Viides luku
LA CACHUCHA
Sotaratsu, sotaratsu! Sinä vanha, joka nyt seisot lieassa pellolla,
muistatko nuoruuttasi?
Muistatko taistelun päiviä, sinä urhokas? Sinä porhalsit kuin siipien
kantamana, sinun harjasi hulmusi ylläsi kuin liehuvat liekit, sinun
mustilla ryntäilläsi loisti verivihma sakean vaahdon seassa.
Kultasiloissa komeillen nelistit sinä, ja maa jyrisi sinun allasi. Sinä
vapisit riemusta, sinä urhokas. Ah, miten sinä olit kaunis!
On harmaa hämäränhetki kavaljeerirakennuksessa. Suuressa huoneessa ovat
kavaljeerien punaisiksi maalatut kirstut pitkin seiniä, ja heidän
pyhävaatteensa riippuvat koukuissa nurkassa. Avonaisen takan tulihohde
leikkii valkoisiksi rapatuilla seinillä ja keltaruutuisilla uutimilla,
jotka verhoavat seinien sänkykaappeja. Kavaljeerien puoli ei ole mikään
kuninkaallinen kammio, ei mikään seralji pehmeine divaaneineen ja
hyllyvine tyynyineen.
Mutta siellä kaikuu Lilliecronan viulu. La cachuchaa hän soittaa
hämärissä. Yhä uudestaan ja uudestaan hän soittaa sitä.
Leikatkaa kielet poikki, murtakaa käyrä! Miksi hän soittaa tätä
kirottua tanssia? Miksi hän soittaa sitä, kun Örneclou, vänrikki, juuri
makaa sairaana, niin ankarissa luuvalon tuskissa, ettei voi sängyssä
liikahtaa? Ei, temmatkaa viulu häneltä ja lyökää seinään, jos hän ei
tahdo lopettaa!
La cachucha, onko se meitä varten, mestari? Onko sitä tanssittava
kavaljeerien rakennuksen heiluvilla lattiapalkeilla, ahtaiden seinien,
savusta nokeutuneiden ja liasta lihavien sisällä, tämän matalan katon
alla? Voi sinua, mitä soitat!
La cachucha, onko se meitä varten, meitä kavaljeereja? Ulkona viuhuu
lumituisku. Aiotko sinä opettaa lumihiutaleet tanssimaan tahdissa,
soitatko sinä pyryn kevytjalkaisille lapsille?
Onko sinulla naisten povia, jotka vapisevat kuuman veren lyönneistä,
pieniä nokisia käsiä, jotka ovat heittäneet padan tarttuakseen
kastanjetteihin, paljaita jalkoja kohotettujen helmain alla, piha
peitetty marmorilaatoilla, kyyryisiä mustalaisia säkkipilleineen tai
tamburiinia lyöden, maurilaisia arkaadeja, kuutamoa ja mustia silmiä,
onko sinulla näitä, mestari? Ellei, anna viulusi levätä.
Kavaljeerit kuivaavat märkiä vaatteitaan takan edessä. Pyörisivätkö he
varsisaappain, raudoitetuin kannoin ja tuumanpaksuisin anturoin.
Kyynäränkorkeaa kinosta he ovat kahlanneet koko päivän päästäkseen
karhunpesälle. Luuletko, että he tanssivat märissä, höyryävissä
sarkavaatteissa, karvainen mesikämmen "moitiéna".
Iltataivas kimmeltävin tähdin, punaisia ruusuja tummissa naisten
kiharoissa, ahdistavaa viehkeyttä illan ilmassa, synnynnäistä
plastiikkaa liikkeissä, rakkautta maasta nousevaa, taivaasta satavaa,
ilmassa liehuvaa, onko sinulla tätä, mestari; ellei, miksi pakotit
meitä ikävöimään sellaista?
