Talvella v. 1918--1919 kun Carl Liebknechtin nimi ehtimiseen mainittiin
sanomalehdissä ja hän esiintyi Saksan kommunistien, bolscheviikien y. m.
äärimmäisten joukkojen johtajana Berlinissä, kääntäen kiväärit ja
kuularuiskut entisiä aatetoverejaan, sosialisteja, vastaan, menivät
minun ajatukseni entistä useimmin hänen kunniallisten vanhempiensa
kotiin, missä olin nähnyt hänetkin nuorena, toivorikkaana juristina.
Kesällä v. 1893 minä ensikerran tapasin hänet "Vorwärts" lehden
toimistossa, jonne eräs toimittajista puhelimitse kutsui hänet siksi,
että hän edellisenä talvena oli käynyt Suomessa. Siinä
keskustellessamme, rupesi hän hyvin vilkkaasti esittämään, että tulisin
tervehtimään hänen äitiään.
Minä puolestani en pyytänyt mitään parempaa kuin tavata ihmisiä,
varsinkin sellaisia, jotka tekivät yhteiskunnallista työtä ja edustivat
jotakin määrättyä suuntaa, ja siksi otin kiitollisuudella vastaan kutsun
ja lupasin määrähetkenä ilmestyä hänen äitinsä luona.
Liebknechtit asuivat silloin, kuten myöhemminkin Charlottenburgissa,
aina samassa talossa. "Ei meillä ole aikaa muuttaa", selitti rva
*Liebknecht*, kun kerran myöhemmin oli kysymys tästä heidän paikallaan
pysymisestään.
Koti, jonka he omistivat, oli tavallaan hyvinkin vaatimaton ja kuitenkin
huomasi varsin pian, että siellä palveltiin aivan toisia arvoja, kuin
tavallisissa, vähävaraisissa saksalaisissa kodeissa. Kaapit ja hyllyt
olivat täynnä kirjoja, pöydillä oli lehtiä ja aikakauskirjoja, seinillä
merkkihenkilöiden kuvia, sellaisten kuin Carl Marxin, Lassallen, Bebelin
y. m. Eikä kokoelmasta puuttunut talon isäntääkään. Katselin hänen
kuvaansa siinä monta kertaa ja totesin, että hänellä oli henkevät,
tarmokkaat kasvot. Itse hän sillä hetkellä oli tavanmukaisessa
kesäkongressissa, joka pidettiin Zürichissä.
Rouva Liebknecht erosi aivan tuntuvasti muista tapaamistani
saksattarista, aina siihen määrin, että jo tiedustelin oliko hän
ollenkaan saksalainen. "Samaa on moni muukin kysynyt", hymyili hän,
mutta vakuutti kuitenkin olevansa täysiverinen germaani. Hän oli vilkas
ja puhelias, tunsi ajan sosialiset ja kirjalliset ilmiöt, oli tottunut
seurustelemaan eri kansallisuuksien kanssa, arvosteli tapahtumia
yleismaailmalliselta, eikä vain saksalaiselta kannalta ja tuntui olevan
huvitettu kaikesta inhimillisestä.
Tulimme keskustelun kuluessa esim. kosketelleeksi naisen silloista
asemaa Saksassa. Rva L. näki sen kaikessa alastomuudessaan, mutta hän ei
silti suinkaan sanonut kuin sosialisteilla on tapana, että se kaikki
vain oli nykyisen yhteiskuntajärjestelmän syy, eikä tulisi siitä
muuttumaan ennenkuin tulevaisuuden valtiossa. Hän oli päinvastoin sitä
mielipidettä, ettei naisilla suinkaan ollut syytä luottaa niihin
kauniisiin lupauksiin, joita sosialistit ohjelmissaan niin runsaasti
antoivat... Eihän naisen asema miesten enemmistölle merkinnyt yhtään
mitään. Eivät he olleet oppineet katselemaan häntä edes vertaisenaan,
jolla oli oma itsenäinen tehtävänsä maailman kaikkeudessa. Eihän esim.
saksalainen nainen ollut muuta kuin miehensä ensimäinen palvelija.
Olihan joukossa toisellaisia miehiäkin, sellaisia, joilla oli jalot,
valistuneet mielipiteet, sellaisia, jotka tunnustivat naisen vapaaksi
olennoksi, mutta heitä oli toistaiseksi varsin harvassa. Siksi ei liioin
ollut syytä, että naiset sokeasti liittyivät mihinkään puolueeseen,
siinä uskossa, että kaikki annettiin heille valmiina, vaan itse heidän
oli asiansa omiin käsiinsä ottaminen ja sen hyväksi toimiminen.
