o. s. Tersmeden.
Kun *Ann Margret Holmgrén* Ruotsissa helmik. 17 p. 1910 täytti 60
vuotta, toimittivat hänen ystävänsä erityisen juhlajulkaisun hänen
kunniakseen, johon Ruotsin, Norjan, Tanskan ja Suomen naiset olivat
antaneet avustuksia. Niissä he käsittelivät sekä hänen julkista työtään
että hänen merkitystään ystävänä, perheenäitinä ja kodin haltijattarena.
Ei kukaan kuitenkaan kirjoittanut hänestä niin herttaisesti kuin *Selma
Lagerlöf*. Hän kertoi siinä miten Ruotsin naisasialiike rva
*Adlersparren* kuoltua oli joutunut orvoksi ja turvattomaksi, miten
näytti siltä kuin koko kylvö olisi jäänyt hoidotta ja hunningoille.
Mutta sitten tuli tähän laiminlyötyyn kasvitarhaan ystävällinen, pieni
nainen ruiskukannuineen ja haravoineen ja rupesi ahkerasti toimimaan.
Hän kasteli kuivuneita taimia, hän sitoi katkenneita oksia, hän haravoi
ja puhdisti. "Mitähän hyötyä siitä on", arvelivat ne, jotka olivat
odottaneet jotakin oikein suurta ja mahtavaa, sellaista työntekijää,
joka olisi tullut kuin tuulispää ja hämmästyttänyt koko maailmaa. Mutta
pian näyttäytyi, että tämä uutterasti, mutta hiljaisuudessa
työskentelevä nainen sai kasvitarhan aivan uuteen kuntoon; se rupesi
jälleen kukoistamaan ja sen alue laajeni vuosi vuodelta.
[Kuva: Ann Margret Holmgrén.]
Tämä runollinen pieni kuvaus antaa erinomaisen selvän käsityksen Ann
Margret Holmgrénin personallisuudesta ja toimintatavasta. Juuri
sellainen hän on. Hillitty, hiljainen ja vaatimaton, mutta mihin hän
tulee, sinne hän jäljen jättää, siellä rupeaa kasvamaan ja kukoistamaan,
siellä ilma puhdistuu ja kirkastuu.
Tapasin Ann Margret Holmgrénin ensi kerran v. 1902 eräässä kokouksessa
Norjassa ja ihan hämmästyin sen johdosta, että hän oli niin vapaa
kaikesta suurruotsalaisuudesta, ja että kaikissa hänen sanoissaan oli
sellainen lämmin, inhimillinen sävy.
Hän oli juuri niihin aikoihin antautunut Ruotsin naisten
äänioikeusliikkeen matkapuhujaksi, joka yleensä on maailman raskaimpia
ja epäkiitollisimpia tehtäviä. -- Alaltaan niin suuressa maassa kuin
Ruotsi, on ensinnäkin nuo pitkät, väsyttävät matkat, sillä Ann Margret
ei ainoastaan käynyt kaupungeissa ja valtateiden varsilla, vaan kaikkein
kaukaisimmissakin kolkissa, kuten esim. Kirunassa. Sitten ei
esitelmämatkoille antautuessaan liioin koskaan tiedä, tapaako
vastaanottavaisia sydämiä ja onko asia, josta aikoo puhua, edes
senverran tunnettu, että ihmiset tulevat sitä kuulemaan.
Onneksi oli Ann Margretella paljon tuttavia pitkin Ruotsia niiltä
ajoilta, jolloin hänen puolisonsa, professori Holmgrén, oli ollut
Upsalan yliopiston opettaja ja heidän kotinsa oli ollut avoin
opiskelevalle nuorisolle. Näille hän ilmoitti tulostaan, tai ellei
hänellä ollut personallisia tuttavia, kirjoitti hän pitäjän
opettajattarelle tai jollekin muulle valveutuneelle naiselle, jonka
nimen hän oli kuullut.
Monta kertaa vastasivat nämä kuitenkin kaikkea muuta kuin rohkaisevasti.
He nimittäin selittivät, ettei heidän paikkakunnallaan ollut senverran
harrastusta, että sinne olisi kannattanut tulla. Mutta vaikka kuka muu
tahansa jo olisi jättänyt koko matkasuunnitelmansa, ei tämä sittenkään
peloittanut rva Holmgrénia. Hän lähti sinne, puhui yksityisesti
tapaamiensa naisten kanssa, oppi heidät tuntemaan ja ilmoitti lopulta
esitelmänpidostaan. Kun se päivä sitten koitti, oli hänellä tavallisesti
huoneen täydeltä väkeä. Moni perheenemäntä ja äiti, joka ei aluksi ollut
ensinkään taipuvainen menemään, innostui kuullessaan, että vieras
tulijakin oli monen lapsen äiti, kuten hän itsekin, eikä mikään nuori
kokematon agitaattori ja rienaaja.
Ann Margret Holmgrénin julkinen toiminta alkoi nimittäin suhteellisesti
myöhään. Hän oli kyllä aina seurannut ajan virtauksia ja silloin tällöin
kirjoittanutkin niistä salanimellä, mutta hänen nuoruudessaan oli miltei
aivan kuulumatonta, että nainen esiintyi puhujana ja eihän se olisi
sopinut, että hienosti sivistyneen kamariherra Tersmedenin tytär olisi
ruvennut vasten virtaa kulkemaan ja yleistä mielipidettä uhmaamaan. Ja
sitäpaitsi hän, kuten moni muukin arka ja hienotunteinen ihminen, oli
luonteeltaan varsin ujo. Hän kertoi minulle kerran miten hän, nuorena
tyttönä iltakutsuissa ollessaan, monta kertaa oli paastonnut vain siksi,
ettei ollut rohkeutta mennä ottamaan ruokaa tuosta yhteisestä
"seisovasta illallispöydästä".
Mutta siksi onkin sen ihmeellisempää, että hän vanhemmiten niin saattoi
rohkaista mielensä, että antautui oikein "ammattipuhujaksi". Mikähän
siihen vaikutti? Ei mikään muu kuin hänen hehkuva vanhurskaudentuntonsa,
hänen palava halunsa auttaa siskojaan. Herättää hän heitä tahtoi ja
päästää kytkevistä kahleista; hankkia heille mahdollisuuden saada
äänensä kuuluviin ja osoittaa, että he yhdessä kulkien muodostaisivat
suuren voiman. Ase, jonka hän tahtoi sukupuolelleen annettavaksi, oli
yleinen valtiollinen äänioikeus, mutta aluksi piti naisten oppia
ymmärtämään sen arvo ja merkitys, muuten eivät kykenisi sitä käyttämään.
Paljon hyvää kuvitteli Ann Margret siitä koituvan, että naisetkin
saisivat olla mukana yleisiä asioita arvostelemassa ja päättämässä.
Erääseen, tätä asiaa koskevaan kiertokyselyyn, vastasi hän m. m.
toivovansa, että kun hedelmät naisten osanotosta valtiolliseen elämään
ehtivät tulla näkyviin, niiden joukossa ensi sijassa olisi seuraavat:
1 Väkijuomaliikkeen vähentäminen ja vähitellen lakkauttaminen, ehkäpä
myöskin tupakan.
2 Valtiovarojen säästeliäämpi käyttäminen. Enemmän varoja
opetustarkoituksiin sekä naisia että miehiä varten -- myöskin tietysti
yleisiin opetuslaitoksiin kotitaloutta varten -- mutta sen sijaan
turhamaisten ja kerskailevien menojen supistaminen, sellaisten menojen,
joista me nyt joka päivä näemme esimerkkiä julkisessa elämässä.