Joulu oli, ja tanssiaiset piti pantaman toimeen Borgin kartanossa.
Siihen aikaan, ja siitä on nyt kai lähes kuusikymmentä vuotta, asui
Borgissa eräs nuori kreivi Dohna; vastanainut hän oli, ja nuori, kaunis
kreivitär hänellä oli. Olipa varmasti oleva hauskaa vanhassa
kreivinkartanossa.
Kutsu oli tullut myöskin Ekebyhyn, mutta siellä huomattiin, että
kaikista, jotka sinä vuonna viettivät joulua siellä, oli Gösta Berling,
runoilijaksi kutsuttu, ainoa, joka halusi mennä.
Borg ja Ekeby ovat molemmat pitkän Lövenin rannalla, mutta toinen
toisella puolen, toinen toisella. Borg oli Svartsjön pitäjässä, Ekeby
Bron. Kun järveä ei voi kulkea, on Ekebystä Borgiin parin peninkulman
matka.
Köyhä Gösta Berling -- siihen juhlaan varustivat vanhat herrat hänet
aivan kuin hän olisi ollut kuninkaanpoika ja kuin hänen olisi tullut
kantaa kuningaskunnan kunniaa.
Hännystakki välkkyvine nappeineen oli uusi, röyhelys kankea, ja
kiiltonahkaiset kengät hohtivat. Hänellä oli hienonhieno
majavannahkaturkki ja sopulinnahkainen lakki vaaleilla, kiharaisilla
hiuksillaan. He käskivät levittää hopeakyntisen karhunnahan hänen
kilpa-ajorekeensä ja antoivat hänen ajettavakseen mustan Don Juanin,
tallin ylpeyden.
Hän vihelsi valkoista Tankrediansa ja tarttui punottuihin ohjaksiin.
Riemuiten hän lähti rikkauden ja komeuden loistoissa Borgiin, hän joka
jo loisti kyllin ruumiinsa kauneutta ja henkensä leikkivää neroa.
Hän lähti aikaisin aamupäivällä. Oli sunnuntai, ja hän kuuli
virrenveisuuta Bron kirkosta ajaessaan sen ohi. Sitten hän ajoi kolkkoa
metsätietä Bergaan, jossa kapteeni Uggla siihen aikaan asui. Siellä hän
aikoi viipyä päivällisillä.
Berga ei ollut suinkaan rikkaan miehen koti. Nälkä tunsi tien kapteenin
turvekattoiseen virkataloon, mutta se otettiin vastaan pilalla, sitä
huvitettiin laululla ja leikillä kuten muitakin vieraita, ja se meni
pois yhtä vastahakoisesti kuin nämäkin.
Vanha mamseli Ulrika Dillner, hän joka hoiti kotitoimia ja kutoi
kankaita Bergan talossa, seisoi rappusilla ja toivotti Gösta Berlingin
tervetulleeksi. Neiti lyykisti hänelle, ja irtokiharat, jotka
riippuivat hänen ruskeiden, tuhatryppyisten kasvojensa ohimoilla,
tanssivat ilosta. Saliin hän vei Gösta Berlingin, ja sitten hän alkoi
kertoa talonväestä ja heidän moninaisista vaiheistansa.
Huoli odotti oven takana, sanoi hän, tuimat ajat oli Bergan kartanossa.
Heillä ei ollut edes piparjuurta suolaiseen päivällislihaan, vaan
Ferdinand ja tytöt olivat valjastaneet Disan reen eteen ja lähteneet
sitä lainaamaan Munkerudista.
Kapteeni oli metsällä taasen ja tuo kai sieltä sitkeän jäniksen, johon
saa valmistaessa tuhrata enemmän voita kuin koko otus maksaa. Moista
sanoi kapteeni ruoan hankkimiseksi taloon. Ja menisihän sekin mukiinsa,
kun hän vain ei toisi kettua, kelvotonta, kurjinta elukkaa, minkä
Herramme on luonut, hyödytön sekä kuolleena että elävänä.
