Olin ollut saaristossa viikon päivät kesällä 1910 ja sieltä palattuani
odotti minua useat kirjeet, niiden joukossa kaksi kappaletta Wienistä.
Ihan vaistomaisesti kävin niihin ensin, ja molemmat kertoivat sen
tärisyttävän uutisen, että *Auguste Fickert* oli kuollut siellä kesäkuun
9 p:nä.
Kuolema on miltei aina odottamaton ja julma, mutta se tuntuu tuhat
kertaa julmemmalta silloin, kun jalo henkilö temmataan pois kesken
elämäntyötään ja jättää korvaamattoman aukon. Sillä Auguste Fickert oli
Wienin vapaamielisen naisasialiikkeen keskus ja johtava sielu ja hän oli
Europan ehkäpä etevimmän naisasialehden toimittaja.
En minä kuitenkaan tätä hänen julkista toimintaansa kuolinsanoman
tullessa ajatellut, vaan etupäässä sitä, mitä hän oli ollut minulle,
minkä aukon hän jätti minun elämääni. Viisitoista vuotta olimme olleet
tutut ja kirjevaihdossa, ja tämän ajan kuluessa olin useita kertoja
käynyt Wienissä, joka minusta hänen takiansa aina oli tuntunut niin
läheiseltä ja tuttavalliselta kaupungilta; nyt se yhtäkkiä oli kuin
siirtynyt satoja peninkulmia tuonnemmaksi.
[Kuva: Auguste Fickert]
Kaikki seikat ihan ensi tutustumisestamme astuivat eteeni. Oli
kevättalvi 1895, ja minä olin matkalla Berlinistä, missä olin viettänyt
talvikauden, Zürichiin. En kuitenkaan lähtenyt suorinta tietä, vaan
päätin käyttää kuusiviikkosen loma-aikani matkoihin ja mennä Dresdenin,
Pragin ja Wienin kautta tuohon pieneen maahan alppien juurella. Eräs
tuttavani Dresdenissä selitti, että minun välttämättömästi Wieniin
saavuttuani piti mennä tapaamaan Auguste Fickertiä, ja antoi minulle
suosituskirjeen hänelle.
Minun tietämättäni teki hän vielä muutakin. Hän nimittäin kirjoitti
Auguste Fickertille suoraa päätä ja kehoitti häntä käyttämään minun
oleskeluani Wienissä hyväkseen ja panemaan minut siellä puhumaan
pohjoismaiden kansanopistoista, joista siihen aikaan olin pitänyt
esitelmiä Berlinissä ja Dresdenissä. Auguste Fickert kertoi minulle
nauraen sitten myöhemmin, ettei mikään maailmassa ollut hänelle sillä
hetkellä vähemmän tervetullut kuin tuo kirje ja kehoitus, ja että hän
sydämessään oli huoannut: »Hiisi vieköön kaikki nuo matkustavat
naisasianaiset.» Pääsiäislupa oli nimittäin juuri silloin tulossa, ja
hän oli toivonut saavansa hiukan levätä raskaasta koulutyöstään ja
yhteiskunnallisista toimistaan.
Tästä en minä kuitenkaan tiennyt mitään, vaan lähdin kaikessa
viattomuudessa suosituskirjeineni hänen luokseen. Hän ei ollut kotona,
mutta äiti otti minut ystävällisesti vastaan ja selitti tyttärensä pian
tulevan; hän oli vain kävelemässä erään tuttavansa kanssa. Ja kun he
sitten saapuivat ja me siinä istuimme kahvipöydän ääressä, syntyi mitä
vilkkain keskustelu etupäässä juuri kansanopistoliikkeestä ja sen
vaikutuksesta. Auguste Fickert kyseli, kuunteli, ymmärsi ja innostui,
innostui siihen määrin, että heti rupesi suunnittelemaan suurta yleistä
kokousta, missä minun piti puhua tästä suuresta ihmisyyden asiasta
Wienin yleisölle.
Se pidettiinkin sitten heti ensi arki-iltana pääsiäisen jälkeen ja oli
mainiosti valmistettu sekä sanomalehtien että kutsukorttien avulla.
Väkeä oli saapunut salin täydeltä, yksin opetusministeriökin oli
lähettänyt sinne edustajan.
