ainoastaan pelastaaksemme sielumme, mutta emme ollaksemme vain
tehtaanpatruunoja, jotka lukevat rahoja ja punnitsevat rautaa.
Kuivanahkaisia pergamentteja ei meistä tule, ei kiinnikurottuja
kukkaroita, vaan kavaljeereja olemme ja kavaljeereiksi jäämme."
"Itsensä viisauden sanat", mutisee musta herra.
"Jos sinä siis tahdot antaa meille ne seitsemän tehdasta vuoden ajaksi,
niin otamme ne vastaan, mutta, huomaa se, jos me sillä aikaa teemme
jotakin, joka ei ole kavaljeerisäädyn mukaista, jos teemme jotakin,
joka on viisasta tai hyödyllistä tai akkamaista, niin saat ottaa meidät
kaikki kaksitoista, kun vuosi loppuu, ja antaa tehtaat kenelle haluat."
Paholainen hieroi käsiänsä ihastuksissaan.
"Mutta jos me elämme kuin kelpo kavaljeerit", jatkoi Gösta, "niin et
sinä koskaan saa tehdä mitään sopimusta Ekebystä ja mitään palkkaa et
saa siltä vuodelta, et enempi meiltä kuin majurinrouvaltakaan."
"Se on kovaa", sanoo paholainen. "Voi, rakas Gösta, kyllä minun pitäisi
saada edes yksi sielu, yksi ainoa vaivainen sielu! Kyllä minun pitäisi
saada tuo majurinrouva, miksi sinä säästät majurinrouvaa!"
"Minä en käy kauppaa sellaisella tavaralla, minä", ärjäisee Gösta,
"mutta jos mitä haluat, niin ota Forsin vanha Sintram, hän on ihan
valmis, siitä olen varma."
"Kas, kas, kas, sepä jo jotakin", sanoo musta herra silmiänsä
räpäyttämättä. "Kavaljeerit tai Sintram, ne voivat vastata toisiansa.
Nyt tulee hyvä vuosi."
Ja sitten kirjoitetaan sopimus, Gösta Berlingin pikkusormen verellä
paholaisen mustalle paperille hänen hanhensulallaan.
Mutta kun se on tehty, riemuitsevat kavaljeerit. Nyt on kaiken maailman
kunnia vuoden ajan heidän ja keksineepähän sitten aina jotakin neuvoa.
He siirtävät tuolit pois tieltä, käyvät piiriin brylåkattilan
ympärille, joka seisoo keskellä mustaa lattiaa, ja heiskuvat hurjassa
piirihypyssä. Keskimmäisenä piirissä tanssii paholainen korkealle
loikkien, ja viimein hän kaatuu lattialle pitkin pituuttaan kattilan
viereen, kallistaa sitä ja juo.
Silloin heittäytyy Beerencreutz hänen viereensä, ja samoin Gösta
Berling, ja sitä tehden laskeutuvat kaikki muutkin piiriin kattilan
ympärille, jota kallistellaan suusta suulle. Viimein kaatuu se
sysäyksestä kumoon, ja kuuma, tahmainen juoma heilahtaa loikojain
niskaan.
Kun he kiroillen nousevat jaloilleen, on paholainen kadonnut, mutta
hänen kultaiset lupauksensa väikkyvät kuin loistavat kruunut
kavaljeerien päitten päällä.
Kolmas luku
JOULUPÄIVÄLLISET
Joulupäivänä pitää majurinrouva Samzelius suuret päivälliskemut
Ekebyssä.
Hän istuu silloin itse emäntänä pöydässä, joka on katettu
viidellekymmenelle vieraalle. Hän istuu siinä kaikessa loistossaan ja
mahdissaan, eikä hänellä nyt olekaan lyhyttä nahkaturkkia, raidallista
villahametta eikä savipiippua. Hän kahisee silkissä, kulta painaa hänen
paljaita käsivarsiaan, helmet viilentävät hänen valkoista kaulaansa.