Tiedustelin oliko rva L. liittynyt johonkin Berlinissä olevaan
naisyhdistykseen. Sitä hän ei ollut tehnyt. Ne olivat hänestä liika
ahdasmielisiä, ja kysymykset, joita niissä vielä pohdittiin, olivat jo
hänelle voitettu kanta. Ei hänen lähin seurapiirinsäkään ollut etsittävä
saksalaisten keskuudessa, vaan enimmäkseen hän seurusteli Berlinissä
oleskelevien muukalaisten kanssa, kuten englantilaisten ja venakkojen.
Näistä jälkimäisistä puhuessamme, tuli myöskin Sonja Kovalevskin nimi
mainituksi. Vaikka hän pitemmän aikaa oli opiskellut Berlinissä, oli
hänen nimensä ja olemassa olonsa aivan tuntematon siihen asti
tapaamilleni saksattarille, mutta rva L:lle oli Sonja Kovalevski sekä
tiedenaisena että kirjailijana yhtä tuttu kuin meille täällä pohjolassa.
Kun jo monasti olin havainnut, että rva L. liikkui kirjallisuuden alalla
hyvinkin kotoisasti, tulin ajatelleeksi, että hän ehkä itse kirjoitti,
tai ainakin toimi arvostelijana. Käytin siksi parin sekunnin väliaikaa
keskustelussa ja kysyin hänen vanhimmalta pojaltaan, Carl
Liebknechtiltä, joka oli naapurini, kirjoittiko hänen äitinsä. Mutta rva
L. kuuli sen ja vastasi nauraen, osoittaen poikiaan: "Tässä näette minun
viisi romaaniani."
Nämä pojat tuntuivat yleensä varsin siivoilta ja hyvin kasvatetuilta.
Palvelija oli ulkona ja he auttoivat äitiä illallispöydän kattamisessa,
lautasten vaihtamisessa, teen tarjoilussa y. m. niin tottuneesti, että
heti huomasi heidän monta kertaa olleen mukana samanlaisissa hommissa.
Niinikään he mitä suurimmalla kunnioituksella kuuntelivat äitinsä
puhetta; ei heissä huomannut merkiksikään tuollaista hieman ylimielistä,
hieman halveksivaa ilmettä, joka -- ennenaikaan varsinkin -- oli niin
tavallinen nuorten miesten kasvoilla naisten keskustellessa -- olipa tuo
puhuja vaikka oma äiti.
Oikein ihmeellistä oli todeta miten vilkas ja innostunut rouva
Liebknecht jaksoi olla, vaikkakin hänen elämänsä oli ollut täynnä kovia
kolauksia, aineellista puutetta ja sydämen tuskaa puolison ehtimiseen
vankilassa istuessa ja vuosikausia karkoitettuna ollessa. Hänen
ulkomuotonsa kertoi kyllä ennenaikaisesta vanhenemisesta, mutta henki
oli nuori ja joustava.
Erotessamme sanoimme toisillemme moneen kertaan "näkemiin", ja tämän
ensi käynnin jälkeen kuului ihan asiaan, että joka kerta kun oleskelin
Berlinissä, tai vain poikkesin sinne pikimältään matkalla muuallepäin
ollessani, kävin tervehtimässä Liebknechtejä.
Sen ajan natsionalistisessa ja militaristisessa Saksassa muodosti heidän
kotinsa todellisen keitaan. Siellä saattoi vapaasti keskustella, tehdä
huomautuksia Saksan oloista, verrata niitä vastaaviin muualla, ilman
että syntyi väärinkäsityksiä.
Näillä myöhemmillä käynneilläni tutustuin sitten myöskin talon isäntään
ja havaitsin miten kokonainen hän oli työssään ja elämässään, miten ne
aina kulkivat samaa suuntaa ja peittivät toisensa.
[Kuva: Wilhelm Liebknecht.]
Wilhelm Liebknecht ei tinkinyt, eikä liioin horjunut, ei hänellä ollut
oma etu mielessään, eikä sentakia ruvennut mielistelemään ja
vakaumuksestaan luopumaan. Kuin graniittikallio seisoi hän pystyssä
elämänsä moninaisissa vaiheissa ja antoi myrskyn ja ukkosilman
ympärillään raivota. Karkoitukset, vainot ja vankilarangaistukset olivat
alituisesti uudistuvia ilmiöitä hänen elämässään; vielä pari vuotta
ennen kuolemaansa, joka tapahtui v. 1900, oli hän n. k.
majesteettirikoksen takia, jota ei edes voitu todeksi näyttää,
vankikoppiin sulettuna pari kuukautta ja tuli siellä viettäneeksi
70-vuotisen syntymäpäivänsäkin. -- Mutta vankilasta päästyään ei hän
muuttanut tavuakaan puhe- ja kirjoitustavassaan, vaan puolsi kuten
ennenkin sitä, jonka hän piti oikeana sekä Saksan valtiopäivillä, jossa
hän aina vuodesta 1874 edusti työväenpuoluetta että myöskin "Vorwärts"
lehdessä, jonka päätoimittaja hän oli.
