Kragilla oli niin paljon huumoria, että hän sillä hetkellä käsitti
koomillisen tilanteen.
Mutta samanaikaisesti oli hänellä niin paljon itsehillitsemiskykyä,
ettei huutanut varkaudesta.
Tietenkään ei laukussa ollut mitään arvokasta, mutta sittenkin, olihan
se kauhea skandaali poliisimiehelle, jolla on tehtävänä vainuta
varasta, ja johon kaikki luottavat, joutua itse nokkelan varkaan
uhriksi.
Mutta kun Krag oikein asettautui tilanteeseen osottautui hän myöskin
olevansa sen herra.
Hän ei ollut milläänkään, niin, jopa Bredekin joka seisoi häntä
likinnä, ei voinut huomata hänestä, että mitään olisi tapahtunutkaan.
Hän oli erittäin tarkkana, ettei englantilainen naissalapolisi, joka
oli matkailutoimiston palveluksessa huomaisi mitään.
Nainen käyskenteli vieläkin odotussalissa arvokas laukku kädessä,
kuitenkaan onnistumatta saada sitä varastettavaksi.
Ennen kuin Krag jälleen käänsi huomionsa kohtaukseen asemasillalla,
katsoi hän ympärilleen odotussalissa.
Salapoliisi varmasti muisti, että sitten kun hän viimeiseksi oli nähnyt
laukun vieressään, ei kukaan ollut jättänyt odotussalia tavallisten
ovien kautta.
Siis täytyi olla eräs toinen salaovi, josta varas oli päässyt ulos eli
myös jonkun niistä henkilöistä, jotka nyt oleskelivat odotussalissa
täytyi olla varas.
Odotussalissa oli viisi henkilöä. Harald Brede ja naissalapoliisi
katosivat asemasillalle auttaakseen nuorta Järveniä. Ne kolme, jotka
olivat jälellä, oli eräs asemamies, eräs lihavahko rouva, joka odotti
paikallisjunaa, ja myymäläpöydän takana oleva nainen.
Krag loi katseensa pöydän taakse, mutta tietenkään ei siellä ollut
mitään laukkua.
Lihavahko rouva ei varas voinut olla, eikä myöskään asemamies.
Mutta varmuuden vuoksi odotti Krag erästä valepukuista salapoliisia, ja
kun tämä sitten tuli hänen luokseen, sanoi Krag hänelle, ettei ketään
muutamien asianhaarojen tähden saanut päästää odotussalista.
Sitten meni hän asemasillalle.
Siellä oli meteli täydessä käynnissä ja paheni se ilmi tappeluksi
tuntemattoman herran ja nuoren salapoliisi Järvenin välillä.
Tietenkin olisi kohtaus loppunut heti, jos Järven olisi paljastanut
itsensä, mutta sitäpä hän ei tehnytkään.
Herra raivostui yhä enemmän, ja enemmän, ja kun Krag astui
asemasillalle kuuli hän miehen sanovan:
"Olette vastenmielinen ihminen, te olette urkkija. En tiedä kuka
olette, enkä tahdo ensinkään tuntea teitä."
"Erehdytte", vastasi Järven rauhallisesti. Mutta toinen pui nyrkkiä
hänen kasvojaan kohden ja huusi:
"Jos uskallatte seurata minua askeleenkin verran, niin kepitän teidät
paikalla."
Veri leimusi nuoren Järvenin kasvoilla ja hän vastasi:
"En ole ensinkään seurannut teitä, ja mitä kepittämiseen tulee,
niin..."
Järven veti kätensä takintaskusta ja valmistautui toisen hyökkäykseen.
"Ettekö ole seurannut minua?" huusi tuntematon mies raivoissaan, "olen
kulkenut tässä edestakaisin kymmenen minuutin ajan, ja koko ajan olette
seuranneet minua."
"Se on ainoastaan satunnaisuus."
"Ei se ole satunnaisuutta, se on tahallista. Ja teitä tullaan
rankaisemaan tavalla, jolla brittiläinen kansalainen kelpaa
rankaisemaan."
