ja sinne on kasvanut suuri asutus. Missä tahansa joki valkokuohuisin
koskin heittyy rantajyrkännettä alas, siihen on kohonnut tehtaita ja
myllyjä. Valoisille, aukeille paikoille, joissa tasanko pistäytyy
järveen, rakennettiin kirkkoja ja pappiloita, mutta laaksojen
liepeillä, rinteen puolinousussa, kivisillä mailla, joilla vilja ei
viihdy, siellä ovat talonpoikaisten talot, sotilasvirkatalot ja moni
herraskartano.
Huomattakoon kumminkin, ettei 1820-luvulla seutu ollut läheskään niin
viljelty kuin nykyisin. Paljon oli vielä metsänä, järvenä ja suona.
Väkeä ei myöskään ollut niin runsaasti kuin nyt, ja se ansaitsi
elatuksensa osittain rahdilla ja työskentelemällä päivisin tehtaissa,
osittain vierailla paikkakunnilla; maanviljelys ei jaksanut sitä
elättää. Siihen aikaan kulkivat tasangon asukkaat kotikutoisissa
vaatteissa, söivät kauraleipää ja tyytyivät kahdentoista killingin
päiväpalkkaan. Puute oli suuri monellakin, mutta sitä lievensi useinkin
iloinen ja hilpeä mielenlaatu ja synnynnäinen kätevyys ja pystyvyys.
Mutta kaikki nuo kolme, pitkä järvi, rikas tasanko ja siniset vuoret,
muodostivat ylen kauniin maiseman ja muodostavat vielä nytkin, ja yhä
on sama kansa voimakasta, reipasta ja lahjakasta. Nyt se on suuresti
edistynytkin sekä varallisuudessa että sivistyksessä.
Olkoon aina onni myötä heillä, jotka asuvat tuolla pitkän järven ja
sinisten vuorten liepeillä. Muutamia heidän muistojaan aion nyt kertoa.
Toinen luku
JOULUYÖ
Sintram on Forsin ilkeä tehtaanpatruuna nimiään, hän, jolla on kömpelö
apinanruumis ja pitkät kädet, kalju pää ja ruma, irvistävä naama; hän,
jonka ilona on pahat elkeet.
Sintram on nimeltään hän, joka ottaa vain vintiöitä ja tappelupukareita
rengeiksensä ja jolla on vain riiteleviä, valehtelevia piikoja
palveluksessaan, hän, joka ärsyttää koiria raivoon pistämällä niitä
neuloilla turpaan ja joka on onnellinen eläessään kiukkuisten ihmisten
ja äkäisten eläinten parissa.
Sintram on nimeltään hän, jonka suurin ilo on pukeutua sielunvihollisen
hahmoon, sarvineen ja häntineen ja hevosenkavioineen ja karvoineen, ja
yht'äkkiä ilmestyä pimeistä nurkista, leivinuuneista tai halkovajoista
ja säikyttää arkoja lapsia ja taikauskoisia naisia.
Sintram on nimeltään hän, jota ilahduttaa vaihtaa vanha ystävyys
uudeksi vihaksi ja myrkyttää sydän valheella.
Sintram on nimeltään hän -- ja kerran hän tuli Ekebyhyn.
* * * * *
Vetäkää suuri halkokelkka pajaan, pankaa se keskelle lattiaa ja
asettakaa nuo kärrynlavat kaplaiden päälle! Siinä on nyt pöytä.
Eläköön, pöytä on valmis!
Tänne nyt tuolit, kaikki, millä voi istua! Tänne kolmijalkaiset
suutarintuolit ja tyhjät laarit! Tänne risaiset, vanhat nojatuolit,
joissa ei ole selkämystä, tänne jalaksettomat kappireet ja vanhat
karossit. Ha, ha, ha, tänne vanhat vaunukarossit, niistä tulee
puhujalava!
