Sa etkö kuule, ihminen, ihminen,
tuoll' yössä veljeshenkien huokaavan,
kun sade suruisesti painuu
maahan kuin kaikki me, kaikki kerran?
Tää yö vie monta sielua mennessään!
Niin monta hengenlentoa korkeaa
kuin sade huokauksin painuu
maahan kuin kaikki me, kaikki kerran! —
Sa pieni, kirkas pisara, korkeuksiin
sun nousi kaipuus, siintohon kauneuden, —
nyt yössä näin sa vaivut, veli,
maahan kuin kaikki me, kaikki kerran!
Ah, onnettomat pisarat, veljet te,
kun suudelmanne viileän otsallain
ma tunnen, on kuin varjoani
kuollutta itse jo koskettaisin!
Ah, sydän sulaa kuumihin kyyneliin, —
mut ennenkuin sen hetki on sammua,
ma tahdon syöstä — kuin te maahan
elämän riemuun ja tuskaan vielä!
Ma tahdon vielä tuntea vaivat sen
ja hehkun, jolla yön tämän valkaisen!
Viel' onhan omanani kaikki:
aurinko, tähdet ja mainen manner!
Mua auta tieto ei: sinitaivaisiin
taas nousee kerran pisarat kuolleet nää
ja vaihtumista ikuisesti
kammottu kuolema tuo vain onkin.
Ma tahdon helteen tuntea paahtavan
ja valon riemuun juopua säihkyvään
ja elonkorjuun aikaa oottain
kukkia, kypsyä, hedelmöidä!