Ihmisistä julmin, toitotatko torvella taisteluun lieassa olevaa
sotaratsua? Rutger von Örneclou makaa sängyssään, luuvalon kipujen
vangitsemana. Säästä häneltä suloisten muistojen tuskat, mestari! Myös
hänellä on ollut päässä sombrero[7] ja kirjava hiusverkko, myöskin
hänellä on ollut samettitakki ja tikari vyöllä. Säästä vanhaa
Örneclouta, mestari!
Mutta Lilliecrona soittaa la cachuchaa, alituisesti la cachuchaa, ja
Örneclou kituu kuten rakastaja, joka näkee pääskyn lähtevän lemmittynsä
kaukaiselle asunnolle, kuin peura, jonka kiitävä ajojoukko pakottaa
juoksemaan virvoittavan lähteen ohi.
Lilliecrona laskee hetkiseksi viulun leukansa alta.
"Vänrikki, muistaako vänrikki Rosalie von Bergeriä?"
Örneclou kiroo sydämensä pohjasta.
"Hän oli kevyt kuin kynttilän liekki. Hän kimmelsi ja tanssi kuin
jalokivi viulunkäyrän päässä. Vänrikki muistaa hänet kyllä Karlstadin
teatterista. Me näimme hänet, kun olimme nuoria, muistaako vänrikki?"
Ja vänrikki muisti! Rosalie oli pieni ja huima. Räiskyvän tulinen hän
oli. Hän tanssi la cachuchaa. Hän opetti kaikki Karlstadin nuoret
herrat tanssimaan la cachuchaa ja näppäämään kastanjettia. Maaherran
tanssiaisissa tanssivat vänrikki ja neiti von Berger pas de deux'n
espanjalaisissa puvuissa.
Ja Örneclou oli tanssinut niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja
plataanien alla, niinkuin espanjalainen, oikea espanjalainen.
Kukaan koko Vermlannissa ei osannut la cachuchaa niinkuin hän. Kukaan
ei osannut tanssia sitä niin, että siitä olisi kannattanut puhua,
paitsi hän.
Minkä kavaljeerin kadotti Vermlanti, kun luuvalo kangisti nämä koivet,
ja suuret muhkut pullistuivat hänen niveliinsä! Millainen kavaljeeri
hän oli ollut, niin solakka, niin kaunis, niin ritarillinen. Kauniiksi
Örneclouksi sanoivat häntä kaikki nuoret tytöt, jotka olisivat voineet
joutua keskenään kuolon kamppailuun tanssista hänen kanssaan.
Sitten alkaa Lilliecrona taaskin la cachuchaa, aina vain la cachuchaa,
ja Örneclou väikkyy menneihin aikoihin.
Siinä seisoo hän, ja tuossa seisoo hän, Rosalie von Berger. Äsken he
olivat pukuhuoneessa kahden, Rosalie oli espanjatar, hän oli
espanjalainen. Hän sai suudella Rosalieta, mutta varovasti, sillä
Rosalie pelkäsi hänen mustattuja viiksiään. Nyt he tanssivat. Ah,
niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja plataanien alla. Rosalie väistyy,
hän seuraa, hän tulee rohkeaksi, Rosalie kopeaksi, hän loukkautuu,
Rosalie sovittaa. Kun hän vihdoin lankeaa polvilleen ja ottaa Rosalien
vastaan avattuun syliinsä, käy tanssisalissa huokaus, hurmautunut
huokaus.
Hän oli ollut kuin espanjalainen, oikea espanjalainen.
Juuri sillä käyränvedolla hän oli taipunut niin, ojentanut kädet noin
ja pistänyt jalkansa eteen, näin, väikkyen varpaillaan, eteenpäin,
noin. Mikä sirous! Hänet olisi voinut veistää marmoriin.
Hän ei tiedä miten se kävi, mutta hän on saanut jalkansa sängyn laidan
yli, hän seisoo pystyssä, hän taivuttaikse, hän kohottaa kätensä,
napsuttaa sormillaan ja tahtoo väikkyä ympäri lattiaa samoin kuin
ennen, jolloin hän käytti niin ahtaita kiiltonahkakenkiä, että
sukanterät täytyi leikata pois.