Katsokaa mokomaa, toinen pyörä olemattomiin ajettu ja koko vaunukori
reuhkana! Ainoastaan kuskipukki on jäljellä, tyyny on rikkoutunut,
karhunsammal pursuu esiin, nahka punertaa vanhuuttaan. Korkea kuin talo
on tuo vanha ramu. Tukekaa, tukekaa sitä, muuten se menee nurin!
Eläköön! Eläköön! Nyt on jouluyö Ekebyn tehtaalla.
Laivasängyn silkkiverhojen takana nukkuvat majuri ja majurinrouva,
nukkuvat ja uskovat, että kavaljeerien rakennuksessa nukutaan. Rengit
ja piiat nukkukoot, pulleina joulupuurosta ja karvaasta oluesta, mutta
kavaljeerirakennuksen herrat eivät! Kuinka voi kuvitellakaan, että
kavaljeerien rakennuksessa nukutaan!
Paljasjalkaiset sepät eivät nyt kääntele sulatuskappaleita, nokiset
pojat eivät lyki hiilikärryjä, suuri väkivasara riippuu kuin käsivarsi
nyrkkeineen ylhäällä katonrajassa, ahjo on tyhjä, uunit eivät avaa
punaisia kitojansa nielläkseen hiiliä, palje ei vingu. On joulu. Paja
nukkuu.
Nukkuu, nukkuu! Oi, ihmislapsi, se nukkuu, kun kavaljeerit ovat
valveilla. Pitkät pihdit ovat pystyssä lattialla, talikynttilät
kynsissä. Kirkkaasta kymmenen kannun kuparikattilasta leimuavat
brylån[1] siniset liekit korkealle katon pimeyteen. Beerencreutzin
sarvilyhty on ripustettu kankirautamoukarin kupeeseen, keltainen punssi
loistaa boolissa kuin kirkas aurinko. Siellä on pöydät, siellä on
penkit. Kavaljeerit viettävät jouluyötä pajassa.
Siellä on hulinaa ja hoilotusta, musiikkia ja laulua. Mutta puoliyön
juhlamelu ei herätä ketään. Kaikki pajan remu kuolee kosken valtavaan
kohinaan, joka soi seinän takana.
Siellä lystäillään ja hoilotetaan. Ajatella, jos majurinrouva näkisi
heidät!
Entäpä sitten? Hän istuisi varmaan heidän joukkoonsa ja tyhjentäisi
pikarin. Roima nainen hän on, ei pakene jyryävää ryyppylaulua eikä
kukkukorttipeliäkään. Vermlannin rikkain nainen, tuima kuin mies,
ylpeä kuin kuningatar. Laulua hän rakastaa ja vinkuvia viuluja ja
walt-torvia. Viinistä ja korttipelistä hän pitää, ja pöydät, iloisten
vieraiden seppelöimät, ovat hänen ilonsa. Hän tahtoo nähdä menekkiä
ruoka-aitoissa, tanssia ja riemun remua kamareissa ja saleissa ja
sivurakennuksen täynnä kavaljeereja.
Katso heitä boolinsa ympärillä, kavaljeeria toisensa kupeessa.
Kaksitoista heitä on, kaksitoista, kaikki miehiä! Ei mitään
päiväperhosia, ei muotisankareja, vaan miehiä, joiden maine
Vermlannissa myöhään kuolee, rohkeita miehiä, miehiä väkeviä!
Ei kuivanahkaisia pergamenttejä, kurottuja rahakukkarolta: köyhiä
miehiä, suruttomia miehiä, kavaljeereja kiireestä kantaan.
Ei mammanpoikia, unisia oman manttaalin herroja. Maanmatkaajia miehiä,
iloisia miehiä, ritareja sadan seikkailun!
Tyhjänä on nyt kavaljeerirakennus ollut useita vuosia. Ekeby ei ole
enää kodittomain kavaljeerien luvattu maa. Eläkettä nauttivat upseerit
ja köyhät aatelismiehet eivät enää ajele ympäri Vermlantia keikkuvilla
yksivaljakoilla. Mutta antakaamme kuolleiden elää, antakaamme heidän
nousta haudoistaan, noiden iloisten, noiden suruttomain, noiden
ikuisesti nuorten!
