mahtoi siis vielä elää tehtaallaan Älfdalin metsissä. Yhdeksänkymmenen
vanhana hän eleli ja puursi sitkeästi työssä, hoidellen kesällä
maitohulikoita, talvella hiilimiiluja, ja teki kuollakseen työtä,
ikävöiden päivää, jolloin hänen elämäntehtävänsä olisi täytetty.
Ja majurinrouva ajatteli, että vanhus oli varmaan elänyt näin kauan
voidakseen peruuttaa tyttärensä elämän kirouksen. Ei tosiaan saane se
äiti kuolla, joka oli manannut sellaisen kurjuuden lapselleen.
Niinpä halusi majurinrouva taivaltaa vanhuksen luo, jotta he kumpikin
saisivat rauhan. Hän halusi samota pitkän jokilaakson ja synkeiden
metsien kautta lapsuudenkotiinsa. Ennen hän ei saanut lepoa. Monet
tarjosivat näinä päivinä hänelle lämpöistä kotia ja uskollisen
ystävyyden lahjoja, mutta hän ei pysähtynyt minnekään. Tuimana ja
vihaisena hän kulki talosta taloon, sillä kirous painoi häntä.
Hän oli päättänyt taivaltaa äitinsä luo, mutta ensin hän tahtoi saada
rakkaan talonsa turvaan. Hän ei tahtonut lähteä ja jättää sitä
kevytmielisten tuhlarien käsiin, kelvottomien ryyppysankarien, jotka
huolimattomasti hävittävät Jumalan lahjoja.
Menisikö hän huolettomasti, hyvin tietäen, että tullessaan näkisi
perintönsä hävitettynä, vasaransa vaienneina, hevosensa luuna ja
nahkana, palvelijansa pitäjällä?
Eipä ei, vielä kerran hän ylenee voimassaan ja antaa kavaljeereille
lähtöpassin!
Kyllähän majurinrouva tiesi, että hänen miehensä iloitsisi nähdessään
hänen perintönsä häviävän. Mutta hän tunsi miehensä hyvin ja oli varma,
että jos hän vain saisi heinäsirkkansa kaikkoamaan, niin majuri olisi
liian untelo uusia hankkimaan. Kun kavaljeereja ei enää olisi, ohjaisi
majurinrouvan vanha vouti ja pehtori Ekebyn töitä totuttua latua.
Ja niinpä hänen tumma varjonsa oli monena yönä liikkunut tehtaan
mustilla teillä. Hän oli pujahtanut torpparien pirtteihin ja tullut
ulos, hän oli kuiskutellut myllärin ja myllyrenkien kanssa suuren
myllyn permantokerroksessa, hän oli neuvotellut seppien kanssa pimeässä
hiilihuoneessa.
Ja he olivat kaikki vannoneet auttavansa häntä. Suuren tehtaan kunnia
ja mahti ei ollut enää jääpä huolettomien kavaljeerien käsiin
hoidettavaksi niinkuin tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin susi vaalii
lammaskatrasta. Ja tänä yönä, jolloin huimat herrat ovat tanssineet,
leikkineet ja juoneet, kunnes ovat vaipuneet kuolemanväsyneinä
vuoteelleen, tänä yönä on heidän laputettava tiehensä. Hän on antanut
heidän pöyhistellä, suruttomain. Hän on istunut tuimasti odottaen
pajassa ja odottanut tanssiaisten loppua. Hän on odottanut kauemminkin,
kunnes kavaljeerit ovat tulleet takaisin yölliseltä retkeltään, hän on
istunut hiljaa ja odottanut, kunnes hänelle on ilmoitettu, että nyt on
viimeinen kynttilänliekki sammutettu kavaljeerirakennuksen ikkunoista
ja että koko suuri kartano nukkuu. Silloin hän nousee ja menee ulos.
Majurinrouva käski kaikki tehtaalaiset kokoontumaan kavaljeerien
rakennuksen luo; itse hän lähti jo ennen muita kartanon pihaan. Hän
meni suuren rakennuksen ovelle, koputti ja hänet laskettiin sisään.