"Hyvä, Örneclou! Hyvä, Lilliecrona, soita häneen henkeä!"
Hänen jalkansa pettää; hän ei pääse varpailleen. Hän potkaisee toisella
jalalla pari kertaa, muuta ei voi, hän sortuu takaisin sänkyyn.
Kaunis señor, te olette tullut vanhaksi.
Ehkäpä señorita myös?
Ainoastaan Granadan plataanien alla tanssivat la cachuchaa ikuisesti
nuoret gitanat. Ikuisesti nuoret, niinkuin ovat ruusut siksi, että joka
kevät tuo uusia.
Niinpä on siis hetki tullut leikata viulunkielet poikki.
Ei, soita Lilliecrona, soita la cachuchaa, aina vain la cachuchaa.
Opeta meille, että vaikka me kavaljeerien rakennuksessa olemme tulleet
hidasliikkeisiksi ja jäykkäjalkaisiksi, me tunteiltamme olemme aina
vain samoja, aina espanjalaisia.
Sotaratsu, sotaratsu!
Sano, että rakastat torven toitotusta, joka puijaa sinut laukkaamaan,
vaikka vedätkin jalkasi verille liekasi rautarenkaisiin!
Kuudes luku
EKEBYN TANSSIAISET
Oi, menneiden aikain naiset!
Puhua Teistä on kuin puhua taivaan valtakunnasta: pelkkää kauneutta Te
olitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita olitte Te, ja helliä
kuin äidin silmät, kun hän katselee alas lapsensa puoleen. Pehmoisina
kuin oravanpojat Te riipuitte miehen kaulassa. Koskaan ei vavissut
äänenne vihasta, koskaan ei tullut otsallenne ryppyjä, koskaan ei
pehmoinen kätenne käynyt karheaksi eikä kovaksi. Te suloiset
pyhimykset, kuin koristetut kuvat Te seisoitte kodin temppelissä. Pyhää
savua ja rukouksia uhrattiin Teille, Teidän kauttanne teki rakkaus
ihmetöitään, ja Teidän päänne ympärille kietoi runous kullanhohtoisen
glooriansa.
Oi, menneiden aikain naiset, tämä on kertomus siitä, kuinka vielä yksi
teistä antoi Gösta Berlingille rakkautensa.
Kaksi viikkoa Borgin tanssiaisten jälkeen oli juhlat Ekebyssä.
Mitkä juhlat ne olivatkaan! Vanhat miehet ja naiset nuortuvat
uudestaan, hymyilevät ja riemuitsevat, kun vain puhuvatkin niistä.
Mutta niinpä olivatkin kavaljeerit yksin Ekebyn täysvaltaisina herroina
siihen aikaan. Majurinrouva kulki ympäri maailmaa kerjuupussi selässä
ja ryhmysauva kädessä, ja majuri asui Sjössä. Hän ei voinut tulla edes
juhliin, sillä Sjöhön oli ilmestynyt isoarokkoa, ja hän pelkäsi
kuljettavansa tartuntaa muualle.
Miten paljon nautintoa mahtuikaan noihin suloisiin kahteentoista
tuntiin, aina siitä lähtien kun ensimmäisen viinipullon korkki
päivällispöydässä paukahti, viimeiseen viulunkäyrän vetäisyyn, jolloin
puoliyö jo kauan sitten oli mennyt. Alas vaipuivat ne aikojen kuiluun,
nuo seppelöidyt hetket, joina hurmasi tulinen viini, herkkuisin ruoka,
ihanin soitto, sukkelat näytelmät, kauniit kuvaelmat. Alas vaipuivat
ne, pyörtyneinä pyörryttävimmästä tanssista. Missä oli niin sileitä
lattioita, niin kohteliaita herroja, niin kauniita naisia!
Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla juhlien valona.
