metsässä on vaarallista sanoa sen oikeaa nimeä. Ken on puhunut siitä
päivällä, katsastakoon illansuussa hyvin lammaskarsinansa ovia ja
luukkuja, sillä muutoin se tulee. Se kiipeää lampoläävän seinää pitkin,
sillä sen kynnet ovat vahvat kuin teräsnaulat, ujuttautuu sisään
ahtaimmastakin luukusta ja iskeytyy lampaiden niskaan. Ja kyntehinen
riippuu niiden kurkussa ja imee verta kaulavaltimosta ja murhaa ja
repii, kunnes jok'ikinen lammas on kuollut. Se ei lopeta hurjaa
kuolontanssiaan kauhistuneiden peikkojen seassa, niin kauan kuin
yksikään niistä näyttää elonmerkkiä.
Ja aamulla näkee isäntä kaikki lampaansa kuolleina, revityin kurkuin,
sillä kyntehinen ei jätä henkiin mitään, missä se mellastaa.
Siellä asuu huuhkaja, joka hämärässä huutaa. Jos matkii sitä silloin,
se humahtaa levitetyin siivin kimppuun ja repii silmät päästä, sillä
oikea lintu se ei ole, menninkäinen se on.
Ja siellä asuu kauhein kaikista, karhu, jolla on kahdentoista miehen
voimat ja jonka, kun se on tullut eräkarhuksi, voi kaataa ainoastaan
hopeakuulalla. Voiko mikään luoda eläimen ympärille suurempaa
kauhistuksen kunnianhohdetta kuin se, että sen voi kaataa ainoastaan
hopeakuulalla? Millaisia kauheita salattuja voimia siinä piileekään,
voimia, jotka tekevät sen kovaksi tavalliselle lyijylle? Eikö lapsi
usein makaa monta tuntia unta saamatta vuoteellaan pelätessään tätä
kauheaa eläintä, jota pahuuden voimat suojelevat?
Ja jos se tulisi vastaan metsässä, isona ja korkeana kuin kulkeva
kallio, niin ei saa kapasta karkuun eikä ruveta vastaan rimpuilemaan,
vaan pitää kellahtaa selälleen maahan ja heittäytyä kuolleeksi. Monet
pienet lapset ovat ajatuksissaan kellettäneet maassa, kun karhu muka on
heitä nuuskinut. Se on pyöritellyt kämmenellään heitä, ja he ovat
tunteneet kasvoillaan sen kuuman, läähättävän hengityksen, mutta he
ovat maanneet hiljaa, kunnes karhu on mennyt pois kaivamaan kuoppaa,
kätkeäkseen heidät siihen. Mutta silloin he ovat nousseet hiljaa ja
hipsutelleet pois, ensin verkalleen, mutta sitten hurjaa vauhtia.
Mutta ajatteles, ajattelepas, jos se karhu ei olisikaan pitänyt heitä
oikein kuolleina, vaan olisi heitä puraista tokaissut, tai jos sillä
olisi ollut oikein nälkä ja se olisi halunnut syödä heidät heti, taikka
jos se olisi huomannut heidän liikkuvan ja olisi juossut heidän
peräänsä. Auta armias!
Velho on kamala. Se kyyköttää metsien hämärässä, tekee loitsurunoja
ihmisten kuultaviksi ja täyttää heidän sydämensä kamalilla ajatuksilla.
Siitä syntyy se jäytävä pelko, joka painostaa elämää ja himmentää
hymyilevien seutujen kauneutta. Pahanelkeinen on luonto, salakavala
kuin nukkuva käärme, mihinkään ei voi luottaa. Tuossa on Lövenin
hurmaavan kaunis järvi, mutta älä usko sitä, se vaanii saalista: joka
vuosi täytyy sen saada veronsa hukkuneina. Tuolla on metsä,
houkuttelevan rauhallinen, mutta älä usko sitä! Metsä on täynnä inhoja
eläimiä, joissa asuu pahain noita-akkain ja murhanhimoisten
mustalaisten sieluja.