Ja kapteeninrouva, niin, hän ei ollut vielä noussut vuoteesta. Hän
loikoi yhä lukien romaania, kuten hän päivät päästään teki. Ei häntä
ollut luotu työhön, sitä Herran enkeliä.
Ei, työtä sai tehdä se, joka oli näin vanha ja harmaa kuin Ulrika
Dillner. Yöt ja päivät hän sai puurtaa pitääkseen talorähjää pystyssä.
Eikä se ollut aina liioin helppoa, sillä, toden tunnustaen, kerran ei
heillä ollut talossa koko talvena muuta liharuokaa kuin karhunkinkkua.
Eikä hän suurta palkkaa odottanut, pennin pyöreääkään hän ei ollut
vielä nähnyt, mutta eiväthän ne nakanne häntä maantiellekään sitten kun
hän ei enää jaksa ruokansa edestä ahertaa. Ne, talonväki, pitivät
seuramamseliakin ihmisenä, ja kyllä ne saattavat kerran vanhan Ulrikan
kunnialla hautaan, jos heillä on millä arkun ostaa.
"Sillä kuka tietää, kuinka tässä käy!" puhkeaa hän sanomaan ja pyyhkii
silmiänsä, jotka aina olivat niin kerkeät kyyneltymään. "Me olemme
velkaa ilkeälle ruukinpatruuna Sintramille, ja hän ottaa ehkä meiltä
kaikki. Tosin on Ferdinand nyt kihloissa rikkaan Anna Stjärnhökin
kanssa, mutta se Anna, se väsyy, se väsyy häneen. Ja mihin me sitten
joudumme, me, joilla on kolme lehmää ja yhdeksän hevosta, ja nuo meidän
iloiset nuoret neidit, jotka tahtovat lentää tanssiaisista
tanssiaisiin; me, kuivine peltoinemme, jotka eivät mitään kasva, ja
meidän kiltti Ferdinandimme, josta ei koskaan tule oikeata miestä! Mikä
perii koko tämän siunatun talon, jossa viihtyy kaikki muu mutta ei
työ?"
Mutta päivällisen aika läheni ja talonväki kokoontui. Kiltti Ferdinand,
talon lauhkea poika, ja iloiset tyttäret tulivat kotiin ja toivat
lainaamansa piparjuuret. Kapteeni tuli järveltä päin, avantokylvyn ja
metsänjuoksun vahvistamana. Hän paiskasi ikkunan auki saadakseen
raitista ilmaa ja pudisti Göstan kättä miehen voimalla. Ja
kapteeninrouva tuli, kahisten silkissä, ja leveät pitsit ulottuivat
aina hänen valkoisten kättensä sormille, joita Gösta sai suudella.
Kaikki tervehtivät iloiten Göstaa, leikkipuhe lensi seuraan, iloisesti
he kyselivät häneltä:
"Kuinka te voitte siellä Ekebyssä, kuinka voitte siellä luvatussa
maassa?"
"Maito ja hunaja siellä vuotavat", hän vastasi silloin. "Me tyhjennämme
vuoret raudasta ja täytämme kellarit viinillä. Pelto kantaa kultaa,
jolla me silaamme elämän kurjuudet, ja metsä hakataan kumoon ja
rakennetaan siitä keiliratoja ja huvihuoneita."
Mutta kapteeninrouva huokasi ja hymyili vastauksen kuullessaan ja hänen
huuliltansa tunkihe yksi ainoa sana:
"Runoilija!"
"Monta syntiä on minun tunnollani", vastasi Gösta, "mutta koskaan en
ole kirjoittanut runon pätkää."
"Sinä olet sittenkin runoilija, Gösta, sen lisänimen saat pitää. Sinä
olet elänyt useampia runoja kuin meidän runoilijamme ovat
kirjoittaneet."
Sitten puhui kapteeninrouva, lempeästi kuin äiti, Göstan turhaan
kulutetusta elämästä. "Minä tahdon elää nähdäkseni sinusta tulevan
miehen", sanoi hän. Ja Göstasta tuntui suloiselta, että häntä kiihoitti
eloon tuo hellä nainen, joka oli niin uskollinen ystävä ja jonka
voimakas, haaveileva sydän hehkui suurten tekojen rakkautta.
