Vuorilla synnyin.
Kirkas ja puhdas
siell' oli sieluni.
Riemua tulvien,
vauhtia virmaa
syöksyin ma leikkien
louhikon halki,
raivaten uomani
esteet murtain.
Kalliopaadet pirstoivat mua, —
heistä ma viis!
Raisuna riensin
ma karkeloaskelin
tietäni tuimaa
lentoa huimaa
laaksoa kohden
kuin lemmityn luo.
Kaukana viittoi mulle
lehtojen vehreä povi,
houkuttain mua luo
kuin taikaovi
onnen maille; —
vietteli mua sylinantoonsa
niittyjen kukkea sulo,
kutsuivat kultaiset pellot
päivän paahteessa hohtain,
kutsuivat kiehtovat kylät
ja kartanot kauniit
virvoittajakseen.
Luoksensa saavuin
ma kirkkahin mielin.
Riemulla avasin heille
sydämeni lähteet.
Mulle he antoivat
tunkion tähteet!
Neidot kylpevät, jotka
ma syliini sain,
ei sielua suoneet ne mulle,
soi ruumiin ne vain,
ja ruumiinsa tahran
ne jättivät rintahain.
Tulivat naudat ja joivat
mun sieluni kirkkainta vettä,
palkaksi tahrien pintani
saastallaan!
Pois ma riensin,
etsien puhdistusta,
torneja kohden, jotka kaukaa
loistivat ahjona onnen
ja templinä valon.
Hirviön kohtasin,
pinnalta valkean,
sielulta mustan;
hornankattilan, jossa kiehui
kaikki maailman noitamyrkyt.
Se ahmi, se ammensi
suoliinsa nuoruuteni,
sen avaraan kitaan
haaveet ja kauneus meni.
Ja viemäriensä loan —
mujut löyhkävät mustain töiden,
salasyntien syyttävät perkeet —
mun uomaani juoksuttain
se pisaran viimeisenkin
mun saastutti sielussain.
Siks umpimielin tympein vaellan
nyt ohi ihanien kukkarantain,
jotk' ennen syttymään sai sydämen.
Nyt meren helmaan hukkua
vain lailla laineen hiljaa halajan.
Sen suureen unhoitukseen häipyen
ma jälleen puhtauteeni palajan!