Älä usko puroa ja sen lauhkeaa vettä! Siitä saat kovan taudin ja
kuoleman, jos siinä auringon laskettua kahlaat. Älä usko käkeä, joka
keväällä niin kauniisti kukkuu! Syksyllä se muuttuu haukaksi,
tuikeasilmäiseksi, kauheakyntiseksi! Älä usko sammalta, älä kanervaa,
älä kalliota: paha on luonto, täynnä näkymättömiä voimia, jotka ihmistä
vihaavat. Ei ole paikkaa, johon voit turvallisesti jalkasi laskea,
ihmeellistä on, että heikko sukusi voi välttää niinkin paljon väijyviä
vaaroja.
Velho on perin kamala. Vieläkö se elää Vermlannin metsien pimennossa
laulaen loitsujaan? Himmentääkö se vielä hymyilevien seutujen
kauneutta, lamaako se vielä elämisen iloa? Suuri on ollut sen valta,
sen tiedän minä, jonka kehdossa on pidetty terästä ja kylpyvedessä
hiiliä, minä tiedän sen, minä, joka olen tuntenut sen rautakouran
sydämeni ympärillä.
Mutta älköön kukaan luulko, että minä nyt tässä kerron jotain kauheaa
ja hirmuista. Kerron vain vanhan tarinan Gurlita-kukkulan suuresta
karhusta, ja jokainen uskokoon tai olkoon uskomatta -- miten vain
haluaa -- niinkuin kaikkia muitakin metsästysjuttuja.
* * * * *
Suurella karhulla on kotonsa sillä komealla vuorenhuipulla, jota
sanotaan Gurlita-kukkulaksi ja joka kohoaa jyrkkänä ja vaikeapääsyisenä
ylisen Lövenin rannalla.
Kumoon suistuneen hongan juuret, joiden välissä sammalturve vielä
riippuu, muodostavat seinät ja katon sen asunnon ympärille, haarat ja
risut suojelevat sitä, lumi sitä riveää. Se voi köllötellä siellä
suloisessa rauhassa, nukkuen kesästä kesään.
Onko se siis runoseppo, ventomielinen uneksija, tämä karvainen
metsänkuningas, tämä vinosilmäinen ryöväri? Tahtooko se unohtaa
makaamalla kylmän talven koleat yöt ja värittömät päivät, herätäkseen
purojen lirinään ja lintujen lauluun? Tahtooko se siellä maata uneksien
punertavista puolamaista ja muurahaispesistä, jotka ovat täynnä
ruskeita, herkullisia olentoja, ja valkeista karitsoista, jotka käyvät
laitumella viheriöivillä rinteillä? Tahtooko tuo miekkonen välttää
elämän talvea!
Ulkona viuhuu lumipyry honkien välissä, ulkona reiluttelevat revot ja
hukat hulluina nälästä. Miksi saa karhu yksin nukkua? Nouskoon toki ja
tuntekoon, miten pakkanen puree, miten raskasta on kahlata syvässä
hangessa. Nouskoon ylös!
Se on painautunut hyvin vuoteeseensa. Se on kuin sadun nukkuva
prinsessa: niinkuin rakkaus herätti sen, niin tahtoo sekin antaa kevään
herättää itsensä. Auringonsäteen, joka pilkistää risujen välistä ja
lämmittää sen kuonoa, sulavain kinosten parin pisaran, jotka
kostuttavat sen turkkia, se tahtoo antaa herättää itsensä. Voi sitä,
joka häiritsee sitä ennen aikojaan.
Jospa vain kysyttäisiin, millaiseksi metsänkuningas tahtoo muovaella
maailmansa! Jospa ei vain yht'äkkiä kuulaparvi viuhuisi sisään risujen
läpi ja iskeytyisi pintaan kuin ilkeät itikat.
Se kuulee yht'äkkiä huutoa, melua ja laukauksia. Se pudistaa unen
jäsenistään ja vääntää risuja tieltä nähdäkseen, mitä siellä mylhytään.