Brobyn papin nuori tytär, josta hän oli kasvattanut kelpo
palvelijattaren, oli häntä vastassa.
"Rouva on kaikesta sydämestä tervetullut", sanoi palvelijatar ja
suuteli hänen kättään.
"Sammuta kynttilä!" sanoi majurinrouva. "Etkö luule minun osaavan
täällä tulettakin?"
Ja sitten hän alkoi kierroksen äänettömässä kartanossa. Hän kulki
kellarista ylisille sanoakseen jäähyväiset. Hiipivin askelin he
siirtyivät huoneesta huoneeseen.
Majurinrouva puheli muistoillensa. Palvelijatar ei huokaillut, ei
nyyhkyttänyt, mutta kyyneleet tipahtelivat tipahtelemistaan hänen
silmistään, kun hän seurasi emäntäänsä. Majurinrouva avautti
liinakaapin ja hopeakaapin ja hiveli kädellään hienoja damastiliinoja,
komeita hopeakannuja. Hän hamuili hyväillen mahtavaa höyhenpatjakekoa
kalustohuoneessa. Kaikkia talouskaluja, kangaspuita, rukkeja ja
kerinpuita piti hänen kosketella. Hän pisti tunnustellen kätensä
maustelaatikkoon ja koetti talikynttilöitä, jotka riippuivat rivissä
vartailla laipiossa.
"Kynttilät ovat nyt jo kuivia", sanoi hän. "Ne voi ottaa alas ja latoa
laatikkoon."
Alhaalla kellarissa hän kävi, kohotteli varovasti kaljatynnyreitä ja
hamuili viinipullorivejä.
Hän kävi ruokasäiliössä ja keittiössä, hän kosketteli kaikkea, tarkasti
kaiken. Hän ojensi kätensä ja sanoi jäähyväiset koko kodilleen.
Viimeksi hän meni asuinhuoneisiin. Ruokasalissa hän hamuili suuren
kääntöpöydän levyjä.
"Moni on tässä pöydässä tullut ravituksi", sanoi hän. Ja hän kulki
huoneesta huoneeseen. Hän näki pitkät, leveät sohvat paikoillaan, hän
laski kätensä marmoripöytien viileille levyille, jotka, jalkoinaan
kullatut, leijonaruumiiset kotkat, kannattivat peilejä, joiden
otsikossa oli tanssivia jumalattaria.
"Tämä on rikas talo", sanoi hän. "Mainio mies se, joka antoi minulle
tämän kaiken."
Salissa, jossa äsken oli tanssissa humuttu, seisovat jo nojatuolit
kankein selin, jäykässä järjestyksessä pitkin seiniä.
Ja hän meni klaveerin luo ja näppäsi aivan hiljaa äänen.
"Ei minunkaan aikanani täältä iloa ja huvia puuttunut", hän sanoi.
Majurinrouva meni vierashuoneeseenkin salin taakse.
Siellä oli pilkkosen pimeä. Majurinrouva tapaili kädellään ja kosketti
palvelijatarta kasvoihin.
"Itketkö sinä", sanoi hän, sillä hän tunsi kätensä kastuvan kyynelistä.
Silloin puhkesi nuori tyttö nyyhkimään.
"Rakas rouva", huusi hän, "rakas rouva, ne hävittävät kaiken. Miksi
minun rouvani menee meidän luotamme ja antaa kavaljeerien hävittää
kotinsa?"
Silloin vetäisi majurinrouva uutimen nauhaa ja osoitti pihalle.
"Minäkö sinua olen opettanut itkemään ja uikuttamaan?" huudahti hän.
"Katso ulos, piha on täynnä väkeä, huomenna ei Ekebyssä ole yhtään
kavaljeeria."
"Tuleeko minun rouvani nyt takaisin?" kysyi palvelijatar.
"Minun aikani ei ole vielä tullut", sanoi majurinrouva. "Maantie on
minun kotini ja olkikupo vuoteeni. Mutta hoida Ekebytä minun hyväkseni,
tyttö, sillaikaa kun olen poissa."
