Mariannea. Hän poljeskeli lumessa suurilla päällyskengillään ja huiski
käsiään, sillä oli pureva pakkanen.
"Sinun ei kai olisi pitänyt pelata Mariannea Göstalle, kuules
Sinclaire", sanoi Sintram.
"Mltäh?"
Sintram selvitteli ohjakset ja kohotti piiskansa, ennen kuin vastasi:
"Tuo suuteleminen ei ollut kuvaelmaa."
Mahtava tehtaanpatruuna kohotti kätensä murhantekoon, mutta Sintram oli
jo kadonnut. Hän ajoi pois, pieksi hevostaan hurjaan kiitoon,
uskaltamatta katsoa taaksensa, sillä Melchior Sinclairella oli raskas
käsi ja lyhyt kärsivällisyys.
Björnen tehtaanpatruuna meni nyt tanssisaliin hakemaan tytärtään ja
näki, miten Gösta ja Marianne tanssivat.
Hurjalta ja huimalta näytti viimeinen polkka. Toiset parit olivat
kalpeita, toiset tulipunaisia, tomu pöllysi salissa kuin savu,
vahakynttilät hehkuivat jalkoihin saakka palaneina, ja keskellä koko
hirmunkauheaa hävitystä he kiitivät, Gösta ja Marianne, kuninkaallisina
väsymättömässä voimassaan ja virheettömässä kauneudessaan, onnellisina
saadessaan antautua noihin ihaniin liikkeisiin.
Melchior Sinclaire katseli hetkisen heitä; mutta sitten hän meni pois
ja antoi Mariannen tanssia. Hän paukautti oven kovasti kiinni, tömisti
kamalasti portailla ja istuutui muitta mutkitta rekeensä, jossa hänen
vaimonsa jo odotti, ja ajoi kotiin.
Kun Marianne lakkasi tanssimasta ja tiedusteli vanhempiaan, he olivat
jo menneet.
Kun hän sai varman tiedon siitä, ei hän kuitenkaan ilmaissut
hämmästystään. Hän pukeutui hiljaa ja meni pihalle. Pukuhuoneessa
olevat naiset luulivat, että hän lähti omalla hevosella.
Mutta hän kiiruhti ohuissa silkkikengissä tietä pitkin, puhumatta
kellekään hädästään. Pimeässä ei kukaan tuntenut häntä, kun hän kulki
tien laitaa, kukaan ei voinut aavistaa, että tämä myöhäinen vaeltaja,
jonka täytyi väistyä kinoksiin kiitävien rekien tieltä, oli kaunis
Marianne.
Kun hän saattoi huoleti kulkea keskellä tietä, hän alkoi juosta. Hän
juoksi niin kauan kuin jaksoi, sitten hän käveli, sitten hän taas
juoksi. Ilkeä, vaivaava tuska ajoi häntä.
Ekebystä Björneen ei mitenkään ole pitempää matkaa kuin
neljännespeninkulma. Marianne tuli pian kotipihoille, mutta hän luuli
melkein harhautuneensa vieraaseen taloon. Kun hän saapui pihalle, oli
kaikki ovet suljettu, kaikki tulet sammutettu -- hän ihmetteli, eivätkö
hänen vanhempansa olleet vielä tulleet.
Hän meni ja löi pari kertaa lujasti pääoveen. Hän tarttui ovenripaan ja
jyskytti niin, että koko kartano kaikui. Kukaan ei tullut avaamaan,
mutta kun hän aikoi hellittää raudasta, johon oli paljain käsin
tarttunut, repeytyi rautaan jäätynyt nahka kädestä.
Suuri tehtaanpatruuna Melchior Sinclaire oli matkannut kotiinsa
sulkeakseen Björnen ukset ainoalta lapseltaan.
Hän oli juovuksissa liiasta juonnista, hurjana vihasta. Hän vihasi
tytärtään siksi, että Marianne piti Gösta Berlingistä. Nyt hän telkesi
palvelijat keittiöön ja vaimon makuukamariin. Kalliisti hän vannoi
heille, että hän lyö lusuksi sen, joka koettaa päästää Mariannea
sisään. He tiesivät kyllä, että hän pitäisi sanansa.