Mutta kun he olivat nousseet hauskalta aterialta ja nauttineet
piparjuurilihaa ja kaalia ja tippaleipiä ja jouluolutta ja Gösta oli
saanut heidät hymyilemään ja kyynelöimään kertomalla majurista ja
majurinrouvasta ja Brobyn papista, kuului pihalta kulkusten kilinää, ja
heti kohta astui heidän keskeensä ilkeä Sintram.
Hän loisti tyytyväisyyttä kaljusta kiireestä aina pitkiin, latuskaisiin
jalkoihinsa asti. Hän keikutti pitkiä käsiään ja väänteli naamaansa.
Huomasi helposti hänen tuovan huonoja uutisia.
"Oletteko kuulleet", kysyi tuo ilkeä, "oletteko kuulleet, että tänä
päivänä on ensi kertaa kuulutettu Anna Stjärnhök ja rikas Dahlberg
Svartsjön kirkossa? Anna Stjärnhök mahtoi unohtaa, että oli kihloissa
Ferdinandin kanssa."
He eivät olleet siitä sanaakaan kuulleet. He hämmästyivät ja surivat.
Jo kuvittelivat he mielessään kotinsa hävitettynä tuon ilkiön velan
suoritukseksi: rakkaat hevoset myydään ja samoin kuluneet huonekalut,
jotka oli peritty kapteeninrouvan kotoa. He näkivät iloisen elämän
loppuvan juhlinensa ja matkoinensa tanssiaisista tanssiaisiin.
Karhunkinkku oli joutuva taas pöydälle, ja nuorten täytyisi hajota
kotoa vieraita palvelemaan.
Kapteeninrouva hyväili poikaansa ja antoi hänen tuntea iäti pysyvän
rakkauden lohdutusta.
Mutta -- istuihan Gösta Berling heidän joukossaan, ja tuo voittamaton
hautoi tuhatta suunnitelmaa päässään.
"Kuulkaa", huusi hän, "vielä ei ole aika vaikerrella. Svartsjön
papinrouva se on tämän tempun tehnyt. Hän on saanut Annan valtaansa,
kun Anna nyt meni asumaan pappilaan. Hän se on saanut Annan hylkäämään
Ferdinandin ja ottamaan vanhan Dahlbergin, mutta vielä he eivät ole
vihityt, eivätkä mene vihille. Minä puhun hänen kanssaan, minä riistän
hänet papin väeltä ja sulhaselta. Minä tuon hänet tänne, tullessani
ensi yönä. Sitten ei vanha Dahlberg hyödy hänestä enää mitään."
Niin päätettiin. Gösta lähti yksin Borgiin, saamatta kyyditä
ainoatakaan noista iloisista neidoista, mutta lämpimin onnentoivotuksin
ajattelivat kotiinjäävät hänen matkaansa. Ja Sintram, joka jo
riemuitsi, että nyt tulee vanha Dahlberg peijatuksi, päätti jäädä
Bergaan nähdäkseen, miten Gösta palaa ja tuo uskottoman tullessaan.
Kääripä hän suopeuden puuskassa Göstan ympärille viheriäisen
matkavyönsäkin, jonka itse mamseli Ulrika oli hänelle lahjoittanut.
Mutta kapteeninrouva tuli rappusille, kädessään kolme pientä,
punasiteistä kirjaa.
"Ota nämä", sanoi hän Göstalle, joka jo istui reessä, "ota nämä, jollet
onnistu! Se on 'Corinne', madame Staëlin 'Corinne'. En tahdo, että ne
menevät huutokaupassa."
"Kyllä onnistun."
"Oi, Gösta, Gösta", sanoi kapteeninrouva ja silitti kädellään hänen
päätänsä, "vahvoin ja heikoin ihmisistä. Pitkänkö aikaa muistat, että
muutamien köyhäin raukkojen onni on sinun kädessäsi."
