GÖSTA BERLINGIN TARU
Kirj.
Selma Lagerlöf
Suomentanut Joel Lehtonen
WSOY, Porvoo, 1912.
SISÄLLYS:
EDELLINEN OSA
Johdanto
I. Pappi
II. Kerjäläinen
I. Maisema
II. Jouluyö
III. Joulupäivälliset
IV. Gösta Berling, runoilija
V. La cachucha
VI. Ekebyn tanssiaiset
VII. Vanhat ajoneuvot
VIII. Gurlita-kukkulan suuri karhu
IX. Björnen huutokauppa
X. Nuori kreivitär
XI. Kummitusjuttuja
XII. Ebba Dohnan tarina
XIII. Mamselli Marie
JÄLKIMMÄINEN OSA
I. Kristoffer-serkku
II. Elämän polut
III. Katumuksen teko
IV. Ekebyn rauta
V. Liljecronan koti
VI. Dovren noita-akka
VII. Juhannus
VIII. Rouva Musica
IX. Brobyn pappi
X. Julius-patruuna
XI. Savipyhimykset
XII. Jumalan matkamies
XIII. Kirkkomaa
XIV. Vanhoja lauluja
XV. Kuolema vapauttaja
XVI. Kuivuus
XVII. Lapsen äiti
XVIII. Amor vincit omnia
XIX. Nygårdin tyttö
XX. Kevenhüller
XXI. Brobyn markkinat
XXII. Metsätorppa
XXIII. Margareta Celsing
Viiteselitykset
EDELLINEN OSA
JOHDANTO
I.
PAPPI
Vihdoinkin ilmestyi pappi saarnastuoliin.
Seurakunta kohotti päätään. Kas vain, sielläpä hän sittenkin seisoi.
Tänä sunnuntaina ei jumalanpalvelus siis jää pitämättä niinkuin
edellisenä ja niin monena sitä edellisenä pyhänä.
Pappi oli nuori, norja, pitkä ja säteilevän kaunis. Jos olisi laskenut
kaarevan kypärin hänen päähänsä ja sitonut miekan hänen vyölleen ja
suomupaidan ryntähilleen, olisi hänet voinut veistää marmoriin ja
nimittää kuvan kauneimman ateenalaisen mukaan.
Papilla oli runoilijan syvät silmät ja sotapäällikön luja, pyöristynyt
leuka, kaikki hänessä oli kaunista, hienoa, ilmeikästä, neroa ja
hengenelämää hehkuvaa.
Kirkkoväki tunsi oudosti olevansa kuin masennettu nähdessään hänet
sellaisena. Se oli enimmäkseen tottunut näkemään häntä, kun hän hoippui
kapakasta iloisten toverien seurassa, sellaisten kuin tuuhea- ja
valkoviiksinen eversti Beerencreutz ja vahva kapteeni Kristian Bergh.
Hän oli juonut niin kauheasti, ettei hän ollut moneen viikkoon voinut
hoitaa virkaansa, ja seurakunnan oli täytynyt valittaa hänen
käytöksestään ensin kirkkoherralle ja sitten piispalle ja
tuomiokapituliin. Nyt oli piispa tullut pitäjään tarkastukselle ja
tilintekoon. Hän istui kuorissa kultaristi kaulassaan, ympärillään
Karlstadin asessoreja ja naapuriseurakuntain pappeja.
Ei ollut epäilystäkään, että papin käytös oli mennyt yli sopivaisuuden
rajan. Silloin, 1820-luvulla, ei juomista juuri virheeksi katsottu,
mutta tämä mies oli juopotellessaan laiminlyönyt virkansa, ja nyt se
oli häneltä menevä.
Hän seisoi saarnatuolissa odottaen, kun saarnavirren viimeistä värsyä
veisattiin.
Ja kun hän seisoi siinä, hänet valtasi varma tunne, että hänellä oli
kirkossa pelkkiä vihamiehiä, vihamiehiä jokaisessa penkissä. Herrasväen
ryhmässä lehterillä, talonpoikain joukossa alhaalla, ehtoollislasten
parvessa kuorissa hänellä oli vihamiehiä, pelkkiä vihamiehiä. Vihamies
oli polkemassa urkuja, vihamies niitä soittamassa. Kirkonisännistön
penkissä oli hänen vihamiehiään. Kaikki häntä vihasivat, jopa
pikkulapset, jotka oli tuotu kirkkoon sylissä, ja vieläpä
kirkonvartija, tuo kankea ja jäykkä sotamies, joka oli ollut Leipzigin
tappelussa.
Pappi olisi tahtonut langeta polvilleen ja rukoilla heiltä laupeutta.
Mutta silmänräpäys vain, ja hänet valtasi kolkko viha. Hän kyllä
muisti, millainen oli ollut astuessaan vuosia sitten ensi kertaa tähän
saarnatuoliin. Hän oli silloin nuhteeton mies, ja nyt hän seisoi siinä
katsellen kultarististä miestä, joka oli tullut häntä tuomitsemaan.
Kun hän luki johdantoa, huuhtoi veriaalto kerta toisensa jälkeen hänen
poskiaan: se oli vihaa.
Totta kyllä oli, että hän oli juonut, mutta kenellä oli oikeus syyttää
häntä siitä? Kuka oli nähnyt pappilaa, jossa hänen piti elää?
Kuusimetsä seisoi tummana ja synkkänä ihan ikkunain edessä. Kosteus
tihkui mustien laipioiden läpi, pitkin homehtuneita seiniä. Eikö
tarvinnut viinaa mielihyvikkeeksi, kun sade tai tuisku tuprusi sisään
särkyneistä ruuduista, kun rappiolle heitetty maa ei tahtonut antaa sen
vertaa leipää, että nälkä pysyisi loitolla?
Hän ajatteli olleensa juuri sellainen pappi kuin seurakuntalaiset
ansaitsivat. Hehän joivat kaikki. Miksi pitäisi hänen yksinään hillitä
itsensä? Mies, haudattuaan vaimonsa, joi itsensä hautajaisissa
humalaan; isä, saatuaan lapsen kastetuksi, piti kohta juomingit.
Kirkkoväki joi kotimatkalla niin että enimmät tulivat humalassa kotiin.
Hyvin sellaisille sopi juoppo pappikin.
Juuri virkamatkoilla, jolloin hän ohuessa viitassaan ajoi
penikulmittain jäätyneiden järvien selkiä, missä kaikki kylmät tuulet
tuiversivat; siellä samoilla järvillä myrskyssä ja rankkasateessa
keikkuessaan ja venheellä harhatessaan; siellä saloilla silloin kun
lumipyryssä täytyi nousta reestä ja raivata tietä hevoselle
talonkorkuisten kinosten läpi tahi kun eksyneenä sai kahlata
metsälampareita, juuri silloin ja siellä hän oli oppinut rakastamaan
viinaa.
Vuoden päivät olivat madelleet hitaasti raskaassa synkeydessään.
Maamiehen ja herran ajatuksia piti päivä maan tomuun kiintyneinä, mutta
iltaisin heittivät henget kahleensa -- viinan vapauttamina. Sielu
heräsi, sydän lämpeni, elämä säteili, laulu helskyi, ruusut tuoksuivat.
Majatalon kapakka muuttui silloin hänestä etelämaan kukkatarhaksi:
rypäleet ja oliivit heiluivat hänen päänsä päällä, marmoripatsaat
hohtivat tummasta lehdistöstä, runoilijat ja viisaat astelivat palmujen
ja plataanien alla.
Ei; tuo pappi tuolla ylhäällä saarnatuolissa tiesi, ettei elämää maan
perukassa voi kestää ilman viinaa: kaikki hänen kuulijansa tiesivät
sen, ja nyt he vaativat häntä tuomiolle.
He tahtoivat riistää häneltä papinkauhtanan siksi että hän oli tullut
heidän Jumalansa kotiin juovuksissa. Ah, noitakin kaikkia: oliko heillä
muuta, uskottelivatko he, että heillä oli muuta Jumalaa kuin viina!