Niin vimmoissaan ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt. Suurempi suru ei
koskaan ollut häntä kohdannut. Olisipa tytär ollut hänen edessään, niin
hän olisi kukaties surmannut tämän.
Kultaisia koruja, silkkisiä pukuja oli hän antanut hänelle, älyn
hienoutta ja kirjaoppia oli hän antanut häneen istuttaa. Marianne oli
ollut hänen ylpeytensä, hänen kunniansa. Hän oli kerskunut hänellä
ikäänkuin olisi kruunua kantanut. Oi, hänen kuningattarensa, hänen
jumalattarensa, hänen ihana, ihailtu, ylpeä Mariannensa! Oliko isä
säästänyt mitään häneltä? Eikö hän ollut pitänyt itseään suorastaan
liian yksinkertaisena ollakseen hänen isänsä? Voi Mariannea, Mariannea!
Eikö hänen siedä vihata häntä, kun hän on rakastunut Gösta Berlingiin
ja suutelee häntä! Eikö hänen pidä hyljätä häntä, sulkea ovensa
häneltä, kun hän voi häväistä ylhäisyyttänsä rakastamalla sellaista
miestä! Jääköön hän Ekebyhyn, juoskoon naapureilta yösijaa anomassa,
maatkoon kinoksissa, sama se, hän on jo loassa laahattu, hän, kaunis
Marianne. Loiste hänestä on mennyt. Loiste Melchior Sinclairen elämästä
on mennyt.
Suuri tehtaanpatruuna makaa sängyssään ja kuulee tyttärensä kolkuttavan
eteisen ovea. Mitä se häntä liikuttaa? Hän makaa. Ulkona seisoo
sellainen, joka tahtoo mennä virkaheitolle papille, hänen kotinsa ei
ole sellaisen. Jos hän olisi rakastanut häntä vähemmän, jos hän olisi
ylpeillyt vähemmän hänestä, niin hän olisi ehkä laskenut hänet sisään.
Niin, siunaustansa hän ei voinut heiltä kieltää. Sen hän oli pelannut
heille. Mutta avata ovensa Mariannelle, sitä hän ei tee. Voi Mariannea!
Kaunis, nuori nainen seisoi yhä kotinsa ovella. Milloin hän ravisteli
voimattoman vihaisena lukkoa, milloin lankesi polvilleen, pani revityt
kätensä ristiin ja rukoili pääsyä.
Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut.
Oi, eikö tämä ollut kauheata! Kauhu valtaa minut, kun tästä kerron. Hän
tuli tanssiaisista, joiden kuningatar hän oli ollut! Hän oli ollut
ylpeä, rikas, onnellinen, ja tunkiossa oli hänet syösty sellaisen
kurjuuden kuiluun. Suljettu kodin ulkopuolelle, pakkasen kouriin,
pilkkaamatta, lyömättä, kiroamatta, ainoastaan kylmästi, järkkymättömän
tunnottomasti jätetty ulos.
Ajattelen kylmää, tähtikirkasta yötä, joka kaartui hänen ympärillään,
suurta, aavaa yötä tyhjine, autioine lumiketoineen, hiljaisine
metsineen. Kaikki nukkui, kaikki oli vaipunut tuskattomaan uneen,
ainoastaan yksi elävä piste oli tämän nukkuvan valkeuden keskellä.
Kaikki suru ja tuska ja kauhu, joka muuten on jaettuna ympäri maailmaa,
ryömi nyt tätä yksinäistä pistettä kohti. Oi Jumala, kärsiä yksinään
nukkuvassa, jäätyneessä maailmassa!