Onpa nyt työtä vanhalle tappelupukarille. Eipä näet kevät metelöi ja
jyski pesän ovella, ei tuulikaan, joka viskoo kumoon kuusia ja
pyörittelee tuiskulunta, ei; mutta kavaljeerit siellä ovat, Ekebyn
kavaljeerit.
Metsänkuninkaan vanhoja tuttuja. Se muistaa kyllä yön, jolloin Fuchs ja
Beerencreutz istuivat väijyksissä erään Nygårdin isännän navetassa,
jonne sitä odotettiin vieraisille. He olivat juuri torkahtaneet
viinapullonsa viereen, kun kontio komusi sisään turvekaton kautta;
mutta he heräsivät, kun se nosteli surmattua lehmää pahnoista, ja
karkasivat kimppuun pyssyin ja puukoin. Lehmän ne siltä ottivat ja
toisen silmän, mutta henki herja säilyi.
Niin, totisesti ovat kavaljeerit jo sen vanhoja tuttuja. Metsänkuningas
muistaa kyllä, miten ne yllättivät sen toisen kerran, kun se ja sen
korkea kuningatar juuri olivat laskeutuneet talvivuoteelle, tänne
Gurlita-kukkulan vanhaan kuningaslinnaan, ja poikaset olivat pesässä.
Se muistaa kyllä, miten odottamatta he karkasivat kimppuun. Se itse
pääsi kyllä matkoihinsa, lyöden tieltä kaikki, mikä esteeksi sattui,
mutta ontua sen täytyy kaiken ikänsä laukauksen tähden, joka osui sen
reiteen, ja kun se yöllä palasi kuninkaalliseen linnaan, oli lumi
punainen sen korkean puolison verestä, ja kuninkaalliset lapset oli
viety tasangolle kasvatettaviksi ihmisten palvelijoiksi ja ystäviksi.
Niin, nyt tärisee maa, nyt tutisee kinos, joka kattaa pesää, ja nyt
törmää ulos tuo suuri karhu, tuo vanha kavaljeerien vihamies. Pidä
varasi, Fuchs, vanha karhuntappaja, pidä varasi, Beerencreutz, eversti
ja kukunpelaaja, pidä varasi, Gösta Berling, sadan seikkailun sankari!
Voi runoilijoita, voi haaveilijoita, voi lemmenritareita! Siinä seisoo
nyt Gösta Berling sormi liipaisimella, ja karhu tulee suoraan häntä
kohti. Miksi hän ei ammu, mitä hän ajattelee?
Miksi hän ei pamauta luotia heti leveään lapaan; hän seisoo parhaalla
paikalla pamauttaakseen. Toiset eivät voi ampua juuri sopivalla
silmänräpäyksellä. Luuleeko hän, että hänen on seisottava paraatia
metsän majesteetin edessä!
Gösta Berling on tietysti seisoallaan uneksinut kauniista Mariannesta,
joka näinä päivinä on maannut Ekebyssä kovasti sairaana: hän kylmettyi
tuona yönä, jolloin nukkui hangella.
Hän ajattelee Mariannea, joka hänkin on maanpiirin yllä lepäävän
kirouksen uhri, ja Göstaa pöyristyttää ajatus, että hänkin on lähtenyt
tänne vainoamaan ja tappamaan.
Ja tuossa tulee suuri karhu suoraan häntä kohti, toinen silmä sokeana
kavaljeerin puukon iskusta, yksi jalka ontuvana kavaljeerin
pyssynkuulasta, äreänä ja pörröisenä, yksinäisenä siitä lähtien, kun he
tappoivat sen puolison ja ryöstivät sen lapset. Ja Gösta näkee sen
sellaisena kuin se on: surkeana, vainottuna eläinraukkana, jolta hän ei
tahdo riistää henkeä, ainoata, mitä sillä vielä on ihmisten vietyä
siltä kaiken muun.