Taas kiiti Gösta pitkin maantietä, musta Don Juan edessä, valkea
Tankred perässä, ja seikkailun riemu täytti hänen sydämensä. Nuori
valloittaja hän tunsi olevansa: innon henki hehkui hänessä.
Tie vei hänet Svartsjön pappilan ohi. Hän kiepahutti sinne ja kysyi,
eikö hän saisi viedä Anna Stjärnhökiä tanssiaisiin. Ja hän sai.
Kauniin, itsepäisen tytön hän sai rekeensä. Kuka ei tahtoisi kiitää
mustan Don Juanin reessä!
Nuoret olivat ensin ääneti, mutta sitten alkoi Anna Stjärnhök
keskustelun, uhkapäisenä kuin itse ylimielisyys.
"Onko Gösta kuullut, mitä pappi kuulutti tänään kirkossa?"
"Kuuluttiko, että sinä olet kaunein tyttö Lövenin ja Klara-joen
mailla?"
"Gösta on tuhma, mutta senhän ihmiset tietävät. -- Hän kuulutti minua
ja ukko Dahlbergia."
"Totta tosiaan, olisinko antanut sinun istua rekeen ja itse istunut
tänne taakse, jos tuon olisin tiennyt! Totta tosiaan, olisinko sinua
tanssiaisiin vienyt."
Ja ylpeä perijätär vastasi:
"Olisin minä päässyt perille ilman Gösta Berlingiäkin."
"Onpa kuitenkin sääli sinua, Anna", sanoi Gösta miettivästi, "etteivät
isäsi ja äitisi ole elossa. Nyt olet sellainen kuin olet, eikä kukaan
voi vakavasti sinuun luottaa."
"Vielä suurempi sääli, ettet sanonut tuota ennemmin, niin olisi joku
toinen saanut viedä minut tanssiaisiin."
"Papinrouva ajattelee niinkuin minäkin, että sinä tarvitset
isänsijaisen, muutoin ei hän olisi pannut sinua aisapariksi noin
vanhalle kaakille."
"Ei se papinrouva sitä ole määrännyt."
"Oh, Herra varjele, itsekö sinä valitsit niin pulskan miehen."
"Hän ei ota minua rahojen tähden."
"Ei, ne vanhat juoksevat vain sinisten silmäin ja punaisten poskien
tähden, ja ne ovat kauhean suloisia, kun niin tekevät."
"Oh, Gösta, ettet häpeä!"
"Mutta muista ja tiedä se, että tästä lähin et enää saa leikkiä nuorten
miesten kanssa. Nyt loppui tanssi ja leikit. Sinun paikkasi on sohvan
nurkassa -- tai ehkäpä aiot lyödä viiraa[6] ukko Dahlbergin kanssa?"
He vaikenivat sitten, kunnes nousivat Borgin jyrkkiä mäkiä.
"Kiitos kyydistä! Taitaapa aikaa mennä, ennen kuin vasta ajan Gösta
Berlingin kanssa."
"Kiitos luvasta! Monta tunnen, jotka ovat katuneet päivää, jolloin
ajoivat kemuihin sinun kanssasi."
Ei ollut kovin lauhkea seudun uhkamielinen kaunotar, kun hän nyt astui
tanssisaliin ja silmäsi kokoutuneita vieraita.
Ennen muita hän näki pienen, kaljupäisen Dahlbergin ja hänen vieressään
pitkän, solakan vaaleakiharaisen Gösta Berlingin. Hän olisi tahtonut
ajaa heidät molemmat salista ulos.
Hänen sulhasensa tuli pyytämään häntä tanssiin, mutta Anna otti hänet
vastaan musertavan hämmästyneenä.
"Tanssiiko hän? Eihän se ole hänen tapaistaan!"
Ja tytöt tulivat onnittelemaan häntä.
"Älkää teeskennelkö, tytöt! Ei teidän tarvitse luulla, että kukaan ukko
Dahlbergiin rakastuu. Mutta hän on rikas, ja minä olen rikas, ja se lyö
hyvin yksiin."
Vanhat rouvat tulivat hänen luoksensa, puristivat hänen valkoista
kättänsä ja puhuivat elämän suurimmasta onnesta.