Tulen, neron ja nuoruuden voiman virrat kiitivät jokaisessa, joka Teitä
lähestyi. Maksoi vaivan tuhlata kultaansa niihin vahakynttilöihin,
joiden oli valaistava Teidän kauneuttanne, viiniin, joka synnytti
hilpeyden Teidän sydämissänne, vaivan maksoi tanssia tähtenne
kengänanturat tomuksi ja saattaa halvatuksi käsi, joka veteli
viulunkäyrää.
Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla porttien avaimet.
Ekebyn saleissa vilisee suloisimmat teidän suloisesta joukostanne.
Siellä on tuo nuori kreivitär Dohna, räiskyvän iloinen ja leikin- ja
tanssinhaluinen, kuten kaksikymmenvuotias ainakin, siellä ovat
Munkerudin laamannin kauniit tyttäret ja Bergan iloiset neidot, siellä
on Anna Stjärnhök tuhat kertaa entistä kauniimpana tuossa lempeässä
raskasmielisyydessään, joka on hänen mielessään vallinnut siitä yöstä
lähtien, jolloin sudet häntä ajoivat; siellä on vielä monta muuta,
jotka eivät ole unhoon joutuneet, mutta joutuvat kerran, ja siellä on
myös kaunis Marianne Sinclaire.
Hän, tuo maineikas, joka oli loistanut kuninkaan hovissa, paistanut
kreivin linnassa, hän, kauneuden kuningatar, joka oli matkannut ympäri
maata ja saanut kaikkialla ihailua, hän, joka sytytti lemmenliekin,
missä vain näyttäytyi, hän oli suvainnut tulla kavaljeerien juhlaan.
Korkealla säteili siihen aikaan Vermlannin kunnia, monen ylpeän nimen
kantamana. Paljosta voivat tuon kauniin maan iloiset lapset kerskua,
mutta kun he mainitsivat mainioitaan, silloin he eivät koskaan
unohtaneet mainita Marianne Sinclairea.
Hänen voittojensa tarut täyttivät maan.
Puhuttiin kreivinkruunuista, jotka olivat väikkyneet hänen päänsä
päällä, miljoonista, joita oli laskettu hänen jalkoihinsa,
sotilasmiekoista ja runoilijain seppeleistä, joiden loisto oli kutsunut
häntä.
Eikä hän ollut ainoastaan kaunis. Hän oli nerokas ja oppinut. Ajan
parhaat miehet iloitsivat, jos heillä oli kunnia keskustella hänen
kanssaan. Hän ei itse runoillut, mutta monta hänen aihettaan, jotka hän
oli sulkenut runoilevien ystäviensä sieluun, eli ja ilmeni laulujen
sanoissa.
Vermlannissa, karhujen maassa, hän oleskeli harvoin. Hänen elämänsä
kului alinomaisilla matkoilla. Hänen isänsä, rikas Melchior Sinclaire,
pysyi vaimonsa kanssa talossaan Björnessä ja antoi Mariannen
matkustella ja olla ylhäisten ystäväin luona suurissa kaupungeissa tai
komeissa herraskartanoissa. Isän ilona oli kertoella rahasummista,
joita tytär tuhlasi, ja vanhukset elivät onnellisina Mariannen elämän
loisteessa.
Hänen elämänsä oli huvien ja ihailun nautintaa. Ilma hänen ympärillään
oli rakkautta, rakkaus oli hänen lamppunsa ja lyhtynsä, rakkaus hänen
jokapäiväinen leipänsä.
Usein hän oli itse rakastanut, usein, usein, mutta koskaan ei ollut
ilotuli liekehtinyt niin kauan, että siinä olisi voitu takoa ne
kahleet, jotka sitovat koko iäksi.