Hän oli lukenut johdannon, ja hän kumartihe lukemaan "Isä meitää".
Kirkko oli hiiskumattoman hiljainen rukouksen aikana. Mutta äkkiä
iskeysi pappi molemmin käsin lujasti nauhoihin, jotka pitivät
papinkaapua hänen hartioillaan. Hänestä tuntui kuin koko seurakunta,
piispa etunenässä, olisi hiipinyt ylös saarnatuolin portaita
tempaistakseen häneltä kauhtanan. Hän oli polvillaan eikä kääntänyt
päätään, mutta hän suorastaan tunsi, miten ne nyt nykivät, ja näki
heidät selvästi, sekä piispan että asessorit, rovastit, kirkonisännät,
lukkarin ja koko seurakunnan pitkänä jonona, kiskomassa ja nyhtämässä
saadakseen irti hänen kaapunsa. Ja hän kuvitteli ilmi elävästi, miten
kaikki nuo, jotka nyt niin innokkaasti siinä kiskoivat, kaatuvat nurin
niskoin portaita alas, kun kauhtana heltiää, ja kumoon keikahtaa myös
permannolla oleva jono, joka ei itse ylety vetämään kaapua, vaan kiskoo
edessä seisovien takin liepeistä.
Hän näki sen niin selvästi, että häntä hymyilytti polvillaan ollessaan,
mutta samalla kertaa kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Olihan se yhtä
kaikki kauheaa.
Niin, että hän siis pian oli hyljätty mies, viinan tähden. Virkaheitto
pappi hän kohta olisi. Liekö maailmassa viheliäisempää?
Hänestä tulee keppikerjäläinen, hän makaa juovuksissa tienravissa,
kulkee ryysyissä, seurustelee roistojen kanssa.
Rukous päättyi. Hänen oli alettava sanella saarnaansa. Silloin hänet
valtasi outo ajatus, mikä pysähdytti sanat hänen huulilleen. Hän
ajatteli, että sai nyt viimeisen kerran seisoa saarnatuolissa
julistamassa Jumalan kunniaa.
Viimeisen kerran -- se iski pappiin. Hän unohti kaiken, viinat,
piispat. Hän ajatteli vain, että hänen piti käyttää tilaisuutta ja
todistaa Jumalan kunniaa.
Hänestä näytti kirkon lattia ja koko seurakunta vaipuvan syvälle,
syvälle alas, mutta katto kohosi kirkon päältä niin että hän näki
suoraan taivaaseen. Hän seisoi yksinään, aivan yksinään saarnatuolissa,
hänen henkensä lähti liitämään kohti avattua taivasta ja hänen äänensä
tuli voimakkaaksi ja valtavaksi. Hän julisti Jumalan kunniaa.
Hän oli innoituksen mies. Hän hylkäsi saarnansa, ajatukset lensivät
hänen päänsä ympärille kuin kesy kyyhkysparvi. Hänestä tuntui kuin hän
ei olisi itse puhunutkaan, mutta hän tunsi myös, että tämä oli
maailmassa korkeinta ja ettei kukaan kohoa korkeampaan loistoon ja
ihanuuteen kuin hän nyt julistaessaan siinä Jumalan kunniaa.
Niin kauan kuin innoituksen tulikieli liekehti hänen otsallaan hän
puhui, mutta kun se sammui ja kirkon katto jälleen laskeusi ja lattia
kaukaa, kaukaa alhaalta kohosi, silloin hän kumartui ja itki, sillä hän
ajatteli, että elämä oli suonut hänelle hänen parhaimman hetkensä ja
että nyt se oli mennyt.
Jumalanpalveluksen jälkeen seurasi tarkastus ja kirkonkokous. Piispa
kysyi, oliko seurakunnalla mitään valittamista pappinsa suhteen.
Pappi ei ollut enää vihainen eikä uhkaava niinkuin ennen saarnaa. Nyt
hän häpesi ja painoi päänsä alas. Voi niitä kurjia viinajuttuja, nyt ne
alkavat!
Mutta ne eivät alkaneetkaan. Kunnanhuoneen suuren pöydän ympärillä
oltiin aivan äänettömiä.
Pappi nosti päänsä ja katsoi ensin lukkariin: ei, tämä vaikeni;
sitten kirkonisäntiin, sitten äänivaltaisiin talonpoikiin ja
tehtaanpatruunoihin, he vaikenivat kaikki. He purivat huulensa yhteen
ja katsoivat alas pöytään hieman noloina.
"Ne odottavat että joku alkaa", ajatteli pappi.
Toinen kirkonisäntä rykäisi:
"Minä, noin että, meillä on erinomainen pappi", hän sanoi.
"Kunnianarvoisa piispa kuuli itse, kuinka hän saarnaa", lisäsi lukkari.
Piispa kysäisi tiheistä jumalanpalvelusten laiminlyönneistä.
"Pappi ei mahda mitään sille, jos hän on sairas, enempää kuin
muutkaan", arvelivat talonpojat.
Piispa vihjaisi heidän tyytymättömyyteensä, sikäli kuin se koski papin
elämäntapoja.
He puolustivat häntä yhtä suuta. Hän oli vielä niin nuori, se heidän
pappinsa, ei hänestä mitään hätää. Ei, jos hän vain aina tahtoisi
saarnata niinkuin saarnasi tänään, niin he eivät vaihtaisi häntä itse
piispaankaan.
Ei ollut yhtään syyttäjää, ei myös löytynyt yhtään tuomaria.
Pappi tunsi miten hänen sydämensä avartui ja miten keveästi veri
virtasi hänen suonissaan. Oi, ettei hän enää ollutkaan vihamiesten
keskellä, että hän oli voittanut heidän sydämensä juuri kun vähimmin
sitä ajatteli, että hän edelleen saisi olla pappina!
Tarkastuksen jälkeen piispa ja asessorit ja rovastit ja parhaat pitäjän
miehet söivät päivällistä pappilassa.
Eräs naapurinrouva oli ottanut huoltaakseen juhlan, sillä pappi oli
naimaton. Rouva oli hommannut kaikki parhaansa mukaan, ja pappi huomasi
nyt ihmeekseen, ettei pappila ollutkaan ihan kauhea. Pitkä
päivällispöytä oli katettu pihalle kuusten alle ja se hohti siellä
varsin hauskasti valkoisine liinoineen, sinivalkoisine posliineineen,
kimmeltävine laseineen ja taitettuine lautasliinoineen. Kaksi koivua
kumartelihe kuistin ovella, katajia oli siroteltu eteisen lattialle,
ylhäällä kurkihirressä riippui kukkaseppele, kaikissa huoneissa oli
kukkia, homeenhaju oli haihdutettu ja vihreät ikkunalasit kimaltelivat
uljaasti auringonpaisteessa.
Hän iloitsi sydämensä pohjasta, tuo pappi ja ajatteli ettei enää
koskaan joisi.
Ei ollut ketään, joka ei olisi siinä päivällispöydässä iloinnut. Ne
jotka olivat olleet yleviä ja antaneet anteeksi olivat iloisia, ja
ylemmät papit iloitsivat siksi, että olivat välttäneet häpeällisen
jutun.
Kelpo piispa kohotti lasinsa ja puhui, että hän oli lähtenyt tälle
matkalle raskain mielin, sillä hän oli kuullut paljon pahoja huhuja.
Hän oli lähtenyt kohtaamaan Saulusta, mutta katso, Saulus oli
muuttunutkin Paavaliksi, joka oli tekevä työtä enemmän kuin he kaikki
yhteensä. Ja hurskas herra puhui edelleen suurista lahjoista, joita
heidän nuori veljensä oli saanut, ja ylisti niitä. Ei siksi että hän
kopeilisi niillä, vaan että hänen oli ponnistettava kaikki voimansa ja
vaalittava hyvin itseään, niinkuin tulee tehdä niiden, joiden
hartioille on pantu ylen raskas ja kallisarvoinen taakka.