Ja he menivät peremmäksi. Ei kumpikaan heistä tiennyt eikä ajatellut,
että Marianne nukkui juuri tässä huoneessa.
Eikä hän nukkunutkaan. Hän oli aivan valveilla, kuuli kaiken ja ymmärsi
aikeet.
Hän oli valvonut vuoteessaan ja runoillut hymnin rakkaudelle.
"Sinä hurmaava, joka kohotit minut itseäni korkeammalle", sanoi hän.
"Kurjuuden kuilussa makasin minä, ja sinä muutit sen paratiisiksi.
Lukitun oven rautaiseen ripaan tarttuivat minun käteni ja repeytyivät
haavoille, kotini kynnyspuulla kiiluivat minun kyyneleeni kohmettuneina
jäähelminä. Vihan viima hyyti sydämeni, kun minä kuulin lyönnit äitini
selkään. Kylmässä kinoksessa tahdoin nukuttaa vihani, mutta silloin
sinä tulit. Oi, rakkaus, sinä tulen lapsi, suuren kylmyyden
palelluttaman luo sinä olet tullut. Jos vertaan kurjuuttani siihen
ihanuuteen, jonka voitin, niin tyhjää se minusta on. Vapaa olen nyt
kaikista siteistä, ei ole minulla isää, ei äitiä, ei kotia. Ihmiset
uskovat vain pahaa minusta ja kääntyvät luotani pois. Hyvä, se oli
sinun jalo tahtosi, oi rakkaus, sillä miksi seisoisin korkeammalla kuin
rakastettuni. Käsi kädessä me vaellamme yhdessä maailmaan. Köyhä on
Gösta Berlingin morsio. Kinoksesta hän löysi hänet. Siispä tehkäämme
yhdessä pesä, ei ylhäisiin saleihin, vaan torpparin tupaan
metsänrintaan. Minä autan häntä ja vartioin hiilihautaa, autan häntä ja
asettelen metsojen ja jänisten pauloja, keitän hänen ruokansa ja
harjaan hänen vaatteensa. Oi, rakkaani, kaipaan ja suren istuessani
yksin metsänrinnassa odotellen sinua, uskotko sen? Kaipaan, kaipaan,
mutta en tahdo rikkauden päiviä, ainoastaan sinua, sinua minä tähyän ja
kaipaan, kun sinä kirves olalla palajat. Oi, rakkahani, rakkaani! Niin
kauan kuin eloni kestää voisin vuottaa ja vartoa sinua."
Siten hän oli valvonut ja sepittänyt hymnejä sydämensä kaikkivaltiaalle
jumalalle eikä ollut sulkenut silmiään uneen, kun majurinrouva tuli
sisään.
Kun hän oli poistunut, nousi Marianne vuoteelta ja pukeutui. Vielä
kerran hänen täytyi pukeutua mustaan samettipukuun ja ohuihin
tanssikenkiin. Hän kietoi peitteen ympärilleen saaliksi ja kiiruhti
vielä kerran ulos tähän hirvittävään yöhön.
Tyynenä, tähtikirkkaana ja viiltävän kylmänä lepäsi yhä helmikuun yö
maan yllä; tuntui kuin se ei koskaan olisi aikonut loppua. Ja tuota
pimeyttä ja sitä pakkasta, jota tämä pitkä yö levitti, sitä kesti
maassa vielä kauan, kauan senkin jälkeen, kun aurinko jo oli noussut,
kauan vielä, kun ne kinokset, joita kaunis Marianne kahlasi, olivat
vesivirtoina vierineet.
Marianne kiiruhti pois Ekebystä hankkimaan apua. Hän ei voinut sallia
moista: ajettavan pois niitä miehiä, jotka olivat nostaneet hänet
hangesta ja avanneet hänelle sydämensä ja kotinsa. Hän päätti mennä
Sjöhön majuri Samzeliuksen luo. Kiire hänellä olikin. Vasta tunnin
päästä hän saattaisi joutua takaisin.