"Tappakoon minut", miettii Gösta, "mutta minä en ammu."
Ja kun karhu töytää häntä kohti, hän seisoo hiljaa kuin paraatissa, ja
kun metsänkuningas hojottaa aivan hänen edessään, hän tekee kunniaa
kiväärillä ja ottaa askelen sivulle.
Silloin jatkaa karhu matkaansa, tietäen hyvin, ettei nyt ole aikaa
hukattavana, syöksyy metsään, raivaa tiensä miehenkorkuisten kinosten
läpi, kierii alas jyrkkiä rinteitä ja pakenee auttamattomasti samalla
kun kavaljeerit, jotka kaikki seisoivat hana vireillä odottaen Göstan
laukausta, laukovat nyt pyssyjään sen mennessä.
Mutia turhaan, kierros on murrettu ja karhu paennut. Fuchs haukkuu, ja
Beerencreutz noituu, mutta Gösta vain nauraa.
Kuinka he voivat vaatiakaan, että niin onnellinen ihminen kuin hän
tekisi pahaa millekään Jumalan luomalle?
Gurlita-kukkulan suuri karhu kaikkosi siis hengissä leikistä; ja
talviunestaan se on nyt herätetty, sen saavat talonpojat kokea. Ei
yksikään karhu ole tottuneempi kuin se repimään heidän matalain,
kellarimaisten navettainsa kattoja, ei ainutkaan pujahda niin
viekkaasti pakosalle väijytyksestä.
Ylisen Lövenin seutulaiset olivat pian ihmeissään ja kummissaan kontion
takia. Sana sanan jälkeen lähetettiin kavaljeereille ja pyydettiin
heitä tulemaan tappamaan karhua.
Päivät pääksytysten, yöt perätysten samoavat nyt kavaljeerit koko
helmikuun ajan ylisen Lövenin rannoilla etsimässä karhua, mutta se
pääsee heidän kynsistään. Onko se oppinut ketulta viekkauden ja sudelta
nopeuden? Jos he väijyvät jossakin talossa, se riehuu naapuritalossa,
jos he etsivät sitä metsästä, se silloin ahdistaa talonpoikaa, joka
ajaa jäällä. Siitä on tullut rosvojen rohkein: se kömpii luhtiin ja
tyhjentää äidin hunaja-astian, se lyö kuoliaaksi isän hevosen reen
edestä.
Mutta vähitellen aletaan arvata, minkämoinen karhu tämä on ja minkä
tähden Gösta ei voinut sitä ampua. Kamalaa sanoa, hirmuista uskoa,
mutta tämä ei ole oikea karhu. Ei ole ajatteleminenkaan sen kaatoa,
jollei ole hopeakuulaa pyssyssä. Kuula, hopeasta ja kirkonkellon
malmista tehty, valettu torstai-iltana, uudenkuun aikana
kirkontornissa, niin ettei pappi ja lukkari eikä kukaan muukaan ihminen
tiedä, se sen varmaan tappaa, mutta sellaista kuulaa ei taidakaan olla
hevin helppo saada.
* * * * *
Ekebyssä on mies, jota mahtaa tämä kaivella enemmän kuin ketään muuta.
Hän on, kuten hyvin voi arvata, Anders Fuchs, karhuntappaja. Hän
menettää sekä ruokahalunsa että unensa ajatellessaan ettei voi kaataa
Gurlita-kukkulan suurta karhua. Viimein käsittää hänkin, että karhun
voi kaataa ainoastaan hopeakuulalla.
Tuikea majuri, Anders Fuchs, ei ollut mikään ihana mies. Hänellä oli
raskas, kömpelö ruumis ja leveä, punainen naama, poskien alla riippuvat
lihapussit ja moninkertainen leuka. Jäykkinä kuin harjakset tököttivät
hänen pienet, mustat viiksensä paksussa ylähuulessa, ja musta tukka
törrötti karkeana ja sakeana ihan pystyssä. Sen lisäksi hän oli
harvasanainen mies ja suursyömäri. Hän ei ollut sellainen, jonka naiset
ottavat vastaan hymyilevin huulin ja avoimin sylin, eikä hänkään
puolestaan heittänyt heille lauhkeita katseita. Ei uskottu hänen
koskaan saavan nähdä naista, jonka kanssa hän voisi sopia yksiin, ja
kaikki rakkauden ja kuhertelun touhut olivat hänestä kaukana.