[Kuva: Auguste Fickert v. 1897.]
Niinä parina viikkona, jotka silloin vietin Wienissä, oli Auguste
Fickert miltei jokapäiväisenä seuranani. Joko hän vei minut tuttaviensa
luo, tai pani toimeen pitkiä, hauskoja huviretkiä Wienin kauniisiin
ympäristöihin. Silloin sitä pohdittiin kaikenlaisia asioita taivaan ja
maan välillä, tai laskettiin leikkiä. Sillä A. F. oli kuitenkin,
kaikkien vakavien harrastuksiensa ohessa, myöskin hilpeä, vilkas
wieniläinen, joka osasi antaa ilolle ja leikillisyydellekin arvonsa.
Neljä vuotta myöhemmin matkustin taaskin Wieniin, jotenkin samaan aikaan
keväällä, mutta tällä kertaa murheen murtamana, surun valtaamana.
Helmikuun manifesti oli tullut ja koko elämä tuntui sysimustalta yöltä.
Kaikki oli muuttanut muotoa; mikä ennen oli tuntunut tärkeältä ja
suurelta, oli nyt käynyt aivan vähäpätöiseksi.
Olin kertonut tapahtumista Suomessa tuttavilleni Berlinissä ja
Dresdenissä, ja he olivat kyllä osoittaneet ymmärtämystä ja myötätuntoa,
mutta ei kukaan heistä ollut kuitenkaan ottanut tätä asiaa omakseen.
Mutta sen teki Auguste Fickert. Hän kuunteli tuntikausia, kun kerroin
hänelle Suomen suuresta surusta, hän käsitti, ettei mikään muu asia koko
maailmassa minua sillä hetkellä liikuttanut paitsi Suomen kohtalo, ja
hän rupesi heti toimimaan yhtä tarmokkaasti, kuin olisi hänen oma maansa
ollut perikadon partaalla.
Samaan aikaan kun Suomen perustuslakien kimppuun hyökättiin ja helmikuun
manifesti julkaistiin oli -- kuten kaikki muistanevat -- Haagin
rauhankonferenssi kynnyksellä ja eri maiden naiset ja naisjärjestöt
lähettivät sen johdosta tuuman alkuunpanijalle, tsaarille, kiitoksensa
ja kunnian-osoituksensa. Myöskin *Allgemeiner östreichischer
Frauenverein*, jonka puheenjohtajana Auguste Fickert toimi, oli aikeessa
ottaa osaa tähän adressiin, mutta kun kokous sen johdosta sitten
pidettiin, kertoi hän läsnäolijoille tarkalleen mitä Suomessa oli
tapahtunut, miten rauhantsaari oli rikkonut pienelle kansalle antamansa
ja valalla vahvistamansa lupaukset ja miten koko Suomi sen johdosta oli
joutunut epätoivon valtaan.
Hän toisti toisin sanoen kaikki mitä olin kertonut tilanteesta meillä,
mutta ei tietysti näinä ilmiannon aikoina maininnut sanaakaan siitä,
mistä hänellä oli kaikki nämä tiedot. "Kuulijakuntani saattoi vaikka
otaksua, että minulla oli ollut jonkinlainen ilmestys", hymyili hän
perästä päin. Ja seuraus oli, että hänen johtamansa yhdistys ei
allekirjoittanut edellämainittua kiitosadressia.
Auguste Fickertillä oli paljon tuttavia Wienin intelligenssin ja
sanomalehtimiesten piireissä ja niitä hän nyt koetti saada liikkeelle.
Ei se ollut aluksi niinkään helppoa. Suomi oli vielä silloin jotenkin
tuntematon, ja kaikki meidän maatamme koskevat uutiset Wienin lehdissä
olivat kotoisin vihollistemme leiristä ja hyvin kierot. Mutta Augusten
pontevuus voitti lopulta esteet. Pari Suomea koskevaa esitelmääkin
syntyi hänen välityksellään, samaten useita sanomalehtikirjoituksia.
