Salapoliisipäällikkö oli aivan ällistyksissä.
"Tämä on kuitenkin pahinta mitä on tapahtunut poliisiaikanani", sanoi
hän, "täällä katoaa kallisarvoinen jalokivilaukku toinen toisensa
jälkeen, ilman että olisi mahdollista löytää jälkeäkään varkaasta."
Poliisipäällikkö puhui suurelle, matkapukuiselle herralle, joka seisoi
hänen edessänsä.
"Olin tuskin lukenut näistä tapauksista sanomalehdistä", sanoi
matkapukuinen, joka ei ollut kukaan muu kuin salapoliisi Asbjörn Krag,
"ennenkuin keskeytin virkalomani. Siitä näyttää tulevan todella
huomiota herättävä asia."
"Se on varma tosi", vastasi poliisipäällikkö, lukiessaan kiireellisesti
erään paperin, joka oli hänellä kädessä. "Kas tässä on minulla luettelo
varkauksista. Tuskin tuntiakaan sitten ilmoitettiin yhdennestätoista
jalokivivarkaudesta."
"Yhdestoista!" huudahti Asbjörn Krag ihmeissään.
"Niin, ja kohta kai on meillä tusina täysi. Olen tullut todella
hermostuneeksi kaikesta tästä. Olipa mainiota, että keskeytitte
virkalomanne auttaaksenne meitä, paras Krag."
"Mitä minä välitän virkalomastani", vastasi Salapoliisi, "kun asia,
kuten tämä, vaatii apuani. Minua oikein ilahuttaa saadessani tämän
asian käsiini. Kuka sitä on hoitanut tähän saakka?"
"Kaikki", vastasi poliisipäällikkö, "kaikki osaston käytettävät voimat,
mutta erityisesti Harald Brede, joka juoksee ympärinsä ja hiostuu
ponnistuksista aina koleina syyspäivinä. Mutta hän ei ole löytänyt
hiukkaakaan. Hän on sentähden kerrassaan toivoton. Milloin alatte
toimia tämän asian kanssa?"
"Heti."
"Todellako! Mutta ettekö mene ensin kotiin pakettinne kanssa ja muuta
vaatteita?"
Krag katsoi siroa matkapukuaan.
"Sanokaahan paras poliisipäällikkö", sanoi hän, "pidättekö te, ettei
tämä puku sovi minulle kyllin hyvin? Minun ei tarvitse pukeutua muuhun
valepukuun kuin englantilaisiin poskipartoihin."
"Niinkuin tahdotte."
Salapoliisi istuutui mustaan nahkasohvaan ja sanoi: "Olkaa ystävällinen
ja tutustuttakaa minut yksityisseikkoihin."
"Kyllä", sanoi poliisipäällikkö, samassa lukien onnettomuusluettelon
uudelleen.
"Alkaakseni alusta, huomattiin ensimäinen varkaus jo neljätoista päivää
sitten."
"Muistan sen. Eikö se ollut mannermaan junalla?"
"Kyllä, heti sen Kristianiaan saapumisen jälkeen. Lähetystönsihteerin
rouva, joka tuli Lontoosta, menetti pienen käsilaukun, jossa oli
nenäliina, kukkaro, sisältäen noin kaksisataa kruunua, kultasen
hajuvesipullon, arvoltaan sataviisikymmentä kruunua, muutamia
taiteellisesti painettuja käyntikortteja, hohtokivillä varustettu
savukekotelo, arvoltaan noin kahdeksansataa kruunua ja timanttinen
rintaneula, arvoltaan kaksituhatta kruunua."
"Kuinka tapahtui tämä varkaus?" kysyi Asbjörn Krag.
"Jaa jospa tietäisimmekin miten se tapahtui, tietäisimme myöskin
luonnollisesti kuka varas on. Rouva selittää, että hän, silloin kun
juna sivuutti Ljansbron, istui ikkunan vieressä laukku kädessä. Heti
ennenkuin juna pysähtyi itäradan asemalle pani hän laukun luotaan
vieressään olleelle sohvalle, ottaakseen ales muutamia pieniä esineitä,
niiden joukossa kukkavihon, jotka hän oli pannut yläpuolelleen
olleelle verkolle. Kun hänen, sitte kun juna oli pysähtynyt, piti
ottaa käsilaukkunsa, olikin se kadonnut. Hän pitää sitä suoranaisena
skandaalina, tulee hysteeriseen tilaan, huutaa apua ja syyttää erästä
vaunussa ollutta naista mitä törkeimmillä syytöksillä. Mutta laukku,
paras Krag, on ja pysyy poissa."
"Oliko ketään muuta kuin nämä vaunussa?"
"Kyllä, siellä oli neljä naista, edellämainittu, korkean virkamiehen
rouva, maalaajatar Clara M. ja tukkukauppias D:n rouva. Niinkuin
ymmärrätte, eihän ketään näistä naisista voida epäillä -- -- --"
"Ei tietenkään", vastasi salapoliisi, "mutta on sellaista jota
kutsutaan varkaustaudiksi."
"Me olemme ajatelleet sitä", vastasi polisipäällikkö, "mutta olemme
jättäneet sen ajatuksen toistaiseksi, paras Krag, sillä nämä neljä
naista jättivät vaunun samaan aikaan, samalla kun koettivat lohduttaa
lähetystönsihteerin rouvaa, ja eikä kukaan heistä voinut silloin
näkemättä ottaa hänen laukkuansa mukaansa. Mutta on eräs toinen seikka.
"Noo."
"Lähetystönsihteerin rouvalla oli kamarineito mukanaan vaunussa."
"Kas vaan! Kaikki tällaiset varkaushistoriat loppuvat useimmin siten,
että yksi tai toinen kamarineitsyt lopuksi paljastetaan."
"Niin, niin", vastasi poliisipäällikkö kulkiessaan mietteissään pari
kertaa lattian yli, "ja kuitenkin on mahdotonta epäillä kamarineitsyttä
tällä kerralla, paras Krag, sillä hänelläkään ei ollut käsilaukkua kun
hän jätti junan. Laukku oli nimittäin niin suuri, että sen olisi
pitänyt näkyä, ei käynyt tukkiminen sitä taskuun, eikä voinut hänellä
myöskään olla ketään apulaista, olemme tarkasti kuulustelleet näitä
naisia, mutta he kaikki selittävät, että kamarineitsyeen on ollut
mahdotonta viedä sitä ulos, ilman etteivät he olisi sitä nähneet."
"Mutta onhan täytynyt jonkun toisen ottaa laukku. Eihän se ole voinut
itse kävellä ulos vaunusta. Millaiselta laukku näytti?"
"Se oli punasesta, venäläisestä nahasta tehty laukku hopeisine
heloineen. Varkaus huomattiin, kuten jo sanoin, heti, ja on aivan
mahdotonta, että joku on voinut päästä ulos vaunusta eli asemalta
laukku kädessä. Varkaushan huomattiin ennen junan pysähtymistä. Miten
selitätte te sen? Täydellinen arvoitus, eikö totta?"
"Toistaiseksi", vastasi Krag hymyillen, "mutta kun me kerran olemme
yksimielisiä siitä mielenkiintoisesta kohdasta, ettei laukku ole itse
voinut kävellä ulos vaunusta, niin tulemme me myöskin löytämään
varkaan."
"Menkäämme nyt eteenpäin onnettomuusluettelossa."