Ensi kertaa elämässään kohtasi Mariannea armottomuus ja kovuus. Hänen
äitinsä ei huolinut nousta vuoteestansa pelastamaan häntä. Vanhat,
uskotut palvelijat, jotka olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan,
kuulivat hänen pyrkimisensä mutta eivät kääntäneet kylkeään hänen
tähtensä. Minkä rikoksen tähden häntä siis rangaistiin? Mistä hänen
sopi toivoa sääliä, ellei tältä ovelta? Jos hän olisi tehnyt murhan,
hän olisi sittenkin koputtanut sitä, uskoen, että ne siellä antavat
anteeksi. Jos hän olisi langennut maailman viheliäisimmäksi, palannut
hairahtuneena ja rääsyisenä, katso, hän olisi kumminkin turvallisesti
käynyt tälle ovelle ja odottanut hellää vastaanottoa. Tämä ovi johti
hänen kotiinsa, sen takana hän voi kohdata pelkkää rakkautta.
Eikö isä jo ollut koetellut häntä kylliksi? Eivätkö he pian avaisi?
"Isä, isä!" huusi hän, "päästä minut sisään! Minua paleltaa, minä
värisen. On kauheata täällä ulkona!"
"Äiti, äiti, sinä, joka olet astunut niin monta askelta palvellaksesi
minua! Sinä, joka olet valvonut niin monta yötä minun tähteni, miksi
sinä nukut nyt? Äiti, äiti, valvo vielä tämä ainoa yö, ja minä en
koskaan enää tuota sinulle surua!"
Hän huutaa ja vaipuu sitten henkeään pidättäen hiljaisuuteen
kuullakseen vastauksen. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei
totellut häntä, kukaan ei vastannut.
Silloin hän vääntää käsiään tuskasta, mutta hänen silmässään ei ole
ainoatakaan kyyneltä.
Tuo pitkä, tumma rakennus suljettuine ovineen ja valottomine
ikkunoineen oli kamalan liikkumaton yön keskellä. Mitä tulee hänestä
nyt, kodittomasta? Häpeään leimattu ja häväisty hän oli nyt ja on oleva
niin kauan kuin taivaan kupu kaareutuu hänen yllään. Ja itse hänen
isänsä painoi tulisen poltinraudan hänen olkapäähänsä.
"Isä", huutaa hän vielä kerran, "mitä tulee minusta? Ihmiset uskovat
kaikkea pahaa minusta."
Hän itki tuskissaan, hänen ruumiinsa oli kylmän kangistama.
Voi, että moinenkin surkeus saattaa langeta sen osaksi, joka äsken
seisoi niin korkealla! Että niin helposti voi sortua kurjuuden kuiluun!
Älkäämme huolehtiko elämästä! Kuka purjehtii varmalla aluksella?
Ympärillämme kuohuu suru kaikkialla kuin aaltoava meri, katso, aallot
nuolevat nälkäisinä laivojen sivuja, katso, ne hyökkäävät aina
kannelle. Oi, ei ole varmaa paikkaa, ei varmaa pohjaa, turvallista
alusta, niin pitkälle kuin silmä kantaa, ainoastaan tuntematon taivas
on surun valtameren yllä.
Mutta hiljaa! Vihdoin, vihdoinkin! Sieltä eteisestä kuuluu hiljaisia
askeleita.
"Onko se äiti?" kysyi Marianne.
"On, lapsi."
"Saanko nyt tulla sisään?"
"Isä ei laske sinua sisään."
"Minä olen juossut kinoksissa ohuissa kengissä Ekebystä tänne asti.
Minä olen seisonut tässä tunnin ja jyskyttänyt ja huutanut. Minä
palellun kuoliaaksi täällä. Miksi te lähditte ottamatta minua mukaan?"
"Lapsi, lapseni, miksi sinä suutelit Gösta Berlingiä?"
"Mutta sano nyt isälle, etten minä silti hänestä pidä. Se oli leikkiä.
Luuleeko hän, että minä tahdon Göstan?"