Harald Brede oli aivan onneton tästä näytelmästä, johon kerääntyi yhä
useampia uteliaita ihmisiä. Hän ryhtyi sovitteluihin, mutta ei
onnistunut.
Tuntematon, joka siis paljastautui olevansa brittiläinen, tahtoi
ehdottomasti tapella. Ja ei Brede eikä Järven tahtoneet lopettaa tätä
piinaavaa tilaisuutta ainoalla tehokkaalla tavalla, joka oli heille
tarjolla -- paljastautua olevansa poliisimiehiä.
Mitä Kragiin tulee, niin oleskeli hän takapuolella ja katseli
mellakkaa.
Krag, joka oli suuri ihmistuntija, ei tahtonut pettää itseään väärällä,
liian kiirehtivän valittavalla äänensävyllä joka esiintyi brittiläisen
äänessä.
Hän ajatteli siten, että jos brittiläisellä oli osa tässä
salaperäisessä varkaudessa ja jos mies oli niin viisas, kuin hänen
täytyi ollakin, saadakseen satumaisen rohkean varkauden onnistumaan,
niin eikö hän voisi esiintyä toisin kuin mitä hän nyt teki.
Krag muisti sitäpaitse, että samassa hetkessä jolloin hänen
matkalaukkunsa katosi odotussalissa, alkoi brittiläinen melunsa
asemasillalla.
Voitaisiinhan ajatella, että oli olemassa jonkinlainen yhteys näiden
molempien tapausten välillä.
Oliko nyt brittiläinen toimeenpannut tämän mellakan määrätyssä
hetkessä, johdattaakseen pois huomion odotussalissa tapahtuneesta
varkaudesta.
Ja sitäpaitsi -- jos mies epäili, että häntä oli vartioitu, niin eikö
hän voinut löytää parempaa keinoa, saadakseen selville olivatko
seuraajat poliisimiehiä, kuin panna toimeen kerrassaan pienen tappelun.
Nyt seisoivat molemmat tappelupukarit toistensa edessä. Järven
rauhallisena ja maltillisena, toinen raivoisana ja viittoillen.
Silmättyään sivuilleen huomasi hän kuka se hieno matkapukuinen
piippuineen oli. Ja Krag ei tehnyt yritystäkään salatakseen
yhtäpitäväisyyttään nuorelle salapoliisille.
Krag antoi hänelle merkin, jota eivät kutkaan muut kuin hän huomanneet.
Ja tämän merkin ymmärsi Järven, sillä nyt hän äkkiä teki alotteen.
Hän tiesi mitä Krag tahtoi.
Ennen pitkää tuli ihmisiä juoksujalassa katsomaan tätä tavatonta
kohtausta asemasillalla, jonka kaksi gentlemannia suorittivat.
Järven pui nyrkkiään ja sanoi:
"En siedä enempää näitä loukkauksia. Jos sanotte ainoankin
vastenmielisen sanan, niin lyön teitä paikalla."
Krag, joka katseli brittiläistä näki, että hämmästyksen varjo peitti
tämän kasvot.
Hän ei selvästikään ollut odottanut tätä äkkinäistä käännettä, mutta
hänenhän joka tapauksessa täytyi jatkaa siitä mihin oli lopettanut, ja
alkoi nyt karjumaan:
"Kurja vakooja!"
Silmänräpäyksessä iski Järven nyrkkinsä brittiläisen kasvoihin eikä
tämä viivytellyt vastata tähän kovakouraiseen kysymykseen.
Sitten seurasi iskuja toisensa jälkeen, ja tapa jolla molemmat
taistelijat käyttivät nyrkkejään, osotti, ettei kumpikaan ollut
kokematon jalossa nyrkkeilytaidossa.
Mutta nyt juoksi aseman palvelijoita esiin ja huudettiin poliisia.
Pari virkapukuista konstaapelia näyttäytyi ovessa.
Brede tuli sillä aikaa Kragin sivulle ja sai aiheen kysyä:
"Mitä teemme?"
"Vangitkaa heidät molemmat", vastasi salapoliisi.
Konstaapelit tarttuivat nyt Järveniin, joka, ollen ymmärtänyt
toivottavan, että hän jatkuvasti näyttelisi osaansa, teki nyt ankaraa
vastarintaa.