Pappi ei näillä päivällisillä juopunut, mutta päästä pyörällä hän oli.
Tämä suuri, odottamaton onni nousi hänelle päähän. Taivas oli antanut
innoituksen tulikielen liekehtiä hänen otsallaan, ja ihmiset olivat
antaneet hänelle rakkautensa. Veri syöksyi kuumeisen tulisena ja
raivoavaa vauhtia hänen suonissaan yhä vielä, kun oli jo tullut ilta ja
vieraat lähteneet. Myöhään yöllä hän istui valvoen huoneessaan ja antoi
yöilman virrata sisään avatusta ikkunasta ja viillyttää tätä autuuden
kuumetta, tätä suloista levottomuutta, joka ei suonut hänen nukkua.
Silloin kuului ääni ulkoa:
"Oletko valveilla, pappi?"
Pihanurmen poikki ikkunan luo tuli mies. Pappi katsoi ulos ja näki
siellä kapteeni Kristian Berghin, joka oli hänen uskollisia
juomaveikkojaan. Maantien maleksija, koditon ja konnuton hän oli, tämä
Kristian kapteeni, jättiläinen kooltaan ja voimiltaan. Iso hän oli kuin
Gurlita-kukkula ja tuhma kuin metsänpeikko.
"Tiettävästikin olen valveilla, Kristian Bergh", vastasi pappi. "Voiko
tällaisena yönä mielestäsi maata?"
Ja kuulkaapa nyt, mitä tuo Kristian-kapteeni hänelle sanoo!
Jättiläisellä on ollut aavistuksensa, hän on tuuminut, että pappi
nyt tulee ryyppyaraksi. Nyt hän ei saa rauhaa enää kuunaan,
Kristian-kapteeni ajatteli, sillä nuo Karlstadin asessorit, jotka
täällä jo kerran kävivät, saattavat tulla uudestaan ja viedä häneltä
kauhtanan, jos hän juo vielä.
Mutta nyt on Kristian-kapteeni kouraissut roimalla kädellään tuota
työnretosta, hän on pitänyt huolen siitä, etteivät asessorit tule
ikänään toiste, eivät papit eivätkä piispat. Tästä lähin saavat pappi
ja hänen ystävänsä naukkia niin paljon kuin haluavat pappilassaan.
Kuulkaas, minkä sankarityön hän on tehnyt, hän, Kristian Bergh, vahva
kapteeni!
Kun piispa ja nuo kaksi asessoria olivat nousseet kuomeihinsa ja ovi
oli visusti, hyvin visusti suljettu, silloin hän oli kavunnut
kuskipukille ja kyydinnyt heitä peninkulman, pari, valoisana kesäyönä.
Ja silloin oli Kristian Bergh näyttänyt heille, miten irrallaan henki
on vaivaisessa ihmisruumiissa. Hän oli päästänyt hurjinta neliä. Siitä
saivat kun eivät sallineet rehellisen miehen ottaa edes pientä pöhnää.
Arveletteko hänen kuskanneen heitä tietä myöten, luuletteko hänen
säilytelleen heitä töytäyksiltä? Hän ajoi yli ojien ja kantoisten
ahojen, hän lasketteli päistikkaa laukkaa alas mäet, hän lennätti
pitkin rantaa niin että vesi räiskyi pyörissä, hän oli vähällä juuttua
nevoihin, ja kaljuja vuorten kallioita mentiin alas niin että hevoset
laskivat jalat suorana luikua. Ja mentäessä istuivat piispa ja
asessorit kalpein kasvoin nahkaverhojen takana ja mutisivat rukouksia.
Mokomassa menossa he eivät olleet ikänään olleet.
Ja kuvitelkaapa, miltä he näyttivät saapuessaan Rissäterin majataloon,
elävinä mutta pudistettuina kuin haulit nahkamassissa!
"Mitä tämä merkitsee, kapteeni Kristian?" sanoi piispa, kun kapteeni
avasi kyydittäville vaununoven.
"Se merkitsee sitä, että piispa miettiköön vasta kertaalleen ennen kuin
tulee tarkastusmatkalle Gösta Berlingin pitäjään", sanoi Kristian
kapteeni, ja ne sanat hän oli miettinyt jo edeltäkäsin valmiiksi, ettei
hän ajan tullen hölmistyisi.
"No viekin Gösta Berlingille terveiset", sanoi piispa, "että hänen
luokseen en tule kuunaan minä eikä mikään muukaan piispa."
Kas: tuota sankarityötä kertoi nyt vahva Kristian-kapteeni
papille seisten hänen avonaisen ikkunansa takana kesäyönä. Sillä
Kristian-kapteeni oli parhaiksi ennättänyt viedä hevoset majataloon,
kun jo tuli kertomaan uutisiaan papille.
"Nyt saat olla rauhassa, pappi ja velihopea", hän sanoi.
Oi, Kristian-kapteeni, kalpein kasvoin istuivat asessorit nahkaverhojen
takana, mutta papin kasvot, hänen istuessaan siinä ikkunassa,
näyttivät valoisassa kesäyössä hirveän paljon kalpeammilta. Oi,
Kristian-kapteeni!
Ihanpa pappi kohotti jo kätensä kohdistaakseen hirveän iskun
jättiläisen karkeaan, tuhmaan naamaan, mutta hillitsi sitten itsensä.
Hän vetäisi ikkunan rämähtäen kiinni ja pysähtyi keskelle permantoa
heristäen nyrkkiään korkeutta kohti.
Hän jonka pään päällä innoituksen tulikieli oli liekehtinyt, hän joka
oli saanut julistaa Jumalan kunniaa, hän ajatteli nyt, että Jumala oli
hänen kustannuksellaan ilvehtinyt.
Eikö piispa nyt arvele, että pappi oli lähettänyt Kristian-kapteenin?
Eikö hän arvele, että pappi oli teeskennellyt ja valehdellut kaiken
päivää? Nyt piispa ryhtyy tutkimaan häntä toden teolla, nyt hän hänet
erottaa ja panee viralta.
Aamun tullessa oli pappi häipynyt pappilasta. Hän ei välittänyt jäädä
itseään puolustamaan. Jumala oli ilvehtinyt hänen kustannuksellaan.
Jumala ei tahtonut häntä auttaa. Hän tiesi että hänet pantaisiin
viralta. Jumala niin tahtoi. Parasta oli, että hän menee jo omia
aikojaan.
Näin tapahtui 1820-luvun alussa eräässä läntisen Vermlannin
syrjäpitäjässä.
Se oli ensimmäinen onnettomuus, joka Gösta Berlingiä kohtasi; se ei
ollut viimeinen.
Sillä vaikeaa on sellaisten orhien olo, jotka eivät kärsi kannuksia
eivätkä ruoskaa. Joka tuskan tullen, mikä heitä kohtaa, he pikastuvat
ja kiitävät harhateille, ammottavia kuiluja kohti. Heti kun tie muuttuu
kiviseksi ja retki raskaaksi, he eivät tiedä muuta neuvoa kuin kumota
kuormansa ja porhaltaa vauhkoina matkaansa.
KERJÄLÄINEN
Kylmänä joulukuun päivänä asteli kerjäläinen ylös Brobyn mäkiä. Hänen
vaatteensa olivat kurjan kurjia rääsyjä, ja hänen kenkänsä olivat niin
kuluneet, että kylmä lumi kasteli hänen jalkansa.