"Mene rättärin luo, Marianne, ja pyydä sieltä yösijaa. Isä on
juovuksissa. Isää ei saa järkiinsä. Hän on pitänyt minua teljettynä
yläkerrassa. Minä hiivin ulos, kun luulin hänen nukkuneen. Hän tappaa
sinut, jos tulet sisään."
"Äiti, äiti, täytyykö minun mennä vieraiden luo, kun minulla on koti?
Onko äiti yhtä kova kuin isä? Miten voi äiti antaa sulkea minut
taivasalle? Minä laskeudun hankeen pitkälleni, jollei äiti päästä minua
sisään."
Silloin laski Mariannen äiti kätensä lukolle avatakseen, mutta samassa
kuului raskaita askeleita yläkerran rappusissa, ja karkea ääni huusi
häntä.
Marianne kuunteli: hänen äitinsä kiiruhti pois, karkea ääni sadatteli
äitiä ja sitten...
Marianne kuuli jotakin kauheaa -- hän erotti jokaisen äänen hiljaisesta
rakennuksesta.
Hän kuuli lyönnin läiskäyksen, kepiniskun tai korvapuustin, sitten hän
kuuli heikkoa jytinää ja sitten taas lyönnin.
Hän löi hänen äitiään; tuo kauhistava, valtavan suuri Melchior
Sinclaire löi vaimoaan.
Ja kalvavaa kauhua tuntien viskausi Marianne kynnykselle ja vääntelehti
tuskissaan. Nyt hän itki, ja hänen kyyneleensä jäätyivät kodin
kynnykselle.
Armoa, armahdusta! Avatkaa, avatkaa, niin että hän voi notkistaa oman
selkänsä lyötäväksi! Oi, että hän saattaa lyödä äitiä, lyödä häntä
siksi, ettei tämä voinut nähdä tytärtään kuolleena hangessa seuraavana
päivänä, että hän tahtoi lohduttaa lastaan.
Suuri alennus ja häväistys kohtasi sinä yönä Mariannea. Hän oli
uneksinut olevansa kuningatar, ja nyt hän mateli siinä, ei paljoa
parempana piestyä orjanaista.
Mutta hän nousi kylmän vihan vallassa. Vielä kerran hän löi verisen
kätensä oveen ja huusi:
"Kuule, mitä sinulle sanon, sinä, joka lyöt äitiä. Sinä saat vielä
itkeä, Melchior Sinclaire, sinä saat itkeä!"
Sitten meni kaunis Marianne ja laskeusi levolle kinokseen. Hän heitti
yltään turkin ja makasi vain mustassa samettipuvussaan, selvästi
erottuen hohtavan valkeasta lumesta. Hän makasi ja ajatteli, kuinka
hänen isänsä huomenna tulee ulos ja aikaisella aamukävelyllään löytää
hänet. Hän toivoi vain sitä, että isä itse löytäisi hänet.
* * * * *
Oi kuolema, kalvas ystävä, onko yhtä totta kuin lohdullista, etten
mitenkään voi välttää sinua kohtaamasta? Myös minun luokseni, maan
työntekijöistä hitaimman, saavut sinä, riisut kuluneen nahkakengän
jalastani, tempaat vispilän ja maitokulhon kädestäni, otat työvaatteet
ruumistani verhoamasta. Hellästi ja väkisin ojennat sinä minut
pitsikoristeiselle vuoteelle, ruumiinmukaisin, siloisin liinavaattein
koristat sinä minut. Jalkani eivät kaipaa enää kenkiä, mutta käsiini
vedetään lumivalkeat hansikkaat, joita eivät mitkään työt tahraa. Sinun
levon suloisuuteen pyhittämänäsi minä nukun tuhatvuotista unta. Oi
vapauttaja! Hitain maan työntekijöistä olen minä, ja kauhuisella
hekumalla uneksin siitä hetkestä, jolloin minut otetaan sinun
valtakuntaasi.