Tuli sitten torstai-ilta, jolloin kuu on juuri kahden sormen levyinen
ja pysyy näköpiirin yllä pari tuntia auringon laskettua; silloin
laittautuu Fuchs-majuri matkalle Ekebystä sanomatta kenellekään, mihin
aikoo mennä. Hänellä on tulukset ja luotimuotti metsästyslaukussa ja
pyssy selässä, ja hän menee Bron kirkolle nähdäkseen, mahtaakohan
onnetar hymyillä rehelliselle miehelle.
Kirkko on Ylä- ja Ala-Lövenin välisen kaidan salmen itärannalla, ja
majuri Fuchsin täytyy mennä salmensiltaa päästäkseen sinne. Hän kulkee
siis raskaissa mietteissään siltaa kohti, katsomatta ylös Brobun
mäille, joilla talot selvästi kuumottavat kirkasta iltataivasta vasten,
tai Gurlita-kukkulalle, joka kohottaa pyöreätä päälakeaan illan
hohteessa; hän katsoo vain maahan ja aprikoi, mitenkä saisi käsiinsä
kirkon avaimen kenenkään tietämättä.
Kun hän joutuu alas sillalle, hän kuulee sellaista epätoivoista
kirkunaa, että kohottaa yht'äkkiä silmänsä.
Siihen aikaan oli pieni saksalainen Faber Bron urkurina. Hän oli
hintelä mies, vähäinen sekä painoltaan että arvoltaan. Ja lukkarina oli
Jon Larsson, vankka talonpoika, mutta köyhä, sillä Brobyn pappi oli
petkuttanut häneltä koko hänen isänperintönsä, viisisataa
riikintaaleria.
Lukkari tahtoi naida urkurin sisaren, pienen, sievän neiti Faberin,
mutta urkuri ei siihen suostunut, ja sen vuoksi eivät nuo kaksi
kirkonmiestä olleet ystäviä. Tänä iltana on lukkari tavannut urkurin
salmensillalla ja karannut suoraan hänen kimppuunsa. Hän tarttuu
urkuria rintapieliin ja nostaa hänet suorin käsin kaiteen ulkopuolelle
ja vannoo pyhästi ja kalliisti nakkaavansa hänet salmeen, jollei hän
anna hänelle sisartaan, sitä pientä, hienoa neitiä. Pieni saksalainen
ei myönny vain noin tuostaan, hän rimpuilee ja kirkuu sanoen "en",
vaikka näkeekin syvällä allansa mustan avoveden kohisevan valkoisten
äyräiden välissä.
"En, en", huutaa hän. "En, en!"
Eikä ole takuuta, vaikka lukkari olisi vihoissaan tanssittanut häntä
alas kylmään, mustaan veteen, jollei majuri Fuchs olisi juuri saapunut
sillalle. Nyt pelästyy lukkari, asettaa Faberin vakaalle maalle ja
juoksee tiehensä minkä jaloista pääsee.
Pikku Faber kapsahtaa majurin kaulaan kiittääkseen häntä henkensä
pelastuksesta, mutta majuri työntää hänet pois ja sanoo, ettei mokoman
vuoksi kannata kiittää. Majuri ei ole rakastanut saksalaisia ollenkaan
siitä lähtien, jolloin hänet Pommerin sodan aikana oli majoitettu
Rügenin Putbusiin.
Hän ei ole ikinä ollut niin lähellä nälkäkuolemaa kuin silloin.