Löven on Vermlannissa sijaitseva pitkä, kapea järvi, jota parissa
kohden kurovat vielä kaidemmaksi pitkät, kapeat salmet. Se ulottuu
pohjoisessa suomalaismetsiin, etelässä Venerniin. Useita pitäjiä
leviää sen rannoilla, mutta Bron pitäjä on suurin ja rikkain. Se valtaa
hyvän osan järven rantoja sekä itä- että länsipuolella, mutta
länsipuolella ovat suurimmat talot, herraskartanot sellaiset kuin Ekeby
ja Björne, maankuulut rikkaudestaan ja kauneudestaan, sekä Brobyn suuri
kylä, jossa on majatalo, käräjähuone, nimismiehen virkatalo, pappila ja
markkinapaikka.
Broby on jyrkällä mäenrinteellä. Kerjäläinen oli ehtinyt majatalon ohi,
joka on mäen juurella, ja ponnisteli pappilaa kohti, joka on aivan mäen
laella.
Hänen edellään kulki ylämäkeä pieni tyttö vetäen kelkkaa, jonka
kuormana oli jauhosäkki. Kerjäläinen saavutti tytön ja alkoi puhella
hänen kanssaan.
"Niin pieni hevonen ja niin iso kuorma", hän sanoi.
Lapsi kääntyi ja katsoi häneen. Se oli noin kaksitoistavuotias
pahainen, jolla oli tähystelevät, terävät silmät ja supukkasuu.
"Jumala suokoon, että hevonen olisi pienempi ja kuorma isompi, niin
sitä riittäisi pitemmältä", tyttö vastasi.
"Omaa rehuako sinä sitten vedät kotiin?"
"Herra paratkoon, niinpä kyllä. Itse saan hankkia ruokani niin pieni
kuin olenkin."
Kerjäläinen tarttui kelkankaplaaseen työntääkseen apuna.
Tyttö kääntyi ja katsoi häneen.
"Älä luulekaan, että saat mitään siitä hommasta", hän sanoi.
Kerjäläinen rupesi nauramaan.
"Sinä taidatkin olla Brobyn papin tytär, vai?"
"Olen kuin olenkin. Monella on köyhempi isä, pahempaa ei kellään. Se on
silkkaa totta, vaikka häpeä, että hänen oman lapsensa täytyy sanoa
niin."
"Hän taitaa olla ahne ja ilkeä, isäsi?"
"Ahne hän on ja ilkeä, mutta hänen tyttärestään taitaa tulla vielä
pahempi, jos saa elää, sanovat."
"Mielestäni ovat oikeassa, kuules. Hupaisaa olisi tietää, mistä sinä
olet tämän jauhosäkinkin siepannut."
"Eipä haitanne, jos tuon sinulle sanonenkin. Otin jyvät tänä aamuna
isän eloaitasta, ja nyt kävin myllyllä."
"Eikö hän huomaa sinua, kun tulet kotiin säkki kelkassa?"
"Oletpa tainnut lähteä sällinopista liian aikaisin. Isä on poissa
pitäjällä, näetkös!"
"Kuka ajanee tuolla perässämme. Kuulen kuinka jalas vinkuu.
Ajattelepas, jos se on isäsi."
Tyttö kuunteli ja tähysteli, sitten hän alkoi itkeä ja huutaa.
"Se on isä", hän nyyhki. "Hän tappaa minut. Hän tappaa minut."
"Niin, nyt ovat hyvät neuvot kalliit, ja nopsat neuvot paremmat hopeaa
ja kultaa", sanoi kerjäläinen.
"Kuule", sanoi lapsi, "sinä voit auttaa minua. Ota nuora ja vedä
kelkkaa, niin isä luulee, että se on sinun."
"Mitä minä sitten teen?" kysyi kerjäläinen ja asetti nuoran olkansa
ympärille.
"Vie mihin mielesi tekee nyt aluksi, mutta tuo sitten pappilaan, kun
tulee pimeä. Minä kyllä pidän sinua silmällä. Tulet ja tuot säkin ja
kelkan, ymmärrätkö."
"Pitänee koettaa."
"Jumala armahtakoon sinua, jos et tule", huusi tyttö ja juoksi pois
ehtiäkseen ennen isää kotiin.
Kerjäläinen käänsi kelkan raskain mielin takaisin alamäkeen ja työnsi
sitä majatalon pihaan.
Hän, raukka, oli siinä unelmoinut, kävellessään lumessa melkein paljain
jaloin; hän oli kävellessään ajatellut noita suuria metsiä Lövenin
pohjoispuolella, suuria suomalaismetsiä.
Täällä alamaassa, Bron pitäjässä, jossa hän nyt kulki salmen rannalla,
joka on Ylä- ja Ala-Lövenin välillä, näissä rikkauden ja riemun
kuuluissa seuduissa, missä herraskartano on herraskartanon vieressä,
tehdas tehtaan kyljessä, täällä oli jokainen tie hänelle liian raskas,
joka huone liian ahdas, joka vuode liian kova. Täällä hän katkerasti
kaipasi suurten, ikuisten metsien rauhaa.
Täällä hän kuuli varstain paukkavan joka luuvassa, ikäänkuin puitavasta
ei koskaan tulisi loppua. Hirsikuormia ja hiilihäkkejä tuli lakkaamatta
tyhjentymättömistä metsistä. Päättömät malmikuormien jonot vierivät
tien syvissä raiteissa, joita satalukuiset edeltäjät olivat uurtaneet.
Täällä hän näki rekien, täynnä ajajia, kiitävän kartanosta kartanoon,
ja hänestä näytti ilo istuvan ohjaksissa ja kauneus ja rakkaus seisovan
kannoilla. Ah, kuinka hän, raukka, kävellessään ikävöi ylämaahan
suurten, ikuisten metsien rauhaan!
Siellä kaukana, jossa puut kohoavat suorina ja pilarimaisina tasaiselta
maankamaralta, jossa lumi lepää raskaina kerroksina liikkumattomilla
oksilla, jossa tuuli on voimaton ja vain hiljaa leikkii latvain
havuissa, siellä halasi hän vaeltaa, aina edemmäksi ja edemmäksi
metsien syvyyteen, kunnes kerran hänen voimansa pettäisivät ja hän
kaatuisi suurten puiden alle, kuollen nälkään ja viluun.
Hän ikävöi tuota suurta, humisevaa hautaa Lövenin pohjoispuolella,
jossa katoavaisuuden voimat kukistaisivat hänet, jossa vihdoinkin
nälkä, pakkanen, väsymys ja viina jaksaisivat tuhota tämän
ruumisraukan, joka voi kestää kaikkea.
Hän oli tullut majataloon ja aikoi siellä odottaa iltaa. Hän meni
kapakkatupaan ja istui tylsän levollisena penkille ovensuuhun,
unelmoiden ikuisista metsistä.
Majatalon muori armahti häntä ja antoi hänelle viinaryypyn. Antoipa hän
kaksikin, kun toinen niin hartaasti pyysi.
Mutta enempää hän ei tahtonut ilmaiseksi antaa, ja kerjäläinen joutui
aivan epätoivoon. Hänen täytyi saada enemmän tätä voimakasta, suloista
paloviinaa. Hänen täytyi vielä kerran tuntea sydämensä tanssivan
ruumiissa ja ajatusten leimuavan juopuneina. Oi, tätä suloista viinan
viljaa. Kesän aurinko, kesän linnunlaulu, kesän tuoksu ja kauneus
läikkyivät ja virtasivat sen valkeissa laineissa. Vielä kerran, ennen
kuin hän katoaa yöhön ja pimeään, hän tahtoo juoda aurinkoa ja onnea.
Niinpä hän vaihtoi ensin jauhot, sitten jauhopussin ja viimein
kelkankin viinaan. Siitä hän sai hyvän humalan ja nukkui suuren osan
iltapäivää kapakan penkillä.
Herättyään hän käsitti, että hänellä oli nyt enää vain yksi tehtävä
jäljellä. Koska tämä kurja ruumis oli anastanut kaiken vallan hänen
sielultaan, koska hän oli saattanut juoda mitä lapsi oli hänen
haltuunsa uskonut, koska hän oli kaiken maan häpeä, täytyi hänen
vapauttaa sielunsa niin suuresta viheliäisyyden kuormasta. Hänen täytyi
antaa sille vapaus, antaa sen mennä Jumalan luo.