Kaikki nämä kuulut miehet osaavat soittaa yhtä tai useampaa
soitinta. Kaikki he ovat niin täynnä erikoisuuksia ja sananparsia ja
sutkauksia ja rekilauluja kuin muurahaispesä muurahaisia, mutta
itsekullakin on vielä oma erikoisominaisuutensa, korkeasti kiitetty
kavaljeeri-hyveensä, joka erottaa hänet muista.
Ennen muita kaikkia, jotka istuvat boolin ympärillä, tahdon mainita
Beerencreutzin, pitkäviiksisen, valkoviiksisen everstin, kukunpelaajan,
Bellman-laulajan; ja hänen ystävänsä ja sotatoverinsa, vähäsanaisen
majurin, tuon suuren karhunkaatajan Anders Fuchsin; ja kolmantena
joukosta pienen Rusterin, rummunlyöjän, joka on kauan ollut everstin
palvelijana, mutta ansainnut kavaljeerinarvonsa taitavana
punssinpanijana ja kenraalibassona. Sitten mainittakoon tuo vanha
vänrikki Rutger von Örneclou, naisten hurmaaja silkkikaulaliinoineen ja
peruukkeineen, röyhelösomisteineen ja naisellisesti maalattuine
poskineen. Hän oli kaikkein mainioimpia kavaljeereja, ja samoin
Kristian Bergh, vahva kapteeni, joka oli mahdoton sankari, mutta yhtä
helppo puijata kuin sadun jättiläiset. Näiden kahden seurassa nähtiin
usein pieni, pallonpyöreä Julius-patruuna, sukkela, hupaisa ja sangen
lahjakas: puhuja, maalari, viisujen laulaja ja juttujen kertoja.
Mielellään hän kujeili luuvalon jäytämän vänrikin ja tyhmän jättiläisen
kustannuksella.
Siellä oli myös suuri saksalainen Kevenhüller, itsestään kulkevain
vaunujen ja lentokoneen keksijä, hän, jonka nimi vielä kaikuu
humisevissa metsissä. Ritari oli hän syntyjään ja myös ulkomuodoltaan:
suuret kiverät viikset, suippo leukaparta, kotkannenä ja kapeat,
vinot silmät, jotka tirkistelivät ryppyjen verkosta. Siellä istui
tuo suuri sotilas, Kristoffer-serkku, joka ei koskaan tullut
kavaljeerirakennuksesta ulos muulloin kuin oli odotettavissa karhunajo
tai jokin uhkarohkea seikkailu, ja hänen vieressään Eberhard-setä,
viisaustieteilijä, joka ei ollut Ekebyhyn vetäytynyt huvin eikä leikin
vuoksi, vaan saadakseen elatushuolilta rauhassa valmistaa suuren
tieteitten-tieteellisen teoksensa.
Viimeksi kaikista mainitsen joukon parhaimmat, lauhkean Lövenborgin,
tuon hurskaan miehen, joka oli liian hyvä tähän maailmaan ja ymmärsi
vähän sen teitä, ja Lilliecronan, suuren muusikon, jolla oli hyvä koti
ja joka aina ikävöi sinne, mutta jonka täytyi kumminkin olla Ekebyssä,
sillä hänen henkensä kaipasi rikkautta ja vaihtelua voidakseen sietää
elämää.
Nämä yksitoista olivat kaikki jättäneet nuoruuden taaksensa, ja monet
heistä olivat jo hyvinkin iäkkäitä, mutta heidän joukossaan oli yksi,
joka ei ollut muuta kuin kolmekymmenvuotias ja jolla oli vielä kaikki
sielun ja ruumiin voimat tallella. Hän oli Gösta Berling, kavaljeerien
kavaljeeri, joka oli suurempi puhuja, laulaja, soittaja, metsämies,
juomaveikko ja kortinlyöjä kuin nämä kaikki muut. Hänellä oli
kavaljeerin kaikki hyveet. Millaisen miehen olikaan majurinrouva
hänestä tehnyt!