"Minä odotan häntä, sitä vahvaa ryntääjää", oli hänen tapanaan sanoa
rakkaudesta. "Tähän asti ei hän ole kiivennyt vallien yli eikä uinut
juoksuhautojen poikki. Kesynä hän on tullut, ilman villiä silmäystä ja
sydämen hulluutta. Minä odotan sitä valtavaa, joka vie minut pois
itsestäni. Niin vahvana tahtoisin tietää rakkauden itsessäni, että
minun täytyy vavista sen edessä; nyt tunnen vain rakkauden, jolle minun
viisauteni hymyilee."
Hänen läsnäolonsa sytytti tulen puheeseen, elämän viiniin. Hänen
hehkuva sielunsa sai viulunkäyrät vauhtiin, ja tanssi leijui
suloisimmasti pyörryttäen palkeilla, joita hänen kaita jalkansa
kosketteli. Hän loisti kuvaelmissa, hän painoi neronsa leiman
huvinäytelmiin, hänen armaat huulensa...
Ah hiljaa, ei se ollut hänen vikansa, ihan totta, se ei ollut hänen
tarkoituksensa! Parveke vain, kuunvalo se oli; oli syy pitsihunnun,
ritaripuvun, laulun! Nuoret ihmisraukat olivat syyttömät.
Kaikki tuo, joka saattoi niin suuriin onnettomuuksiin, oli kumminkin
valmistettu aivan hyvässä tarkoituksessa. Julius-patruuna, joka osasi
kaikkea, oli järjestänyt kuvaelman, yksinomaan sitä varten, että
Marianne saisi säteillä täydessä loistossaan.
Teatterissa, joka oli varustettu Ekebyn suureen saliin, istui sata
vierasta ja he näkivät näyttämöllä keltaisen kuun ilkkuvan Espanjan
tummalla yötaivaalla. Muudan Don Juan tuli hiipiellen Sevillan katua ja
pysähtyi muratin verhoaman balkongin alle. Hän oli munkin valepuvussa,
kumminkin voi huomata kirjatun kalvosimen pistävän esiin hihasta ja
kirkkaan miekankärjen kaavun alta.
Valepukuinen korotti äänensä laulaen:
"Suut' immelle en anna, en!
Ja rypälmaljain kiihtäväin
en laitaan huulta vie.
Ja poski hieno, tulehen
min sytytin ma silmilläin,
ja katseet hellät: sydäntäin
ei koskeneet ne lie.
"Äl' astu, kauneus kulmilla,
señora, luo tään kalterin!
Sua kammon, kartan vain!
Kas, kuljen munkin kaavussa.
Madonna ainut armahin
on mulle, lohdun huolissain
saan vesiruukustain."
Kun hän vaikeni, astui Marianne parvekkeelle mustaan samettiin ja
pitsihuntuun puettuna. Hän kumartui kalterin yli ja lauloi hitaasti ja
ivaten:
"Miks' viivyt sitten, hurskas mies,
kesk'yöllä alla kalterin?
Kai eestäin rukoilet?"
Ja yht'äkkiä lämpöisesti ja vilkkaasti:
"Mutt' pois, ah, tulevat kenties!
On miekkas' pitkä, näkyvä,
ja pyhää virttäs helskeellä
säestää kannukset."
Nämä sanat kuultuaan heitti munkki valepukunsa, ja Gösta Berling seisoi
parvekkeen alla silkkisessä, kultakirjaillussa ritaripuvussa. Hän ei
totellut kaunoisen varoitusta, päinvastoin kiipesi ylös parvekkeen
pilaria myöten, keikahti kalterin yli ja, niinkuin Julius-patruuna oli
sommitellut, lankesi polvilleen kauniin Mariannen jalkoihin.
Suosiollisesti hymyili Marianne hänelle, ojentaen kätensä hänen
suudeltavakseen, ja kun nyt nuo kaksi katsoivat toisiansa, rakkauden
huumaukseen vaipuneina, laskeutui esirippu.
Ja kreivittären edessä polvillaan oli Gösta Berling, jonka kasvot
olivat herkän tuntehikkaat kuin runoilijan ja rohkeat kuin
sotasankarin, syvät silmät kimaltaen veitikkamaisuutta ja neroa,
kerjäten ja vaatien. Notkea ja voimakas hän oli, tulinen ja
valloittava.
