On aivan ihmeellistä, miten viesti jonkun tuttavan kuolemasta heti tuo
hänet ilmielävänä eteemme ja miten hän yhtenään elää ajatuksissamme sen
jälkeen; hän muuttuu miltei elävämmäksi kuin eläessään, sillä me näemme
hänen olentonsa eri puolet yhtaikaa ja meidän mieleemme johtuvat kaikki
ne eri tilaisuudet, jolloin olimme hänen seurassaan, hänen puheensa,
sanansa, yksin äänenkaikunsa. Niin ainakin on käynyt minun joka kerta,
kun läheiset ystävät ja tuttavat ovat kuolleet ja niin juuri kävi
silloinkin kun sain sähkösanoman *Gina Krogin* kuolemasta keväällä 1916.
Kaikki muistot heräsivät, ja minä näin hänet eri tilaisuuksissa ensi
tapaamisestamme asti, joka tapahtui kesällä v. 1900 Kristianiassa.
Gina Krogin nimi oli minulle silloin jo hyvin tuttu; olimme olleet
kirjevaihdossakin erään artikkelin johdosta, olin nähnyt hänen kuvansa
eri aikakauskirjoissa, mutta en ollut personallisesti häntä tavannut.
[Kuva: Gina Krog.]
Mutta edellämainittuna kesänä pidettiin Kristianiassa Pohjoismainen
raittiuskokous, jossa minäkin olin mukana Raittiuden Ystävien
edustajana, ja eräänä päivänä kesken kokousta päätin pistäytyä katsomaan
Gina Krogia. "Sellaista ei pidä lykätä", arvelin, "sillä ehkäpä hän
matkustaa maalle, ja niin en saa häntä nähdä."
"Nylænden" toimistoon siis riensin ja siellä hänet tapasin työpöytänsä
ääressä istumassa keskellä paperia, avattuja kirjeitä ja korehtuureja.
Hän mainitsi kuulleensa tulostani Kristianiaan ja jo odottaneensa minua,
ja tämän kohteliaan tervetulolauseen jälkeen oli tuttavuus piankin tehty
ja me olimme ennen pitkää joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta
ennen kaikkea minä häntä katselin. Hänen ulkonainen ihmisensä oli
nimittäin niin huomiota herättävä ja komea, että sen vertaista tuskin
näkee. Häntä on joskus kutsuttu "jättiläisnaiseksi", sillä hän oli
tavallisia naisia koko lailla suurempi, mutta niin sopusuhtaisesti
kehittynyt ja niin ruhtinaallisen ryhdikäs, että vastustamatta tuli
ajatelleeksi: "Tuollainen sopisi vaikka valtaistuimelle." Hänellä oli
suuret, kauniit, surulliset silmät, soinnukas ääni ja erinomaisen
arvokas, hillitty käytös. Oli toimistossa vaikka kuinkakin kiire ja
paljon väkeä, ei hän silti osoittanut mitään kärsimättömyyttä tai
hermostumista, ja olipa hän vaikka kuinka iloisessa seurassa ja itsekin
vaikka kuinka hilpeällä mielellä, aina hän silti oli arvokas.
Hänessä oli samaa suuripiirteisyyttä, runollisuutta ja mahtavuutta kuin
on norjalaisessa maisemassa auringossa kimaltelevine lumihuippuineen,
kohisevine koskineen, metsäisine rinteineen, vihantavine laaksoineen.
Minä tiesin että Gina Krog ja Norjan naisten vapautusliike kuuluivat
yhteen. Niin pian kun mainitsi toisen, johtui toinenkin heti mieleen.