Missä ovat sitten kavaljeerit, missä ovat nyt ne, jotka pajan mustalla
lattialla joivat kirkkaaksi kiilloitetusta kuparikattilasta Ekebyn
uusien isäntien maljan?
Kaakeliuunin nurkassa istuvat kavaljeerit omassa pöydässä; tänä päivänä
ei ole heille sijaa suuressa pöydässä. Sinne nurkkaan tulee ruoka
myöhään, viini säästeliäästi, sinne ei lähetetä kauniiden naisten
silmäyksiä, siellä ei kuuntele kukaan Göstan leikkipuheita.
Mutta kavaljeerit ovat kuin taltutettuja varsoja, kuin kylläisiä
petoja. Vain tunnin unen antoi heille yö, sitten he lähtivät
joulukirkkoon, pikisoihtujen ja tähtien valossa. He näkivät
joulukynttilät, he kuulivat jouluvirret, heidän kasvonsa loistivat taas
kuin hymyilevien lasten. He unohtivat jouluyön pajassa, niinkuin
unohdetaan ilkeä uni.
Suuri ja mahtava on Ekebyn rouva. Ken tohtii kohottaa kätensä
lyödäkseen häntä, ken päästää kielensä lausumaan syytöksiä häntä
vastaan? Totisesti eivät köyhät kavaljeerit, jotka ovat monta vuotta
syöneet hänen leipäänsä ja nukkuneet hänen kattonsa alla. Hän pistää
heidät minne tahtoo, hän voi sulkea ovensa heiltä milloin tahtoo, ja he
eivät kykene edes pakenemaan hänen pakkovallastaan. Jumala armahtakoon
heidän sielujaan! Ekebystä loitolla he eivät voi elää.
Suuressa pöydässä riemuitaan: siellä säteilevät Marianne Sinclairen
kauniit silmät, siellä soi iloisen kreivitär Dohnan vieno nauru.
Mutta kavaljeerien pöydässä vallitsee synkeys. Eikö olisi kohtuullista,
että nämä, jotka majurinrouvan vuoksi syöstään kadotuksen kuiluun,
saisivat edes istua samassa pöydässä kuin hänen muut vieraansa? Miten
häpeällistä on istua tässä pöydässä, kaakeliuunin nurkassa? Ikäänkuin
kavaljeerit eivät olisi kyllin hienoja seurustelemaan parempien
ihmisten karissa!
Majurinrouva istua rehentelee Borgin kreivin ja Bron rovastin välissä.
Kavaljeerit kyyröttävät allapäin kuin hyljätyt lapset. Ja siinä
heräävät heidän mielessään viimeöiset ajatukset.
Kuin arat vieraat tulevat nuo hupaiset päähänpistot, hullut valheet
siihen uuninnurkkapöytään. Siellä nurkassa samoavat yön viha ja yön
lupaukset heidän aivoihinsa. Kyllä uskottelee Julius-patruuna vahvalle
kapteenille, Kristian Berghille, etteivät ne paistetut pyyt, joita
parhaillaan kannetaan suuren pöydän vieraille, voi riittää kaikille
heille, mutta se ei ollenkaan ilahduta heitä.
"Ne eivät voi riittää", hän sanoo. "Minä tiedän, kuinka monta niitä on.
Mutta he eivät ole silti olleet neuvottomia, kapteeni Kristian, he ovat
paistaneet variksia meille, tänne pikkupöytään."
Mutta eversti Beerencreutzin huulet tuimain viiksien alla vääntyvät
vain heikkoon hymyyn, ja Gösta näyttää koko ajan siltä kuin aikoisi
lyödä jonkun kuoliaaksi.
"Eiköpä sitten mikä ruoka tahansa olisi liiankin hyvää kavaljeereille?"
kysyy hän.
Ja sitten tulee vihdoinkin kukkurainen vati pulskia pyitä pikkupöytään.
Mutta Kristian-kapteeni on vihainen. Eikö hän siis olekaan vihannut
koko ikäänsä variksia, noita joutavia, raakkuvia lentoräähkiä?