"Onnitelkaa pastorinrouvaa", sanoi hän silloin. "Hän iloitsee enemmän
kuin minä."
Mutta tuossa seisoi Gösta Berling, tuo iloinen kavaljeeri, jota
tervehdittiin riemulla hänen raikkaan hymynsä ja kauniiden sanojensa
vuoksi, sanojen jotka seuloivat kultahietaa elämän harmaalle kankaalle.
Ei koskaan ennen ollut Anna Stjärnhök nähnyt häntä sellaisena kuin tänä
iltana. Ei ollut hän suinkaan ulos nakattu, hyljätty, koditon
kujeveikko, ei: kuningas miesten joukossa hän oli, syntyisin kuningas.
Gösta ja muut nuoret miehet liittoutuivat Annaa vastaan. Hänen tuli
saada huomata, kuinka pahoin hän teki, kun antoi itsensä ja kauniit
kasvonsa ja suuret rikkautensa vanhalle ukolle. Ja he istuttivat häntä
kymmenen tanssin ajan. Hän kiehui kiukusta.
Yhdenteentoista tanssiin tuli pyytämään eräs kaikkein halvimmista,
raukka, jonka kanssa kukaan muu ei tahtonut tanssia.
"Leipä loppui, palttu pöydälle", sanoi Anna.
Leikittiin panttisilla. Vaaleakiharaiset tytöt panivat päänsä yhteen ja
tuomitsivat hänet suutelemaan miestä, josta hän enin piti. Ja ilkkuvin
huulin he odottivat näkevänsä, että tuo ylpeä kaunotar suutelisi ukko
Dahlbergia.
Mutta hän suoristihe, uhkeana vihassaan, ja sanoi:
"Enkö saa yhtä hyvin antaa korvapuustia sille, josta pidän vähimmin?"
Silmänräpäyksessä tulistui Göstan poski hänen lujan kätensä iskusta.
Gösta lensi hehkuvanpunaiseksi, mutta hillitsi itsensä, tarttui hänen
käteensä, piti sitä sekunnin kiinni ja kuiskasi:
"Tule puolen tunnin päästä alakertaan punaiseen vieraskamariin!"
Hänen siniset silmänsä säteilivät Annalle ja kietoivat hänet kuin
taikakahlein. Anna tunsi, että hänen täytyi totella.
Siellä punaisessa huoneessa hän kohteli Göstaa ylpeästi ja kovin
sanoin.
"Mitä se Gösta Berlingiin kuuluu, kenen kanssa minä menen naimisiin?"
Göstalla ei vielä ollut lempeät sanat huulillaan, eikä hänestä ollut
viisasta heti puhua Ferdinandista.
"Minusta ei se rangaistus ollut liian ankara, että sait istua kymmenen
tanssia. Mutta sinun mielestäsi on luvallista rankaisematta rikkoa
valoja ja lupauksia. Jos parempi mies kuin minä olisi ottanut
rangaistuksen huolekseen, olisi hän ehkä toimittanut sen ankarammin."
"Mitä minä sitten olen tehnyt sinulle ja teille muille, kun ette anna
minun olla rauhassa? Rahojeni tähden te minua vainoatte. Löveniin minä
ne viskaan, haratkoon sitten kuka tahtoo ne sieltä."
Hän pani kädet kasvoillensa ja itki kiukusta.
Silloin heltyi runoilijan sydän. Hän häpesi ankaruuttaan. Hän puhui
hyväilevällä äänellä.
"Ah, lapsi, anna minulle anteeksi! Anna anteeksi kurjalle Gösta
Berlingille! Ei kukaan välitä siitä, mitä sellainen raukka sanoo tai
tekee, sen sinä kyllä tiedät. Ei kukaan itke hänen vihaansa, yhtä hyvin
voisi itkeä itikan puremaa. Se oli hulluutta, mutta minä tahdoin estää
meidän kauneimman ja rikkaimman tyttömme menemästä tuolle vanhalle. Ja
nyt olen minä tuottanut vain surua sinulle."