Katsokaa häntä nyt, nousseena puhujalavalle! Pimeä laskeikse mustasta
katosta raskaina juhlaköynnöksinä hänen yllensä. Hänen vaalea päänsä
loistaa kuin nuorten jumalten, nuorten valonkantajain, jotka
järjestivät kaaoksen. Norjana, kauniina, seikkailunhaluisena hän seisoo
siinä.
Mutta hän puhuu syvän vakavasti.
"Kavaljeerit ja veljet, aika vierii puolipäivää kohti, juhla on
pitkälle kulunut, aika on juoda malja pöydän kolmannelletoista!"
"Pikku veli Gösta", huudahtaa Julius-patruuna, "ei täällä ole
kolmattatoista, meitä on vain kaksitoista."
"Ekebyssä kuolee joka vuosi mies", jatkaa Gösta yhä synkemmällä
äänellä. "Yksi kavaljeerirakennuksen vieraista kuolee, yksi noista
iloisista kuolee, noista suruttomista, iäti nuorista. Mutta mitäpä
siitä! Kavaljeerit eivät saa vanheta. Jos meidän vapisevat kätemme
eivät voi nostaa lasia, jos meidän sammuvat silmämme eivät erota
kortteja, mitä on silloin meille elämä ja mitä elämälle me? Yhden
täytyy kuolla meistä kolmestatoista, jotka vietämme jouluyötä Ekebyn
pajassa, mutta joka vuosi tulee uusi täyttämään lukuamme, mies kokenut
riemun käsityössä, mies, joka voi pidellä viulua ja kortteja, sen
täytyy tulla joka vuosi tekemään joukkomme täysilukuiseksi. Vanhat
perhoset ymmärtävät kuolla silloin kun kesäaurinko paistaa.
Kolmannentoista malja!"
"Mutta, Gösta, meitä on vain kaksitoista", inttävät kavaljeerit eivätkä
koske laseihinsa.
Gösta Berling, jota he sanoivat runoilijaksi, vaikkei hän ole koskaan
kirjoittanut runoja, jatkaa järkkymättömän rauhallisesti:
"Kavaljeerit ja veljet! Oletteko unohtaneet, ketä te olette? Te juuri
ylläpidätte iloa Vermlannissa. Te panette käyrät vauhtiin, pidätte
tanssin käynnissä, annatte laulun ja soiton kaikua maassa. Te
ymmärrätte loitontaa sydämenne kullasta, kätenne työstä. Jos teitä ei
olisi, silloin kuolisi tanssi, kuolisi kesä, kuolisivat ruusut,
korttipeli kuolisi, kuolisi laulu, ja koko tässä siunatussa maassa ei
olisi niin mitään kuin rautaa ja tehtaanpatruunoita. Ilo on elävä niin
kauan kuin te.
"Kuusi joulua olen nyt viettänyt Ekebyn pajassa, eikä kukaan ole ennen
kieltäytynyt juomasta kolmannentoista maljaa."
"Mutta, Gösta", huutavat he silloin, "kun meitä nyt on vain
kaksitoista, kuinka me voimme juoda kolmannentoista maljan?"
Syvä huoli synkentää Göstan kasvoja.
"Onko meitä vain kaksitoista?" hän sanoo. "Miksi niin, onko meidän
kuoltava sukupuuttoon maailmasta? -- -- -- Onko meitä ensi vuonna
ainoastaan yksitoista, sitä seuraavana vuonna vain kymmenen. Joutuuko
meidän nimemme vain saduksi, meidän piirimme hävitetyksi? Minä kutsun
häntä, kolmattatoista, sillä minä olen noussut esittämään hänen
maljansa. Meren syvyydestä, maan sisuksista, taivaasta, helvetistä minä
kutsun häntä, joka on täydentävä kavaljeerien luvun."