Niin katkerasti hän niitä vihasi, että hän syksyisin puki yllensä
akkain laahaavat hameet ja sitaisi päähänsä huivin ja alentui kaiken
maailman pilkan uhriksi päästäkseen vain ampumamatkan päähän niitä, kun
ne söivät jyviä pelloilla.
Hän vaani variksia niiden lemmentansseissa kevään paljailla kedoilla ja
tappoi ne. Hän etsi niiden pesät kesällä ja pudotti niiden huutavat,
höyhenettömät poikaset puusta tai musersi munat kesken hautomisen.
Nyt tempaisee hän pyyvadin käsiinsä.
"Luuletko sinä, etten minä näitä tunne", karjaisee hän palvelijalle.
"Pitäisikö minun kuulla niiden raakkuvan, ne tunteakseni? Hyi perhana,
tarjota Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!"
Ja hän ottaa pyyn toisensa jälkeen ja paiskaa ne seinään.
"Hyi perhana", hän huutaa mätkiessään niin että sali tärisee, "tarjota
Kristian Berghille variksia! Hyi perhana!"
Ja niinkuin hän muulloin sinkosi avuttomia variksenpoikia kallioihin,
niin sinkauttaa hän nytkin pyyn toisensa perästä seinään.
Kastike ja rasva räiskyvät hänen korvilleen, murskatut linnut pomppivat
pitkin permantoa.
Ja kavaljeerijoukko riemuitsee.
Silloin kajahtaa majurinrouvan vihainen ääni kavaljeerien korviin.
"Ajakaa hänet ulos!" huutaa hän pikenteille.
Mutta he eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, hän on kuin onkin
Kristian Bergh, vahva kapteeni.
"Ajakaa hänet ulos!"
Hän kuulee huudon, ja hirmuisena vihassaan hän kääntyy nyt
majurinrouvaan päin kuten karhu kaadetusta vihollisesta kääntyy uuden
ahdistajan puoleen. Hän astuu hevosenkengän muotoisen pöydän luo.
Raskaina kumisevat lattialla tuon valtavan askeleet. Hän pysähtyy aivan
vastapäätä majurinrouvaa, vain pöytä on heidän välillään.
"Ajakaa hänet ulos!" kiljahtaa majurinrouva vielä kerran.
Mutta Kristian on raivoissaan, kauhua nostaa hänen rypistetty otsansa,
hänen nyrkkinsä, karkea kätensä. Hän on suuri kuin jättiläinen, vahva
kuin jättiläinen. Vieraat ja palvelijat vapisevat eivätkä uskalla
koskea häneen. Kuka tohtii koskea häneen nyt, kun viha on vienyt
häneltä järjen?
Hän seisoo aivan majurinrouvan edessä ja pui nyrkkiä hänelle:
"Minä otin variksen ja paiskasin seinään. Enkö tehnyt niinkuin piti,
mitä?"
"Mene ulos, kapteeni!"
"Huuti akka! Tarjota Kristian Berghille variksia! Jos oikein tekisin,
niin ottaisin sinutkin niine seitsemän helvetin..."
"Tuhannen pirulaista, Kristian Bergh, älä kiroa! Täällä ei kiroa kukaan
muu kuin minä."
"Luuletko, että minä pelkään sinua, noita-akka? Luuletko, etten minä
tiedä, miten sinä sait ne seitsemän ruukkiasi?"
"Vaiti, kapteeni!"
"Kun Altringer kuoli, hän antoi ne sinun miehellesi siitä hyvästä, että
olit ollut hänen hentukkansa."
"Tukitko suusi!"
"Siksi, että sinä olit ollut niin uskollinen vaimo, Margareta
Samzelius. Ja majuri otti ne seitsemän ruukkia ja antoi sinun hallita
niitä, eikä ollut tietääkseen. Ja saatana on ollut koko pelin takana,
mutta nyt tuleekin sinusta loppu."
Majurinrouva istuu paikalleen, hän on kalpea ja vapisee. Sitten hän
vahvistaa matalalla, oudolla äänellä: "Niin, nyt tulee loppu minusta,
ja se on sinun työtäsi, Kristian Bergh."
