Sinä kalvennut jääsydän, kuollut kuu,
siniyössäsi nuoret uneksuu.
Sinä auringon hehkusta valosi saat,
sinä lainaloistetta meille jaat.
Ja kuitenkin sua lapset maan
jumalaisena palvoo haaveissaan.
Sua päivällä kukaan muista ei,
sun lumosi kaiken aurinko vei.
Mut yössä kylmällä valollas
sa taas olet sydänten valtias.
On liian hehkuva auringon
tulisilmä, ken siihen katsonut on,
sysimustaa hänest' on maailma muu,
maan vehreys, tähdet ja öinen kuu,
näön hältä on aurinko sokaissut
ja sydämen tuhkaksi polttanut.
On liian hehkuva auringon
tulisilmä — kuun jääsydän vaaraton.
On kylmää heijastusta se vaan,
sitä katsoa voi arat lapset maan,
runon lailla se kalpean muiston luo,
sydänhehkusta aavistuksen vain suo,
ja viluinen kaipuu sydämeen
sen hohteessa hiipii kalvaaseen,
sulokaipuu lempeen ja elämään,
palonhehkuun keskeltä kalvaan jään. —
Vain onnen kaipuussa onni on;
ken sai sen — on polttama auringon!