Ihan alusta pitäen oli Gina Krog ollut siinä mukana ja aina johtavassa
asemassa. Hänen uskonsa asiaan, hänen lämpönsä sen puolesta, hänen
puhujalahjansa ja hieno kynänsä, kaikki vaikuttivat, että kun
organiseerattu työ alkoi, joutui hän ensimäisten riviin. Mutta minä
huomasin myöskin, että hän oli paljon syvemmältä kuin useammat muut
tunkeutunut naisasiatyön ytimeen ja näki sen suuren päämäärän. Hän
ymmärsi, että se tähtää vielä paljon kauemmaksi kuin sukupuolten
tasa-arvoisuuteen kunnassa ja valtiossa, että sen lopputarkoitus oli
uuden vanhurskaamman hengen ja katsantokannan luominen, ei ainoastaan
miehen ja naisen välisissä suhteissa, vaan myöskin eri kansanluokkien,
eri valtioiden. Ei kukaan ymmärtänyt paremmin kuin hän pikku valtioiden
uhattua, vaaranalaista tilaa ja sitä sortopolitiikkaa, jonka esineeksi
ne koska tahansa voivat tulla. Hän näki kuinka vähän niiden toiveet
merkitsivät, kun suuret päättivät esim. sodasta ja rauhasta. Ne eivät
edes voineet toisiaan auttaa ja puoltaa, vaikka sydämestään paheksivat
suurien harjoittamaa sortoa. Kuin kuivuneet lehdet niiden sanat vain
karisivat maahan suurten neuvospöydän ääressä.
Siksi että olosuhteet meillä siihen aikaan olivat synkkää synkemmät,
palasimme me keskusteluissamme aina tähän kysymykseen, ja Auguste
Fickertiä Wienissä lukuunottamatta, en ole tavannut ketään maamme
ulkopuolella, joka niin olisi voinut tuntea meidän kanssamme kuin Gina
Krog. Jo aikaisemmin, suuressa Kansainvälisessä Naisliiton kongressissa
Lontoossa v. 1899 oli hän lausunut muutamia voimakkaita sanoja Suomen
puolesta, kun mielet Haagin rauhankonferenssin johdosta olivat
innostusta täynnä. Hän nimittäin huomautti, että rauhanaate oli kyllä
suuri ja ihanteellinen, mutta rauhan yläpuolella oli kuitenkin oikeus,
eikä edellisen takia saanut jälkimäistä sivuuttaa.
Aika, jona Gina Krog astui julkisuuteen ja rupesi siskojensa
ihmisoikeuksien ajajaksi, oli mitä ihmeellisin Norjan historiassa.
Silloin kaikuivat siellä Björnsonin, Ibsenin, Lien y. m. mahtavat
herätyshuudot, silloin Norja oli ahjo, josta kipinät sinkoilivat ympäri
Europaa. Uusista elämän arvoista ja uusista ihanteista he puhuivat;
yksilöstä he lähtivät ja hänen vapauttaan ja ihmisoikeuksiaan he
julistivat. Heidän sanansa herättivät vastakaikua tuhansissa ihmisissä,
erittäinkin nuorisossa; innostunein, hehkuvin mielin he kokoontuivat
näitä uusia kysymyksiä itselleen selvittämään ja niiden ytimeen
tunkeutumaan. Niin. sisältörikkaita vuosia kuin 80- ja 90-luvun nuoriso
vietti, on muilla tuskin ollut. Ja Gina Krog oli kaikessa tässä mukana,
ei vain vastaanottajana, vaan myöskin antajana. Hamasta nuoruudestaan
oli hänkin tällaisia kysymyksiä miettinyt, rohkenematta kuitenkaan
lausua niitä julki, paitsi hyvin rajoitetussa piirissä, jossa häntä ei
tavallisesti ymmärretty -- ja nyt ne yhtäkkiä olivat kaikkien huulilla
sekä ystävien että vastustajien.
Siihen aikaan Norjan edistysmieliset naiset tunsivat, että he
tarvitsivat oman äänenkannattajan, jossa saisivat ajatuksensa paremmin
kuuluviin kuin päivälehdissä, äänenkannattajan, joka olisi heidän
katsantokantansa läpitunkema ja tulkki, ja silloin perustettiin Nylænde.
Helmikuussa v. 1887 sen ensi numero lähti maailmalle; Norjan
naisasiayhdistys sen ulosantajana, Gina Krog toimittajana ja Jonas Lien
lennokas runo ensi sivulla. Koko uutuuden viehätys ympäröi tätä
esikoista ja siitä tuli uusien aatteiden keskus ja polttopiste, jonka
lausuntoja tarkkaan seurattiin ja monessa piirissä pohdittiin.
Mutta muutaman vuoden kuluttua ei niitä enää ympäröinyt sama uutuuden
viehätys; kevätaamun hohde oli kadonnut ja vaativa työpäivä oli astunut
sijaan, mutta sen kuormaa ei monikaan enää ollut taipuvainen kantamaan
ja niin sekä naisasiayhdistyksen jäsenmäärä että lehden lukijakunta
varsin tuntuvasti supistui. Nylænden ylläpitäminen kysyi suuria
aineellisia uhria ja niitä ei yhdistys enää tahtonut ottaa kantaakseen,
vaan vetäytyi pois, arvellen että lehti jo oli tehtävänsä suorittanut.
