melchior Sinclaire oli teettänyt hänelle, sekä hänen korunsa ja
vaatteensa, sohvansa ja sänkynsä, kaikki se pois!
Ja niin hän syöksyi huoneesta toiseen. Hän riisti kasaan kaiken, mikä
hänestä oli epämieluista, ja kantoi suuria kuormia huutokauppasaliin.
Hän puhki raskaiden sohvien ja marmorilevyjen alla; mutta hän kesti. Ja
hän rytösi kaikki hirveään, sekamelskaiseen kasaan. Hän oli avannut
kaapit ja ottanut käsille perheen komeat hopeaesineet. Pois ne!
Marianne oli koskettanut niitä. Hän täytti sylinsä lumivalkealla
damastilla ja sileillä liinaisilla, joissa oli kädenlevyiset
reikäompelukset, kunniakasta kotityötä, monivuotisten vaivain hedelmä,
ja mättäsi kaikki röykkiöihin. Pois kaikki ne! Marianne ei ollut
kelvollinen niitä omistamaan. Hän ryntäili läpi huoneiden suuret
posliinipinot sylissä, vähät välittäen, särkikö tusinoittain lautasia,
ja kaappaisi jalotekoiset kupit, joihin perhevaakuna oli poltettu. Pois
ne! Käyttäköön kuka haluaa niitä. Hän vyörytti kokonaiset vuoret
sänkyvaatteita ylisiltä: patjoja ja päänalusia niin pehmeitä, että
niihin upposi kuin aaltoon. Pois ne! Marianne oli nukkunut niillä.
Hän loi hirmustuneita katseita vanhoihin, tuttuihin huonekaluihin.
Olikohan tuolia, jolla Marianne ei ollut istunut, tai sohvaa, jolla hän
ei ollut levännyt, tai taulua, jota hän ei ollut katsellut,
kynttiläkruunua, joka ei ollut häntä valaissut, peiliä, joka ei ollut
heijastanut hänen muotoaan? Synkkänä hän pui nyrkkiä tälle muistojen
maailmalle. Mielellään hän olisi hyökännyt sen kimppuun nuija koholla
ja musertanut kaikki pirstaleiksi, pieniksi muruiksi.
Kumminkin hänestä tuntui vielä murhaavammalta myydä kaikki
huutokaupalla. Pois vieraille kaikki! Pois tahraantumaan torpparien
tuvissa, turmeltumaan välinpitämättömien vieraiden hallussa.
Eikö hän tuntenut talonpoikaisten tuvissa pilalle mukiloituja
huutokauppaesineitä, häpeään sortuneita kuin hänen kaunis tyttärensä?
Pois ne! Seisokoot siellä, täytteet revittyinä ja kultaus kuluneena,
murtunein jaloin ja tahrautunein levyin, ja ikävöikööt entistä kotiaan!
Pois ne, kaikille ilman kulmille, niin ettei ainoakaan silmä näe,
ainoakaan käsi kokoa niitä.
Huutokaupan alkaessa hän oli täyttänyt puolet salia uskomattomaan
mylläkkään röykkiöidyillä taloustavaroilla.
Poikki huoneen hän oli asettanut pitkän kauppatiskin. Sen takana seisoi
huutokaupanpitäjä, tarjoten tavaraa, siellä istuivat kirjurit, merkiten
ostot kirjaan, ja siellä seisoi Melchior Sinclairen viinalekkeri.
Huoneen toisessa puoliskossa, eteisessä ja pihalla olivat ostajat. Oli
siinä väkeä, paljon melua ja riemua. Huutoja tehtiin tiheään, ja
huutokauppa sujui vireästi. Mutta viinalekkerin vieressä, takanaan
kaikki omaisuus mahdottomassa sekamelskassa, istui Melchior Sinclaire
puolihumalassa ja puolihulluna. Tukka pörrötti karkeina tukkoina hänen
punaisen naamansa yllä, silmät pyörivät tuikeina ja verestävinä. Hän
huusi ja nauroi kuin parhaalla tuulellaan, ja jokaisen, joka oli tehnyt
hyvän tarjouksen, hän kutsui luokseen ja antoi ryypyn.
Niiden joukossa, jotka näkivät hänet siellä, oli myöskin Gösta Berling,
joka oli pujahtanut ostajien parveen, mutta vältti joutumasta Melchior
Sinclairen näkyviin. Hän tuli miettiväiseksi tätä katsellessaan, ja
hänen sydäntään ahdisti kuin jonkin onnettomuuden edellä.
Hän ihmetteli, missä Mariannen äiti mahtoi tämän menon aikana olla. Ja
niin hän meni, vasten tahtoaan ja kohtalon ajamana, etsimään rouva
Gustava Sinclairea.
Hän sai availla monet ovet ennen kuin löysi rouvan. Suuri
tehtaanpatruuna ei sietänyt kuunnella voivotusta ja naisten ruikutusta.