Nyt aikoo pikku Faber juosta nimismies Scharlingin luo manuuttamaan
lukkaria murhayrityksestä, mutta majuri ilmoittaa hänelle, ettei se
maksa vaivaa näillä main, sillä täällä ei merkitse mitään jos tappaa
saksalaisen.
Silloin rauhoittuu pikku Faber ja pyytää majuria luokseen syömään
sianlihamakkaraa ja juomaan mummaa.[9]
Majuri lähtee hänen luokseen, sillä hän arvelee, että urkurilla
varmaankin on kirkonavain kotonaan, ja niin he astelevat ylös mäkeä,
jolla Bron kirkko sijaitsee, rovastin, lukkarin ja urkurin virkatalot
ympärillään.
"Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi", sanoo pikku Faber, kun hän majurin
seurassa astuu kotiinsa. "Täällä ei ole tänään oikein hienoa. Meillä on
ollut touhua tänään, minulla ja siskollani. Meillä on teurastettu
kukko."
"Voi peeveli!" huudahtaa majuri.
Pieni, hieno neiti Faber tulee sitten kohta sisään ja tuo mummaa
suurissa savimukeissa. Nyt tiesi jokainen, ettei majuri katsellut
naisia lempein silmäyksin, mutta pikku neiti Faberia hän kuitenkin
mielihyvin katseli, tämän saapuessa niin sievänä, pitsit ja tykkimyssy
päässä. Vaalea tukka kaarsi otsaa niin sileästi kammattuna,
kotikutoinen puku oli niin sievä ja hohtavan puhdas, pienet kädet
olivat niin toimeliaat ja innokkaat, ja hänen pienet kasvonsa niin
punakat ja pyöreät, ettei majuri voinut olla ajattelematta, että jos
hän viisikolmatta vuotta sitten olisi nähnyt sellaisen piikasen, hän
olisi mennyt ja kosaissut.
Niin sievä ja ruusunhelakka ja näppärä kuin neito onkin, ovat kumminkin
hänen silmänsä aivan itkettyneet. Juuri tämä seikka se herättääkin
majurissa lempeitä ajatuksia.
Miesten syödessä ja juodessa neito kiitää sisään ja ulos huoneesta.
Kerran hän tulee veljensä luo, niiaa ja sanoo:
"Miten käskee minun veljeni: millä tavoin lehmät pannaan suojaan?"
"Pane viis' vasemmalle ja kuus' oikealle, niin eivät puske", sanoo
pikku Faber.
"Sepä peeveliä, onko Faberilla niin monta lehmää?" huudahtaa majuri.
Mutta asianlaita oli sellainen, että urkurilla oli ainoastaan kaksi
lehmää, mutta hän oli ristinyt toisen Viideksi ja toisen Kuudeksi,
jotta kuuluisi komeammalta kun niistä puhutaan.
Ja sitten saa majuri kuulla, että Faberin karjakartanoa paraikaa
nostetaan, joten karja on päivällä ulkona ja yötä halkoliiterissä.
Pikku neiti Faber tulee ja menee huoneesta; taas hän tulee veljensä
luo, niiaa hänelle ja sanoo, että timperi kysyy, kuinka korkea
navetasta tehdään.
"Lehmien mukaan", sanoo urkuri. "Lehmien mukaan!"
Se on majuri Fuchsin mielestä hyvä vastaus.
Siinä istuttaessa alkaa majuri sitten kysellä urkurilta, miksi hänen
sisarensa silmät ovat niin punaiset, ja silloin hän saa kuulla, että
neito itkee, kun Faber ei tahdo antaa häntä tuolle köyhälle lukkarille,
velkaiselle ja pennittömälle miehelle.
Moisesta johtuu majuri Fuchs vaipumaan yhä syvempiin ajatuksiin. Hän
tyhjentää kannun toisensa jälkeen ja syö huomaamattaan makkaran
makkaran perästä. Pikku Faber kauhistuu moista janoa ja ruokahalua,
mutta mitä enemmän majuri syö ja juo, sitä kirkkaammiksi tulevat hänen
aivonsa ja päättävämmäksi mielensä.