Hän makasi kapakan penkillä ja tuomitsi itseään: Gösta Berling,
virkaheitto pappi, syytetty nälkää kärsivän lapsen jauhojen juomisesta,
tuomitaan kuolemaan. Mihin kuolemaan? Kinoskuolemaan.
Hän otti hattunsa ja hoiperteli ulos. Hän ei ollut aivan valveilla eikä
aivan selvä. Hän itki säälistä itseään kohtaan, ajatellessaan pahoin
tahrattua sieluraukkaansa, joka hänen oli vapautettava.
Hän ei mennyt kauaksi eikä poikennut tieltä. Aivan tien vieressä oli
korkea kinos, mihin hän heittäytyi kuolemaan. Hän ummisti silmänsä ja
koetti nukkua.
Ei voi arvata, miten kauan hän siinä nukkui; mutta hänessä oli henki
vielä, kun Brobyn papin tyttö juoksi tietä pitkin lyhty kädessä ja
löysi hänet kinoksesta tiepuolesta. Tyttö oli seisoskellut ja odottanut
häntä tuntimäärin; nyt hän oli juoksennellut pitkin Brobyn mäkiä
etsimässä häntä.
Hän tunsi heti kerjäläisen, ja sitten hän alkoi pudistella häntä ja
huutaa kaikin voimin saadakseen hänet hereille.
Hänen täytyi saada tietää, mihin mies oli hukannut hänen jauhosäkkinsä.
Hänen täytyi saada hänet henkiin edes siksi aikaa, että hän voi
selittää, mihin hänen kelkkansa ja jauhosäkkinsä olivat joutuneet.
Isäukko pieksisi hänet hengiltä, jos tyttö oli heittänyt hänen
kelkkansa hulttion jäljille. Hän puri kerjäläisen sormea ja kynsi hänen
kasvojaan ja samalla hän kirkui kuin hengen hädässä.
Silloin tuli joku ajaja maantiellä.
"Kuka turkanen se huutaa?" kysyi tuima ääni.
"Minun pitää saada tietää, mihin tuo mies on pannut minun jauhosäkkini
ja kelkkani", nyyhkytti lapsi ja hakata jyskytti nyrkeillään
kerjäläisen rintaa.
"Paleltunuttako sinä kynsit sillä lailla? Nousetko, villikissa!"
Ajaja oli suuri ja roteva nainen. Hän nousi reestä ja tuli kinoksen
luo. Lasta hän otti niskasta ja työnsi tielle. Sitten hän kumartui,
työnsi kätensä kerjäläisen alle ja nosti hänet maasta. Ja niin hän
kantoi hänet rekeen ja sijoitti siihen.
"Tule mukaan majataloon, villikissa", huusi hän papin tyttärelle, "niin
saadaan kuulla, mitä sinä tiedät tästä asiasta."
* * * * *
Tunnin päästä istui kerjäläinen majatalon parhaassa huoneessa
ovensuussa, ja hänen edessään seisoi se muhkea rouva, joka oli
pelastanut hänet kinoksesta.
Sellaisena kuin Gösta Berling nyt näki hänet: kotimatkalla hiilen
vedosta metsästä, kädet noessa ja savipiippu suussa, lyhyt,
päällyksetön lammasnahkaturkki ja juovikas kotikutoinen villahame yllä,
pikisaumasaappaat jalassa ja tuppipuukko povella; sellaisena kuin hän
nyt näki hänen harmaat hiuksensa, jotka olivat yksinkertaisesti suitut,
ja hänen vanhat, kauniit kasvonsa, sellaiseksi oli hän kuullut häntä
kuvattavan tuhansia kertoja, ja hän huomasi joutuneensa tekemisiin
kuuluisan Ekebyn majurinrouvan kanssa.
Hän oli mahtavin nainen koko Vermlannissa, seitsemän rautatehtaan
valtiatar, tottunut näkemään ja saamaan muut tottelemaan; ja
kerjäläinen oli vain henkipatto mies raukka, rutiköyhä, ja hän tiesi
että joka tie oli hänelle liian raskas, joka huone liian ahdas. Hänen
ruumiinsa vapisi kauhusta, kun majurinrouvan katse viipyi hänessä.
Rouva seisoi ääneti ja katseli tuota ihmiskurjuutta, punaisia ja
pöhöttyneitä käsiä, lopen laihtunutta ruumista ja ihanaa päätä, joka
yhä rappiotilassaankin ja huonossa hoidossaan säteili hurjaa kauneutta.
"Taitaa olla Gösta Berling, se hullu pappi?" kysäisi rouva.
Kerjäläinen ei liikahtanut.
"Minä olen Ekebyn majurinrouva, minä."
Kerjäläisen ruumista värisytti. Hän pani kätensä ristiin ja kohotti
silmänsä kaipaavasti. Mitä rouva aikoi hänelle tehdä? Pakottaisiko hän
hänet elämään? Gösta Berling vapisi hänen voimaansa. Ja hän oli jo
ollut saavuttamaisillaan ikuisten metsien rauhan!
Majurinrouva alkoi taistelun sanomalla hänelle, että Brobyn papin tytär
oli saanut kelkkansa ja jauhosäkkinsä takaisin ja että hänellä,
majurinrouvalla, oli Göstalle, niinkuin monelle muullekin kodittomalle
raukalle, turvapaikka Ekebyn kavaljeerirakennuksessa. Hän tarjosi
papille elämän ilossa ja riemussa, mutta toinen vastasi, että hänen oli
kuoltava.
Silloin löi majurinrouva nyrkkinsä pöytään ja puhui kursailematta
suunsa puhtaaksi.
"Vai niin, hän tahtoo kuolla, vai hän tahtoo. Minä en sitä suuresti
ihmettelisikään, jos sattuisi olemaan niin että hän edes nyt eläisi.
Miehellä on moinen luurankoruumis ja moiset voimattomat jäsenet ja
tuollaiset himmeät silmät, ja hän vielä kuvittelee, että hänessä on
muka jotakin surmaamista. Luuleeko hän, että täytyy, ollakseen kuollut,
välttämättä maata kylmänä ja kankeana naulatun arkunkannen alla?
Luuleeko hän, etten minä näe kuinka kuollut hän on, tämä Gösta Berling?
"Minä näen että hänellä on pääkallo päänä, ja minusta näyttää kuin
kömpisivät madot esiin hänen silmäkuopistaan. Eikö hän itse tunne, että
hänellä on suu täynnä multaa? Eikö hän kuule, miten nikamat kalisevat,
kun hän liikkuu?
"Hän on hukuttautunut viinaan, tämä Gösta Berling, ja kuollut hän on.
"Kun hän nyt kulkee, niin hänessä liikkuvat vain luurangon nikamat, ja
hän ei sallisi niidenkään elää, jos sitä voi sanoa elämäksi. Tuntuu
kuin hän kadehtisi kuolleiden tanssia haudoilla tähtiöinä.
"Häpeääkö hän sitä, että hänet on erotettu virasta, koska hän nyt
tahtoo kuolla? Kunniakkaampaa olisi, että hän käyttäisi lahjojaan ja
tekisi jotakin hyödyllistä Jumalan kauniissa maailmassa; niin minä
sanoisin hänelle. Miksi hän ei tullut heti minun luokseni, niin olisin
pannut hänen asiansa hyvälle tolalle. Niin, nyt hän odottaa kai
itselleen aikamoista kunniaa siitä, että hänet kääritään lakanoihin ja
lasketaan sahajauhoihin ja sanotaan, että hän on kaunis ruumis."
Kerjäläinen istui tyynenä, melkeinpä hymyillen majurinrouvan jyristessä
vihaisia sanojaan. Ei mitään hätää, riemuitsi hän, ei mitään hätää.