Muistan elävästi miten hän eräänä iltana myöhään vei minut
"Arbeiterzeitung'in" toimitukseen ja selitti sen toimittajalle, tri
*Adler*'ille, mitä Suomessa todellisesti oli tapahtunut ja sen vaaran,
joka meidän olemassa oloamme ja kulttuuriamme uhkasi. Tämä, joka muuten
kyllä kuului Augusten tuttavapiiriin, oli silloin hyvin väsynyt ja
hermostunut, sekä huudahti lopulta tuskallisesti: "Olen juuri saanut
sähkösanoman että N--n piirissä on puhjennut lakko, ja se on minulle
paljon tärkeämpi kuin koko Suomen konstitutsioni." Mutta tämä
mielenpurkaus oli vain hetkellisen pahan tuulen ilmaus, sillä hän kyhäsi
sitten hiukan myöhemmin aivan loistavan kirjoituksen Suomen
oikeudellisesta asemasta.
Kun sanoma meidän laillisen järjestyksemme palauttamisesta v. 1905
suurlakon jälkeen levisi Europaan, tuli Augustelta heti onnittelukirje,
jossa hän muun muassa sanoi: "Koko viikon olen ajatuksissani elänyt
teidän kanssanne pelvossa ja vavistuksessa ja nyt vasta voin taas
vapaasti hengittää, kun tiedän, että vihdoinkin olette voittaneet ja
vapautenne saavuttaneet."
Vuotta myöhemmin olin Saksassa kouluoloja tutkimassa ja silloin saapui
yhtäkkiä sähkösanoma, jossa hän kutsui minua Wieniin pitämään esitelmää
sortoaikamme vaiheista, suurlakostamme ja vapaudestamme. Hän oli
tilaisuutta varten painattanut noin parituhatta kutsumalippua ja
lähettänyt niitä kaikille yleisissä toimissa ia yleisiä asioita
harrastaville henkilöille. Suuri ja loistava olikin se yleisö, joka
sitten esitelmäiltana täytti n. k. Arkkitehtitalon juhlasalin ja
tarkalleen kuunteli kertomusta pienen kansan taistelusta kalliimpansa
edestä.
Esitelmää seurasi keskustelu, jolloin A. F. tavallisuuden mukaan toimi
puheenjohtajana. Hän oli kuin luotu sitä tointa varten, jo siitä syystä,
että hän niin mainiosti osasi kuunnella, mutta hänellä oli myöskin se
lahja, että hän niin hyvästi ymmärsi toisen ajatukset, olivatpa ne
sitten vaikka kuinka puolinaisesti lausutut.
Ja niinkuin hän ymmärsi toisten ajatukset, ymmärsi hän myöskin heidän
huolensa ja surunsa, ja oli aina valmis auttamaan, uhraten tuntikausia
kalliista ajastaan. Kun vain ajattelen kaikkia niitä askeleita, joita
hän otti Suomen takia ja kun sitten tiedän, että samalla tavalla hän
palveli kaikkia muitakin, jotka olivat hädässä ja avun tarpeessa, niin
en oikeastaan ihmettele, että hän murtui kesken. "Hän lepää nyt, hän
joka ei milloinkaan suonut itselleen lepoa" kirjoitti eräs hänen
kuolemastaan, ja toinen sanoi kirjeessään: "Tämä suurenmoinen nainen,
tämä jaloin ihminen on nyt poissa." Ja molemmat arvostelut olivat
erittäin sattuvat.
Auguste Fickert oli samaa ainesta kuin ihmiskunnan suuret, pyhät
marttyyrit. Hänellä ei ollut rahtuakaan itsekkyyttä, oman voiton pyyntöä
tai kunnianhimoa. Aatteita hän rakasti, aatteita, joista toivoi koituvan
ihmiskunnalle onnea ja siunausta, ja niiden eteen hän uhrautui kokonaan,
ajattelematta vaivojaan, heikkoa terveyttään, aineellisia etuja.
Hän oli koko elämänsä vähissä aineellisissa varoissa tehden raskasta
koulutyötä henkensä ylläpitämiseksi, mutta ei mikään mahti maailmassa
saanut häntä ottamaan maksua työstään aatteiden palveluksessa. Eräs
henkilö jätti hänen *Neues Frauenleben* nimiselle aikakauskirjalleen
melkoisen rahasumman, jonka korot etupäässä oli aijottu päätoimittajan
palkaksi. Auguste F. käytti ne avustajiensa palkkaamiseksi ja antoi itse
työnsä ilmaiseksi. Kerran kokosivat hänen ystävänsä hänelle muutamia
tuhansia guldenia ja pyysivät, että hän käyttäisi ne matkustamiseen ja
lepoon. Mutta hän antoikin ne virkistysmatkastipendiksi kansakoulun
naisopettajille.