Kalvas ystävä, minua kohtaan saat mielin määrin käyttää voimaasi, mutta
sen sinulle sanon, kovempi oli sinulla taistelu menneiden aikain naisia
vastaan. Elonvoimat olivat väkevät heidän norjissa ruumiissaan, kovin
pakkanen ei voinut jäähdyttää heidän kuumaa vertansa.
Sinä olit laskenut kauniin Mariannen vuoteeseesi, oi kuolema, ja sinä
istuit hänen vieressään, kuten vanha lapsen piika istuu kehdon ääressä
hyssytellen lasta nukkumaan. Sinä uskollinen, vanha hoitajatar, joka
tiedät, mikä on ihmislapsen parasta, kuinka mahtaakaan sinua harmittaa,
kun leikkitovereita, jotka meluten ja temmeltäen herättävät uneen
uuvuttamasi lapsen, tulee. Kuinka mahdoit vihastua, kun kavaljeerit
nostivat kauniin Mariannen vuoteelta, kun mies painoi hänet rintaansa
vasten ja lämpöiset kyyneleet tippuivat hänen silmistään Mariannen
kasvoille!
Ekebyssä oli kaikki kynttilät sammutettu ja kaikki vieraat sieltä
matkanneet. Kavaljeerit seisoivat yksin rakennuksessaan, viimeisen,
vajanaisen boolin ympärillä.
Silloin kilisti Gösta maljan laitaan ja puhui Teille, menneiden
aikain naiset. Puhua Teistä, sanoi hän, on samaa kuin puhua
taivaanvaltakunnasta, pelkkää kukoistusta Te olitte, pelkkää valoa.
Iäti nuoria, iäti kauniita Te olitte, ja lempeitä kuin äidin silmät,
kun hän katsoo lapsensa puoleen. Pehmeinä kuin oravanpoikaset Te
riipuitte miehen kaulassa. Ei koskaan saatu kuulla Teidän äänenne
vapisevan vihasta, koskaan ei Teidän otsanne rypistynyt. Pehmeä kätenne
ei koskaan tullut karheaksi ja kovaksi. Suloisia pyhimyksiä,
koristettuja kuvia kodin temppelissä Te olitte. Miehet makasivat Teidän
jaloissanne, tarjoten pyhää savua ja rukouksia Teille. Teidän kauttanne
teki rakkaus ihmetöitään, Teidän otsallenne kiinnitti runous
kullanhohteisen säteikkönsä.
Ja kavaljeerit ryntäsivät pystyyn viinin huimaamina, hänen puheensa
huimaamina, veri kuohui juhlan riemua. Vanha setä Eberhard ja laiska
Kristoffer-serkku eivät vetäytyneet leikistä. Salamannopeasti
valjastivat kavaljeerit hevosensa laita- ja kilpa-ajorekien eteen ja
kiiruhtivat kylmään yöhön kunnioittamaan vielä kerran niitä, joita
koskaan ei ole kylliksi ihailtu, laulamaan serenadia kullekin niistä,
joilla oli nuo punaiset posket ja kirkkaat silmät, mitkä äsken
loistivat Ekebyn avarissa saleissa.
Oi, menneiden aikain naiset, hyvin mahtoi Teitä, matkatessanne
suloisten unelmien taivaihin, miellyttää herääminen juuri
uskollisimpain ritarienne serenadiin. Hyvin mahtoi se miellyttää Teitä,
niinkuin miellyttää ikiuneen vaipunutta sielua herääminen taivaiden
sulosoittoon.
Mutta kavaljeerit eivät ehtineet pitkälle tällä hurskaalla retkellään,
sillä jo silloin, kun he saapuivat Björneen, he tapasivat kauniin
Mariannen makaamassa hangella, juuri kotinsa ovella.
He kauhistuivat ja vihastuivat nähdessään hänet siinä. Oli kuin
jumaloitu pyhimys olisi löydetty silvottuna ja ryöstettynä kirkon oven
edestä.
Gösta heristi nyrkkiään pimeätä taloa kohti. "Te vihan lapset", huusi
hän, "te raekuurot, te pohjoismyrskyt, te Jumalan yrttitarhan
hävittäjät!"