Kun majurinrouva oli heittänyt jäähyväiset kodilleen, hän meni pihalle,
jossa väki odotti häntä, ja taistelu kavaljeerirakennuksesta alkoi.
Majurinrouva järjestää väen korkean, kaidan rakennuksen ympärille,
jonka yläkerrassa kavaljeereilla on kuuluisa kotinsa. Suuressa
ylähuoneessa, jonka seinät on rapattu ja kalkittu, jossa ovat nuo
punaiset kirstut ja suuri kääntöpöytä, ja pöydällä kukku-kortit uivat
läikkyneessä viinassa, huoneessa, jossa leveitä sänkyjä siimestää
keltaruutuiset huput, siellä nukkuvat kavaljeerit. Ah, noita
suruttomia!
Ja tallissa täysien soimien edessä nukkuvat kavaljeerien hevoset ja
uneksivat nuoruutensa retkistä. Suloista on levon päivinä uneksia
nuoruuden hurjista urotöistä, markkinamatkoista, jolloin oli seisottava
yöt päivät taivasalla, kilpa-ajoista joulukirkosta palatessa,
koejuoksuista ennen hevosenvaihtoa, jolloin humalaiset herrat,
ohjanperät korkealla, lyöntiin valmiina, kurkottuivat ajopeleistään
ajokkiensa selkien yli ja karjuivat kirouksia niiden korviin. Suloista
on uneksia, kun tietää, ettei enää koskaan tarvitse jättää Ekebyn
täysiä soimia, lämpimiä pilttuita. Ah, noita suruttomia!
Rappioituneessa, vanhassa vaunuliiterissä, johon tavallisesti pilalle
ajettuja vaunurähjiä ja rekikuluja viedään, on ihmeellinen kokoelma
vanhoja ajoneuvoja. Siellä on vihreiksi maalattuja häkkirekiä ja
pinnarekiä, punaisia ja keltaisia. Siellä on ensimmäinen Vermlannissa
nähty karrioli,[8] jonka Beerencreutz sai sotasaaliina vuonna 1814.
Siellä on kaiken maailman yhden hevosen vedettäviä, on keikkuvavipuisia
kiesejä ja kyytirattaita, merkillisiä piinapenkkejä, joiden istuinta
kannattavat puiset vieterit. Siellä on kaikkea: on hengiltäheiluttavat
kahvirännälit, puol'-toistaiset ja paukkurattaat; kaikki mitä on
maantien olemassa ollessa ylistetty. Ja siellä on se pitkä reki, johon
mahtuu kaksitoista kavaljeeria, ja viluisen Kristoffer-serkun kuomureki
ja Örnecloun vanha perhereki koinsyömine karhuntaljoineen,
nahkasuojustimessaan kulunut vaakuna, sekä kilpa-ajorekiä! Ah,
mahdottomasti kilpa-ajorekiä!
Monet kavaljeerit ovat Ekebyssä eläneet ja kuolleet. Heidän nimensä on
unohdettu maan päällä, eikä heillä ole enää sijaa ihmisten sydämissä,
mutta majurinrouva on pannut säilöön ne ajoneuvot, joilla he tulivat
taloon. Hän on koonnut ne kaikki vanhaan vaunuliiteriin.
Ja siellä ne seisovat ja makaavat ja käyvät yhä pölyisemmiksi.
Naulat ja piikit heltiävät lahonneesta puusta, maali irtautuu pitkinä
liuskoina, tyynyjen ja patjojen täyte tunkeutuu esille rei'istä, joita
koit ovat tehneet.
"Levätkäämme vain, hajotkaamme vain", sanovat vanhat ajoneuvot. "Me
olemme tutisseet kyllin kauan teillä, olemme imeneet kyllin kosteutta
sadekuurojen alla. Levätkäämme! Kauan on siitä, jolloin kiidätimme
nuoria herroja heidän ensimmäisiin tanssiaisiinsa, kauan siitä, jolloin
läksimme pestyinä ja hohtavina rekiretken suloseikkailuihin, kauan
siitä, jolloin kuljetimme reilut sankarit mutaisia kevätteitä
Trossnäsin perille. He nukkuvat nyt, useimmat heistä, viimeiset ja
parhaat eivät aio enää koskaan jättää Ekebytä, eivät koskaan."