Tämä hänen luonteensa suurpiirteisyys ja aateluus vaikutti tietysti
mahtavasti ja kohottavasti hänen ympäristöönsä. Moni innostui vain hänen
takiansa yhteiskunnalliseen uudistustyöhön ja antautui siihen. Muun
muassa sai hän Wienin etevän kirjailijan, *Rosa Mayreder*'in liittymään
suureen yhdistykseensä ja sen johtokunnassa toimimaan.
Monta vuotta olin jo kehoittanut Auguste Fickertiä tulemaan Suomeen
nähdäkseen kerran läheltä sen maan ja kansan, jonka oikeuksia hän niin
lämpimästi oli puoltanut. Kesällä v. 1909 hän vihdoin tulikin tänne,
oleskeli viikon päivät Helsingissä ja kiersi sitten Itä-Suomea
tutustuakseen sen luonnonihanimpiin paikkoihin, kuten Imatraan,
Savonlinnaan, Punkaharjuun j. n. e.
Täällä saamistaan vaikutelmista kirjoitti hän Naisten Ääneen pienen
selostuksen, joka sittemmin myöskin oli luettavana siinä
muistojulkaisussa, joka hänen kuoltuaan Wienissä ulosannettiin. Siinä
hän sanoo:
"Minulla oli erinomainen maantieteen ja historian opettaja, professori
*Edvard von Weinzierl*, jolle olen ikuisessa kiitollisuuden velassa;
niin paljon hän on henkiseen elämääni jäsen suuntaan vaikuttanut.
Kuunnellessani hänen luentojaan olin jatko-opiston opettajatarosastolla,
siis siinä ijässä, jolloin sielu on avoin kaikille hyville
vaikuttimille. Näissä luennoissaan puhui hän kerran myöskin Suomesta,
tuosta satumaisesta, tuhatjärvisestä maasta kaukana pohjolassa, ja sen
tarmokkaista asukkaista, jotka uutteralla työllä ovat pakoittaneet karun
maaperänsä tuottamaan sen verran, että he sisällisen vapauden vallitessa
ovat voineet kehittyä aivan ihmeteltävästi.
Useita vuosia myöhemmin, kun jo olin ottanut osaa naisasialiikkeeseen,
tuli Maikki Friberg Wieniin ja piti esitelmän pohjoismaiden
kansanopistoista "Yleisessä itävaltalaisessa naisyhdistyksessä". Hänen
innostuksensa tähän suureen asiaan, hänen vilkas luonteensa ja lämpönsä
valloittivat meillä kaikki sydämet, ja sama tunne, jonka professori v.
Weinzierlin esitelmä oli minussa aikaan saanut, heräsi jälleen, kun nyt
ensi kerran tapasin elävän olennon tästä runollisesta maaperästä. Haluni
nähdä Suomea ja tutustua sen asukkaisiin tuli jälleen voimakkaaksi, eikä
ollut enää tukahutettavissa, varsinkin kun Maikki Friberg sen jälkeen
monta kertaa kävi Wienissä ja me koko ajan olimme mitä vilkkaimmassa
ajatusten vaihdossa.
Vihdoinkin saatoin päästä toiveitteni perille. Eräänä kauniina heinäkuun
aamuna lähestyin minä Helsingin auringon valossa hymyilevää satamaa,
eikä mikään muu häirinnyt tätä kaunista kuvaa kuin tietoisuus siitä,
että Viapori oli vieraan hallussa ja että muukalainen siis hallitsi
sisäänkäytävää Suomen sydämeen.