Hän istahti sohvalle Annan viereen. Hiljaa hän laski kätensä Annan
vyötäreille tukeakseen häntä ja sovittaakseen hyväilevän hellästi.
Anna ei väistynyt. Hän painautui hänen puoleensa, kietoi kätensä hänen
kaulaansa ja itki nojaten kaunista päätänsä hänen olkaansa vasten.
Oi runoilija, sinä vahvin ja heikoin ihmisistä, eipä näiden käsien
pitänyt levätä sinun kaulallasi.
"Jos minä olisin tämän tiennyt", kuiskasi Anna, "silloin en koskaan
olisi ottanut tuota ukkoa. Minä olen katsellut sinua tänä iltana,
kukaan ei ole sellainen kuin sinä."
Mutta kelmeiden huuliensa välistä sai Gösta puristetuksi:
"Ferdinand."
Anna vaiensi hänet suudelmalla.
"Hän ei ole mitään, ei kukaan ole enempi sinua. Sinulle olen
uskollinen."
"Minä olen Gösta Berling", sanoi Gösta synkästi, "minun kanssasi et
sinä voi mennä naimisiin."
"Sinua minä rakastan, ylhäisin miehistä olet sinä. Ei mitään tarvitse
sinun tehdä, ei mitään tarvitse sinun olla. Sinä olet syntynyt
kuninkaaksi."
Silloin kiehui runoilijan veri. Anna oli kaunis ja suloinen
rakkaudessaan. Gösta sulki hänet syliinsä.
"Jos tahdot tulla omakseni, et voi jäädä enää pappilaan. Anna minun
viedä sinut jo tänä yönä Ekebyhyn, siellä minä tiedän suojella sinua,
kunnes voimme viettää häät."
* * * * *
Siitä tuli huimaava matka sinä yönä. Totellen rakkautensa käskyä he
antoivat Don Juanin kiidättää itseänsä. Tuntui kuin jalaksien kitinä
olisi ollut hyljättyjen valitusta. Mitä huolivat he siitä? Anna riippui
Göstan kaulassa, ja Gösta seisoi kumarassa ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Voiko autuutta mitään verrata varkain saadun riemun suloon!"
Mitä merkitsi kuuluttaminen? He rakastivat. Ja ihmisten viha! Gösta
Berling uskoi kohtaloon, kohtalo oli pakottanut heitä: kohtaloa vastaan
ei kukaan voi taistella.
Vaikka tähdet olisivat olleet hääkynttilöitä, jotka oli sytytetty Annan
häiksi, ja Don Juanin kulkuset kirkonkellot, jotka nyt kutsuivat kansaa
katsomaan Annan ja ukko Dahlbergin vihkimistä, niin olisi hänen
kumminkin täytynyt paeta Gösta Berlingin kanssa. Niin mahtava on
kohtalo.
He olivat onnellisesti sivuuttaneet pappilan ja Munkerudin. Heillä oli
nyt ensin kaksi neljännestä Bergaan ja sieltä sitten kaksi neljännestä
Ekebyhyn. Tie kulki metsänreunaa; heidän oikealla puolellaan oli tummia
vuoria, vasemmalla pitkä, valkea laakso.
Silloin ryntäsi Tankred reen luo. Se laukkasi niin että vatsa maata
viisti. Kauhusta ulvoen se hyppäsi rekeen ja ryömi Annan jalkoihin.
Don Juan vavahti ja lähti laukkaan.
"Susia!" sanoi Gösta Berling.
He näkivät pitkän, harmaan jonon viilettävän aidan vartta. Siellä oli
ainakin tusina niitä.
Anna ei pelännyt. Päivä oli ollut siunatun seikkailurikas, ja yöstä
uhkasi tulla yhtäläinen. Se oli elämää -- kiitää yli kiteilevän lumen,
uhmaten petoja ja ihmisiä.
Gösta noitui, kumartui eteenpäin ja antoi Don Juanille piiskalla aimo
läiskyn.
"Pelkäätkö?" kysyi hän.
"Ne aikovat oikaista tuonne eteemme, jossa tie tekee mutkan."