Beerencreutz sytytti sarvilyhtynsä ja valaisi noita sinisen-kelmeitä
kasvoja. Silloin näkivät kavaljeerit Mariannen haavoittuneet kädet ja
kyyneleet, jotka olivat jäätyneet hänen silmäripsiinsä, ja he
vaikeroivat kuin naiset, sillä hän ei ollut ainoastaan pyhimyksen kuva,
vaan myös kaunis nainen, joka oli ilahduttanut vanhoja sydämiä.
Gösta Berling heittäysi polvilleen hänen viereensä.
"Tässä makaa hän nyt, morsiameni", sanoi hän. "Hän antoi minulle
morsiussuutelon muutama tunti sitten, ja hänen isänsä on luvannut
minulle siunauksensa. Hän makaa ja odottaa minua jakamaan kanssaan
valkean vuoteensa."
Ja Gösta nosti elottoman vahvoille käsivarsilleen. "Kotiin Ekebyhyn
hänet nyt!" hän huusi. "Nyt hän on minun. Kinoksesta olen minä hänet
löytänyt, nyt ei kukaan ota häntä minulta. Emme herätä noita tuolla.
Mitä hän tekee siellä, noiden uksien sisäpuolla, joihin hän on lyönyt
kätensä verille!"
Gösta sai täyttää mielihalunsa. Hän laski Mariannen etumaiseen rekeen
ja istui hänen viereensä. Beerencreutz asettui taakse ja tarttui
ohjaksiin.
"Ota lunta ja hiero häntä, Gösta!" käski hän. Pakkanen oli kangistanut
Mariannen jäsenet, ei pahempaa. Hurjasti kiihtynyt sydän sykki vielä.
Hän ei edes ollut menettänyt tajuntaansa, hän tiesi kaiken, tiesi,
kuinka kavaljeerit olivat löytäneet hänet, mutta ei voinut liikuttaa
itseään. Hän makasi jäykkänä ja kankeana reessä, kun Gösta hieroi häntä
lumella ja vuoroin itki ja suuteli häntä; häntä halutti sanomattomasti
kohottaa edes toista kättään sen verran, että voisi vastata hyväilyyn.
Hän muisti kaiken. Hän makasi siinä kankeana ja liikkumatta ja ajatteli
niin selvästi, ettei koskaan selvemmin. Oliko hän rakastunut Gösta
Berlingiin? Oli, se oli varmaa. Oliko se vain yhdeniltaista
päähänpistoa? Ei, sitä oli kestänyt kauan, monta vuotta.
Hän vertaili itseään häneen ja muihin Vermlannin ihmisiin, jotka olivat
kaikki välittömiä kuin lapset. Jokaista haluaan he tottelivat. He
elivät vain ulkonaista elämäänsä, eivät koskaan tarkastaneet sielunsa
syvyyksiä. Mutta Mariannesta oli tullut sellainen millaiseksi tullaan
matkustamalla maailmassa ihmisten joukossa; hän ei koskaan voinut
antautua täysin mihinkään. Rakastipa hän, niin, teki mitä tahansa, niin
seisoi ikäänkuin toinen puoli hänen minuuttansa ja katsoi häntä
kylmästi ja ivallisesti hymyten. Hän oli ikävöinyt intohimoa, joka
tulisi, tempaisisi hänet mukaansa hurjan mielettömästi. Ja nyt hän oli
tullut, tuo mahtava. Silloin, kun hän suuteli Gösta Berlingiä
parvekkeella, silloin oli hän ensi kerran unohtanut itsensä.
Ja nyt tuli sama intohimo häneen taas, hänen sydämensä jyskytti niin,
että hän kuuli sen lyönnit. Eikö hän pian voisi käyttää jäseniään? Hän
tunsi hurjaa riemua siitä, että hänet oli hyljätty kotona. Nyt hän oli
epäröimättä Göstan. Miten tuhma hän oli ollut, niin monta vuotta
kahlinnut ja pakottanut rakkauttaan. Oi, ihanaa, ihanaa on heittäytyä
rakkauden valtaan. Mutta eikö hän nyt, eikö hän nyt jo pääsisi vapaaksi
näistä jääkahleista! Hän on ollut jäätä sydämestä ja tulta pinnalta,
nyt on päinvastoin, tulisielu jääruumiissa.