Mutta onneksi Gina Krog ei vetäytynyt. Hän ymmärsi, että oma
äänenkannattaja nyt vasta olikin oikein tärkeä, kun ensimäiset
kasvunalut olivat näkyvissä ja hän otti sen silloin kokonaan omakseen
s. o. hän otti vastatakseen kaikista sen menoista ja kantoi tätä taakkaa
aina viimeiseen asti. Sillä aikaa kun niin moni naisasialehti
naapurimaissa ehti sekä syntyä että kuolla, pysyi Nylænde hengissä ja
lähti vuosi vuodelta Norjan eri kulmille kylvöään sirottelemaan. Ollen
ilman vakituisia avustajia, täytti Gina Krog lehtensä useimmiten aivan
yksin ja siksi Nylænde olikin toimittajansa hengentuote enemmän kuin
ehkä mikään muu naisasialehti. Joka numerossa oli hänen rohkeita,
runolliseen, kauniiseen muotoon puettuja kirjoituksiaan ja niitä ehti jo
karttua paljon 29 vuoden kuluessa,
Nylændeä luettiin ja se herätti respektiä itsenäisyytensä takia, mutta
ei sen tilaajamäärä kuitenkaan ollut niin suuri, että se olisi palkinnut
toimittajansa vaivat, vielä vähemmin jättänyt voittoja. Ja siksi Gina
Krog, jota on kutsuttu Norjan kruunaamattomaksi kuningattareksi,
ulkonaisesti eli hyvinkin vaatimattomasti. Hänellä oli vuokrahuone,
päivällisensä hän söi ulkona ja istui muuten ahkerasti toimistossaan,
jolle vastustajat antoivat nimen Løvens Hule (Jalopeuran luola), mutta
josta ystävät tekivät kunnianimen. Ellei hänellä olisi ollut hyvinvoipaa
veljeään, ylioikeuden asianajaja F. A. Krogia, joka jakoi sisarensa
harrastukset ja aina oli valmis niitä tukemaan, olisi hänen aineellinen
asemansa ollut vieläkin ahtaampi. Tämän veljen ansio suurimmaksi osaksi
oli, että Gina Krog esim. oli tilaisuudessa matkustamaan, käymään
Englannissa, Ranskassa, Italiassa ja Amerikassa y. m. -- Yhteen aikaan,
ennenkuin veli meni naimisiin Cecilia Thoresenin kanssa, joka oli Ginan
hyvä ystävä ja Norjan ensimäinen naisylioppilas, sisarukset asuivatkin
yhdessä ja Gina hoiti veljensä taloutta. Se tapahtui juuri siihen
aikaan, kun Norjassa enin kiehui ja kuohui, kun jokainen ensi-ilta
teatterissa ja jokainen uusi kirja oli kuin sotatorventoitotus, joka
heti jakoi yleisön eri leireihin ja sai aikaan loppumatonta ajatusten
vaihtoa. Hyvin tavallista oli silloin, kertoi Gina, että tuttavat vielä
myöhään illalla, teatterista palattuaan, poikkesivat heidän luokseen
vaikutelmistaan keskustelemaan, sillä Krogien luona löysi aina
ymmärtämystä ja hengen heimolaisia. Se oli taiston aikaa, suuren
innostuksen ja suurien toiveiden aikaa.
Kaikki maansa etevimmät henget Gina personallisesti tunsi. Hän oli
monasti tavannut Camilla Collettin ja kuullut tämän tulisielun puhuvan
siitä mitä hän oli nuoruudessaan tuntenut naisena ja mikä lopulta oli
saattanut hänet kynään tarttumaan, hän oli paljon seurustellut
Björnsonien kanssa ja monet niistä lauseista, jotka Björnson on pannut
esim. Tora Parsbergin huulille, näytelmäkappaleessaan »Paul Lange ja
Tora Parsberg,» ovat Gina Krogista alkuaan. Hän tunsi sekä taiteilijat
että valtiomiehet, sekä tiedemiehet että sanomalehdentoimittajat. Hän
kertoi välistä hauskoja, intiimiä piirteitä heistä niinä parina
viikkona, jotka silloin vietin Kristianiassa ja olin ehtimiseen hänen
seurassaan.