Ikuiset metsät odottavat sinua, eikä tuolla naisella ole valtaa kääntää
sinun sieluasi pois sieltä.
Mutta majurinrouva vaikeni ja käveli pari kertaa edestakaisin
huoneessa; sitten hän istuutui takan ääreen, nosti jalkansa
pankkokivelle ja nojasi kyynärpäänsä polviin.
"Tuhannen turkasta", hän sanoi ja myhäili itsekseen. "Se on paljon
todempaa, se mitä sanoin, kuin itse huomaankaan. Eikö Gösta Berling
luule, että useimmat tässä maailmassa ovat kuolleita tai
puolikuolleita? Luuleeko hän että minä elän? Enpä vain! En sitten
lähimainkaan!
"Niin, katsokoon hän vain nyt minua! Minä olen Ekebyn majurinrouva ja
olenpa Vermlannin mahtavin rouva. Jos minä viittaan sormellani, niin
juoksee maaherra, jos minä viittaan kahdella, juoksee piispa, ja jos
minä viittaan kolmella, niin tanssivat tuomiokapituli ja neuvosmiehet
ja kaikki Vermlannin tehtaanpatruunat polskaa Karlstadin torilla. Tuhat
turkasta, poikaseni, sen minä sanon hänelle, etten minä ole muuta kuin
vaatteissa kulkeva ruumis. Jumala tietää kuinka vähän henkeä minussa
on."
Kerjäläinen taivutti selkäänsä ja kuunteli jännittyneenä. Vanha
majurinrouva istui nyykytellen tulen loimossa. Hän ei puhuessaan
katsonut Gösta Berlingiin.
"Eikö hän luule", jatkoi hän, "että jos minä olisin elävä ihminen ja
näkisin hänen istuvan siinä, viheliäisenä ja itsemurhamietteissä, eikö
hän luule, että minä ottaisin ne hänestä yhdessä hengenvedossa? Silloin
minulla olisi kyyneleitä ja rukouksia, jotka kääntäisivät hänen
mielensä nurinnarin, ja minä pelastaisin hänen sielunsa, mutta nyt minä
olen kuollut.
"Onko hän kuullut, että minä kerran olin tuo kaunis Margareta Celsing?
Se ei ollut eilen, mutta yhä voin itkeskellä vanhat silmäni punaisiksi
hänen tähtensä. Miksi täytyy Margareta Celsingin olla kuollut ja miksi
elää Margareta Samzelius, miksi pitää Ekebyn majurinrouvan elää, sano
sinä, Gösta Berling.
"Tietääkö hän millainen Margareta Celsing oli? Hän oli norja ja hento
ja ujo ja viaton, niin, Gösta Berling. Hän oli sellainen jonka haudalla
enkelit itkevät.
"Hän ei tiennyt mitään pahasta, kukaan ei ollut tuottanut hänelle
surua, hän oli hyvä kaikille. Ja kaunis hän oli, oikein kaunis.
"Olipa siihen aikoihin pulska mies, hänen nimensä oli Altringer. Herra
ties, miten hän osui matkaamaan ylhäälle Älfdalin erämaihin, jossa
Margaretan vanhemmilla oli tehdas. Hänet näki Margareta Celsing: hän
oli kaunis, mainio mies, ja hän rakasti Margaretaa.
"Mutta mies oli köyhä, ja he päättivät odottaa toisiaan kuusi vuotta,
niinkuin laulussa lauletaan.
"Kun kolme vuotta oli kulunut, sai Margareta toisen kosijan. Mies oli
ruma ja paha, mutta tytön vanhemmat luulivat häntä rikkaaksi, ja he
pakottivat Margareta Celsingin hyvällä ja pahalla, lyönneillä ja
kovilla sanoilla ottamaan hänet miehekseen. Katso, sinä päivänä kuoli
Margareta Celsing.
"Senjälkeen ei ollut enää Margareta Celsingiä, ainoastaan majurinrouva
Samzelius, eikä hän ollut hyvä, ei ujo, hän uskoi paljon pahaa eikä
liioin piitannut hyvästä.
"Sinä tiedät kyllä mitä sitten tapahtui. Me asuimme Sjössä, täällä
Lövenin rannalla, majuri ja minä. Mutta hän ei ollut rikas, kuten oli
huhuttu. Minä olin usein kovilla päivillä.
"Silloin tuli Altringer takaisin, ja nyt hän oli rikas. Hänestä tuli
Ekebyn isäntä, hovin joka on Sjön rajanaapuri, hänestä tuli kuuden muun
rautatehtaan omistaja Lövenin ympäristössä. Hän oli toimekas, pystyvä:
jalo mies hän oli.
"Hän auttoi meitä köyhyydessämme: me ajelimme hänen vaunuissaan, hän
lähetti ruokaa meidän keittiöömme, viiniä kellariimme. Hän täytti minun
elämäni kemuilla ja huveilla. Majuri lähti sotaan, mutta mitä me
huolimme siitä! Jonakin päivänä vierailin minä Ekebyssä, toisena ajoi
hän Sjöhön. Oli kuin huvien katrilli olisi kiertänyt Lövenin rantaa.
"Mutta pahat kielet puhuivat Altringerista ja minusta. Jos Margareta
Celsing silloin olisi elänyt, hän olisi sitä suuresti surrut, mutta
minä en välittänyt siitä mitään. Kuitenkaan en vielä ymmärtänyt, että
olin tunnoton siksi että olin kuollut.
"Niin ehti puhe meistä isäni ja äitini korviin, sinne missä he
puuhailivat Älfdalin metsissä hiilihaudoillaan. Mummo ei pitkään
vitkastellut; hän matkusti tänne puhellakseen minun kanssani.
"Eräänä päivänä, kun majuri oli poissa ja minä istuin juhlapöydässä
Altringerin ja monien muiden kanssa, saapui hän. Näin hänen astuvan
saliin, mutta sydämeni ei voinut tuntea, että hän oli minun äitini,
Gösta Berling. Tervehdin häntä kuin vierasta ja pyysin häntä istumaan
pöytääni aterioimaan.
"Hän tahtoi puhua minulle, ikäänkuin minä olisin ollut hänen
tyttärensä, mutta minä sanoin hänelle, että hän erehtyy, minun
vanhempani olivat kuolleet, he olivat kumpikin kuolleet minun
hääpäivänäni.
"Silloin hän suostui leikkiin. Seitsenkymmenvuotias hän oli,
kaksikymmentä peninkulmaa hän oli ajanut kolmeen päivään. Nyt hän
istuutui kursailematta päivällispöytään ja otti ruokaa; hän oli
kerrassaan voimallinen ihminen.
"Hän sanoi että oli surullista, kun minulle oli tullut sellainen
vahinko juuri sinä päivänä.
"'Surullisempaa oli', sanoin minä, 'etteivät vanhempani kuolleet päivää
aikaisemmin, niin häistä ei olisi tullut mitään.'
"'Eikö siis armollinen majurinrouva ole avioliittoonsa tyytyväinen?'
kysyi hän silloin.
"'Kyllä', sanoin, 'nyt minä olen tyytyväinen. Olen aina tyytyväinen ja
noudatan rakkaiden vanhempieni tahtoa.'
"Hän kysyi, oliko sekin minun vanhempieni tahto, että minun piti
kukkuroida itseni ja heidät häpeällä ja hylkiä miestäni? Vähän kunniaa
tuotin vanhemmilleni ruvetessani joka pilkkakirveen veisteltäväksi.
"'Mitä kylvää sitä niittää', vastasin minä hänelle. 'Ja muuten pitäisi
vieraan ymmärtää, etten minä aio kenenkään sallia herjata omain
vanhempieni tytärtä.'
"Me söimme, me kaksi. Miehet ympärillä vaikenivat eivätkä voineet
kohottaa veistä eivätkä haarukkaa.
"Mummo jäi vuorokaudeksi levähtämään, sitten hän matkusti.