Ja siten halkeaa jalkapussin nahka, sitten irtautuu pyörän raudat,
sitten lahoavat puolat ja rummut. Vanhat ajoneuvot eivät huoli elää, ne
tahtovat kuolla.
Tomu lepää jo niillä kuin käärinliina, ja sen turvin ne antautuvat
yhäti vanhuuden valtaan. Voittamattomassa laiskuudessaan ne makaavat
siellä ja rapistuvat. Ei kukaan niihin koske, ja kumminkin ne hajoavat
palasiksi. Kerran vuodessa avataan vaunuvaja, jos tulee uusi toveri,
joka aikoo vakavasti asettua Ekebyhyn, ja heti kun ovet suljetaan,
valtaa tämänkin väsymys, uni, rappeutumus ja vanhuuden heikkous. Rotat
ja lesiäiset ja koit ja seinämato, ja mitä kaikkia ovat nimeltään nuo
saaliinhimoiset, ne karkaavat sen kimppuun, ja se ruostuu ja lahoaa
unettomaan, suloiseen levottomuuteen.
Mutta nyt, helmikuun yönä, antaa majurinrouva avata vaunuvajan ovet.
Ja lyhdyin ja soihduin hän antaa etsiä Ekebyn nykyisten kavaljeerien
ajoneuvot: Beerencreutzin vanhan karriolin ja Örnecloun vaakunoidun
reen ja sen kapean kuomun, joka on suojannut Kristoffer-serkkua.
Hän ei välitä, onko ajopeli kesällä vai talvella ajettava, hän pitää
vain huolen siitä, että kukin saa omansa.
Ja tallissa, siellä herätetään nyt kaikki ne vanhat kavaljeerien
hevoset, jotka äsken uneksivat täysien soimien edessä.
Unelmaa seuraa tosi, te suruttomat.
Jyrkkiä mäkiä te taas saatte maistaa ja ummehtunutta heinää majatalojen
vajassa ja humalaisten hevoshuijarien okaruoskaa ja hurjia kilpakiitoja
iljangolla niin liukkaalla, että teitä vapisuttaa sille astua.
Nyt ne joutuvat oikeaan virkaansa, nuo vanhat ajoneuvot, kun pienet,
harmaat maatiaisruunat pistetään korkeiden kiesikummitusten eteen,
tahi kun pitkäkoipiset, luisevat ratsuhevoset valjastetaan matalain
kilpa-ajorekien eteen. Vanhat elukat irvistävät ja pärskyvät, kun
suitsia pannaan niiden hampaattomiin suihin, vanhat ajoneuvot kitisevät
ja narisevat. Viheliäinen raihnaus, jonka olisi pitänyt saada maata
rauhassa maailman viimeiseen päivään, vedetään nyt esille; jäykät,
ontuvat, vuohen jalkoja muistuttavat etujalat, patit ja köhät tulevat
päivänvaloon.
Tallirengit saavat vaivoin kopukat ajoneuvojen eteen, sitten he menevät
kysymään majurinrouvalta, millä vehkeillä Gösta Berling lähtee, sillä,
kuten jokainen hyvin tietää, hän tuli Ekebyhyn majurinrouvan
hiilihäkissä.
"Valjasta Don Juan parhaimman kilpa-ajorekemme eteen", sanoo
majurinrouva, "ja levitä hopeakynsinen karhunnahka siihen!" Ja kun
tallirenki nurisee, hän jatkaa: "Minun tallissani ei ole hevosta, jota
en antaisi päästäkseni siitä miehestä, muista se!"
Kas niin, nyt on ajokalut herätetty ja hevoset myös, mutta kavaljeerit
yhä nukkuvat.