Niinpä hän esim. vähää ennen kuolemaansa otti keisarin kiinalaisen
politiikan ja "hunnilaispuheen" ankarasti ruoskiakseen eräässä
Dresdenissä pidetyssä esitelmässään. Samassa tilaisuudessa kuvasi hän
Europan silloista valtiollista tilannetta seuraavin sanoin: "Sellainen
kuin maailmanpolitiikka nykyään on, ilman suuntaa ja päämäärää,
muistuttaa se pikajunaa, joka kiitää eteenpäin aika lailla, ilman
veturinkulettajaa, ilman ainoatakaan miestä, joka tuntisi koneen, seudun
ja päämäärän -- mutta sitä vastoin on koko joukko asiaankuulumattomia,
jotka ovat eri mieltä suunnan suhteen, ja joista jokainen koittaa päästä
käsiksi koneen ohjaustankoon ja välistä antaa sille sysäyksen oikealle,
välistä vasemmalle, niin että juna ryntää sinne- ja tännepäin, ristiin
ja rastiin." Kuvaus sopii muuten erinomaisesti nykyhetkeenkin.
Kun Liebknecht v. 1872 yhdessä Bebelin kanssa oli haastettu oikeuteen
maankavaltamisesta siksi, että hän oli vastustanut Elsas-Lothringin
liittämistä Saksaan, ja hänen kotipuolensa poliisi oli antanut aivan
virheellisiä tietoja hänen aikaisemmasta elämästään ja toiminnastaan,
oikaisi Liebknecht nämä esittämällä koko elämäkertansa ja tuomalla
peittelemättä esiin maailmankatsantokantansa. Siinä hän m. m. sanoi: "En
ole milloinkaan omaa etuani etsinyt; kun on ollut valitseminen
personallisen etuni ja vakaumukseni välillä, olen aina uhrannut
edellisen. Jos en sitä olisi tehnyt, olisin nyt loistavassa asemassa,
enkä suinkaan istuisi syytettyjen penkillä, mihin ne ihmiset ovat minut
saattaneet, jotka turhaan joku vuosi sitten koettivat minut ostaa. Kun
monien vainoomisien perästä olen köyhä, ei se ole mikään häpeä --
päinvastoin olen ylpeä siitä, sillä jos mikään, on se todistus
valtiollisesta kunniastani."
Nämä sanat eivät olleet mitään tyhjää korupuhetta, vaan ne olivat
Liebknechtin elämän sisällys. Niiden takana oli ihminen, joka ei
tuntenut raukkamaisuutta eikä pelkoa. -- Välistä tämä periaatteista
kiinnipitäminen saattoi johtaa yksipuolisuuteen ja ahdasmielisyyteenkin,
niin ettei se enää rakentanut, vaan pikemmin hajoitti ja vieroitti.
Mutta enimmäkseen se kuitenkin oli varsin ansiokas, kuten esim.
Liebknechtin työssä ja lausunnoissa rauhanaatteen hyväksi.
Hamasta nuoruudestaan L. oli ollut sotilasvallan ankara vastustaja, eikä
laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaakseen kuinka luonnotonta ja
petomaista oli, että valtiot ylläpitivät suuria, miljoonia maksavia
laivastoja ja armeijoja hyökätäkseen toistensa kimppuun ja anastaakseen
toisiltaan alueita. "Jos kansa tahtoo suureksi ja mahtavaksi" oli
hänellä tapana sanoa, "on se saavutettava ahkeran työn kautta omien
rajojen sisäpuolella." Ja sitten hän osoitti miten hänen isänmaassaan,
Saksassa, juuri se, jota muut kansat kunnioittivat, sen sivistys, tiede
ja taide ei suinkaan ollut syntynyt kanuunien ja kiväärien avulla. --
Hän asettui aina sorrettujen puolelle ja ajoi heidän asiaansa suurella
voimalla. Hän vastusti esim. ankarasti Saksan ja Itävallan välistä sotaa
v. 1866, moitti Bismarckin sotapolitiikkaa 1870-luvulla ja kirjoitti
todellisia paloartikkeleja sitä sotaista riemujuhlaa vastaan, jota
vietettiin Saksassa "korkeimmasta käskystä" v. 1895, osoittaen, että
katkeruutta ranskalaisten mielissä siten vain pidettiin vireillä.
