"Niin tulemme varkauteen numero kaksi", sanoi poliisipäällikkö, "ja se
on tapahtunut täsmälleen samalla tavalla kuin edellinenkin. Eli
oikeammin sanoen sama arvoituksellisuus on siinäkin."
"Mitä omituisinta."
"Kyllä, epäilemättä", vastasi poliisipäällikkö, "ja kun tämä uusi
varkaus ilmaantui alkoi asia herättää huomiota. Tällä kerralla tapahtui
se eräälle matkailijalle, joka menetti vähäisen matkalaukun, sisältäen
kaksituhatta kruunua norjan rahassa, sitä paitse kokonaisen joukon
arvokkaita esineitä, joten menetetty omaisuus on yli kolmetuhatta
kruunua. Tämä laukku varastettiin kymmenennen päivän iltapäivällä, siis
päivää jälkeen ensimäisestä varkaudesta, ja se tapahtui kuten sanottu
aivan samoin kuin se.
"Matkailija oli asettanut laukun luotaan vaunun käytävään, heti
ennenkuin juna pysähtyi itäradalla. Kun hän seuraavassa hetkessä aikoi
koota omaisuutensa, olikin se jo kadonnut. Voitte kuvitella hänen
hämmästyksensä. Hän nosti tietenkin heti hälinän.
"Sattui siten, että Brede oleskeli asemalla kun varkaus ilmoitettiin.
"Hän tarttui asiaan ja antoi määräyksen, ettei kukaan saanut poistua
junasta eikä asemalta. Ovet suljettiin ja vahdit asetettiin kaikkialle.
"Harald Bredellä oli keskustelu matkailijan kanssa ja sai hän kuulla
tältä, että laukku oli jokseenkin suuri, ruskeasta nahasta ja painoi se
noin viisitoista kiloa.
"Sitten asettuivat Brede ja matkailija eräälle ahtaalle uloskäytävälle
ja selittivät, että ainoastaan sen oven kautta saisivat matkustajat
mennä ulos.
"Yksitellen matkustajat kulkivat ovesta ja Brede piti tarkasti silmällä
olisiko kellään varastettua laukkua.
"Paras Krag, minun täytyy sanoa teille, että laukku oli ja pysyy poissa
Koko asema tutkittiin, mutta kaikki tuloksetta. Ja kuitenkaan ei kukaan
ollut poistunut asemalta näkymättä ja laukkua ei voitu piilottaa. Sitä
täytyi kantaa kädessä ja oli se sen lisäksi suuri taakka.
"Miten tahdotte selittää tämän? Minun järkeni vaikenee tällaisen
mysterion edessä."
Kristianialaissalapoliisi vastasi vain:
"Edelleen."
"Niin", sanoi poliisipäällikkö, samalla kun toistamiseen katsoi
papereitaan, "sitten tapahtui päivä tämän jälkeen varkaus Grand
hotellin käytävässä. Antakaahan kun katson. Niin siellä
varastettiin eräs käsilaukku, jossa säilytettiin timantteja noin
kahdeksantoistatuhannen kruunun arvosta. Laukkua kantoi eräs nuori,
rikas rouva ja se varastettiin silloin kun tämä hetkeksi pani sen pois
luotaan.
"Samana päivänä, mutta kaksi tuntia myöhemmin on meillä uusi varkaus
mannermaan junalla, päivä senjälkeen varkaus Continental hotellissa,
samana päivänä varkaus jalokiviasiamiehen luona Viktoria hotellissa ja
niin seuraa varkaus toisensa jälkeen."
"Ja pääasiallisemminko on varastettu matkailijoilta?"
"Niin, melkein yksinomaan nuorilta matkailijoilta. Voitte ymmärtää,
että ennen kaikkea matkailijatoimistot ovat tulleet kovin levottomiksi
uudistuvista varkauksista. Minulla oli ollut juuri silloin kuin tulitte
puhelinkeskustelu suurimman matkailutoimistomme kanssa.
"Minulle sanottiin, että varkaudet alkavat herättää Norjalle vähimmin
imarreltua huomiota ulkomailla ja että nyt täytyy niiden lakata, ellei
haluta, että koko matkailuliikenne tuhoutuu.
"Kun tällä toimistolla, erinäisiin seikkoihin perustuen on se usko,
että on toimimassa naisvaras, on se omaan laskuunsa ottanut
palvelukseensa erään naissalapoliisin, joka seuraa junia. Hänen on
kuitenkin onnistunut yhtä vähän kuin omien miestemmekin kohottaa tämän
hirveän salaperäisyyden huntua."
"Naissalapoliisi" huomautti Krag, jonka usko naissalapoliisin apuun ei
ollut erikoisemmin suuri, "mistä ovat he hänet saaneet?"
"Sitä en todellakaan tiedä. Hän on englantilainen. Pieni, soma ja
tarmokas nainen. Hänen kerrotaan olevan paras naispuolinen
revolverilla-ampuja koko Euroopassa."