Sellaisen äänen kuullessaan vavahtaa Kristian-kapteeni, hänen kasvonsa
vääristyvät, ja kauhun kyyneleet tulevat hänen silmiinsä.
"Minä olen humalassa", huutaa hän, "en tiedä, mitä sanon, minä en ole
mitään sanonut. Hänen koiransa ja orjansa, minä olen ollut koira ja
orja, enkä mitään muuta, jo neljäkymmentä vuotta. Hän on Margareta
Celsing, jota olen palvellut koko ikäni. Minä en sano mitään pahaa
hänestä. Sanoisinko mitä kauniista Margareta Celsingistä! Minä olen
koira, joka vartioin hänen oveansa, orja, joka kannan hänen kuormaansa.
Hän potkaiskoon minua, hän lyököön minua! Näettehän nyt, että minä
vaikenen ja masennun. Minä olen rakastanut häntä neljäkymmentä vuotta.
Miten voisin minä sanoa mitään pahaa hänestä?"
Ja merkillinen on näky, kun hän heittäytyy polvilleen ja pyytää
anteeksi. Ja koska majurinrouva istuu pöydän toisella puolella, hän
ryömii polvillaan pöydän ympäri, kunnes tulee hänen luokseen; silloin
hän kumartuu maahan ja suutelee hänen hameensa lievettä, ja lattia
kastuu hänen kyynelistään.
Mutta jotenkin lähellä majurinrouvaa istuu pieni, vahva mies. Hänellä
on pörröinen tukka, pienet, viistot silmät ja ulkoneva leuka. Hän on
kuin karhu. Harvasanainen mies hän on ja kulkee mieluimmin omia
hiljaisia teitään antaen maailman mennä menoaan. Hän on majuri
Samzelius.
Hän nousee kuullessaan Kristian-kapteenin syyttävät sanat, ja
majurinrouva nousee ja kaikki viisikymmentä vierasta nousevat. Naiset
itkevät pelosta, mitä nyt tuleman pitää, ja miehet seisovat hämillään,
ja majurinrouvan jaloissa makaa Kristian-kapteeni suudellen hänen
hameensa lievettä, kastellen lattiaa kyynelillään.
Majurin leveät, karvaiset kädet puristuvat hitaasti nyrkkiin, hänen
kätensä kohoaa.
Mutta nainen puhuu ensin. Hänen äänessään on kumea sointi, jota siinä
ei tavallisesti ollut.
"Sinä varastit minut", huudahti hän. "Sinä tulit kuin ryöväri ja otit
minut. Ne pakottivat minut kotona lyönneillä ja iskuilla, nälällä ja
pahoilla sanoilla sinun vaimoksesi. Minä olen ollut sinulle sellainen
kuin olet ansainnutkin."
Majurin leveä nyrkki on puristunut. Majurinrouva peräytyy pari askelta.
Sitten hän puhuu taas:
"Elävä ankerias kiemurtelee veitsen alla, pakotettu vaimo ottaa
rakastajan. Lyötkö sinä nyt minua siitä, mikä tapahtui kaksikymmentä
vuotta sitten? Miksi et lyönyt silloin? Etkö sinä muista, miten hän
asui Ekebyssä, me Sjössä? Etkö sinä muista, miten hän auttoi meitä
köyhyydessämme? Me ajoimme hänen vaunuissaan, me joimme hänen viiniään.
Salasimmeko mitään sinulta? Eivätkö hänen palvelijansa olleet sinun
palvelijoitasi? Eikö hänen kultansa painanut sinun taskussasi? Etkö
sinä huolinut näitä seitsemää tehdasta? Silloin sinä vaikenit ja otit
vastaan, olisit silloin, sinä Berndt Samzelius, olisit silloin lyönyt."
Mies kääntyy hänestä ja katsoo läsnäoleviin. Hän lukee heidän
kasvoistaan, että he myöntävät majurinrouvan olevan oikeassa,
että he kaikki ovat uskoneet hänen ottaneen tilukset ja lahjat
vaiteliaisuutensa palkaksi.