Nyt minä olen useita päiviä kestävillä matkoilla omin silmin nähnyt
Suomen viheriäpuitteiset, uinailevat järvet, hopealle hohtavat koivut ja
tummat havumetsät, olen ihmetellyt sen toisiinsa liittyneitä vesistöjä
rikkaine saaristoineen, olen ihaillut maalaisten ahkeruutta ja
talonpoikien toimeliaisuutta, he kun vähillä varoillaan, mutta
yksimielisyytensä kautta voimakkaina, rakentavat itselleen
rannikkolaivoja, jotka kulettavat heidän maataloustuotteitaan järvien
poikki kaukaisiin seutuihin, missä ihmiset ahkeralla työllä edistävät
yleistä vaurastumista. Olen nähnyt herttaisia koteja miellyttävissä
maakartanoissa ja hyvästi kasvatettuja, kukoistavia lapsia, kuten esim.
tehtailija Backbergillä Vuolenkoskella ja taiteilija Hämäläisellä. Olen
nauttinut rajatonta vieraanvaraisuutta suomalaisessa pappilassa,
ystävällisen aviopari Lappalaisen luona Jääsken pitäjässä,
vieraanvaraisuutta sellaista, joka meillä Keski-Europassa, missä on
hotelleja ja majataloja joka askeleella, ei ainoastaan ole hävinnyt,
vaan on käynyt aivan käsittämättömäksi.
Minulle on näytetty suurenmoisia kouluja ja sivistyslaitoksia niin
maaseudulla kuin kaupungeissa, olen liikutetuin mielin katsellut
avojalkaisia lapsia Helsingin kansankirjaston lukusalissa, olen nähnyt
miehiä ja nuorukaisia kovassa työssä ja ihaillut heidän hilpeyttään,
taitavuuttaan ja voimaansa. Kaikkialla on minut otettu ystävällisesti,
jopa sydämellisestikin vastaan ja joka paikassa ovat ihmiset olleet
henkisesti heränneitä ja vaikuttaneet elähyttävästi, luonnollisia
kanssakäymisessään ja hyväntahtoisia sekä keskenään että vierasta
kohtaan, koettaen näyttää ja antaa hänelle mitä parasta heidän maassaan
on aineellisessa ja henkisessä suhteessa.
Olen nähnyt talouttaan mallikelpoisesti hoitavia perheenemäntiä,
voimakkaita, taitavia miehiä, terveitä, suloisia, luonnollisia nuoria
tyttöjä, kohteliaita, vaatimattomia nuoria miehiä opiskelevan nuorison
keskuudessa, sanalla sanoen olen nähnyt herttaisen, iloisen ja
sivistyneen kansan, jolle minä puolestani vain toivoisin, että se
vapautettuna "pahan naapurin" hyökkäyksestä vapaasti saisi kehittyä ja
luoda itselleen sellaisen tulevaisuuden, johon sen luonteen
pääominaisuudet, sitkeys, ahkeruus ja toimeliaisuus viittaavat. Siten se
voisi tulla monelle Europan suurvaltiolle ladunavaajaksi."
Auguste F. huomasi, että uusi sortoaika oli tulossa ja seurasi tarkkaan
sen kehitystä. Varsinkin häneen koski tuo venäläisten uhkaus eroittaa
maastamme sen rajalla olevat pitäjät. Sen johdosta hän kirjoitti avoimen
kirjeen Kansainvälisen Naisliiton puheenjohtajalle, lady Aberdeenille,
jossa hän voimakkain, hehkuvin sanoin asettaa tämän asian naisten
maailmanliiton tuomioistuimen eteen. Aluksi hän sanoo siinä:
"Kaukana Europan koillisessa kolkassa aijotaan julistaa kuolemantuomio.
Se ei koske tällä kertaa yksityistä, joka asettuu vastustamaan
vallitsevaa vääryyttä, eikä liioin uusien ajatusten yksinäistä
edustajaa, ei -- kokonainen kansa on mestattava, sen omintakeisuus ja
kulttuuri, jonka se on hankkinut itselleen alituisessa taistelussa karua
luontoa vastaan, on siltä ryöstettävä siksi -- niin siksi että paha
naapuri, jälleen voimaan päässyt tsaarivalta, näkee sen hyväksi."
Sitten seuraa tarkka selonteko meidän valtiollisesta asemastamme,
Porvoon valtiopäivillä annetuista lupauksista ja niiden vahvistamisesta
seuraavien hallitsijoiden valtaistuimelle astuessa, yksin Nikolai
II:sen, joka ne sitten kuitenkin rikkoi. Niinikään hän muistuttaa niistä
saksalaisten ja itävaltalaisten oppineiden antamista lausunnoista Suomen
eduksi, jotka lausunnot julkaistiin vuoden alussa 1910, ja jossa he
sanovat, että Suomen oikeuksien loukkaaminen koski koko Europaa, koska
se oli rikos kansainvälistä oikeutta vastaan. Lopuksi hän sitten vetoaa
naisiin seuraavin sanoin:
Ja naiset, aikovatko he äänetönnä katsella tätä Venäjän julkista
oikeuden loukkausta?