Silloin ratisee savupiipussa, silloin ponnahtaa sulatusuunin luukku
selälleen, silloin tulee se kolmastoista.
Karvainen hän on, tulija, hänellä on häntä ja hevosenkaviot, hänellä on
sarvet ja suippo leukaparta, ja hänet nähdessään karkaavat kavaljeerit
huutaen pystyyn.
Mutta riemusta hillitönnä huutaa Gösta Berling:
"Kolmastoista tuli -- kolmannentoista malja!"
Niinpä hän on tullut, ihmisten vanha vainooja, tullut noiden huimain
luo, jotka häiritsevät pyhän yön rauhaa. Kyöpelin-kulkijain akkain
ystävä, joka merkitsee kauppapäätöksensä verellä nokimustalle
paperille, hän, joka tanssi Ivarsnäsin kreivinnan kanssa seitsemän
päivää ja jota seitsemän pappia ei voinut karkottaa pois, hän oli
tullut.
Myrskyten lentävät ajatukset iäkkäiden seikkailijain aivoissa kun he
hänet näkevät. He miettivät mielessään, kenen vuoksi hän on liikkeellä
tänä yönä.
Moni heistä oli rientämäisillään kauhuissaan ulos, mutta heti he
ymmärsivät, ettei sarviherra ollut tullut viemään heitä pimeään
valtakuntaansa, vaan että pikarien kilinä ja viisut olivat hänet tänne
houkutelleet. Hän tahtoi nauttia ihmisten ilosta pyhänä jouluyönä ja
heittää hallitushuolet hartioiltaan tänä ilon aikana.
Oi, kavaljeerit, kavaljeerit, kuka teistä enää muistaa, että on
jouluyö! Nyt juuri enkelit laulavat kedon paimenille. Nythän juuri
lapset vuoteillaan pelkäävät nukkuvansa liian sikeästi, etteivät
herää ajoissa kauniiseen joulukirkkoon. Pian on aika sytyttää
joulukynttilät Bron kirkossa, ja kaukana metsäkylillä on nuorukainen
illalla valmistanut pihkaisen soihdun, jolla hän valaisee tyttönsä
tietä kirkkomatkalla. Kaikissa kodeissa on emäntä asettanut
haarakynttilät ikkunoihin, varustanut sytytettäviksi, kun kirkkoväki
ajaa ohi. Lukkari virittää jo unissaan jouluvirret, ja vanha rovasti
koettaa loikoessaan, onko hänellä vielä kyllin ääntä laulaaksensa:
"Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä
tahto!"
Oi, kavaljeerit, parempi olisi teidän ollut tänä rauhan yönä maata
hiljaa vuoteissanne kuin harjoittaa kanssakäymistä pahuuden
pääruhtinaan kanssa!
Mutta he ottavat hänet vastaan tervetuloa-huudoin, niinkuin Gösta jo
teki. Pikarin, täynnänsä liekehtivää brylåta, he panevat hänen
käteensä. Hänelle he antavat kunniapaikan pöydässä, ja he katsovat
häntä iloiten, ikäänkuin hänen ruma satyyrinnaamansa olisi saman
näköinen kuin ne suloiset piirteet, jotka oli ollut heidän nuoruutensa
lemmityillä.
Beerencreutz pyytää häntä kukkupeliin, Julius-patruuna laulaa hänelle
parhaimmat laulunsa, ja Örneclou puhuu hänen kanssaan kauniista
naisista, noista hurmaavista olennoista, jotka sulostuttavat elämän.
Hän viihtyy hyvin, tuo sarvipää, ja nojaa ruhtinaallisen juhlallisesti
selkäänsä vanhain karossien kuskipukkiin ja nostaa kynnekkäällä
kädellään pikarin hymyilevälle suulleen.
Mutta Gösta Berling luonnollisesti hänelle puheen pitää.