Jouduinpa hänen tuttaviensa tuttavuuteenkin, jotka kulettivat meitä
paikasta toiseen, ja silloin rupesin myöskin innokkaasti pyytämään, että
hän tulisi Suomeen esim. esitelmäretkelle.
Se painostus, jonka alla me silloin elimme, vaikutti nimittäin, että
jokainen lännestäpäin tullut vieras -- puhumattakaan Norjan suurimmasta
tyttärestä -- oli kuin raikas tuulahdus, kuin yhtäkkiä avautunut ikkuna
pimikkoomme ja siksi sanomattoman tervetullut.
Jo syystalvella samana vuonna tulikin Gina Krog Suomeen. Naisasialiitto
Unioni oli kutsunut hänet tänne esitelmöimään ja ryhtynyt kaikkiin
valmistaviin toimiin: hankkinut tilaisuutta varten yliopiston
juhlasalin, ilmoittanut asiasta lehdissä, myynyt etukäteen lippuja
j. n. e. Hauskaa olikin sitten nähdä, että yleisöä oli salin täydeltä,
kun Gina Krog astui sisään ja piti sisältörikkaan, kauniin esitelmänsä
Camilla Colletista kirjailijana, uranuurtajana ja ihmisenä.
Esitelmän jälkeen olivat Unioni ja Suomen Naisyhdistys yhteisesti
järjestäneet hänen kunniakseen juhlat Seurahuoneen 35:ssä. Mieliala oli
varsin hilpeä ja useita puheita pidettiin. Muun muassa puhui prof. E. G.
Palmén Norjalle, huomauttaen niistä hyvistä väleistä, jotka aina olivat
vallinneet sen ja Suomen kesken. Ja Adelaïde Ehrnrooth oli sepittänyt
hauskan runon tilaisuutta varten.
Gina Krog oli kuin luotu juhlaesineeksi; hän toi juhlatunnelmaa
mukanaan, niin pian kuin hän astui sisään. Hänen ruhtinaallinen
ulkomuotonsa, hänen ylevä, hieno käytöksensä ja se helppous millä hän
vastasi kaikkiin hänelle pidettyihin puheisiin, kaikki vaikutti siihen.
Ihmeekseen totesivat meikäläiset, että hänellä oli aina jotakin
kaunista, sisältörikasta ja runollista sanottavaa, vaikka hän olisi
esiintynyt kuinka monta kertaa tahansa saman illan kuluessa. Muistan
vielä miten hän, vastatessaan maalleen pidettyyn puheeseen, aluksi toi
sieltä terveisiä ja kertoi, että niin pian kuin huhu tiesi kertoa, että
hän lähtisi Suomeen, kuului joka kulmalta "Hils Finland" (tervehtikää
Suomea) ja se kulki kuin humina miehestä mieheen ja siihen lisättiin
vielä "Sig dem at vi elsker Finland", (kertokaa heille, että me
rakastamme Suomea).
Gina Krog oli yleensä sangen huvitettu politiikasta ja hänellä oli aina
oma vanhurskas arvostelunsa kaikista poliittisista päivänkysymyksistä.
Meillä ollessaan hän otti tarkasti selkoa Venäjän sortojärjestelmän
meihin kohdistetuista kiristystoimenpiteistä ja tavasta miten eri
kansalaisryhmät niihin suhtautuivat. -- Sillä välillä hänelle näytettiin
meidän laitoksiamme, koulujamme, kokoelmiamme, sanalla sanoen kaikkea,
josta toivoo vieraalla olevan hyötyä ja iloa, ja joka antaa kuvan maan
kulttuurityöstä ja edistyspyrinnöistä. -- Se oli hyvin sisältörikas aika
sekä meille että vieraallemme, päättäen siitä lämmöstä, jolla hän
maassamme saamia vaikutelmia sitten lehdessään kuvasi.
Heinäkuussa v. 1902 olivat Norjan naiset järjestäneet Kristianiaan
Pohjoismaisen naisasiakokouksen, johon meitä suomalaisiakin kutsuttiin.