"Soo -- ja millä matkailijatoimistolla on kunnia pitää hänet
palveluksessaan?" kysyi Krag ruveten samassa selailemaan
puhelinluetteloa.
Poliisipäällikkö mainitsi toimiston nimen ja Krag soitti sinne
puhelimella.
"Täytyyhän toki tuntea virkaveljensä", sanoi hän.
Kun hän sai puhelun matkailijatoimistoon esitti hän itsensä ja sanoi,
että hänellä olisi suuri ilo tutustua pieneen naissalapoliisiin.
"Hän ei ole täällä tällä hetkellä", sai hän vastaukseksi.
"Todellako. Missä hän sitten oleskelee?"
"Rautatieasemalla, odotetaan mannermaanjunaa ja hän tahtoo olla
paikalla siinä tapauksessa jos uusi varkaus ilmaantuisi."
"Mikä on hänen nimensä?"
"Miss Steward. Hän kuuluu Scotland Yardin naisosastoon."
"Olen kuullut hänen nimensä ennenkin", vastasi Krag, "mutta miksi on
hän tänne tullut?"
"Hän on nyt oikeastaan virkalomalla, ja seurasi sen junan mukana, jossa
tapahtui seitsemäs varkaus. Ja me otimme hänet palvelukseemme."
"Onko hän löytänyt mitään?"
"Ei vähintäkään."
Salapoliisi ilmoitti sitten, että hän itse on ottanut tiedustelujen
johdon käsiinsä, johon toimisto vastasi jotenkin kopeasti, että siinä
tapauksessahan voitaisiin edes toivoa varkaan kiinnisaamista.
"Mitä te tarkoitatte" kysyi? Krag.
"Me tarkoitamme, että se on täydellinen skandaali."
"Sitä minäkin."
"Ei käy päinsä, että varas toimii sillä tavalla joutumatta kiinni.
Ulkomailla on norjalainen poliisi herättänyt kaikkea muuta kuin
imartelevaa huomiota."
"Ja teidän pieni englantilainen naissalapoliisinne?" kysyi Krag.
"Niin, niin mutta hänhän on vain nainen. Ja sitäpaitse on hän
valittanut ettei hänelle osoteta tarpeellista huomiota. Hän ei aseta
Kristianialaista poliisia kovinkaan korkealle."
Tätä piti Krag jotenkin karkeana huomautuksena, mutta hän asetti sen
hermostuneisuuden tiliin ja hän vastasi ainoastaan, että niinkauvan
kuin ei pirteä nainen ole itse saanut minkäänlaista valaistusta asiaan
ei hänellä ole myöskään oikeutta tuomita virkaveljiensä ponnistuksia,
muuten olisi hän tavattoman iloinen tavatessaan hänet.
Krag istui puolisen tunnin ajan ja tutki jotenkin laajoja asiakirjoja.
Kun hän oli tehnyt työnsä valmiiksi aikoi hän lähteä rautatieasemalle,
mutta siitä hän estyi kuullessaan hirveätä hälinää eteisestä.
Heti sen jälkeen avattiin ovi ja hänen ystävänsä Harald Brede syöksyi
sisään.
Lihava poliisimies käyttäytyi kovin eriskummallisesti.
Hän kuivasi hikeä otsaltaan ja vaipui kiukusta mölisten sohvalle, jossa
hän istui sanomatta sanaakaan; hänet oli uskottavasti määrätty kovin
vastenmieliseen tehtävään.
Mutta hän ei ollut yksinään.
Hänellä oli naisseuraa: Eräs pieni, sievä nainen puettuna kevyeen
syystakkiin. Hänellä oli kauniit, tarmokkaat kasvot sekä vilkas ja
iloinen käytös.
Asbjörn Krag arvasi heti kuka hän oli.
Hänen täytyi olla se kehuttu englantilainen naissalapoliisi.
Krag nousi ja tarjosi hänelle tuolin ja nainen kiitti kiehtovasti
hymyillen.
"Mikä on hätänä" kysyi Krag ja ravisti ystäväänsä, joka yhä edelleen
istui ja mörisi.
"Hätänäkö", huusi Brede, "ja mitä kai muuta olisi hätänä, kuin että se
taasen on tapahtunut."
"Tapahtunut! Mitä sinä tarkoitat?"
"Varkaus tuhat tulimmaista!"
"Vai niin! Jälleenkö mannermaanjunalla?"
"Niin", vastasi Brede ja löi epätoivoissaan käsillään, "Se on jälleen
tapahtunut mannermaanjunalla, ja tällä kerralla on varas tehnyt tähän
saakka paraimman kepposensa."
"Paljonko?" kysyi Krag.
"Erään käsilaukun", vastasi Brede, "käsilaukun, jossa oli jalokiviä ja
muita arvoesineitä kolmenkymmenentuhannen kruunun arvosta."
Poliisipäällikkö nousi ylös.
"Kahdestoista varkaus", sanoi hän, "tusina on täysi."