"Minä en tiennyt sitä", sanoo hän ja polkee jalkaansa lattiaan.
"Hyvä, että sen nyt tiedät", sekaantuu rouva kimakalla äänellä
puheeseen. "Pelkäsinkin sinun kuolevan, saamatta sitä tietää. Hyvä, kun
sen tiedät nyt, että voin puhua vapaasti kanssasi, sinun, joka olet
ollut minun herrani ja vanginvartijani; tiedä siis nyt, että minä
kuitenkin tulin hänen omakseen, jolta sinä minut varastit. Tietäkööt
sen nyt kaikki, jotka ovat panetelleet minua!"
Vanha rakkaus se riemuitsee hänen äänessään ja loistaa hänen
silmistään, Hänen miehensä on hänen edessään nyrkki koholla. Kauhun
ja halveksinnan hän näkee viidenkymmenen kasvoilla edessään. Hän tuntee
valtansa viimeisen hetken lyöneen. Mutta hän ei voi olla
riemuitsematta, kun saa nyt vapaasti puhua elämänsä suloisimmasta
muistosta.
"Hän oli mies, mainio mies. Mikä olit sinä asettuaksesi meidän
väliimme? Koskaan en ole minä nähnyt hänen vertaistaan. Onnen hän antoi
minulle, kultaa hän antoi minulle. Siunattu olkoon hänen muistonsa!"
Silloin laskeutuu majurin kohotettu käsi lyömättä -- nyt hän tietää,
kuinka hän häntä rankaisee.
"Ulos", karjaisee hän, "ulos minun talostani."
Majurinrouva seisoo paikallaan.
Mutta kavaljeerit tuijottavat kalpein kasvoin toisiinsa. Nythän oli se
kaikki menemäisillään täytäntöön, jota musta herra oli ennustanut. Nyt
he näkivät mitä seurasi kun majurinrouvan sopimusta ei ollut
uudistettu. Jos nyt tämä on totta, niin on myös totta se, että tuo
nainen on kolmattakymmentä vuotta passittanut kavaljeereja helvettiin
ja että heidätkin oli määrätty samaan reissuun. Oh, sitä noita-akkaa!
"Mene ulos!" jatkoi majuri. "Kerjää leipäsi maantieltä! Sinulla ei pidä
oleman iloa hänen rahoistaan, sinä et asu hänen tiloillaan. Nyt tuli
Ekebyn majurinrouvan loppu. Sinä päivänä, jona sinä astut jalkasi minun
kynnykseni yli, minä tapan sinut."
"Ajatko sinä minut pois minun omasta kodistani?"
"Sinulla ei ole kotia. Ekeby on minun."
Majurinrouvan valtaa voimattomuuden henki. Hän väistyy aina ovelle, ja
majuri seuraa hänen kintereillään.
"Sinä, joka olet ollut minun elämäni onnettomuus", valittaa rouva,
"onko sinulla nyt valta tehdä minulle tämäkin?"
"Ulos, ulos!"
Rouva nojaa ovenpieleen, panee kätensä ristiin ja painaa ne
kasvoilleen. Hän ajattelee äitiänsä ja mutisee itsekseen:
"Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit, olkoon maantie kotisi,
olkikupo vuoteesi! Niin se vain käy. Niin käy."
Mutta Bron hyvä vanha rovasti ja Munkerudin laamanni, ne tulivat nyt
majuri Samzeliuksen luo ja koettivat rauhoittaa häntä. He sanoivat
hänelle, että hänen on parasta unohtaa kaikki nuo vanhat jutut, antaa
kaiken olla sillänsä, unohtaa ja antaa anteeksi.
Majuri pudistaa lempeät kädet pois olkapäältänsä. Häntä on hirmuista
lähestyä, niinkuin Kristian Berghiä äsken.