"Teidän armonne", hän sanoo, "me olemme kauan odottaneet teitä tänne
Ekebyhyn, sillä teidän on varmaankin vaikeanlaista päästä mihinkään
muuhun paratiisiin. Täällä eletään kylvämättä ja kehräämättä, kuten
teidän armonne kenties jo tietää. Täällä lentävät paistetut varpuset
suoraan suuhun, täällä juoksee karvas olut ja makea viina mäillä
puroina ja virtoina. Tämä on hyvä paikka, huomatkaa se, teidän armonne!
"Me kavaljeerit olemme, totta tosiaan, odottaneet teitä, sillä sitä
ennen me tuskin olimme olleet täysilukuiset. Katsokaa, niin on
asianlaita, että me olemme jotakin enempää, kuin olemme olevinamme, me
olemme runon vanha kaksitoistamiehinen joukko, joka esiintyy läpi
aikojen. Kaksitoista meitä oli, kun ohjasimme maailmaa tuolla
Olympon pilvisellä huipulla, ja kaksitoista, kun lintuina asuimme
Yggdrasilin[2] viheriässä kruunussa. Missä tahansa runo liikkui,
seurasimme sitä. Emmekö istuneet kaksitoistikkona Arthur-kuninkaan
pyöreän pöydän ympärillä, ja eikö astellut kaksitoista paladinia[3]
Kaarle Suuren armeijassa? Yksi meistä on ollut Tor, toinen Jupiter, sen
meistä nähnee vielä nytkin. Kyllä huomaa jumalaisen loiston ryysyjen
alla ja leijonanharjan aasinnahkasta. Aika on pidellyt meitä pahoin,
mutta kun me täällä olemme, tulee paja Olympoksi ja kavaljeerirakennus
Valhallaksi.
"Mutta teidän armonne, me emme olleet täysilukuiset. Sen tietää
jokainen, että runon kaksitoistikossa aina pitää olla yksi Loke,[4]
yksi Prometeus.[5] Häntä me olemme kaivanneet.
"Teidän armonne, minä toivotan teidät tervetulleeksi?"
"Kas, kas, kas!" sanoo paholainen, "Miten koreita sanoja, koreita
sanoja. Ja minulla kun ei ole aikaa vastata! Afäärit, pojat, afäärit,
täytyy lähteä paikalla, niin kernaasti kuin olisinkin tarjonnut teille
palvelustani missä esitettävässä osassa tahansa. Kiitos illasta, vanhat
lörpöttelijät! Tapaamme kyllä."
Silloin kysyvät kavaljeerit, mihin hän aikoo, ja hän vastaa, että jalo
majurinrouva, Ekebyn valtiatar, odottaa häntä saadakseen sopimuksensa
uudistetuksi.
Suuri kummastus valtaa silloin kavaljeerit.
Ankara ja roima rouva on tuo, Ekebyn majurinrouva. Hän nostaa
ruistynnyrin leveille hartioillensa. Hän seuraa malmikuormaa,
Bergslagenin kaivoskentältä lastattua, koko pitkän matkan Ekebyhyn. Hän
makaa kuin rahtimies ladon lattialla, säkki päänalusena. Talvella hän
osaa vartioida hiilihautaa, kesällä ohjata tukkilauttaa Lövenin halki.
Muhkea rouva hän on. Hän kiroilee kuin katupoika ja hallitsee kuin
kuningas seitsemää tehdastaan ja naapuriensa taloja, hallitsee omaa
pitäjäänsä ja naapuripitäjiä, niin, koko kaunista Vermlantia. Mutta
kodittomille kavaljeereille hän on ollut kuin oma äiti, ja sen vuoksi
he ovat pitäneet korvansa lukossa, kun pahat kielet ovat kuiskineet
heille, että hän on liitossa paholaisen kanssa.
Niinpä he kysyvät paholaiselta suuresti ihmetellen, millaisen
sopimuksen majurinrouva on tehnyt hänen kanssaan.