Sitä lujemmin hän päättää nyt tehdä jotakin pienen neiti Faberin
hyväksi.
Hän on sillä välin tähystellyt suurta, kiemuralehtistä avainta, joka
riippuu naulassa oven pielessä, ja tuskin painaltaa pikku Faber, jonka
on täytynyt pitää majurille seuraa juomakannun ääressä, päänsä pöytää
vasten ja alkaa kuorsata, niin Fuchs-majuri sieppaa avaimen, pistää
lakin päähänsä ja puikkii matkoihinsa.
Minuuttia myöhemmin hän komuaa tapulin portaita ylös pienen
sarvilyhtynsä valossa ja tulee vihdoin kellotapuliin, jossa kellot
aukovat avaria kitojaan hänen yllänsä. Siellä hän raapii ensin vähän
malmia kellosta ja aikoo juuri ottaa metsästyslaukusta luotimuotin ja
hiilikupin, kun huomaa, että hänellä ei ole kaikkein tärkeintä: hän ei
ole muistanut ottaa matkaansa hopeaa. Jos mieli saada luotiin voimaa,
se täytyy valaa juuri siellä tornissa. Muu kaikki on järjestyksessä: on
torstai-ilta ja uusikuu, eikä kukaan aavista hänen tornissa oloaan, ja
nyt hän ei kuitenkaan voi tehdä mitään. Kiukussaan hän lähettää yön
hiljaisuuteen sellaisen kirouksen, että kellot kumisevat.
Heti sen jälkeen hän kuulee hiljaista kolinaa alhaalta kirkosta ja on
erottavinaan askeleita portaissa. Totta tosiaankin, raskaat askeleet
tulla kopisevat portaissa. Majuri Fuchs, joka kiroilee siellä ylhäällä
niin, että kellot vapisevat, tulee silloin jo hiukan arvelevaiseksi.
Hän jo kummastelee, että mikähän se nyt tulee häntä avustamaan
luodinvalannassa. Askelet lähenevät lähenemistään. Tulija aikoo
varmastikin aina kellotapuliin.
Majuri hiipii peränurkkaan hirsien ja parrujen sekaan ja sammuttaa
sarvilyhdyn. Ei hän juuri hätäpoikia ole, mutta kaikki kauniit
aikomuksethan menisivät myttyyn, jos joku hänet sieltä huomaisi. Tuskin
hän on kätkeytynyt, kun tulokas pistää päänsä ylös lattian luukusta.
Majuri tuntee hänet hyvin, hän on ahne Brobyn pappi. Hän, joka on
melkein mielipuoli saituudesta, kätkeskelee aarteitaan milloin minnekin
kummallisiin paikkoihin. Nyt hän tuo setelipinkan ja aikoo kätkeä sen
kellotapuliin aavistamattakaan, että joku voisi nähdä hänet. Hän nostaa
siltalankkua ja pistää rahat sen alle, ja sitten hän jo poistuukin.
Mutta majuri ei vitkastele, hän nostaa heti samaa lankkua. Ohoh, miten
paljon rahaa! Setelipinkka pinkan vieressä ja niiden välissä ruskeita
nahkapusseja täynnä kiiltäviä hopeakolikoita. Majuri ottaa parhaiksi
sen verran hopeaa kuin tarvitsee luotiinsa; muun hän antaa jäädä
paikoilleen.
Kun hän on tullut tornista maahan, on hänellä hopeakuula luodikossaan.
Hän kävelee ja miettii, mitähän onni vielä varannee hänelle tänä yönä.
Kummia ovat torstaiyöt, kuten jokainen tietää. Hän tekee ensin mutkan
urkurin talolle. Sillä annapas, jos karhun kanalja tietäisi, että
Faberin karja on kurjassa halkoliiterissä, melkein taivasalla! No,
eikös vain hän näe jonkin mustan ja suuren liikkuvan pihan yli
halkovajaa kohti, varmaan se on karhu.