Nyt on heidän vuoronsa joutua talutettaviksi talviyöhön, mutta
uhkarohkeampaa on karata heidän kimppuunsa heidän nukkuessaan kuin
kiskoa ulos kankeakoipisia hevosia ja retkuvia, vanhoja ajoneuvoja. He
ovat rohkeita, vahvoja, hirmuisia miehiä, satojen seikkailujen
karkaisemia. He ovat valmiita puolustautumaan kuolemaan asti, eikä ole
leikin asia siepata heitä vastoin heidän omaa tahtoaan vuoteista ja
nakata ajopeleihin, kuljetettaviksi pois.
Niin antaa majurinrouva pistää tuleen olkiauman, joka on niin lähellä
taloa, että loimo varmaan valaisee kavaljeerien huonetta, jossa he
makaavat.
"Olkiauma on minun, koko Ekeby on minun", hän sanoo.
Ja kun auma hulmuaa täydessä tulessa, huutaa hän:
"Herättäkää heidät nyt!"
Mutta kavaljeerit nukkuvat hyvin suljettujen ovien takana. Väkijoukko
pihalla alkaa huutaa tuota hirvittävää, kauhistavaa: "Tuli on irti,
tuli on irti!" mutta kavaljeerit makaavat.
Seppämestarin raskas moukari jyskää pääoveen, mutta kavaljeerit
makaavat.
Kovaksi puristettu lumipallo särkee ruudun ja lentää huoneeseen,
pompaten sänkyjen uutimiin, mutta kavaljeerit makaavat.
He näkevät unta, että kaunis tyttö nakkaa nenäliinan heitä vasten, he
uneksivat, että applodit paukkuvat lasketun esiripun toisella puolen,
he uneksivat raikkaasta naurusta ja keskiyön juhlain huimaavasta
hälinästä.
Tykinlaukaus heidän korvansa juuressa, merellinen jääkylmää vettä olisi
tarvittu heitä herättämään.
He olivat kumarrelleet, tanssineet, soittaneet, telmineet ja laulaneet.
He ovat viinin raskauttamia, heidän voimansa ovat tyhjentyneet, he
nukkuvat sikeästi kuin kuolon unta.
Tämä siunattu uni se heidät pelastaa.
Väki alkaa pelätä, että tuossa levollisuudessa piilee vaara. Mitä, jos
se merkitsee sitä, että kavaljeerit ovat jo kylällä noutamassa apua!
Mitä, jos se merkitsee, että he seisovat valveilla sormi liipaisimella,
väijyvät ikkunain tai ovien takana, valmiina kaatamaan heti jokaisen,
ken sisään astuu!
Nämä miehet ovat ovelia, sotakuntoisia; jotakin tuo heidän
hiljaisuutensa varmaan merkitsee. Kuinka voi luulotellakaan, että he
antaisivat yllättää itsensä pesästään kuin karhu?
Väki karjuu tuon "tuli on irti" kerta toisensa jälkeen, mutta ei mikään
auta.
Silloin, kun kaikki vapisevat, ottaa itse majurinrouva kirveen ja
murtaa ulko-oven.
Sitten hän hyökkää yksin ylös portaita, tempaa kavaljeerirakennuksen
oven auki ja ärjäisee huoneeseen: "Tuli on irti!"
Siinä ääni, joka herättää kavaljeerien korvissa kaikua paremmin kuin
rahvaan rähinä. Tottuneina kuulostelemaan tätä ääntä ryntää kaksitoista
miestä yht'aikaa ylös vuoteistansa, näkee tulenloimon, tempaa
vaatteensa ja syöksyy portaita alas pihalle.
Mutta ovella seisoo pitkä seppämestari ja kaksi kovakouraista
myllyrenkiä, ja suuri häpeä kohtaa kavaljeereja! Sitä mukaa kuin he
tulevat alas heidät suistetaan maahan ja jalat sidotaan, sitten heidät
kannetaan kursailematta ajoneuvoihin, jotka itsekullekin on määrätty.
Ei pelastunut ainoakaan, kaikki vangittiin, Beerencreutz, tuima
eversti, sidottiin ja vietiin pois, samoin Kristian Bergh, väkevä
kapteeni, ja Eberhard-setä, viisaustieteilijä.
