Marraskuun 16 p. 1904 oli Askovin kansanopistosta kirkkoon johtava tie
kuusien ja lippujen kaunistama. Kylän asukkaat, jotka sen olivat
koristaneet, liikkuivat siinä vakavan näköisinä, hiljaa ja
juhlallisesti. Muutamat menivät aina opistoon asti ja asettuivat
molemmin puolin sisäänkäytävää.
Kun jo rupesi hämärtämään, kuultiin sisältä hiljaista, vienoa laulua, ja
sitten sieltä ruvettiin kantamaan ulos ruumisarkkua. Tulisoihtujen
kantajat kulkivat edellä ja kirstun jälkeen astui niin pitkä
saattokulkue, että sitä riitti opistosta aina kirkkoon. Kirkkokin oli
erinomaisen aistikkaasti koristettu ja valaistu. Muun muassa oli siellä
kaksi mahtavaa joulukuusta.
Ketä siinä viimeiseen lepokammioonsa saatettiin? Se oli Askovin
kansanopiston johtajan, Ludvig Schröderin puoliso, *Charlotte Schröder*,
omaa sukua *Wagner*.
Charlotte Schröder kuului niihin ihmisiin, joita ei koskaan unohda
kerran nähtyään. Hänen läheisyytensä vaikutti kuin auringonsäde ja kun
häntä vain perästäpäinkin ajatteli, täytti aina lämmin tunne sydämen.
Yhtä elävästi kuin eilispäivän, muistan sen hetken, jolloin hänet ensi
kerran näin. Olin kesällä 1890 Köpenhaminassa ottaakseni osaa 6:nteen
yleiseen pohjoismaiseen opettajakokoukseen. Siellä jokunen kehoitti
minua jatkamaan matkaani Jyllannin niemimaalla olevaan Askovin
kansanopistoon. Tunsin vielä siihen aikaan sangen vähän
kansanopistoliikettä ja tiedustelin siksi mitä hyötyä tällaisesta
käynnistä olisi. "Mene nyt vain", oli vastaus, "siellä saat nähdä mitä
parahinta pohjoismaissa on."
[Kuva: Charlotte Schröder.]
Se ennustus toteutui täydellisesti. Askovin kansanopistossa oli silloin
koolla kansanopiston ja eri koulujen etevimpiä edustajia Tanskasta ja
naapurimaista; siellä pidettiin innostuttavia puheita ja esitelmiä,
vaihdettiin kokemuksia ja vietettiin unohtumattomia hetkiä. Näin on
kuitenkin monessa muussakin kokouksessa ollut. Mutta Askovissa oli vielä
jotakin lisää. Siellä oli sellainen erinomainen koossa pitävä voima,
sellainen lämpö ja yhteishenki, että tuli ajatelleeksi ensimäistä
kristillistä seurakuntaa. Ja tämän hengen luoja oli Charlotte Schröder.
Aina siitä hetkestä kun hän meidän tullessamme seisoi opiston pihalla ja
toivotti meitä tervetulleiksi, tunsimme jokainen, että hän oli tämän
laitoksen keskus ja elähyttäjä, tunsimme, että siellä missä hän oli
johtamassa ja valvomassa, olisi hyvä olla.
Aivan ihmeteltävästi hänen huolenpitonsa ja järjestävä kätensä riitti
kaikkialle. Hän johti suurta talouttaan ja valvoi, että meillä kaikilla
-- meitä oli silloin noin toista sataa vierasta -- oli määräajoilla
ruokaa ja kahvia, että meidän huoneemme olivat kunnossa. Hän oli mukana
esitelmissä ja keskusteluissa, säesti pianolla niitä lauluja, joita
aamuin, illoin hartaushetkinä laulettiin ja ehti sitä paitsi vielä
seurustella yksityisten kanssa, vastata heidän kysymyksiinsä ja luoda
heille kodin tunnetta.
Kun ihmisillä on kiireellisiä toimia ja paljon velvollisuuksia, on
sangen tavallista, että heidän olennossaan on jotakin hermostunutta ja
levotonta. Heitä puhutellessa huomaa piankin, että vaikka he koettavat
seurata sitä mitä heille kertoo ja esittää, menevät heidän ajatuksensa
tuota pikaa kuitenkin muualle päin. Tai jos he ovatkin mukana ja
kuuntelevat loppuun asti, niin tuntee koko ajan, ettei heitä pitäisi
vaivata kaikellaisilla pikku asioilla ja huolilla, pelkää liiaksi
ottavansa heidän kallista aikaansa.