"Mutta sen aikaa kuin näin hänet en jaksanut käsittää, että hän oli
minun äitini. Tiesin vain, että minun äitini oli kuollut.
"Kun hän teki lähtöä, Gösta Berling, ja minä seisoin hänen vieressään
portailla ja vaunut oli ajettu esiin, hän sanoi minulle:
"'Vuorokauden olin minä täällä etkä sinä tervehtinyt minua äitinäsi.
Kolkkoja teitä minä ajoin tänne, kaksikymmentä peninkulmaa kolmeen
päivään. Ja minun ruumiini vapisee sinun häpeästäsi, niinkuin se olisi
vitsoilla piesty. Kiellettäköön sinut, niinkuin minut kielsit,
hyljättäköön sinut, niinkuin minut on hyljätty! Maantie olkoon kotisi,
olkikupo sänkysi, hiilihauta lietesi! Häpeä ja häväistys olkoon
palkkasi, lyökööt muut sinua niinkuin minä sinua lyön!'
"Ja hän löi minua kovasti poskelle.
"Mutta minä otin hänet syliini, kannoin portaita alas ja nostin
vaunuihin.
"'Kuka sinä olet minua kiroamaan?' kysyin minä, 'kuka sinä olet minua
lyömään? Sellaista minä en kärsi kenenkään taholta.'
"Ja minä annoin hänelle takaisin korvapuustin.
"Vaunut lähtivät samassa, mutta silloin, sillä hetkellä, Gösta Berling,
minä tiesin, että Margareta Celsing oli kuollut.
"Hän oli ollut hyvä ja viaton; hän ei tuntenut mitään pahaa. Enkelit
olisivat itkeneet hänen haudallaan. Jos hän olisi elänyt, hän ei olisi
lyönyt äitiään."
Ovensuussa istuva kerjäläinen oli kuunnellut, ja sanat olivat hetkeksi
hälventäneet ikimetsien houkuttelevan huminan. Katso, katso tuota
mahtavaa rouvaa, hän alentui hänen vertaisekseen synnissä, hänen
sisarekseen kadotuksessa, antaakseen hänelle elämän rohkeutta. Siten
piti hänen oppia tietämään, että oli suruja ja syitä muidenkin pään
päällä kuin hänen. Hän nousi ja meni majurinrouvan luo.
"Tahtooko Gösta Berling nyt elää?" tämä kysyi äänellä joka murtui
itkuun; "minkä tähden hän kuolisi? Hänestä olisi kai voinut tulla hyvä
pappi, mutta kuunaan ei se Gösta Berling, jonka hän hukutti viinaan,
ollut niin huikaisevan viaton ja puhdas kuin se Margareta Celsing,
jonka minä tukehdutin vihaan. Tahtooko hän elää?"
Gösta lankesi polvilleen rouvan eteen.
"Antakaa anteeksi", sanoi hän, "en voi."
"Minä olen vanha nainen, monien surujen karkaisema", vastasi
majurinrouva, "ja istun täällä ja saatan itseni alttiiksi
kerjäläiselle, jonka löysin puolipaleltuneena kinoksesta tiepuolesta.
Se on parhaiksi minulle. Menköön hän ja tehköön itsemurhan, niin hän ei
ainakaan voi kertoa kellekään minun hulluudestani."
"Majurinrouva, en ole mikään itsemurhaaja, olen henkipatto. Älkää tehkö
taisteluani liian vaikeaksi! Minulla ei ole oikeutta elää. Ruumiini on
anastanut isännyyden sielultani, sentähden minun täytyy päästää sielu
vapaaksi, antaa sen mennä Jumalan luo."
"Vai niin, hän luulee siis sinne joutuvansa?"
"Hyvästi, majurinrouva, ja kiitoksia!"
"Hyvästi, Gösta Berling."
Kerjäläinen nousi ja meni allapäin ja laahustaen ovea kohti. Tämä
nainen teki hänen tiensä suuriin metsiin liian raskaaksi.
Ovelle päästyään hänen täytyi katsahtaa taakseen. Silloin hän kohtasi
majurinrouvan silmäyksen, tämän istuessa hiljaa ja katsellessa
poistuvaa. Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista kasvojen muutosta, ja
hän jäi seisomaan ja tuijottamaan rouvaan. Tuo joka oli äsken ollut
vihainen ja uhkaava oli nyt hiljaisen kirkastunut, ja hänen
silmistään loisti armahtava, säälivä rakkaus. Jokin Göstassa, hänen
vauhkoutuneessa sydämessään, murtui tuosta silmäyksestä; hän nojasi
otsansa ovenpieleen, väänsi kätensä päänsä päälle ja itki
pakahtuakseen.
Majurinrouva nakkasi savipiipun lieteen ja tuli Göstan luo. Hänen
liikkeensä olivat pehmoiset kuin äidin.
"No niin, poikaseni!"
Ja hän sai hänet alas viereensä ovensuupenkille, niin että hän itki pää
rouvan polvea vasten.
"Aiotko yhä kuolla?"
Silloin tahtoi Gösta kavahtaa pystyyn. Rouvan täytyi väkisin pidättää
häntä.
"Nyt minä sanon, että tehköön Gösta Berling niinkuin tahtoo. Mutta sen
minä lupaan, että jos hän tahtoo elää, otan Brobyn papin tyttären
hoitooni ja teen hänestä ihmisen, joten hän saa kiittää Jumalaansa
siitä, että Gösta Berling varasti häneltä jauhot. No, tahtooko hän?"
Kerjäläinen kohotti päätään ja katsoi majurinrouvaa suoraan silmiin.
"Onko se totta?"
"Ihan totta, Gösta Berling."
Silloin väänteli Gösta Berling tuskasta käsiään. Hän näki edessään
tähystelevät silmät, yhteen puristuneet huulet ja kovin laihat pikku
kädet. Niin tuo pikku olento saisi suojaa ja hoitoa, ja alennuksen
merkki häviäisi hänen ruumiistaan, pahuus hänen sielustaan, Nyt
sulkeutui häneltä tie ikuisiin metsiin.
"En tapa itseäni niin kauan kuin hän on majurinrouvan hoidossa", hän
sanoi. "Tiesin kyllä, että te, majurinrouva, pakottaisitte minut
elämään. Tunsin heti että olitte minua väkevämpi."
"Gösta Berling", sanoi rouva juhlallisesti, "minä olen taistellut
sinusta kuin itsestäni. Sanoin Jumalalle: 'Jos minussa elää jotakin
Margareta Celsingistä, niin salli hänen esiintyä ja näyttäytyä, niin
ettei se mies mene ja surmaa itseään.' Ja Hän salli sen, ja sinä näit
Margaretan ja siksi sinä et voinut mennä. Ja Margareta kuiskasi
minulle, että tuon lapsiraukan tähden sinä varmaan jätät kuolonaikeesi.
Ah, kyllä lennätte rohkeasti, te villit linnut, mutta meidän Herramme
tietää verkon, joka teidät vangitsee."
"Hän on suuri ja ihmeellinen Jumala", sanoi Gösta Berling. "Hän on
suonut minun pettyä ja hän on hyljännyt minut, mutta hän ei tahdo minun
kuolevan. Tapahtukoon hänen tahtonsa!"
Siitä päivin tuli Gösta Berling kavaljeeriksi Ekebyhyn. Kaksi kertaa
hän koetti päästä sieltä ja raivata itselleen uraa elääkseen omalla
työllään. Ensimmäisellä kerralla lahjoitti majurinrouva hänelle torpan
läheltä Ekebytä; hän muutti sinne ja aikoi elää työmiehenä. Se sujuikin
jonkin aikaa, mutta hän kyllästyi pian yksinäisyyteen ja jokapäiväiseen
ahertamiseen ja palasi taas kavaljeeriksi. Tapaus toistui kun hän tuli
Borgin kartanoon kreivi Henrik Dohnan kotiopettajaksi. Siellä hän
rakastui nuoreen Ebba Dohnaan, kreivin sisareen, mutta kun neito kuoli
juuri silloin kun Gösta luuli voittavansa hänet, hän ei enää
ajatellutkaan olla muuta kuin Ekebyn kavaljeeri. Hänestä tuntui, että
virasta erotetulta papilta ovat kaikki tiet parannukseen suljetut.