Mutta vielä ankarampaa vastarintaa teki tuntematon. Hän selitti
olevansa Britannian kansalainen, ja vaati saada puhua maansa konsulin
kanssa.
Mutta konstaapelit sanoivat, että toistaiseksi täytyi hänen tyytyä
tullessaan vangituksi suuttumusta herättävästä menettelystä. Ja jos hän
toivoi joutuvansa tuomarin eteen metelin ja uteliaiden katseiden
seuraamana, tarvitsisi hänen vain jatkaa vastarintaansa.
Siiloin tuli brittiläinen kerrassaan totiseksi.
"Näettehän, etten ole juovuksissa", sanoi hän, "Tämä herra on loukannut
minua."
Mutta Järven selitti, että häntä oli loukannut ensin brittiläinen ja
pyysi saada hänet kuulusteltavaksi ja rangaistavaksi.
Nyt osottautui miten rauhallinen brittiläinen todellisuudessa oli.
Hän koetti taivuttaa poliisikonstaapeleja jättämään vangitsemisen, ja
selitti, että hän myöhemmin ilmoittautuisi itse poliisiasemalle ja
antaisi selityksen.
Mutta konstaapelit, jotka tällä välin olivat saaneet viittauksen
Bredeltä, eivät tahtoneet kuulla sitä sillä korvalla, vaan työnsivät
molemmat juonittelijat uloskäytävään.
Järven kiisti koko ajan kovin innostuneesti vangitsemista vastaan ja
brittiläinen tarjosi takausta.
Antaakseen ehdotukselleen enemmän mahtia, heilutteli hän tuhannen
kruunun seteliä.
Mutta ei mikään näistä liikuttanut poliisia ja silloin katsoi
brittiläinen viisaimmaksi alistua kohtaloonsa.
Hän pyysi ainoastaan, että hänelle brittiläisen majesteetin alamaisena
suostuttaisiin antamaan vaunut.
Tähän suostuivat poliisit mielellään. Tällä tavalla pääsivät he
epämieluisesta kulettamisesta läpi katujen, ja niin soitettiin vaunut
paikalle.
Heti sen jälkeen istuivat Järven ja brittiläinen täysin rauhallisina
vaunuissa, mutta englantilainen näytti kaikelta muulta kuin iloiselta.
Aseman ulkopuolella huusi Brede toisen ajurin, johon hän ja
naissalapoliisi astuivat.
Krag lähestyi myöskin ja kysyi olisiko Bredellä mitään vastaan jos
hänkin ottaisi paikan vaunuissa.
Ei, siihen ei ollut Bredellä vähintäkään vastaan.
Kragin esittäessä pyyntöään kohautti neiti ihmeissään kauniita, pieniä
kulmakarvojaan; hän oli samassa tuntenut salapoliisin.
Krag hymyili.
"Meillä on ollut matkaseura useita tunteja", sanoi hän, "tunsin teidät
astuessanne junaan Frediksstadissa."
"Arvelin kyllä teissä olevan jotain tuttua", sanoi nainen, "mutta en
voinut saada selville missä olin nähnyt teidät ennen. Ettekö
huomanneet, miten minä useita kertoja salavihkaa silmäsin teihin?"
"Kyllä."
Äkkiä räjähti nainen hilpeään nauruun.
"Mitä nauratte?" kysyi Krag.
"Mutta onhan suuremmoista", sanoi hän, "lyönpä vetoa, että olemme
olleet samalla asialla."
"Niin siltä se lopultakin näyttää. Matkustin antaakseni varastaa
itseltäni."
"Ja samaa tein minäkin. Mutta minulle se ei ole onnistunut. Mutta miten
on teidän laitanne? Eihän teillä ole pakaasiakaan."
"Sitä huonommin", vastasi Krag valheellisesti -- hän voi olla myös
valheellinen, kun oli totuus salattava -- "sitä pahemmin ei ole varas
käynyt myös minunkaan luonani. Ja mitä tulee pakaasiin, niin olen
pitänyt huolen siitä, että saan sen kotiini hotellipalvelijan
kantamana. Se oli muuten vain eräs käsilaukku."