Charlotte Schröder ei kuulunut näihin ihmisiin. Koko hänen olentonsa ja
esiintymisensä tuntui niin sanomattoman rauhalliselta ja harmoniselta,
kuin ei hän koskaan olisi tietänyt kiireestä mitään. Ja kun keskusteli
hänen kanssaan, tai pyysi häneltä neuvoja, tunsi, että hän syventyi
kysymyksessä olevaan asiaan ja punnitsi sitä yhtä tunnokkaasti, kuin
olisi se koskenut häntä itseä tai hänen kaikkein läheisimpiään.
En ole nähnyt henkilöä, jossa äidillisyys -- sanan parhaassa
merkityksessä -- olisi ollut niin kehittynyt, niin vallitseva kuin
Charlotte Schröderissä. Ei hän ainoastaan ollut suuren lapsilaumansa
äiti ja hella hoitaja, hän oli myöskin Askovin oppilaiden äiti ja
äidillinen ystävä, koko ympäristön äiti ja äidillinen neuvonantaja,
Tanskan kansanopistoihmisten äiti ja yhdysside.
Jo aikaisin joutui Charlotte Schröder kansanopiston työvainiolle. Vuonna
1862 vietti hän nimittäin häitä *Ludvig Schröderin* kanssa ja koska
sulhanen jo silloin oli Röddingin kansanopiston johtaja, vei hän nuoren
vaimonsa sinne. Rödding oli Tanskan ensimäinen kansanopisto, joka
perustettiin jo v. 1844 Pohjois-Slesvigiin vastustamaan sisääntunkevaa
saksalaisuutta ja korvaamaan korkeamman oppilaitoksen puutetta
tanskalaisten keskuudessa Slesvigissä. Useiden johtajanvaihdoksien
jälkeen, tuli Schröder sen johtajaksi v. 1862, oltuaan jo pari vuotta
sitä ennen sen opettaja.
[Kuva: Ludvig Schröder.]
Pitkäksi Schröderien vaikutusaika ei siellä kuitenkaan käynyt. V. 1864
syttyi se onneton sota, joka leikkasi Tanskan ruumiista kaksi jäsentä,
Slesvigin ja Holsteinin. Röddingin opisto ei sen jälkeen enää ollut
kotoisella pohjalla, koska uusi raja tuli kulkemaan sen pohjoispuolella
ja työn jatkaminen sellaisten olosuhteiden vallitessa oli miltei
mahdoton. Siksi se päätettiin muuttaa rajan yli, mutta kuitenkin niin
lähelle kuin suinkin entistä paikkaansa, jotta Slesvigin väestö sitä yhä
vieläkin voisi käyttää. Silloin siirrettiin opisto nykyiselle sijalleen
Askoviin, missä se aikaa myöten on kehittynyt Tanskan ensimäiseksi
opistoksi.
Charlotte Schröder oli lapsena ja nuorena tyttönä ollut sangen heikko
terveydeltään. Yhteen aikaan hän vain sauvojen nojalla oli päässyt
liikkumaankin. Kaikki läheiset ja ystävät ennustivat siksi, ettei hän
tulisi kestämään siinä vastuunalaisessa asemassa, johon hän
kansanopiston johtajan puolisona joutui. Eikä ihmekään. Sillä ei ne ole
pienet, ne velvollisuudet, jotka johtajan vaimon hartioille sälytetään.
Hänen kotinsa pitää aamusta iltaan olla avoin oppilaille. Sen pitää
tulla heidänkin kodikseen. Siksi on kaikki ateriat, kaikki työ- ja
lepohetket yhteiset. Ei johtajan puoliso saa koskaan ajatella vain omaa
perhettään, viettää sen kanssa erityisiä merkki-tai juhlapäiviä, vaan
olkoonpa joulu tai pääsiäinen, aina hänen ensi sijassa täytyy ajatella
sitä oppilasnuorisoa, joka häntä ympäröi ja pitää huolta sen
hyvinvoinnista ja viihtymisestä.
Charlotte Schröder antautui tähän työhön koko sydämensä lämmöllä. Hän
tuli puolisonsa opiston keskustaksi ja hyväksi hengeksi, sen sydämeksi
ja järjestäväksi kädeksi. Ja kumma kyllä niin hänen voimansa eivät
kesken uupuneet, hänen heikko terveytensä ei pettänyt. Näytti
päinvastoin siltä, kuin ne olisivat kasvaneet ja voimistuneet
velvollisuuksien lisääntyessä.