Don Juan juoksi, kiitäen kilpaa metsän villipetojen kanssa, ja Tankred
ulvoi raivosta ja pelosta. He ehtivät tienmutkaan samassa kuin
sudetkin, ja Gösta karkotti ensimmäisen piiskalla.
"Ah, Don Juan, poikani, kuinka helposti jättäisit kaksitoista sutta
kintereillesi, jos sinulla ei olisi meitä ihmisiä vedettävänä."
He sitoivat viheriän matkavyön reen perään. Sudet pelkäsivät sitä ja
pysyivät hetkisen kauempana. Mutta kun ne pääsivät pelostaan, hyökkäsi
yksi niistä läähättäen, riippuvin kielin ja kita auki reen luo. Silloin
otti Gösta madame Staëlin 'Corinnen' ja nakkasi sen suden kitaan.
Taas he saivat hetkiseksi hengenrauhan, pedot repivät saalista, ja
sitten he tunsivat taaskin tempauksia, kun sudet kiskoivat viheriätä
matkavyötä, ja kuulivat niiden läähätyksen. He tiesivät, ettei ole
yhtään ihmisasuntoa ennen Bergaa, mutta kuolemaa pahemmalta tuntui
Göstasta nähdä noita pettämiänsä. Hän aavisti myöskin, että hevonen
pian väsyy, ja mikä silloin heidät perii?
Silloin he näkivät Bergan talon metsänreunassa. Kynttilät paloivat
ikkunoissa. Gösta kyllä tiesi, kenen vuoksi.
Kuitenkin -- nyt sudet pakenivat, peljäten ihmisten läheisyyttä, ja
Gösta ajoi Bergan ohi. Hän ei päässyt kumminkaan kauemmaksi kuin
paikalle, missä tie taaskin sukeltaa metsään, kun hän näki tumman
rykelmän edessään -- sudet odottivat häntä.
"Käännytään takaisin pappilaan ja sanotaan, että oltiin huviajelulla
tähtivalossa. Tämä ei onnistu."
He käänsivät hevosen, mutta samassa silmänräpäyksessä kihisivät sudet
reen ympärillä. Harmaat hahmot huhkivat heidän ohitsensa, valkoiset
hampaat välkkyivät ammottavista kidoista ja hehkuvat silmät hohtivat.
Ne ulvoivat nälästä ja verenhimosta. Välkkyvät hampaat olivat valmiit
iskemään pehmeään ihmislihaan. Sudet hyppäsivät Don Juanin kimppuun ja
riippuivat silavöistä. Anna ajatteli, söisivätköhän ne heidät kokonaan,
vai jättäisivätkö mitään jäljelle, joten ihmiset huomisaamuna
löytäisivät rikkirevittyjä jäseniä tallatulta, veriseltä hangelta.
"Nyt ollaan hengenvaarassa", sanoi Anna, kumartui ja tarttui Tankredia
niskaan.
"Anna olla, se ei auta! Koiran tähden eivät hukat tänä yönä ole
liikkeellä."
Niin sanoi Gösta ja käänsi Bergan pihaan, mutta sudet ajoivat häntä
aina rappusille asti. Hänen täytyi puolustautua piiskalla.
"Anna", sanoi hän, kun he pysähtyivät rappujen eteen, "Jumala ei sitä
tahtonut. Ole nyt reippaalla mielin; jos olet se nainen, jona sinua
pidän, niin ole reippaalla mielin!"
Sisältä kuultiin kulkusten ääni ja tultiin ulos.
"Hän toi hänet", huusivat he, "hän toi Annan. Eläköön Gösta Berling!"
Ja tulleita riistettiin sylistä syliin.
Monta kysymystä ei tehty. Yö oli pitkälle kulunut, matkaajat olivat
vielä tyrmistyneet vaarallisesta matkastaan ja tarvitsivat lepoa.
Riitti jo, että Anna oli tullut.
Kaikki oli hyvin. Ainoastaan 'Corinne' ja viheriä matkavyö, mamselli
Ulrikan arvokas lahja, olivat hukassa.