Myöskin voittamaton, pelottava Gösta Berling oli nyt vanki.
Majurinrouvaa oli onnistanut. Hän on kuin onkin suurempi kuin kaikki
kavaljeerit!
Viheliäisiä ovat he nähdä, istuessaan kynkät köysissä, vaivaisissa,
vanhoissa ajoneuvoissa. On siinä päätä riipuksissa ja vihan silmäyksiä,
ja talo vavahtelee kirouksista ja voimattoman vihan hurjista
purkauksista.
Mutta majurinrouva kulkee miehestä mieheen:
"Vanno", sanoo hän, "ettet koskaan enää tule Ekebyhyn."
"Oh, huuti, noita-akka!"
"Sinä vannot", sanoo hän, "tai minä nakkaan sinut takaisin
kavaljeerirakennukseen tuollaisena, sidottuna, ja sitten saat palaa
sinne, sillä tänä yönä poltan minä kavaljeerirakennuksen, tiedä se."
"Sitä ei rouva uskalla!"
"Ei uskalla! Eikö Ekeby ole minun? Oi sinua, lurjus! Luuletko sinä,
etten muista, miten sinä olet sylkenyt nähdessäsi minut maantiellä?
Luuletko, ettei mieleni äsken tehnyt pistää tulta nurkkaan ja polttaa
teidät kaikki? Kohotitko kättäsi puolustaaksesi minua, kun minut
ajettiin kotoani? Ei, vanno vain!"
Ja majurinrouva seisoo siinä niin pelottavana, joskin ehkä tekeytyy
vihaisemmaksi kuin onkaan, ja hänen ympärillään seisoo niin monta
miestä, kirveet olalla, että kavaljeerien täytyy vannoa välttääksensä
tuhoa ja turmaa.
Sitten tuotattaa majurinrouva rakennuksesta alas heidän vaatteensa ja
kirstunsa ja antaa päästää köysistä heidän kätensä. Sitten pistetään
ohjakset heidän käteensä.
Mutta näihin on paljon aikaa kulunut, ja Marianne on jo ehtinyt Sjöhön.
Majuri ei ollut aamuntorkku herra, hän oli jo pukimissaan, kun Marianne
tuli. Marianne tapasi hänet pihalla, majuri oli käynyt viemässä
aamiaista karhuilleen.
Hän ei juuri vastannut Mariannen puheeseen. Hän meni vain karhujensa
luo, pani niille kuonokopat, talutti ne pihalta ja kiiruhti Ekebyhyn.
Marianne seurasi häntä taempana. Hän oli tuupertua väsymyksestä, mutta
sitten hän näki kirkkaan tulenloimon taivaalla ja oli kuolla
pelästyksestä.
Millainen yö tämä oli! Mies lyö vaimoaan ja antaa lapsensa paleltua
kuoliaaksi ovensa eteen. Aikoiko nainen nyt polttaa vihamiehensä,
aikoiko iäkäs majuri nyt päästää karhut irralleen oman väkensä
kimppuun?
Hän voitti väsymyksensä, kiiruhti majurin ohi ja kiiti hurjaa vauhtia
Ekebyhyn.
Hän ennätti paljon edelle. Pihalle päästyään hän raivasi tien
väkijoukon läpi. Kun hän seisoi keskellä piiriä kasvot vastatusten
majurinrouvan kanssa, hän huusi niin kovasti kuin jaksoi:
"Majuri, majuri tulee karhuineen!"
Väkijoukko tyrmistyi, kaikki silmät tähyilivät majurinrouvaan.
"Sinä hait hänet", hän sanoi Mariannelle.
"Paetkaa!" huusi tämä yhä kiihkeämmin. "Pois Jumalan nimessä! En tiedä,
mitä majuri aikoo, mutta hän tuo karhut."
Kaikki seisoivat hiljaa, tuijottaen majurinrouvaan.
"Minä kiitän teitä avusta, lapset", sanoi tämä tyynesti joukolle.