Vastuksia oli kyllä, alkuaikoina varsinkin monenmoisia. Itse aatekin oli
niin uusi, ettei moni sitä käsittänyt ja asettui siksi mieluummin
vastustavalle kannalle. Aineellisessa suhteessa oli myöskin paljon
vaikeuksia. Monastikin olivat opettajien jo ennestään pienet palkat
supistettavat. Mutta tämä ei millään tavalla masentanut Charlotte
Schröderin mieltä ja hänen valoisaa luottamustaan kansanopiston
tulevaisuuteen.
Siihen aikaan kun Röddingin opiston toimi oli päättynyt ja Ludvig
Schröder, kauan etsittyään, oli löytänyt paikan uutta opistoa varten,
kirjoitti rouva Schröder Köpenhaminasta, jossa hän tänä väliaikana oli
oleskellut äitinsä luona, miehelleen:
"Jumalan kiitos, että taas saamme oman pienen kotimme ja oman sydämemme
mukaisen tehtävän. Tämä vanha koti on kyllä hyvä ja herttainen, mutta
kun jo kerran on omistanut oman pienen pesänsä, niin ei enää ainaiseksi
tahdo jäädä tänne asumaan, vaikkakin tuntuu sanomattoman hauskalta
pistäytyä täällä käymään."
Eräässä myöhemmässä kirjeessä, jossa hän myöskin puhuu heidän tulevasta
kodistaan lausuu hän:
"Minä niin kaipaan valoa ja lämpöä; minun henkinen elämäni tarvitsee
sitä yhtä paljon kuin ruumiillinen olemassa olonikin. Kun nyt pääsemme
uuteen kotiimme, niin aurinko pilkistää siellä sisään kaikkiin niihin
huoneisiin, joissa me enimmäkseen tulemme oleskelemaan. Kunpa nyt
voisimme oikein iloita siitä. Ja Jumala tehköön tämän meidän kotimme
niin valoisaksi ja lämpimäksi, että jo se todistaisi meidän sydämemme
halun olevan kuulua Herran, meidän Jumalamme, ystäväpiiriin."
Mitä Charlotte Schröder ajatteli kansanopistojohtajan tehtävistä käy
ilmi seuraavasta kirjeotteesta:
"Olen tässä tullut ajatelleeksi, että sellaiset kuin sinä, joiden on
astuminen puhumaan, useinkin ovat samassa asemassa kuin opetuslapset
sunnuntaievankeliumissa, joista kerrotaan, että he kysyivät: mistä me
saamme leipää niin monelle? Mutta minä olen myöskin ajatellut, että
teillekin on hyödyllistä oikein elävästi tuntea, ettei teillä itsellänne
ole leipää, sitä sanaa, jota teiltä pyydetään. Ja minä luulen, että Pyhä
Henki ja kansan henki voi paraiten antaa teille ne sanat, joita te
tarvitsette silloin, kun tunnette itsenne niin köyhiksi. Mutta juuri
sillä hetkellä kun teidän sananne tuntuvat teistä vähäpätöisiltä ja
riittämättömiltä kuten opetuslapsista heidän jaettavakseen annetut
leivät ja kalat, voipi siunaus ylhäältä kuitenkin antaa niille
ravitsevan voiman."
Yllä olevat sanat kuvaavat niin elävästi Charlotte Schröderiä ja hänen
käsityskantaansa. Ei hän rakentanut oman kykynsä ja työnsä pohjalle,
vaan näki kaikessa lahjan korkeudesta ja käytti sitä kuin tavaraa, josta
kerran on tilitettävä. Tämä syvä uskonnollisuus oli hänen olentonsa
perussävel ja kuvastui koko hänen esiintymisessään, kaikissa hänen
toimissaan. Se antoi hänelle voimaa ja kestävyyttä vastuksissa, työintoa
ja elämänhalua pahoinakin päivinä. Se teki hänet niin sanomattoman
henkeväksi, lempeäksi ja sisällisesti rikkaaksi. Eikä siinä ollut mitään
synkkyyttä, ahtautta tai muiden tuomitsemista. Hänen uskonnollisuutensa
oli kuten kaikkien grundtvigilaisten valoisa, kaikkia hyviä harrastuksia
tunnustava ja kannattava. Jo hamasta nuoruudestaan hän oli kuulunut
Grundtvigin piiriin ja istunut äitinsä kanssa Vartovin kirkossa
Köpenhaminassa tätä suurta oppi-isää kuulemassa.