Ja muutamat meistä seurasivat kutsua ja lähtivät liikkeelle, kun vielä
oli niinkin mukavasti asetettu, että sekä laivayhtiöt että
rautatiehallitukset antoivat tuntuvan alennuksen.
Naisasiakongressit herättävät aina paljon enemmän huomiota pienissä ja
keskikokoisissa kaupungeissa kuin aivan suurissa. Lontoossa ja Parisissa
esim. suuri yleisö ei kiinnitä niihin juuri mitään huomiota, mutta
sellaisessa kaupungissa kuin Kristianiassa, oli se päivän suuri
tapahtuma, josta paljon puhuttiin ja jonka hyväksi monet tekivät
uhrauksia. Niinpä oli esim. kaupungin puolelta annettu jokaiselle
vieraalle lippu, joka oikeutti vapaasti käyttämään raitiovaunuja koko
kongressiviikon aikana, kokoelmat olivat maksuttomasti nähtävinä ja
monet kodit avasivat ovensa vastaanottaakseen tulijat vieraikseen. Minä
jouduin asumaan Studenter-hjemmetin matkustajakotiin ja sinne muutti
Gina Krogkin kongressin ajaksi, ollakseen lähempänä yliopistoa, missä
kokoukset pidettiin, ja niin me taaskin olimme yhtenään toistemme
seurassa.
Kongressi alkoi hyvin juhlallisesti Gina Krogin tilaisuutta varten
sepittämällä kantaatilla, johon Agathe Backer-Gröndahl oli säveltänyt
musiikin solokohtineen ja kuoroineen ja sitten seurasi tietysti
tavanmukaiset tervehdyspuheet. Kongressin ohjelmaan kuuluivat
yhteiskunnalliset uudistukset ja naisten ammatillinen kehitys, jotka
kysymykset antoivat aihetta sekä esitelmiin että keskusteluihin. Ja niin
me näiden päivien kestäessä ehdimme tutustua miltei kaikkiin Norjan
merkkinaisiin ja kuulla mitä heillä oli sanottavaa -- Aasta Hansteenkin
eli silloin vielä -- ja myöskin me saimme vihiä vastaavista olosuhteista
Tanskassa ja Norjassa.
Kongressin viimeisenä päivänä käsiteltiin kuitenkin sen ehkä kaikkein
tärkeintä kysymystä: Norjan organiseerattujen naisten liittymistä
Kansainväliseen Naisliittoon (I. C. W.:hen) jota tarkoitusta varten
heidän ensin oli muodostaminen oma Kansallisliittonsa. Gina K. piti
siinä tilaisuudessa komean, lennokkaan esitelmän ja kuvasi suurin
piirtein mitä hyötyä pienellä kansalla oli siitä, että se sai olla jäsen
sellaisessa organisatsionissa, jossa jokaisella maalla ja kansalla oli
yhtäpaljon sananvaltaa.
Tällaisen Kansallisliiton luominen ei suinkaan ole mikään helppo tehtävä
jo siksi, että ne yhdistykset, joilla on oikeus siihen yhtyä, edustavat
mitä erilaisimpia harrastuksia ja vivahduksia, mutta Gina Krogin palava
usko asian tärkeyteen ja hänen suuri auktoriteettinsa voitti kuitenkin
nämä vaikeudet ja niin syntyi Norjan naisten Kansallisliitto, jonka
presidenttinä hän sitten oli hamaan kuolemaansa asti. -- Osoitteena
siitä miten naisasialiike Norjassa oli voittanut alaa ja miten yleistä
tunnustusta sen etevin ajaja nautti, olkoon mainittu, että Gina Krog
valtion kustannuksella viime vuosien kuluessa oli maataan edustamassa
useissa I. C. W:n kongresseissa.
Eikä kukaan ollutkaan sopivampi Norjan puolesta esiintymään kuin hän.
Oli kongressissa vaikka kuinkakin paljon puhujia ja edustajia -- olipa
vaikka niinkin paljon kuin Berlinissä v. 1904, jossa kaikkiaan sanottiin
pidetyn 264 puhetta -- aina Gina Krogin huomasi, ja hänen kuvansa jäi
kuulijoiden mieleen.
Paitsi noita suuria kongressejaan pitää I. C. W. myöskin kokouksia,
joissa ei muilla kuin hallinnon omilla jäsenillä ja siihen liittyneiden
eri maiden Kansallisliittojen puheenjohtajilla ole äänioikeutta, ja
joissa enimmäkseen keskustellaan sen sisäisiä asioita.