Hän oli kyllästynyt vaimonsa kyyneleihin, joita tämä vuodatti kotoisten
aarteittensa tuhoutumisen tähden. Suuri tehtaanpatruuna raivostui
nähdessään, että Gustava saattoi itkeä liina- ja sänkyvaatteiden vuoksi
silloin, kun sellainen kalleus kuin hänen tyttärensä oli kadotettu, ja
niin hän oli ajanut nyrkki pystyssä rouvan edellään koko kerroksen läpi
keittiöön ja aina ruokakomeroon.
Edemmäksi ei rouva voinut paeta, ja tehtaanpatruuna tyytyi, kun näki
hänen kyyristyneen portaiden taakse ja odottavan kovia lyöntejä,
kenties kuolemaakin. Hän antoi hänen jäädä sinne, mutta lukitsi oven ja
pisti avaimen taskuunsa. Siellä jouti rouva istua sen aikaa kuin
huutokauppaa kesti. Nälkää hänen ei tarvinnut nähdä, ja Melchiorin
korvat saivat rauhan rouvan ruikutuksilta.
Rouva oli vieläkin vankina omassa ruokakomerossaan, kun Gösta
lähestyi käytävää pitkin, joka oli keittiön ja salin välillä. Hän näki
Gustava-rouvan kasvot pienessä ikkunassa, joka oli korkealla seinässä.
Hän oli kiivennyt portaille ja tuijotti ulos vankilastaan.
"Mitä Gustava-täti siellä ylhäällä tekee?" kysyi Gösta.
"Se pani minut tänne", kuiskasi rouva.
"Patruunako?"
"Niin, minä luulin, että hän ihan tappaisi minut. Mutta kuules nyt,
Gösta, ota sinä se salinoven avain ja mene keittiöön ja avaa sillä
ruokasäiliön ovi, niin minä tulen ulos. Se avain sopii tähän oveen."
Gösta totteli, ja parin minuutin perästä seisoi tuo pieni rouva
keittiössä, jossa ei ollut ketään vieraita.
"Täti olisi avauttanut jollakin piialla salin avaimella", sanoi Gösta.
"Luuletko, että halusin opettaa heille sen tempun? Silloin en enää
saisi pitää ruokasäiliössäni mitään rauhassa. Ja muutenkin, otin ja
siistin ylimmäiset hyllyt. Sen ne sietivätkin. En ymmärrä, miten olen
antanut keräytyä sinne niin paljon rojua."
"Tädillä on aina niin paljon puuhaa", sanoi Gösta, puolustellen.
"Niin, usko vain! Jos minä en itse juokse kaikkialle, niin eivät
enemmän kangaspuut kuin rukitkaan lähde liikkeeseen. Ja jos..."
Nyt hän pysähtyi ja pyyhki kyynelen silmäkulmastaan.
"Jumala paratkoon, mitä puhun", hän sanoi, "eipä taida minulla olla
enää mitä puuhata, eipä. Sehän myy nyt kaikki, mitä meillä on."
"Niin, kyllä se on surkeaa", sanoi Gösta.
"Tiedäthän, Gösta, sen suuren peilin vieraskamarissa. Se oli niin
merkillinen, sillä sen lasi oli kokonainen, ilman liitettä, eikä
kultauksessa ollut yhtään vikaa. Sain sen äidiltäni, ja nyt se aikoo
sen myydä."
"Hän on hullu."
"Sanos muuta. Eipä hän paljon muutakaan ole. Hän ei usko, ennen kuin
joudumme mieron selkään kuten majurinrouva."
"Niin pitkälle ei toki jouduttane", vastasi Gösta.
"Kyllä, Gösta. Kun majurinrouva lähti pois Ekebystä, niin hän ennusti
meille onnettomuutta, ja nyt se tulee. Hän ei olisi antanut mitenkään
Sinclairen myydä Björneä. Ja ajattelepas, hänen omat posliininsa, hänen
omasta kodistaan tuodut hienot kuppinsa, myydään. Majurinrouva ei olisi
antanut."
"Mutta mikä hänellä sitten on?" kysyi Gösta.
"Voi, se on vain, katsos, se, ettei Marianne ole tullut takaisin
kotiin. Hän on kähninyt täällä kotosalla ja odottanut odottamistaan.
Häh on kävellyt edestakaisin lehtokujassa päivät päästään ja odottanut
häntä. Hän on kai tullut ikävästä hulluksi; mutta minä en uskalla sanoa
mitään, en."
"Marianne luulee, että isä on hänelle vihainen."
"Ei luule, ei! Hän tuntee kyllä isänsä; mutta hän on ylpeä eikä tahdo
ottaa ensimmäistä askelta. He ovat jäykkiä ja kovia kumpikin, eikä tämä
heitä paljoa liikuta. Minä se olen tässä välikädessä."
"Täti kai tietää, että Marianne menee minun kanssani naimisiin?"