Kun esirippu liikkui ylös ja alas, olivat nuo kaksi nuorta yhä samassa
asennossa, Göstan silmät pidättivät paikallaan kaunista Mariannea, ne
kerjäsivät, anelivat.
Sitten lakkasivat käsien paukutukset, esirippu pysyi alhaalla, kukaan
ei nähnyt heitä.
Silloin kumartui kaunis Marianne ja suuteli Gösta Berlingiä. Hän ei
tiennyt, minkä tähden hänen täytyi. Gösta ojensi kätensä hänen päänsä
ympäri ja piti häntä kiinni. Marianne suuteli Göstaa suutelemistaan.
Mutta syynä oli kokonaan parveke, kuutamo, pitsihuntu, syynä oli
ritaripuku, laulu, käsien taputukset; nuo nuoret ihmisraukat olivat
viattomat. Eiväthän he olleet sitä tahtoneet. Ei ollut Marianne
lykännyt luotaan kreivinkruunuja, jotka väikkyivät hänen yllänsä, eikä
mennyt ohi miljoonien, jotka olivat hänen jaloissaan, sen vuoksi, että
olisi kaivannut Gösta Berlingiä; eikä Gösta vielä ollut Anna
Stjärnhökiä unohtanut. Ei, he olivat viattomia, kumpikaan heistä ei
ollut tätä tahtonut.
Lempeä Lövenborg, hän, kyynel silmässä ja hymy huulilla, oli sinä
päivänä ollut esiripunhoitajana. Hajamielinen kun oli monista surujen
muistoista hän ei paljoa huomannut tämän maailman touhuja eikä ollut
oppinut sen askareita hyvin hoitamaan. Kun hän nyt näki, että Gösta ja
Marianne olivat ottaneet uuden asennon, hän luuli, että sekin kuului
kuvaelmaan, ja niinpä hän alkoi riipoa esirippua ylös.
Parvekkeen nuoret eivät huomanneet mitään, ennen kuin käsien ukkonen
uudelleen jyrisi heille.
Marianne säpsähti ja aikoi paeta, mutta Gösta Berling piti häntä kiinni
kuiskaten:
"Seisokaa hiljaa, ne luulevat, että tämä on kuvaelmaa."
Hän tunsi, miten Mariannen ruumista värisytti ja miten suuteloiden
hehku sammui hänen huulilleen.
"Älkää peljätkö", kuiskasi hän, "kauniiden huulten on oikeus suudella."
Heidän täytyi seistä paikallaan, kun esirippu yhä nousi ja laski, ja
joka kerta, kun nuo sata silmäparia näki heidät, jyrisivät yhtä monet
kädet myrskyistä mielihyvää.
Sillä kaunista on nähdä kahden kauniin, nuoren ihmisen esittävän
rakkauden onnea. Kukaan ei voinut aavistaa, että nämä suudelmat olivat
muuta kuin teatterihuikaisua, kukaan ei tiennyt, että señora vapisi
ujoudesta ja ritari levottomuudesta. Kukaan ei voinut ajatella, ettei
kaikki ollut kuvaelmaa.
Vihdoin pääsivät Marianne ja Gösta näyttämön taakse.
Marianne painoi kädellä otsaansa hiusrajasta.
"Minä en ymmärrä itseäni", sanoi hän.
"Hyi, Marianne-neiti", sanoi Gösta nyrpistellen ja heilautti kättään.
"Suudella Gösta Berlingiä, hyi häpeä!"
Marianne purskahti nauruun.
"Jokainenhan tietää, että Gösta Berlingiä ei voi vastustaa. Minun syyni
ei ole suurempi kuin muidenkaan."
Ja he päättivät sovussa, etteivät olisi tästä tietääkseenkään, jottei
kukaan aavistaisi totuutta.