Sellainen oli Parisissa v. 1906 ja siellä me toisistamme mitään
edeltäpäin tietämättä, mitään yhtymissuunnitelmia tekemättä, aivan
odottamatta tapasimme toisemme.
Gina Krog asui aluksi hotellissa ja otti ahkerasti osaa I. C. W:n
neuvotteluihin. Silloin oli tärkeä ja periaatteellinen kysymys pohdinnan
alaisena, joka koski Kansainvälisen Naisliiton pääperusteita, sitä
nimittäin oliko siihen kuuluvilla Kansallisliitoilla oikeus lähettää ja
esittää sen pohdittavaksi sellaisiakin asioita, jotka koskettelivat
uskonnollisia ja valtiollisia kysymyksiä. Siihen asti olivat sen lait
tässä suhteessa olleet niin väljät, ettei mikään estänyt esim.
poliittisesti sorretun kansan Naisliittoa ottamasta maansa tilaa siellä
esille tehdäkseen sen olosuhteet siten tunnetuiksi. Nyt oli tehty
ehdotus, jonka mukaan tämä tulevaisuudessa kävisi mahdottomaksi. Gina
Krog kuului niihin, jotka tahtoivat, että laki jäisi ennalleen; hän piti
tätä vapautta varsinkin pienille kansoille, joiden ääni ei toistaiseksi
kuulu missään, niin tärkeänä, ettei mitenkään olisi suostunut sen
poistamiseen. Muutamilta tahoilta häntä kyllä kannatettiin, mutta ei
kaikilta, eipä edes Suomea edustava n. k. "honorary president" puhunut
sen puolesta, joka kovin ihmetytti ja suretti Gina Krogia.
Kun I. C. W:n kokous oli loppunut, muutti Gina Krog samaan
täysihoitolaan, jossa minäkin asuin ja sen jälkeen oli meidän entistä
mukavampi liikkua esim. iltasin ulkona, kun oli yhteinen kotimatka.
Silloin minä myöskin havaitsin hänessä piirteen, joka oli erinomaisen
sympaattinen, eikä suinkaan aivan tavallinen, ei ainakaan meissä
suomalaisissa. Gina osoitti nimittäin aivan erikoista ystävällisyyttä
Parisissa oleskeleville maalaisilleen ja kutsui heitä aina vuorotellen
päivällisille, jolloin täysihoitolamme emäntä, rva Wesque, järjesti
Ginalle ja hänen vierailleen erityisen pöydän. Nämä Ginan vieraat olivat
enimmäkseen naistaiteilijoita, ja minä havaitsin, että he hyvin
mielellään noudattivat hänen kutsuaan. -- Kun tiesin, että Gina Krog
tätä tehdessään ei suinkaan ollut siinä aineellisessa asemassa, ettei
tämä vieraanvaraisuus olisi tuottanut tuntuviakin lovia hänen
matkakassaansa, pidin sen vieläkin tunnustettavampana.
[Kuva: Gina Krog nuorena.]
[Kuva: Gina Krog keski-ikäisenä.]
Eräänä päivänä ehdotti Gina Krog, että hän ja minä pitäisimme yhteiset
teekutsut kaikille niille henkilöille, joiden tuttavuuden olimme tehneet
ja joiden kodeissa olimme olleet. Ehdotus oli minusta aivan oivallinen;
me puhuimme rva Wesquen kanssa ja pyysimme hänen salonkiaan siihen
tarkoitukseen, kirjoitimme kutsukortteja ja minä hommasin nuoremmakseni
kukkaset, leivokset, hedelmät y. m. tarvittavat. Varsin kansainvälinen
ja intressantti oli se seurue, joka sinä iltapäivänä kokoontui
luoksemme, sillä kaikki kutsutut, Alexander Herzenin tytärtä, Olga
Monodta lukuunottamatta, olivat saapuneet. Mutta hänkin lähetti
sähkösanoman ja selitti esteensä. Gina Krog oli hyvin arvokas ja
kohtelias emäntä ja keksi muun muassa sen, että jokainen läsnäolevista
kertoisi tai lausuisi jotain omalla kielellään ja kääntäisi sen sitten
ranskan kielelle, jota kaikki ymmärsivät. Kaikki suostuivat ja se
onnistui erinomaisesti. Siellä sai kuulla jos mitäkin kieltä. *Marya
Cheliga* lausui soinnukkaasti puolalaisen runon, kaunis, ylevän näköinen
*Selma Hanem Riza* antoi meidän kuulla turkkilaisia sananlaskuja,
unkaritar kertoi jotain omalla kielellään, j. n. e. ja tietysti siellä
myöskin annettiin norjan, suomen ja ruotsinkielten kaikua. Ihmeellistä
miten paljon hauskuutta ja vilkkautta nämä pienet kielinäytteet saivat
aikaan.