"Voi, Gösta, sitä hän ei tee koskaan. Hän sanoo niin vain isäänsä
ärsyttääkseen. Hän on liian hemmoteltu mennäkseen köyhälle miehelle, ja
liian ylpeäkin. Aja sinä vain kotiin ja sano hänelle, että jollei hän
pian tule tänne, menee koko hänen perintönsä hukkaan. Ooh, hän kai
työntää kaikki ihan pilkkahintaan."
Gösta suorastaan suuttui Gustava-rouvaan. Siinä toinen vain istui
keittiön suurella pöydällä sydämellään vain peilit ja posliinit.
"Tädin pitäisi hävetä!" kivahti hän. "Ensin viskaatte tyttärenne ulos
lumihankeen ja sitten luulette, että hän ilkeyksissään ei tule
takaisin. Ja te uskotte, että hän on niin huono, että hylkää sen, josta
pitää, vain perinnöttömäksi joutumisen pelosta."
"Hyvä Gösta, älä sinä nyt suutu, sinäkin. Enhän minä tiedä mitä
pakisen. Tein kaikkeni ja koetin avata ovea Mariannelle, mutta Melchior
tuli ja kiskoi minut pois. Sanovat kaikki aina, etten minä mitään
ymmärrä. Suon sinulle mielelläni Mariannen, Gösta, jos voit tehdä hänet
onnelliseksi. Ei ole kovinkaan helppoa tehdä naista onnelliseksi,
Gösta."
Gösta katsoi häneen. Kuinka hän oli voinutkin vihastua sellaiselle
ihmiselle kuin Gustava-rouvalle! Kauhun ja ahdistuksen valtaama oli tuo
nainen, mutta niin hyväsydäminen.
"Täti ei tiedustele, miten Marianne voi", hän sanoi hiljaa.
Rouva puhkesi itkuun.
"Etkö sitten pahastu, jos sinulta tiedustelen?" sanoi hän. "Olen
halunnut koko ajan sitä sinulta kysyä. Ajattele, en tiedä hänestä muuta
kuin että hän elää. En tervehdystä ole saanut häneltä koko aikana, en
edes silloin kun lähetin hänelle vaatteita, ja sentähden ajattelin,
että sinä ja hän ette tahdo antaa minulle mitään tietoja hänestä."
Gösta ei kestänyt kauempaa. Hän oli kyllä raju, hän oli raisu -- joskus
täytyi Jumalan lähettää sutensa hänen kintereilleen pakottaakseen hänet
kuuliaisuuteen -- mutta vanhuksen kyyneleet, vanhuksen valitus olivat
hänestä kauheampaa kuulla kuin sutten ulvonta. Hän ilmaisi rouvalle
koko totuuden.
"Marianne on ollut sairaana koko ajan", sanoi hän. "Hänessä oli
isorokko. Sanoivat hänen pääsevän tänään sohvalle loikomaan. En ole
nähnyt häntä sen yön jälkeen."
Gustava-rouva hyppäsi tuossa tuokiossa lattialle. Hän jätti Göstan
seisomaan sinne ja juoksi sanaakaan virkkamatta miehensä luo.
Huutokauppaväki näki hänen tulevan miehensä luo ja kuiskaavan kiireesti
jotakin hänen korvaansa. He näkivät, miten patruunan kasvot tulivat
entistäänkin punaisemmiksi, ja hänen kätensä, joka oli lekkerin
hanalla, väänsi hanaa, niin että viina virtasi lattialle.
Gustava-rouva näytti tuoneen niin tärkeitä uutisia, että huutokauppa
oli kai heti lopetettava. Myyjän vasara ei paukahtanut, kirjurien kynät
pysähtyivät, tarjouksia ei tehty.
Melchior Sinclaire kavahti ajatuksistaan.
"No", huusi hän, "sujuuko vai ei?"
Ja huutokauppa jatkui taas täyttä päätä.
Gösta istui keittiössä, ja Gustava-rouva palasi itkien hänen luokseen.
"Ei se auttanut", sanoi hän. "Uskoin, että hän lopettaa, kun saa
kuulla, että Marianne on ollut sairaana; mutta hän vain jatkaa. Hän
kyllä tahtoisi lopettaa, mutta häpeää liiaksi."
Gösta kohautti olkapäitään, hyvästeli hänet enempiin puheisiin
puuttumatta.
Eteisessä hän kohtasi Sintramin.
"Peijakkaan hauska tilaisuus", huudahti Sintram ja hieroi käsiään.
"Olet mestari, Gösta. Turkanen, mitä saitkaan aikaan!"
"Hauskempaa vielä hetken perästä", kuiskasi Gösta. "Brobyn pappi tuli
tänne reki täynnä rahaa. Sanovat hänen aikovan ostaa koko Björnen ja
maksavan käteisellä. Silloin on hauska nähdä suurta tehtaanpatruunaa,
Sintram-setä."
Sintram veti päänsä hartioiden väliin ja nauraa hihitti itsekseen
pitkän aikaa. Mutta sitten hän meni minkä kerkisi huutokauppasaliin ja
siellä suoraan Melchior Sinclairen eteen.