"Kaikki, mitä tänä yönä on tapahtunut, järjestettiin täten siksi, ettei
ketään teistä voitaisi vetää oikeuteen ja ettei kukaan teistä joutuisi
onnettomuuteen sen vuoksi. Menkää nyt kotiinne. Minä en tahdo nähdä
ketään väestäni murhaajana tai tulevan murhatuksi. Menkää nyt!"
Väki seisoi kumminkin paikoillaan. Majurinrouva kääntyi Mariannen
puoleen.
"Minä tiedän, että sinä rakastat", sanoi hän. "Rakkauden
mielipuolisuuden töitä sinä teet. Älköön koskaan koittako päivä,
jolloin sinun voimatonna täytyy sietää kotisi hävitystä! Ole aina
kielesi ja kätesi valtias, kun viha täyttää sielusi."
"Rakkaat lapset, tulkaa nyt, joutukaa!" jatkoi hän kääntyen
alustalaisiinsa. "Suojelkoon nyt Jumala Ekebytä, minun täytyy mennä
äitini luo. Oi, Marianne, kun sinä jälleen tulet täysijärkiseksi, kun
Ekeby on raiskattu ja maa huokaa hätäänsä, niin ajattele silloin, mitä
teit tänä yönä, ja pidä huolta väestä!"
Senjälkeen hän meni, väen seuraamana.
Kun majuri tuli pihaan, ei hän nähnyt siellä niin elävää sielua, paitsi
Mariannen ja pitkän jonon hevosia, rekiä ja matkalaisia, pitkän,
surkean jonon, jossa hevoset eivät olleet huonompia kuin ajoneuvot,
eivätkä ajoneuvot huonompia kuin omistajat. Kovin kourin oli
elämäntaisto kaikkia rutistellut.
Marianne meni heidän luokseen ja päästi vangit siteistä.
Hän näki, miten he purivat huulensa yhteen ja katsoivat syrjään. Ikinä
he eivät olleet hävenneet näin. Suurempaa häpeää he eivät olleet
koskaan kokeneet.
"Minulla ei ollut helpompi pari tuntia sitten rukoillessani polvillani
Björnen portailla", sanoi Marianne.
Ja sitten, rakas lukija, mitä sitten vielä sinä yönä tapahtui, miten
vanhat ajoneuvot joutuivat takaisin liiteriinsä, hevoset talliin ja
kavaljeerit kavaljeerirakennukseen, sitä en yritä kertoa. Aamunsarastus
alkoi kuultaa itäisillä vuorilla, ja päivä valkeni selkeänä ja tyynenä.
Miten paljon tyynemmät ovat valoisat, auringonpaisteiset päivät kuin
nuo synkät yöt, joiden suojelevan siiven alla villipedot saalista
ajavat ja huuhkat huikauttelevat.
Sen vain sanon, että kun kavaljeerit jälleen pääsivät huoneeseensa ja
löysivät viimeisestä boolimaljasta vähäisen tilkan lasiensa täytteeksi,
niin valtasi heidät äkillinen hurmaus.
"Majurinrouvan malja!" huusivat he.
Ah, hän on mainio nainen! Mitä haluaisivat he muuta kuin palvella
häntä, jumaloida häntä?
Miten katkeraa, että piru on saanut hänet valtaansa, että hän häärää
vain passittaakseen kavaljeerien sieluja helvettiin!
Kahdeksas luku
GURLITA-KUKKULAN SUURI KARHU
Metsien pimeydessä asuu inhoja eläimiä, joiden leuat on aseistettu
kamalasti kiiluvilla hampailla tai terävillä nokilla ja joiden jaloissa
on terävät kynnet, mitkä himoitsevat iskeytyä vertauhkuvaan kaulaan, ja
joiden silmät kimmeltävät murhanhimoa.
Siellä asuu susia, jotka sieltä tulevat öisin ajamaan talonpoikien
rekeä, kunnes vaimon täytyy ottaa pienokaisensa, joka istuu hänen
polvillaan, ja nakata se pedoille, pelastaakseen oman ja miehensä
hengen.