Sitten tuntee Gösta, miten kaksi kättä hiljaa kohoaa hänen kaulaansa
heikkoon voimattomaan puristukseen.
Tuskin ollenkaan Gösta sitä tunsi, mutta Marianne luuli päästäneensä
ahtaalle kiedotun intohimonsa purkautumaan ilmi tukahduttavassa
syleilyssä.
Mutta kun Beerencreutz tämän näki, hän antoi hevosen juosta tutulla
tiellä mielensä mukaan. Hän kohotti katseensa ja tähysteli yksinomaan
ja lakkaamatta Otavaa.
Seitsemäs luku
VANHAT AJONEUVOT
Ystävät, ihmistenlapset! Jos sattuisi niin, että istuen tai loikoen
luette tätä yöllä, kuten minä sitä nyt hiljaisuuden hetkinä kirjoitan,
niin älkääpä huokaisko tässä helpotuksesta ajatellen, että nyt saavat
hyvät herrat ja Ekebyn kavaljeerit vetää rauhassa unta tuotuaan
Mariannen sinne ja hankittuaan hänelle hyvän vuoteen, joka oli parhaassa
vierashuoneessa suuren salin takana.
Maata he menivät ja nukahtivat myös, mutta ei ollut heidän osansa
nukkua kaikessa rauhassa aina puoleenpäivään, kuten ehkä minun ja
teidän olisi, rakkaat lukijat, jos olisimme valvoneet kello neljään
aamulla ja jäseniämme väsymys pakottaisi.
Älkäämme unohtako, että siihen aikaan vanha majurinrouva kiersi
kerjuupussi selässä ja ryhmysauva kädessä maita mantereita ja ettei hän
suinkaan, kun alkoi tehdä jotakin tärkeää, kursaillut ja ottanut
huomioon väsyneen syntisen mukavuutta. Ja kahta vähemmin nyt, kun hän
oli päättänyt tänä yönä ajaa kavaljeerit Ekebystä tiehensä.
Mennyt oli se aika, jolloin hän vallitsi loistossaan ja komeudessaan
Ekebytä ja kylvi iloa maille niinkuin Jumala tähtiä taivaalle. Ja sillä
aikaa kun hän vaelsi koditonna pitkin maita, oli suuren kartanon mahti
ja kunnia jätetty kavaljeerien käsiin, heidän hoidettavakseen niinkuin
tuuli hoitaa tuhkaa, niinkuin kevätaurinko vaalii kinosta.
Joskus lähtivät kavaljeerit huviajoon, kuusin, kahdeksin miehin,
samalla pitkällä reellä ja kaksivaljakolla, kirkkokulkusin ja punotuin
ohjin. Jos he silloin tapasivat majurinrouvan, joka kulki kerjuulla, he
eivät luoneet edes silmiään maahan.
Nyrkkejään heristi tuo meluava joukko hänelle. Ja rajulla
reenkiepauksella pakotettiin hänet tiepuoleen kinokseen, ja majuri
Fuchs, karhuntappaja, muisti aina kolmasti sylkäistä, tehdäkseen
tehottomaksi pahan, jota akan vastaantulo ennusti.
He eivät säälineet häntä. Ilkeä hän oli heistä kuin noita, tuo
tientaivaltaja. Jos onnettomuus olisi häntä kohdannut, he eivät olisi
surreet enemmän kuin ampuja, joka pääsiäisaattona laukaistuaan
susihauleilla panostetun pyssynsä olisi murehtinut panoksen osuttua
lentävään noita-akkaan.
Autuutensa vuoksi he vainosivat, nuo kavaljeeripoloiset, majurinrouvaa.