Nyt nauroi nainen taasen.
"Ja huomasin sen", sanoi nainen, "ja olin melkein kateellinen siitä,
sillä laukku näytti vielä houkuttelevammalta kuin minun."
"Hankkeemme ovat siis perinpohjaisesti epäonnistuneet. Melkeinpä
voitaisiin uskoa varkaan pelänneen vaaraa!"
"Mahdollisesti", vastasi Krag.
Hyvällä syyllä ei hän tahtonut pitemmälle jatkaa puhumistaan
käsilaukusta. Ja ei hän saanut tilaisuuttakaan siihen, sillä nyt alkoi
nainen äkkiä kysyä Bredeltä asemalla tapahtuneesta huomiota
herättäneestä kohtauksesta ja juuri tapahtuneesta vangitsemisesta.
Hän piti sitä kummallisena, että poliisi voi suostua vangitsemiseen.
Eikö se ollut ihan joutavaa? Lontoossa ei moisesta tapauksesta olisi
niin suurta melua pidetty.
"Olihan se luonnollinen tappelu!" vastasi Brede hiukan loukkaantuneena
naisen arvostelukyvyttömyydestä ja hänen heikkoudestaan vertailla
suhteita Kristianiassa ja Lontoossa.
"Oho", vastasi hän, "Sehän oli vain kahden gentlemannin välinen
käsikähmä."
"Täällä meillä katselemme hiukan toisin", vastasi Brede, "ja me emme
nouda mitään katsantokantaa kuntoon ja hyvinpukeutuneisuuteen nähden,
kun se koskee järjestyksen ylläpitoa yleisillä paikoilla."
Lopuksi nainen antoi perään. Mutta hänen hilpeytensä ei siitä kadonnut.
Hän hymyili lakkaamatta ja näytteli herroille kauniita ja valkeita
hampaitaan, ja kun he olivat menneet kappaleen ylös "Karl
Johanneksenkatua" sanoi hän:
"Niin, tässä tahtoisin mielelläni astua ales, hyvät herrat. Kiitos
matkasta ja kiitos seurastanne, herra Krag. Tahdotteko olla niin
ystävällinen ja ojentaa käsilaukkuni."
Hän astui vaunuista ja Krag antoi hänelle laukun:
"Olipa vaarallista, miten raskas se oli", sanoi hän.
"Se on paljon mahdollista", vastasi nainen, "sillä harmaakivi ei
tavallisesti ole niin kovin kevyttä."
"Soo, oletteko siis lastanneet laukkunne?"
"Kyllä kivillä. Tahdoin, että tuntuisi ikäänkuin siellä olisi
jalokiviä. Ja sellaisissa suhteissa, herra Krag, ymmärrätte kyllä, että
tunnen itseni hieman pettyneeksi, kun minun pitää kiskoa laukku jälleen
kotiin."
"Tietenkin, mutta minähän olen samassa tilanteessa. Suvaitsetteko, että
kannamme laukkunne kotiin, neiti?"
"Ei kiitos, hyvät herrat. Hotellini on täällä käsin. Hyvästi herrat, ja
näkemiin huomiseen. Menen parin tunnin kuluttua poliisiasemalle
katsomaan miten siellä jaksetaan. Ja vapauttakaa siksi innokas
brittiläinen tappelija."
"Johon te näytätte suhtautuvan mielenkiinnolla", huomautti Krag
hymyillen.
"Se on silloin myös maamiehen puolesta", sanoi hän ja katosi laukku
kädessä.
Ei voitu välttää, että naisen pirteys tällä kerralla teki vaikutuksen
Kragiin.
Brede istui vaunuissa laiskasti, taaksepäin kallistuneena.
"Noo, mikä on sinun aikomuksesi?"
"Olen aivan kauhistuksissa", vastasi Krag, mutta hän sanoi sen sillä
tavalla, josta saattoi aavistaa, ettei hän ollut pohjiltaan
ensinkään kauhistuksissa. Hän puhui aivan tyynesti, melkeinpä
välinpitämättömästi.
Brede ajatteli itsekseen, ja pian hän kysyi:
"Mitä tuhat tulimmaista teemme brittiläisen kanssa?"