Ensimmäinen luku
MAISEMA
Nyt minun on kuvattava tuo pitkä järvi, viljava tasanko ja nuo siniset
vuoret, koskapa ne muodostivat sen näyttämön, jolla Gösta Berling ja
Ekebyn kavaljeerit viettivät iloista elämäänsä.
Järven lähteet ovat melkoisen kaukana pohjoisessa, ja siellä on ihana
maa järven olla. Metsä ja vuoret eivät koskaan lakkaa kokoamasta sille
vettä, virrat ja purot syöksyvät siihen kaiken vuotta. Järvellä on
hieno, valkea hiekka loikoakseen, niemiä ja saaria niitä kuvastaakseen
ja katsellakseen; Vellamolla ja vetehisellä on siellä oiva
kisakenttänsä, ja järvi laajenee nopeasti suureksi ja kauniiksi. Siellä
ylämaassa pohjoisessa se on iloinen ja ystävällinen: katsottakoon sitä
vain kesäaamuna, kun se loikoo jo virkunvalveilla utuverhonsa alla,
niin huomaa kuinka hilpeä se on! Se kujeilee ensin hetken, ryömii
sitten hiljaa, hiljaa ohuen verhon sisältä niin lumoavan kauniina, että
sitä tuskin tuntee, mutta heittää sitten yhdellä huiskauksella koko
peiton päältään ja lepää siinä alastomana ja ruusuisena ja kimmeltävänä
aamuvalaistuksessa.
Mutta järvi ei tyydy tähän leikittelevään elämään, se kuroo kupeensa
kapeaksi salmeksi, murtautuu etelässä parin hiekkakummun läpi ja etsii
uutta valtakuntaa itselleen. Sen se löytääkin, se tulee suuremmaksi ja
mahtavammaksi, sillä on nyt pohjattomat syvänteet täytettävänä ja
uuttera maisema kaunistettavana. Mutta nyt tulee vesikin tummemmaksi,
ranta vähemmän vaihtelevaksi, tuulet tuimemmiksi, koko luonto
ankarammaksi. Komea, hurmaava järvi se on. Monet ovat ne laivat ja
tukkilautat, jotka siellä kulkevat, myöhään se joutaa laskeutumaan
talvilepoon, harvoin ennen joulua. Usein se myös on rajulla tuulella,
se voi vaahdota vihasta valkoisena ja kumota purjeveneitä, mutta se voi
taas levätäkin uinailevassa rauhassa ja kuvastaa taivaita.
Mutta vielä etemmäksi maailmaan tahtoo järvi matkata, vaikka vuoret
tulevat yhä korkeammiksi ja tila käy yhä ahtaammaksi, mitä loitommaksi
etelään se etenee, jopa niin, että sen vielä kerran täytyy ryömiä
kaitana salmena hiekkarantojen välitse. Sitten se levenee kolmannen
kerran, mutta ei enää niin kauniina ja valtavana kuin äsken.
Rannat painuvat ja tulevat yksitoikkoisiksi, lempeämmät tuulet
puhaltavat, järvi menee aikaisin talvilepoon. Yhä vielä se on kaunis,
mutta se on menettänyt nuoruuden huimuutensa ja miehen voiman -- se on
vain järvi niinkuin muutkin. Kaksin käsivarsin se hapuaa tietään
Venerniin, ja kun on sen löytänyt, se suistuu vanhuuden heikkona
pystyjä jyrkänteitä alas ja laskeutuu viimeisen, pauhaavan
sankarityönsä suorittaen lepoon.
Yhtä pitkä kuin järvi on tasankokin; mutta voipa uskoa, että sen on
varsin tukala päästä kulkemaan järvien ja vuorten välitse, aina tuolta
järven pohjoispään umpilaaksosta, jossa se ensin uskaltaa levennellä,
Venernin rannalle, jossa se voittaen asettuu mukavaan lepoon. Eihän
voi ajatellakaan muuta kuin että tasanko mielellään haluaisi seurata
järven rantaa pitkin matkaa, mutta vuoret eivät anna sille rauhaa.
Vuoret ovat valtavia, harmaakivisiä, metsää kasvavia muureja,
rotkoisia, vaikeakulkuisia, runsaan sammalen ja jäkälän peittämiä;
noina entisinä aikoina siellä suorastaan vilisi metsänriistaa.
Vesiperäisen rämeen tai mustavetisen lammen voi siellä tavata keskeltä
laajoja harjuja. Siellä täällä näkee myös hiilihaudanpohjan tai
avonaisen ahon, josta hirsiä ja halkoja on otettu, taikka kaskimaan, ja
se todistaa, että nämä vuoret voivat sietää myös työtä; mutta
tavallisesti ne loikovat suruttomassa rauhassa ja tyytyvät antamaan
valojen ja varjojen leikkiä ikuista kisaansa rinteillänsä.
Ja näiden vuorien kanssa käy tasanko, joka on hurskas ja vauras ja
rakastaa työtä, alinomaista sotaa, kaikessa ystävyydessä tietysti.
"Sehän jo riittää", sanoo tasanko vuorille, "että asetatte muurinne
minun ympärillenne, se turvaa kyllä minua."
Mutta vuoret eivät ota sitä kuuleviin korviinsakaan. Ne lähettävät
pitkiä kukkulajonoja ja kaljuja ylätasankoja aina järveen asti. Ne
pystyttävät ihania näkötorneja joka niemeen ja lähtevät oikeastaan
järvenrannalta niin harvoin, että tasanko vain muutamin paikoin pääsee
pistäytymään rantaäyrään pehmoisessa hiekassa pyöriskelemässä. Mutta ei
sen auta valittaa.
"Ole sinä hyvilläsi, kun me seisomme täällä", sanovat vuoret.
"Ajattelepas joulunalusaikaa, jolloin kalmankylmät sumut vyöryvät
päivin, viikoin Lövenin ulapalta. Me teemme sinulle hyvän palveluksen
seisoessamme tässä."
Tasanko valittelee, että sillä on niin ahdas tila ja huono näköala.
"Tuhmahan sinä olet", vastaavat vuoret, "tietäisitpä vain miten täällä
tuulee, täällä rannalla. Tarvitaan, lievimmin sanoen, harmaakivinen
selkä ja kuusikkoturkki, jos mieli sellaista kestää. Ja muuten voit
iloksesi katsella meitä."
Niin, vuoria tasanko kylläkin katselee. Se tuntee hyvin kaikki ne
merkilliset valon ja varjojen vivahteet, jotka vuorilla väikkyvät. Se
tietää, kuinka vuoret puolipäivävalaistuksessa vaipuvat alas
taivaanrantaa kohti, mataloina ja heikosti vaaleansinisinä, ja
aamu- tai iltavalossa kohoavat kunnioitettavaan korkeuteen,
kirkkaansinisinä kuin keskitaivas. Joskus lankeaa valo niille niin
terävästi, että ne tulevat vihertäviksi tai mustansinisiksi, ja
jokainen yksityinen honka, jokainen tie ja rotko näkyy peninkulmien
päähän.
Tapahtuu kyllä paikka paikoin, että vuoret väistyvät hieman sivulle ja
päästävät tasangon vilkaisemaan järveä. Mutta kun se saa nähdä järven
vihoissaan, kun tämä sähisee ja sylkee kuin villikissa, tai näkee sen
kylmän savun peitossa, mikä aiheutuu siitä, että syöjätär panee olutta
ja pesee poukkuja, silloin se kohta antaa vuorille oikeuden takaisin ja
vetäytyy jälleen suojaan ahtaaseen vankilaansa.