Usein ovat ihmiset olleet julmia ja kiduttaneet toisiaan kovasti, kun
ovat itse vavisseet sielujensa kohtalon tähden.
Kun kavaljeerit yömyöhällä hoippuivat juomapöydistä ikkunoiden luo
katsomaan, oliko yö tyyni ja tähtikirkas, he huomasivat usein tumman
varjon, joka hiipi pihan yli, ja he arvasivat, että majurinrouva se oli
tullut katsomaan rakasta kotiaan; mutta silloin täristi kavaljeerien
rakennusta noiden vanhojen syntipukkien pilkkanauru, ja rouvalle
tähdättyjä kokkapuheita sinkosi satamalla avatuista ikkunoista.
Todellakin -- tunnottomuus ja uhkamieli alkoi vallata noiden köyhäin
seikkailijain sydämet. Vihan oli heihin istuttanut Sintram. Ei olisi
heidän sielunsa ollut suuremmassa vaarassa silloin, kun majurinrouva
olisi hallinnut Ekebytä, kuin nyt. Lukuisammat kuolevat paossa kuin
tappelussa.
Majurinrouva ei ollut juuri vihainen näille kavaljeereille.
Jos valta olisi ollut hänen käsissään, hän olisi kurittanut heitä
vitsalla kuin vallattomia poikia ja suonut sitten taas heille armonsa
ja hellyytensä.
Mutta nyt hän oli huolissaan rakkaasta kartanostaan, joka oli heitetty
kavaljeerien käsiin hoidettavaksi niinkuin sudet vaalivat lampaita,
niinkuin kurjet hoitavat kevätkylvöä.
On monta, joita on vaivannut sama suru. Ei ollut hän ainoa, joka on
nähnyt hävityksen riehuvan rakkaassa kodissaan ja tietää miltä tuntuu,
kun hyvinhoidettu talo rappeutuu. He ovat nähneet lapsuudenkotinsa
silmäilevän heihin haavoittuneen eläimen lailla. Monet tuntevat itsensä
pahantekijöiksi nähdessään kotipuiden naavaisina kuivettuvan ja
hiekkakäytävien peittyvän ruohoturpeihin. He tahtoisivat heittäytyä
polvilleen noille pelloille, jotka muinoin upeilivat runsain sadoin, ja
rukoilla, etteivät ne syyttäisi heitä häpeästä, joka niitä peittää. Ja
he kääntävät kasvonsa pois vanhoista hevosraukoista; katselkoon
rohkeampi niitä silmiin! Eivätkä he tohdi seistä veräjällä ja katsella
karjan paluuta laitumelta. Ei ole paikkaa maan päällä niin inhaa käydä
kuin rappeutunut koti.
Oi, minä pyydän kaikkia teitä, jotka hoitelette peltoja ja niittyjä ja
puistoja ja suloisia, riemua tuottavia kukkatarhoja, hoidelkaa niitä
hyvin! Hoidelkaa niitä rakkaudella, työllä! Ei ole hyvä, että luonto
suree ihmisen vuoksi.
Kun ajattelen, mitä ylvään Ekebyn täytyi kärsiä kavaljeerien
isännöidessä, silloin toivon, että majurinrouvan tuumat olisivat jo
onnistuneet ja Ekeby olisi jo viety kavaljeereilta.
Ei hän ajatellut ryhtyä jälleen hallitusohjiin.
Vain yksi päämäärä hänellä oli: vapauttaa kotinsa näistä
hulluttelijoista, näistä heinäsirkoista, näistä rosvoista, ryöväreistä,
joiden jalanjäljissä ei ruohonpiippaa kasvanut.
Kulkiessaan maita mantereita kerjuulla ja eläessään almuilla hänen
täytyi alinomaa ajatella äitiään, ja hänen sydämeensä pureutui ajatus,
että hänen olonsa ei voi kuunaan kirkastua ennen kuin äiti ottaa hänen
hartioiltaan kirouksen taakan.