"Voinko luottaa, ettei totuus koskaan tule julkisuuteen, herra Gösta?"
kysyi Marianne, kun he olivat menossa katsojain joukkoon.
"Voitte, neiti Marianne. Kavaljeerit tietävät vaieta, sen takaan minä."
Marianne loi katseensa maahan. Omituinen hymy kaarsi hänen huuliansa.
"Jos totuus kuitenkin tulisi ilmi, mitä ajattelisivat ihmiset minusta,
herra Gösta?"
"He eivät ajattele mitään, he tietävät, ettei se merkinnyt mitään. He
ajattelevat, että me olimme hartaasti osissamme ja että jatkoimme
näyttelemistä."
Vielä yksi kysymys hiipi esille Mariannen väkinäisesti hymyillessä,
hänen silmäillessään lattiaa.
"Mutta entä herra Gösta itse? Mitä arvelee Gösta-herra asiasta?"
"Minä arvelen, että Marianne-neiti on rakastunut minuun", kujeili
Gösta.
"Älkää arvelko sellaista", hän sanoi hymyten, "muuten minun täytyy
lävistää teidät espanjalaisella tikarillani näyttääkseni, että herra
Gösta on väärässä."
"Kalliit ovat naisten suukkoset", sanoi Gösta. "Maksaako se hengen,
että neiti Marianne suutelee?"
Silloin leimahti Mariannen silmistä salama häntä kohden niin tuikeana,
että se tuntui kuin lyönniltä.
"Minä tahtoisin nähdä teidät kuolleena, Gösta Berling, ruumiina!"
Nämä sanat sytyttivät runoilijan veren vanhan kaipuun.
"Ah", sanoi hän, "jospa nuo sanat olisivat muuta kuin sanoja, jospa ne
olisivat nuolia, jotka viuhuen lentävät pimeästä viidasta, jospa
olisivat tikareja taikka myrkkyä ja voisivat hävittää tämän kurjan
ruumiin ja antaa minun sielulleni vapauden!"
Marianne oli taas tyyni ja hymyili. "Lapsellisuuksia", sanoi hän ja
tarttui Göstan käsivarteen lähteäkseen vieraiden joukkoon.
He eivät muuttaneet pukuaan, ja heidän riemuretkensä uudistui, kun he
ilmestyivät näyttämön ulkopuolelle. Kaikki kehuivat heidän esitystään.
Kukaan ei epäillyt mitään.
Tanssi alkoi uudestaan, mutta Gösta pakeni tanssisalista.
Hänen sydäntään kirveli Mariannen silmäys, ikäänkuin sitä olisi
haavoittanut kylmä teräs. Hän ymmärsi kyllä Mariannen sanojen
tarkoituksen.
Häpeä oli rakastaa häntä, häpeä olla hänen rakastamansa, häpeä
kuolemaakin pahempi.
Hän ei koskaan tanssisi enää, hän ei tahdo nähdä heitä enää, noita
kauniita naisia.
Hän tiesi sen kyllä. Nuo kauniit silmät, nuo punaiset posket, eivät
hehkuneet hänelle. Hänelle eivät väikkyneet nuo kapeat jalat, ei soinut
tuo matala nauru.
Niin, tanssia Göstan kanssa, haaveksia hänen kanssaan he osasivat,
mutta kukaan ei heistä todella tahtonut tulla hänen omakseen.
Runoilija läksi tupakkahuoneisiin vanhojen herrojen luo ja istuutui
pelipöytään. Hän sattui istahtamaan samaan pöytään, jossa valtava
Björnen herra pelasi nakkia, pitäen vaihteeksi Puolan pankkia ja kooten
suuren röykkiön kuusimarkkaisia ja kaksitoistakillinkisiä eteensä.
Peli sujui jo kiivaasti. Nyt lisäsi Gösta vielä vauhtia siihen. Vihreät
pankkisetelit vedettiin esiin, ja yhä kasvoi rahakeko valtavan Melchior
Sinclairen eteen.