Ollessaan Köpenhaminassa keväällä 1865 kirjoitti hän miehelleen:
-- -- -- Eilen nuoret täällä pääsivät ensi kerran ripille. Voit arvata,
että se hetki oli ihana Vartovin kirkossa. Oli niin suloista nähdä
vanhus alttarin edustalla ja nuoret tytöt puolipiirissä hänen
ympärillään. Hän puhui niin lempeästi ja herttaisesti heidän kanssaan,
ja myöskin me muut saimme niin hyviä sanoja. Erittäinkin tuntui minusta
hyvältä kuulla hänen puhuvan uskosta, joka synnyttää vanhurskautta,
toivoa, rauhaa ja rakkautta ja ijankaikkisen elämän iloa. Enin tarvitsin
mielestäni juuri sillä hetkellä kuulla puhuttavan rakkaudesta. Sitten
hän myöskin puhui kristillisen elämän tunnusmerkeistä -- --
Syyskuussa 1872 hän kirjoittaa Askovista äidilleen:
"Olin päättänyt olla minnekään lähtemättä, mutta nyt kun tuli sanoma
Grundtvigin kuolemasta, en voi kuitenkaan pysyä kotona. Ellei siis
mitään erityistä estettä ilmene, lähden Nutzhornin[1] ja Termansenin[2]
kanssa Köpenhaminaan tiistai aamuna. Sanomaton kaiho täyttää rinnan
ajatellessa, ettei milloinkaan enää saa kuulla tätä rakasta, tuttua
ääntä. Mutta ei kuitenkaan voi muuta kuin heikkojen voimainsa mukaan
kiittää Herraa, joka antoi kansallemme niin ihmeellisen suuren miehen,
soi hänelle niin pitkän toimirikkaan elämän ja nyt lopuksi antoi tämän
vanhan palvelijansa päästä rauhaan -- niin, nukahtaa siten, että kaikki
hänen ihmeen kauniit runonsa soveltuvat häneen itseensä.
[1] Nutzhorn: Eräs Askovin opettajista.
[2] Maanviljelijä Askovin läheisyydessä.
Toivokaamme siis ja rukoilkaamme, että nyt näyttäytyisi meidän rakkaan
vainajamme tunnustuksessa olleen sellainen voima, että hänen
ystäväpiirinsä, erilaisuuksista huolimatta, kuitenkin pysyy koossa." --
-- -- --
Charlotte Schröderillä oli laaja kirjevaihto. Oli niin paljon sekä
nuorempia että vanhempia ystäviä ja tuttavia, jotka olivat avun ja
lohdutuksen puutteessa. Hänellä oli lukuisa sisaruspiiri, jonka kanssa
hän aina pysyi mitä parhaissa suhteissa, vaikkakin heidän tiensä
kulkivat eri suuntia, ja paitsi sitä hän Tanskan ensimäisen
kansanopiston emäntänä joutui usein tekemisiin ulkomaalaisten kanssa,
varsinkin ruotsalaisten ja norjalaisten, jotka tuttavuudet myöskin
johtivat kirjeiden vaihtamiseen. Kumma kyllä ehti hän siinä sivussa
vielä muistaa Tanskan kansanopistolehteä, »Höjskolebladetia» ja
naisasialehteä »Kvinden og Samfundetia» kirjoituksilla. Edelliseen on
hän erittäinkin piirtänyt monta lämmintä muistosanaa manalaanmenneistä
ystävistään, jälkimäiseen mietteitä nuorten naisten kasvatuksesta,
reformipuvuista j. n. e. Kaikissa näissä ilmenee aina sekä hänen hellä
sydämensä ja ihanteellinen, valoisa katsantokantansa että hänen varma
arvostelukykynsä. Tämä kyky se juuri teki, että hän osasi asettua
oikeaan suhteeseen niihin oppilas-ja vierasparviin, jotka häntä
ympäröivät ja nähdä mitä kukin heistä enin tarvitsi.
Tätä on kyllä moni meikäläisistäkin saanut kokea Askovissa
oleskellessaan, ja siksi elää Charlotte Schröderin muisto täällä
meilläkin monessa kiitollisessa sydämessä. Moni meikäläinen on myöskin
juuri hänen toimintaansa seuraamalla oppinut käsittämään mitenkä lämmin,
valoisa koti on hedelmätä tuottavan kansanopistotyön elinehtoja.