Hän nostaa pyssyn poskelleen ja on juuri ampumaisillaan, mutta sitten
hän luopuu aikeestaan.
Pimeässäkin hän yhä näkee neiti Faberin itkettyneet kasvot; hän tuumii,
että kyllä kai hänen täytyy hieman auttaa tyttöä ja lukkaria, mutta
kyllä vain tuntuu kovalta, kun ei saa sen vuoksi tappaa tuota
Gurlita-kukkulan suurta karhua. Hän kertoi itse myöhemmin, ettei mikään
koko maailmassa ollut tuntunut hänestä niin kovalta, mutta kun se pikku
neito oli niin sievä ja suloinen impynen, niin täytyihän karhu uhrata.
Hän menee lukkarin taloon, herättää miekkosen ja vie hänet ulos
puolipukimissa ja sanoo, että lukkarin on nyt ammuttava karhu, joka
kiertelee Faberin liiterin nurkalla.
"Jos sinä ammut sen karhun, niin hän antaa sinulle sisarensa", sanoo
hän, "sillä sinusta tulee silloin kerrassaan kunnioitettu mies. Se ei
ole mikään tavallinen karhu, ja maan parhaista olisi kunnia, jos
saisivat sen kaadetuksi."
Ja hän panee lukkarin käteen oman pyssynsä, joka on ladattu hopeisella
ja kellonmalmisella, torstai-iltana uudenkuun aikana kirkontornissa
valetulla kuulalla, eikä hän voi olla vapisematta kateudesta, kun tuo
toinen eikä hän saa ampua sen suuren metsänkuninkaan, sen
Gurlita-kukkulan vanhan karhun.
Lukkari tähtää -- Jumala siunatkoon meitä! -- tähtää niinkuin aikoisi
kaataa sen suuren karhun, jota myös Otavaksi kutsutaan ja joka kiertää
taivaalla Pohjantähden ympärillä, eikä lainkaan sitä täällä maassa
kulkevaa karhua, ja laukaus pamahtaa niin että kaikuu aina
Gurlita-kukkulalle.
Mutta tähtäsi minne tähtäsi, karhu kaatuu! Niin käy, kun ampuu
hopeakuulalla! Osuu karhua sydämeen, vaikka olisi tähdännyt Otavaa.
Ihmisiä tulla viuhtoo heti kaikista lähitaloista, ja ihmetellään mikä
siellä on, sillä ikinä ei ole laukaus jyrissyt kovemmin ja herättänyt
enemmän uinuvia kaikuja kuin tämä, ja lukkaria ylistetään suuresti,
sillä karhu oli oikea maanvaiva.
Pikku Faber tulee myöskin ulos, mutta nyt pettyy majuri Fuchs julmasti.
Lukkari seisoo siinä kunniansa kukkuloilla ja on sitä paitsi pelastanut
Faberin lehmät, mutta pieni urkuri ei ole liikuttunut eikä kiitollinen.
Hän ei avaa syliänsäkään eikä tervehdä häntä lankonaan ja sankarina.
Majuri seisoo ja rypistelee kulmakarvojaan ja polkee vihoissaan jalkaa
moisen viheliäisyyden tähden. Hän aikoo puhua ja julistaa tuolle
ahnaalle, ahdassieluiselle pikku kehvelille, mikä suuri urotyö tämä on,
mutta silloin hän alkaa änkyttää niin, ettei saa sanaa suustaan. Ja yhä
vihaisemmaksi hän tulee ajatellessaan, että nyt hän on turhanpäiten
uhrannut kunnian, mikä suuren karhun kaadannasta koituu.
Oh, hänen on aivan mahdotonta käsittää, ettei mies, joka on tehnyt
moisen urotyön, kelpaa uljaimmankaan morsiamen sulhoksi.
Lukkari ja jotkut nuoret miehet rupeavat nylkemään karhua, he menevät
tahkoamaan puukkojaan, muut menevät kotiinsa nukkumaan, majuri Fuchs
vain seisoo yksin kuolleen karhun luona.