"Se ei ole suinkaan vanha juttu", huutaa hän. "Minä en ole tiennyt
siitä mitään ennen kuin tänään. Minä en ole ennen voinut rangaista
avionrikkojaa."
Sen kuullessaan kohottaa majurinrouva päänsä ja saa entisen
rohkeutensa.
"Ennen marssit sinä itse ulos kuin minä. Luuletko sinä, että minä
väistyn sinua", sanoo hän. Ja hän astuu ovelta peremmälle.
Majuri ei vastaa, mutta hän vartioi vaimonsa jokaista liikettä,
ollakseen valmis iskemään, jos ei muuten pääsisi hänestä erilleen.
"Auttakaa minua, hyvät herrat", huutaa rouva, "että saan tuon miehen
köysiin ja ulos, kunnes hänen järkensä jälleen selviää! Muistakaa, kuka
minä olen ja kuka hän on! Ajatelkaa sitä, ennen kuin minun täytyy
väistyä häntä. Minä hoidan kaikki Ekebyn asiat, ja hän istuu päivät
päästään syöttämässä karhuja luolassa. Auttakaa minua, hyvät ystävät ja
naapurit! Täällä joudutaan loputtomaan kurjuuteen, jos minua ei täällä
ole. Talonpoika elää minun metsieni hakkuulla ja minun takkirautani
vedolla. Hiilenpolttaja saa toimeentulonsa hankkimalla hiiliä minulle,
lauttamies uittamalla hirsiäni. Minä se jakelen kaiken rikkautta
tuottavan työn. Sepät, käsityöläiset ja tukkimiehet elävät minua
palvelemalla. Uskotteko te, että tuo voi jatkaa minun työtäni? Minä
sanon teille: jos te ajatte minut ulos, niin laskette nälänhädän
sisään."
Taas nostetaan joukko käsiä auttamaan majurinrouvaa, taas lasketaan
lempeitä käsiä sovittelevasti majurin olkapäille.
"Ei", sanoo hän, "pois te siitä! Kuka tahtoo puolustaa
avioliitonrikkojaa? Minä sanon teille, minä, että jollei hän lähde
mielihyvällä, otan minä hänet ja kannan karhujeni ruoaksi."
Niin laskeutuvat taas kohotetut kädet.
Silloin, suurimmassa hädässä, kääntyy majurinrouva kavaljeerien
puoleen.
"Sallitteko tekin, kavaljeerit, että minut ajetaan pois omasta
kodistani? Olenko minä antanut teidän paleltua ulkona lumessa talvella,
olenko minä kieltänyt teiltä muikeaa olutta ja makeata viinaa? Pyysinkö
minä palkintoa, kun annoin teille ruokaa ja vaatteita? Ettekö te ole
leikkineet minun jaloissani, turvallisina kuin lapset äidin helmoissa?
Eikö tanssi ole teiskunut saleissani? Eikö hupi ja nauru ole olleet
teidän jokapäiväinen leipänne? Älkää antako tämän miehen, joka on ollut
minun elämäni onnettomuus, ajaa minua pois omasta kodistani,
kavaljeerit! Älkää antako minun joutua mieron kiertäjäksi!"
Ne sanat kuullessaan oli Gösta Berling hiipinyt erään kauniin,
tummatukkaisen tytön luo, joka oli istunut suuressa pöydässä.
"Sinä olit viisi vuotta sitten paljon Borgin kartanossa, Anna", hän
sanoo. "Tiedätkö sinä, majurinrouvako se sanoi Ebba Dohnalle, että minä
olin virkaheitto pappi?"
"Auta majurinrouvaa, Gösta!" on tytön ainoa vastaus.
"Sinä ymmärrät, että minä tahdon ensin tietää, onko hän tehnyt minusta
murhaajan."
"Oh, Gösta, mitä ajatuksia nuo ovat? Auta häntä, Gösta!"
"Sinä et tahdo vastata, huomaan minä. Siis on Sintram puhunut totta."
Ja Gösta menee takaisin kavaljeerien joukkoon. Hän ei nosta
sormeansakaan auttaakseen majurinrouvaa.