Kaikki läsnäolevat edustivat jotakin erityistä harrastusta ja suuntaa,
jokaisella oli jotain arvokasta sanottavaa, mutta suurinta huomiota
herätti kuitenkin turkkilainen, ei ainoastaan siksi, että hän oli
maasta, josta meillä muilla oli niin varsin vähän tietoja, mutta myöskin
siksi, että hän niin innokkaasti oli taistellut kahlehdittujen
sisartensa vapauden puolesta.
Kun juhannus lähestyi, kertoi Gina Krog, että Parisissa oleskeleva
norjalainen siirtokunta oli päättänyt viettää tämän pohjolan valojuhlan
"Café de la Régencessa" ja kutsunut minutkin sinne yhteiseen iloon.
Ennen sinne menoamme piti Gina Krogin, ja minun käydä teatterissa, sillä
olimme muistaakseni saaneet joltakulta tuttavalta liput ja ne olivat
juuri sinä iltana käytettävät.
Kyseessä oleva teatteri oli sangen kaukana asunnostamme ja kun Gina
vähää ennen oli satuttanut jalkansa, otimme vaunut, jotta ei tarvitsisi
kiivetä edestakaisin omnibusseihin. Me ajoimme jättiläiskokoisen "Place
de la Concorden" yli, joka kuuluu maailman ihanimpiin ja ihailimme sen
egyptiläistä obeliskia, sen mahtavia suihkukaivoja ja valkeasta
marmorista veistettyjä kuvapatsaita, luvultaan kahdeksan, jotka kuvaavat
Ranskan suurimpia kaupunkeja. Silmämme hakivat varsinkin sitä, joka
symbolisoi Strassburgia ja josta olimme kuulleet, että se aina oli
suruharson peittämä, merkiksi siitä, että Ranska-äiti oli menettänyt
tämän kukoistavan tyttärensä.
Teatteri, jonne vihdoin saavuimme, ei ollut mikään ensi luokan laitos,
vaan sellainen, joita maailman kaupungeissa, suurten kuuluisien
näyttämöjen rinnalla, syntyy kymmenittäin, ja kappale oli pikemmin pieni
kertomus kuin draama, se kun esitti päähenkilöittensä vaiheet ihan
lapsuudesta keski-ikään. Mutta ranskalaisessa teatterissa on aina
oppimista. Näytteleminen sujuu aivan tavattoman tasaisesti ja kielen
sointu hivelee korvaa. Me siis olimme varsin tyytyväiset
teatterikäyntiimme ja nyt sitä piti mentämän norjalaisten illanviettoon.
Gina Krog ehdotti, että taaskin ottaisimme vaunut, mutta minä arvelin,
että voisimmehan nyt nousta omnibussiinkin, sillä olihan "Café de la
Régence" keskellä kaupunkia, jossa olin paljon liikkunut, ja tunsin
siellä olevat seudut ja rakennukset. Gina suostui lopulta ja nyt minä
menin ottamaan selkoa siitä omnibussilinjasta, jota meidän oli
kulkeminen. Ei se ollut niinkään helppoa, sillä teatterin edustalla näki
kymmenittäin jykeviä vaunuja, ja kysymyksiinsä ei suinkaan aina saanut
varmoja vastauksia.
Vihdoin löysin poliisin, joka neuvoi mihin paikkaan etsimäni omnibussi
pysähtyisi. Sinne me sitten siirryimme ja odotimme sen tuloa, kunnes
vihdoinkin tuli hetki, jolloin saimme kavuta ylös ja olimme mielestämme
hyvässä turvassa. -- Siinä osassa kaupunkia olivat kadut jotenkin
pimeät, mutta jonkun ajan kuluttua rupesin jo odottamaan, että
lähestyttäisiin valoisaa keskikaupunkia ja koetin tirkistää ulos
omnibussin ikkunasta, eikö jo pian päästäisi ihmisten ilmoille. Aivan
turha toivo! Pimeätä kesti yhä vain, ja vähitellen tuntui siltä kuin se
olisi käynyt yhä sakeammaksi.