* * * * *
Koko talo nukkui. Silloin nousi Gösta, pukeutui ja hiipi ulos. Hän otti
aivan hiljaa Don Juanin tallista, vei sen reen eteen ja aikoi lähteä.
Silloin tuli Anna Stjärnhök pihalle.
"Minä kuulin sinun menevän", sanoi hän. "Silloin nousin minäkin. Olen
valmis lähtemään kanssasi."
Gösta meni hänen luoksensa ja otti häntä kädestä.
"Etkö sinä sitä vielä ymmärrä? Se ei saa tapahtua. Jumala ei sitä
tahdo. Kuule nyt ja koeta ymmärtää. Minä olin täällä päivällisillä ja
näin heidän tuskansa sinun uskottomuutesi tähden. Silloin minä lähdin
Borgiin tuomaan sinua takaisin Ferdinandille. Mutta minä olen aina
ollut raukka enkä koskaan muuksi muutu. Minä petin hänet ja otin sinut
itselleni. Täällä elää vanha nainen, joka uskoo, että minusta tulee
mies. Minä petin hänet. Ja toinen vanha raukka tahtoo täällä paleltua
ja nähdä nälkää saadakseen vain kuolla ystäviensä parissa; mutta minä
olin valmis antamaan ilkeän Sintramin anastaa hänen kotinsa. Sinä olit
kaunis, ja synti suloinen. Gösta Berlingiä on niin helppo vietellä.
Voi, mikä raukka minä olen! -- Minä tiedän, miten he rakastavat
kotiansa, nuo tuolla, mutta kumminkin olin valmis jättämään sen
ryöstettäväksi. Unohdin kaiken sinun tähtesi, sinä olit niin suloinen
rakkaudessasi. Mutta nyt, Anna, nyt kun minä näin heidän ilonsa, minä
en tahdo ottaa sinua, en, sitä en voi. Sinä olet ainoa, joka olisit
tehnyt minusta ihmisen, mutta minä en saa pitää sinua. Oi sinua, minun
rakkaani! Hän tuolla taivaassa leikkii meidän tahdollamme. Nyt on aika
meidän taipua hänen kurittavan kätensä alle. Sano, että sinä tästä
päivästä tahdot ottaa kuormasi kantaaksesi! Kaikki tuolla luottavat
sinuun. Sano, että jäät heidän luoksensa ja tulet heidän turvaksensa ja
avuksensa! Jos sinä rakastat minua, jos sinä tahdot keventää minun
syvää suruani, lupaa se minulle! Rakkaani, onko sydämesi niin suuri,
että saatat voittaa itsesi ja samalla hymyillä?"
Anna suostui haltioituneena kieltäytymisen pyyntöön.
"Minä teen niinkuin tahdot -- minä uhraudun ja hymyilen."
"Etkä vihaa köyhiä ystäviäni?"
Gösta hymyili surumielisesti.
"Niin kauan kuin rakastan sinua, rakastan minä heitä."
"Nyt vasta tunnen, millainen nainen sinä olet. On niin raskasta lähteä
luotasi."
"Hyvästi, Gösta! Mene nyt, Jumalan haltuun! Minun rakkauteni ei saa
houkutella sinua syntiin."
Hän kääntyi mennäkseen sisään. Gösta seurasi häntä.
"Unohdatko sinä minut pian?"
"Lähde nyt, Gösta! Me olemme vain ihmisiä!" Gösta viskautui rekeen,
mutta silloin tuli Anna takaisin.
"Etkö ajattele susia?"
"Niitä juuri ajattelenkin, mutta ne ovat tehneet tehtävänsä. Minusta
niillä ei ole enää huolta tänä yönä."
Vielä kerran hän kurotti kätensä Annan puoleen, mutta Don Juan tuli
kärsimättömäksi ja lähti menemään. Gösta ei tarttunut ohjaksiin. Hän
istui selin ja katsoi taakseen. Sitten hän kallistui reenlaitaa vasten
ja itki epätoivoisesti.
"Minulla oli onnettareni ja minä ajoin hänet luotani. Itse ajoin hänet
luotani. Miksi en häntä pitänyt?"