Mutta myös Göstan eteen keräytyi sekä lantteja että seteleitä, ja pian
hän oli ainoa, joka piti puolensa Björnen suurta tehtaanpatruunaa
vastaan. Pian vaelsi tuo suuri raharöykkiökin Melchior Sinclairelta
Gösta Berlingille.
"Gösta, poikaseni", huusi tehtaanpatruuna nauraen, pelattuaan pois
kaikki rahat lompakostaan ja kukkarostaan. "Mitenkäs tässä nyt
pullistellaan? Minä olen pankki, enkä minä pelaa koskaan lainarahoilla,
sen olen muorille luvannut."
Hän keksi kumminkin keinon. Hän pelasi kellonsa ja majavaturkkinsa ja
aikoi juuri panna hevosensa ja rekensä menemään, kun Sintram hillitsi
häntä.
"Pane jotakin jolla voittaa", neuvoi häntä Forsin ilkeä
tehtaanpatruuna. "Pane jotakin, joka kääntää huonon onnen!"
"Hitto tietäköön, mitä minä keksisin!"
"Pelaa punaisimmasta sydänverestäsi, veli Melchior, pelaa
tyttärestäsi!"
"Sitä voi patruuna huoletta yrittää", sanoi Gösta nauraen. "Sitä
voittoa en minä koskaan saa kattoni alle."
Mahtava Melchiorkaan ei voinut olla nauramatta. Hän ei juuri suvainnut
Mariannen nimeä mainittavan pelipöydässä, mutta tämä oli niin hiiden
hullua, ettei hän voinut suuttua. Pelata Marianne Göstalle, hm, sen hän
nyt huoletta uskaltaa.
"Sanalla sanoen siis", selitti hän, "että jos sinä saat hänen
suostumuksensa, Gösta, niin minä asetan avioliittosiunaukseni tälle
kortille."
Gösta pani koko voittonsa, ja peli alkoi. Hän voitti, ja
tehtaanpatruuna Sinclaire lakkasi pelaamasta. Hän ei voinut mitään
huonolle onnelleen, sen hän huomasi.
Yö kului, puoliyö oli mennyt. Kauniiden naisten posket alkoivat
kalveta, kiharat oikenivat, volangit olivat rutistuneet. Vanhat rouvat
nousivat sohvien nurkista ja sanoivat, että koska nyt oli juhlittu jo
kaksitoista tuntia, niin oli kai aika jo hankkiutua kotiin.
Ja kauniit juhlat olivat loppumaisillaan, mutta silloin tempasi itse
Lilliecrona viulun ja soitti viimeisen polkan. Hevoset seisoivat
portaiden edessä, vanhat rouvat pukeutuivat turkkeihin ja bahytteihin,
vanhat herrat kietoivat matkavyöt ympärilleen ja panivat päällyskengät
kiinni.
Mutta nuoret eivät voineet riistäytyä tanssista. Siellä tanssittiin
päällysvaatteissa, siellä tanssittiin neljän miehen polkkaa,
pyöröpolkkaa ja piiripolkkaa, hurjaa tanssinmenoa se oli. Heti kun
kavaljeeri jätti naisen, tuli toinen ja kiidätti hänet mukaansa.
Ja myös surun painama Gösta Berling joutui samaan pyörteeseen. Hän
tahtoi haihduttaa tanssilla surunsa ja nöyryytyksensä, hän tahtoi
taaskin saada vereensä huimaavaa elonintoa, hän tahtoi iloita, hän
kuten muutkin. Ja hän tanssi niin että huoneen seinät kieppuivat ja
hänen ajatuksensa vilisivät.
Kas, minkä naisen hän oli kiepannut keskeltä joukkoa? Hän oli kevyt ja
norja, ja Gösta tunsi, että tulivirrat tuiskivat hänen ja neitosen
välillä. Ah, Marianne!
Göstan tanssittaessa Mariannea istui Sintram jo reessä pihalla, ja
hänen vieressään seisoi Melchior Sinclaire.