Ja hän vastaa heille, tuo musta, että hän on lahjoittanut
majurinrouvalle kaikki hänen seitsemän tehdastaan, lupauksella, että
jalo rouva joka vuosi lähettää hänelle yhden sielun.
Voi, mikä kauhu silloin puristaa kavaljeerien sydäntä!
Hehän tiesivät sen kyllä, vaikka eivät ymmärtäneet sitä ennen.
Ekebyssä kuolee joka vuosi mies, yksi kavaljeerirakennuksen vieraista
kuolee, noista iloisista, suruttomista, noista iäti nuorista. Mitäpä
siitä, kavaljeerit eivät saa vanheta! Jos heidän vapisevat sormensa
eivät voi kohottaa lasia, jos heidän sammuvat silmänsä eivät voi
erottaa kortteja, mitä silloin on elämä heille ja mitä he elämälle?
Perhoset ymmärtävät kuolla, kun aurinko vielä paistaa.
Mutta nyt, nyt he vasta käsittävät asiain oikean menon.
Voi sitä naista! Sen vuoksi hän on antanut heille monta hyvää ateriaa,
sen vuoksi hän antaa heidän juoda karvasta oluttansa ja makeata
viinaansa, sen vuoksi, että he hoippuisivat Ekebyn juomasaleista ja
korttipöydistä suoraan kadotuksen kuningaskuntaan, mies vuodessa, mies
joka kiitävä vuosi.
Voi sitä naista, sitä noita-akkaa! Väkeviä, mainioita miehiä oli tullut
tänne Ekebyhyn, tullut sinne kadotakseen. Sillä hän turmeli heidät
täällä. Sientä olivat olleet heidän aivonsa, kuivaa poroa heidän
keuhkonsa ja heidän henkensä pimeyttä, kun he laskeutuivat
kuolinvuoteelle ja olivat valmiit pitkälle matkalle, toivotta,
sielutta, hyveittä.
Voi sitä naista! Sellaisina he ovat kuolleet, he, jotka olivat vielä
parempia miehiä kuin nämä tässä, ja sellaisina on heidänkin kuoltava.
Mutta kavaljeerit eivät hidastele enää kauhun taakan alla.
"Sinä kadotuksen kuningas", huutavat he, "sen noita-akan kanssa sinä et
koskaan enää solmi verellä kirjoitettua liittoa; hän on kuoleva!"
Kristian Bergh, vahva kapteeni, on siepannut pajan suurimman moukarin
olallensa: hän menee ja upottaa sen vartta myöten noita-akan kalloon.
"Ainoaakaan sielua hän ei enää uhraa sinulle."
"Ja sinut itsesi, sinä sarviniekka, sinut pannaan alasimelle, ja
päästetään kankirautavasara paukkumaan. Pihdeillä pidämme sinua
paikoillasi vasaran iskiessä ja opetamme sinua pyydystämään
kavaljeerien sieluja."
Pelkuri on tämä musta herra, se tiedetään vanhastaan, ja puhe
kankirautavasarasta ei häntä miellytä. Hän huutaa Kristian Berghin
takaisin ja alkaa neuvotella kavaljeerien kanssa.
"Ottakaa nämä seitsemän tehdasta täksi vuodeksi, ottakaa ne itsellenne
ja antakaa minulle majurinrouva."
"Luuletko sinä, että me olemme yhtä halpamaisia kuin hän?" huutaa
Julius-patruuna, "Ekebyn ja kaikki tehtaat me kyllä tahdomme, mutta
majurinrouvasta saat itse pitää huolen."
"Mitä sanoo Gösta, mitä sanoo Gösta?" kysyy lempeä Lövenborg. "Gösta
Berlingin pitää puhua. Hänen mielipidettään täytyy näin tärkeässä
kysymyksessä tiedustella."
"Tämä kaikki on hulluutta", sanoo Gösta Berling. "Kavaljeerit, älkää
antako hänen puijata itseänne! Mitä me olemme majurinrouvan rinnalla?