Sorrettujen, Slesvigissä asuvien tanskalaisten puolustajana Liebknecht
myöskin monta kertaa esiintyi, ja sai kaikki puoluelaisensa Saksan
valtiopäivillä kannattamaan slesvigiläisen edustajan, Gustaf
Johannsenin, karkoitusinterpellatsionia. -- Tanskalaiset olivatkin
syvästi kiitolliset sen johdosta ja kutsuivat hänet rauhanyhdistyksensä
kunniajäseneksi. Suomen kohtaloon routavuosina hän myöskin lämpimästi
otti osaa ja kirjoitti asiasta monta voimakasta artikkelia, joissa
tsaarivaltaa ei suinkaan aivan hellävaroin kuvattu. Niin huvitettu hän
oli tästä kysymyksestä, että, viimeisen kerran tavatessamme, pyysi minun
hankkimaan itselleen Suomea koskevaa kirjallisuutta vaikka millä Europan
kielellä -- "ei sentään suomeksi", lisäsi hän nauraen, "sitä en
ymmärrä."
Puhujana oli Liebknechtiä varsin hauska kuunnella. Hänessä oli voimaa,
vakaumusta ja asiallisuutta. Tunsi että joka sanalla oli vastakaikua
hänessä itsessään, ettei hän lausunut mitään vain kiihoittaakseen
kuulijoitaan, kuten, sen pahempi, työväenkokouksissa usein tehdään. Ei
hän liioin ollut mikään tietämätön henkilö, joka sieltä ja täältä olisi
koonnut itselleen nuo tavalliset ohjelmaan kuuluvat lausunnot.
Päinvastoin. Hän oli nuoruudessaan harjoittanut ahkeria opintoja
Berlinin, Marburgin ja Giessenin yliopistoissa ja itsekin tuumaillut
ruveta yliopiston opettajaksi, vaikka hän sitten kuitenkin havaitsi
olevansa aivan liika vapaamielinen sopiakseen sellaiseen toimeen. Mutta
se ei kuitenkaan estänyt häntä hankkimasta itselleen laajoja tietoja.
Niitä hän sitten vielä läpi koko elämänsä täydenteli ja käytti varsinkin
vankilassa olonsa ja karkoitusaikansa ulkomailla monipuolisiin
tutkimuksiin.
Yksityiselämässä oli Liebknecht hyvin hiljainen ja harvasanainen. Hän
saattoi väliin esim. kutsuissa tuttaviensa luona istua aivan mykkänä
koko illan. Ja kun hänen vaimonsa, sitten kysyi oliko hänellä ollut
hauska, vastasi hän empimättä: "Erinomaisesti!" "Mutta ethän vaihtanut
sanaakaan", huomautti tämä. "Juuri siksi, minulla oli niin hyvää aikaa
ajatella."
Kotielämässään ja avioliitossaan tuntuivat Liebknechtit hyvin
onnellisilta. Molemmat olivat samojen aatteiden läpitunkemat ja
iloitsivat niiden voitoista. Sitä paitsi auttoi rva L. miestään monella
tavalla, m. m. hoitamalla koko hänen laajan yksityiskirjevaihtonsa.
Sankarillisesti hän myöskin kantoi kaikki ne iskut, jotka kohtasivat
hänen puolisoaan ja tietenkin myöskin vaikuttivat häneen ja perheeseen.
Silloin hän myöskin oikein sai nähdä ihmisten raukkamaisuuden, sillä
niin pian kun onnettomuus tuli, jättivät useimmat niistä, jotka
tavallisissa oloissa kulkivat "ystävien" nimellä, hänet aivan yksin. Kun
elämä taas valkeni, ilmestyivät he jälleen, "mutta silloin minä en enää
ollut saatavissa" sanoi rva L. kertoessaan minulle näistä synkistä
muistoista.
* * * * *
Viime aikojen tapahtumat ympäri maailmaa ja erikoisesti Saksassa ovat
antaneet minulle, kuten monelle muullekin, paljon aihetta miettiä
sosialismin ydintä. Se on erinomaisesti kyennyt osoittamaan olevaisten
muotojen puutteet, jopa ne hajoittamaankin, mutta vielä se ei ole
osoittanut kykenevänsä mitään parempaa saamaan sijaan.
Sellaisten jaloluonteisten, suuripiirteisten henkilöiden kuin Wilhelm
Liebknechtin ja hänen puolisonsa epäitsekäs, uhrautuva työ ei kuitenkaan
voi mennä hukkaan. Jossain muodossa se kyllä varmaankin siitä vielä
nousee ja antaa kauniin sadon.