Oi, miksi pisti majurinrouva kavaljeerit eri pöytään, kaakeliuunin
nurkkaan! Nyt ovat yön ajatukset heränneet heidän aivoissaan, nyt
leimuaa heidän kasvoillaan viha, joka ei ole pienempi kuin majurinkaan.
Armottoman kovina he vaikenevat hänen rukoillessaan.
Eikö kaikki, mitä he näkevät, vahvista vain yön näkyjä?
"Kyllä huomaa, ettei hän ole saanut sopimustaan uudistetuksi", mutisee
yksi.
"Mene helvettiin, noita-akka!" huutaa toinen. "Oikeuden mukaan pitäisi
juuri meidän ajaa sinut ovesta."
"Naudat", huutaa kavaljeereille vanha, heikko Eberhard-setä, "ettekö te
ymmärrä, että sehän oli Sintram?"
"Tietysti ymmärrämme, tietysti tiedämme", vastaa Julius, "mutta entäpä
sitten? Eikö se voi olla totta kuitenkin kaikitenkin? Eikö Sintram käy
paholaisen asioilla? Eikö heillä ole läheiset välit?"
"Mene sinä, Eberhard, mene ja auta häntä", he pilkkaavat. "Sinä et usko
helvettiin, sinä. Mene sinä."
Ja Gösta Berling seisoo hiljaa, sanatonna, liikkumatta.
Ei, tältä uhkaavalta, mutisevalta, riitelevältä kavaljeerijoukolta ei
majurinrouva saa apua.
Silloin hän peräytyy taas ovelle ja nostaa kasvoilleen kätensä, jotka
ovat ristissä.
"Kiellettäköön sinut niinkuin minut kielsit", hän huutaa itsekseen
katkerassa surussaan. "Olkoon maantie kotisi, olkikupo vuoteesi!"
Sitten hän laskee toisen kätensä ovenripaan, mutta toisen kohottaa
korkeutta kohti.
"Huomatkaa se, te, jotka nyt annatte minun suistua! Huomatkaa se, että
teidän hetkenne pian tulee! Te hajoatte, ja teidän paikkanne on jäävä
autioksi. Kuinka te voitte seistä, kun minä en tue teitä? Sinä,
Melchior Sinclaire, jolla on raskas käsi ja joka annat vaimosi tuntea
sitä, varo itseäsi! Sinä, Brobyn pappi, nyt tulee rangaistus!
Kapteeninrouva Uggla, varo kotiasi, köyhyys tulee! Te nuoret kauniit
naiset, Elisabet Dohna, Marianne Sinclaire, Anna Stjärnhök, älkää
luulko, että minä olen ainoa, jonka täytyy paeta kodistaan. Ja
kavahtakaa itseänne, kavaljeerit, nyt tulee myrsky maahan. Teidät
lakaistaan pois maasta, nyt on teidän päivänne laskenut, nyt se on
totisesti laskenut! Minä en valita itseäni, vaan teitä, sillä myrsky
lentää ympäri korvienne, ja kuka voi seistä, kun minä olen kaatunut? Ja
minun sydämeni vaikeroi köyhän kansan tähden. Kuka antaa sille työtä,
kun minä olen poissa?"
Nyt avaa majurinrouva oven, mutta silloin kohottaa kapteeni Kristian
päänsä ja kysyy:
"Kuinka kauan täytyy minun maata tässä sinun jaloissasi, Margareta
Celsing? Etkö tahdo antaa minulle anteeksi, jotta minä saan nousta ja
sotia sinun puolestasi?"
Silloin käy majurinrouva ankaran sisäisen taistelun; mutta hän tietää,
että jos hän antaa Kristian Berghille anteeksi, silloin tämä nousee ja
sotii hänen miehensä kanssa, ja silloin tulee miehestä, joka on
rakastanut häntä uskollisesti neljäkymmentä vuotta, murhaaja.