Käyköön meidän sieluillemme miten käy, mutta minun luvallani me emme
ole kiittämättömiä kurjimuksia emmekä käyttäydy kuin petturit ja
roistot. Olen syönyt liian monta vuotta majurinrouvan ruokaa nyt hänet
pettääkseni."
"Niin, laputa sinä helvettiin, Gösta, jos mielesi tekee! Me tahdomme
mieluummin itsellemme Ekebyn."
"Mutta oletteko te aivan raivohulluja, vai oletteko juoneet itsenne
tolkuttomiksi? Uskotteko, että tämä on totta? Uskotteko, että tuo
tuossa on pahahenki? Ettekö te huomaa, että kaikki on vain saakelin
valhetta?"
"Kas, kas, kas", sanoo musta herra, "hän tuossa ei huomaa, miten
pitkälle hän on joutunut."
"Oh, huutia, herra! Minä itsehän olin työntämässä sinua tuohon uuniin."
"Ikäänkuin se mitä kuuluisi tähän, ikäänkuin minä en olisi yhtä hyvä
piru kuin kuka tahansa. Niinpä niin vain, Gösta Berling, sinä olet
kiikissä, sinä. Sinusta on jo tullut korea majurinrouvan käsissä."
"Hän pelasti minut", sanoo Gösta. "Mitä olisinkaan ilman häntä?"
"Kas, kas, ikäänkuin ei hänellä olisi ollut omaa tarkoitustaan
pitäessään sinua Ekebyssä. Sinä voit vietellä monen loukkuun; sinulla
on suuret lahjat. Kerran sinä koetit päästä hänestä, otit häneltä
lahjana torpan, rupesit työmieheksi, tahdoit syödä omaa leipääsi. Joka
päivä hän kulki torpan ohi, ja kerran hänellä oli kauniita tyttöjä
matkassaan. Kerran oli Marianne Sinclaire siellä, silloin sinä viskasit
lapiosi ja nahkaisen esiliinasi ja tulit taaskin kavaljeeriksi."
"Tie kulki sitä kautta, senkin nauta!"
"Niinpä kulki, tie kulki sitä kautta. Sitten menit Borgiin,
tulit Henrik Dohnan kotiopettajaksi ja olit vähällä päästä
Märtta-kreivittären vävyksi. Kenen syy oli, että nuori Ebba Dohna sai
kuulla, että sinä olit vain virkaheitto pappi, joten tyttö antoi
sinulle rukkaset? Se oli majurinrouvan, Gösta Berling. Hän tahtoi sinut
takaisin."
"Asiapa se", sanoi Gösta. "Ebba Dohna kuoli kohta sen jälkeen. Häntä en
olisi kumminkaan saanut."
Nyt tuli musta herra aivan hänen eteensä ja sähisi vasten silmiä:
"Kuoli, niin kyllä, kuoli. Tappoi itsensä sinun tähtesi, tappoi kuin
tappoikin, mutta sitä he eivät ole ennen sanoneet sinulle."
"Sinä et ole huono piru", sanoo Gösta.
"Majurinrouva puuhasi siinä taas, sanon minä. Hän tahtoi sinut takaisin
kavaljeerien pariin."
Gösta nauraa kajahuttaa.
"Sinä et ole huono piru!" hän huutaa hurjasti. "Miksi me emme voisi
tehdä sopimusta kanssasi? Sinä voit kyllä hankkia meille ne seitsemän
tehdasta, jos suvaitset."
"Hyvä, ettet enää onneasi vastusta."
Kavaljeerit päästivät helpotuksen huokauksen. Sellaisiksi he olivat
tulleet, etteivät voineet enää tehdä mitään ilman Göstaa. Jos hän ei
olisi suostunut kauppaan, niin siitä ei olisi tullut mitään, Ja oli
kumminkin rutiköyhille kavaljeereille koko keikaus, kun saisivat
seitsemän tehdasta haltuunsa.