Aikana, jolloin naiset taistelevat henkensä takaa valtiollisen
tasa-arvon saavuttamiseksi, aikana, jolloin he syvästi tuntevat sen
lapsipuolenaseman, josta heidän sukupuolensa kärsii sekä yksityisen
oikeuden että julkisen oikeuden alalla, aikana, jolloin he ovat tulleet
täydellisesti vakuutetuiksi siitä, että heidän osanottonsa uudenaikaisen
elämän kaikilla aloilla on käynyt välttämättömäksi kulttuurin jatkuvalle
kehitykselle, sellaisena aikana he eivät enää saa käsissä ristin
katsella mitenkä kokonaiselta kansalta ryöstetään sen ansaitut oikeudet,
he eivät saa äänetönnä katsella sitä, sillä siinä tapauksessa he tulevat
kanssarikolliseksi vääryyden tekoon.
Kaikissa maissa ovat naiset ristiriidassa hallituksien kanssa, joilta
vaativat oikeutta ja vanhurskautta itselleen.
Oikeuden ja vanhurskauden nimessä täytyy heidän ottaa puoltaakseen
Suomen vapautta; kulttuurin nimessä täytyy heidän panna vastalauseensa
tämän maan venäläistyttämistä vastaan -- heidän täytyy ennen kaikkea
panna tämä vastalauseensa naisina, jotka itse vasta silloin voivat saada
poliitista vaikutusvaltaa, kun siveelliset voimat pääsevät määrääjiksi
kansojen elämässä, kun ei väkevämmän voima, vaan oikeus ja vanhurskaus
tulevat hallituksien pääperusteiksi.
Kansainvälinen Naisliitto ei tietääkseni ryhtynyt mihinkään
toimenpiteisiin tämän kehoituksen johdosta, mutta Suomen hätä tuli kyllä
senkautta tunnetuksi. Yksinpä Auguste Fickertin muistoksi järjestetyssä
surujuhlassa Wienissä, se tuli esiin.
Juhlapuheen pitäjä, tri *Julius Ofner* huomautti nimittäin siinä, kuinka
hän vielä aivan hiljattain oli puhunut vainajan kanssa hänen
lempiharrastuksistaan, joiden joukossa Suomella oli niin tärkeä asema,
ja lisäsi sitten:
"Suomi, tuo pieni maa, joka tähän asti on kyennyt puoltamaan vapauttaan
mahtavan naapurinsa suhteen, maa missä vahvahenkiset, lujatahtoiset
naiset alttiisti ja kiihkeästi ottivat osaa vapaustaisteluun ja sitten
kun se saavutettiin, saivat miehiltään vapaaehtoisesti, kiitollisuuden
osoitteeksi hyvästä yhteistyöstä, äänioikeuden; tämä maa se toteutti
Auguste Fickertin ihanteen. Sellaisiksi hän tahtoi naiset. Omien
ponnistuksien kautta tunnustusta ansaitsevan työnsä tuloksena heidän
piti saada oikeutensa. Kun Suomen suuri taistelu nyt taas on alkanut
uudestaan, joka sen pahempi tällä hetkellä näyttää niin epäedulliselta
suomalaisille, oli Auguste Fickert aivan pois suunniltaan ja koetti edes
antaa heille myötätuntonsa kannatuksen."
* * * * *
Kun surulliset, ikävät viestit toisensa jälkeen viime aikoina ovat
tulleet Itävallasta ja etenkin Wienistä, olen hengessäni monasti
sanonut: "Hyvä ettei Auguste Fickertin tarvinnut nähdä tätä surkeutta,
sillä kyllä hän olisi siitä aivan rajattomasti kärsinyt." Hän näki kyllä
Itävallan politiikan suuret puutteet ja puhui monasti siitä, kuinka
luonnottomiksi ja hatariksi olot siellä olivat kehittyneet, mutta ei
suinkaan hänkään sentään voinut aavistaa, että romahdus olisi ollut niin
täydellinen.