"Pitääkö minun vielä antaa anteeksi?" sanoo hän. "Etkö sinä ole syypää
kaikkeen onnettomuuteeni, Kristian Bergh? Mene kavaljeerien joukkoon ja
iloitse työstäsi!"
Niin meni majurinrouva. Hän meni tyynenä, jättäen jälkeensä kauhun. Hän
suistui, mutta suuruutta oli hänen alennuksessaankin. Hän ei vaipunut
hentomieliseen suruun, vaan vielä vanhuudessaan hän riemuitsi
nuoruutensa rakkaudesta. Hän ei vaipunut valituksiin ja surkeaan itkuun
jättäessään kaiken, hän ei pelännyt lähteä kerjuupussi ja ryhmysauva
kädessä kiertämään maailmanrantaa. Hän sääli ainoastaan köyhiä
talonpoikia ja iloisia, huolettomia Lövenin rantain asukkaita, köyhiä
kavaljeereja, kaikkia, joita hän oli suojellut ja pitänyt pystyssä.
Hän oli kaikkien hylkäämä, ja silti oli hänellä voimaa karkottaa
luotaan viimeinen ystävänsä, ettei tekisi hänestä murhaajaa.
Hän oli merkillinen nainen, suuri voimassa ja toiminnanhalussa. Me emme
niinkään heti näe hänen vertaistansa.
Seuraavana päivänä lähti majuri Samzelius pois Ekebystä ja muutti omaan
kartanoonsa Sjöhön, joka on aivan lähellä suurta tehdasta.
Altringerin testamentissa, jolla majuri sai tehtaat, oli selvästi
määrätty, ettei yhtään niistä saanut myydä tai lahjoittaa, vaan että
majurin kuoltua kaiken piti joutua perinnöksi hänen vaimolleen tahi
tämän perillisille. Kun majuri siis ei voinut hajoittaa tuota vihattua
perintöä, hän asetti kavaljeerit sitä hallitsemaan, uskoen sillä tavoin
tuottavansa Ekebylle ja kuudelle muulle tehtaalle suurimman vahingon.
Kun nyt ei kukaan maassa epäillyt, että ilkeä Sintram kävi paholaisen
asioilla, ja kun kaikki, mitä hän oli luvannut heille, nyt loistavasti
toteutui, niin olivat kavaljeerit ihka varmoja siitä, että sopimus
menee tuiki täsmällensä täytäntöön. Ja vahvasti he olivat päättäneet,
etteivät sen vuoden kuluessa tee mitään järkevää tai hyödyllistä ja
akkamaista; aivan vakuuttuneita he olivat myös, että majurinrouva oli
paha noita, joka oli tahtonut heidän turmiotansa.
Vanha Eberhard-setä, filosofi, ivasi heidän luulojaan, mutta kuka
välitti hänenlaisestaan, joka oli epäuskossaan niin itsepäinen, että
jos hän olisi maannut vaikka keskellä kadotuksen liekkejä ja nähnyt
kaikkien pirujen ympärillään irvistelevän, hän olisi väittänyt, ettei
piruja ole olemassa, koska niitä ei voi olla, sillä Eberhard-setä oli
suuri filosofi.
Gösta Berling ei sanonut kenellekään, mitä hän uskoi. Varmasti hän
tunsi olevansa majurinrouvalle varsin vähässä kiitollisuuden velassa
siitä, että rouva oli tehnyt hänestä Ekebyn kavaljeerin; parempi olisi
hänestä nyt ollut maata maan povessa kuin kantaa tunnollansa tietoa,
että oli syypää Ebba Dohnan itsemurhaan. Hän ei kohottanut kättänsä
kostaakseen majurinrouvalle, mutta ei myös auttaakseen häntä. Hän ei
voinut sitä tehdä. Mutta kavaljeerit olivat nyt päässeet suureen
valtaan ja kunniaan. Joulu oli parhaillaan juhlineen ja huveineen,
kavaljeerien sydämet olivat riemua täynnä, ja jos suru lie painanut
Gösta Berlingin mieltä, ei hän kantanut sitä kasvoillaan eikä
huulillaan.
Neljäs luku