Kun olimme istuneet ja jyskyttäneet siinä noin puolisen tuntia -- siihen
aikaan käytettiin Parisissa vielä yleisesti noita raskaita hevosten
vetämiä omnibusseja, jotka nyt ovat väistyneet autobussien tieltä --
kävin hieman levottomaksi ja kysyin konduktööriltä, eikö siitä jo pian
päästäisi Louvren tienoille. Hän loi minuun hämmästyneen katseen ja
ilmoitti sitten, että oltiin matkalla erääseen Parisin esikaupunkiin.
Minä kauhistuin. "Mutta sanottiinhan minulle, että tämä omnibussi menisi
keskikaupunkiin ja sivuuttaisi sen kadun, jonka varrella Café de la
Régence sijaitsee". "Sieltäpäin se juuri nyt tulee", vastasi hän. "Ja
koska se sinne jälleen palaa" kysyin? "Ei ensinkään enää tänä iltana."
Vereni hyytyi, mutta sain kuitenkin sanotuksi: "No pysähtykää sitten,
että pääsemme pois." "Se on aivan mahdotonta", vastasi hän, "sillä tässä
on pitkin aikaa ylösmäkeä." Kuiskasin Gina Krogille, joka istui vähän
matkan päässä minusta, että olimme väärällä tolalla ja että heti piti
astua alas ja samassa olinkin jo kadulla. Mutta asema ei senkautta
ensinkään parantunut, sillä hän ei kipeällä jalallaan uskaltanut
vaunujen liikkeellä ollessa hypätä alas, ja siinä minä nyt astuskelin
niiden tasalla yhtämittaa eteenpäin, tietäen, että joka askel vei meitä
yhä kauemmaksi illan päämäärästä.
Konduktööri oli sillä aikaa vakuuttanut Gina Krogille, että hän kyllä
auttaisi häntä alas astuessa, että siinä ei ollut mitään vaaraa, ja
tehnyt sen niin kohteliaasti ja luottavaisesti, että hän lopulta
rohkaisi mielensä ja seurasi minun esimerkkiäni.
Siinä me sitten seisoimme kadulla keskiyön aikana eräässä Parisin
"Belleville" nimisessä esikaupungissa, joka on kuuluisa
levottomuuksistaan, ja jossa vallankumouksetkin aina ensin alkavat. Oli
yhtä pimeä kuin meillä syyskuussa ja vain siellä täällä näki hiukan
valoa kapakoitten ja kahviloiden ikkunoista. Muutamien ulkopuolelle oli
parisilaiseen tapaan asetettu pöytiä ja tuolia ja siellä näki lasien ja
pullojen ääressä työmiesryhmiä, joita lekottavat tulisoihdut valaisivat.
Nuo epätasaiset valot, miesten tummat, kuluneet kasvot, mustat,
säihkyvät silmät, kovat, karkeat äänet ja ne epäilevät katseet, jotka me
saimme osaksemme siinä kulkiessamme, tekivät kaikkea muuta kuin
rauhoittavan vaikutuksen. Meidän olisi pitänyt hiukan kuulostella missä
oikeastaan olimme, pitkäkö matka sieltä oli kaupunkiin ja oliko missään
saatavissa hevosta, mutta ei ollut kyllin rohkeutta.
Gina Krog ehdotti, että poikkeisimme ensimäiseen ravintolaan, tilaisimme
itsellemme sieltä hiukan juotavaa ja samassa pyytäisimme tarvitsemamme
tiedot. Sen sitten teimmekin, ja vaikka meitä aluksi jotenkin ihmetellen
katseltiin, täytyy sanoa, että he olivat erittäin palvelevia ja
osaaottavia. Eivät edes suuttuneet vaikka pyysimme, että he
viruttaisivat lasit hiukan perusteellisemmin, ennenkuin kaasivat meille
niihin juotavaa. Mutta hevosta ei vain ollut saatavissa missään. He
arvelivat, että läheisin asema, mistä voisi saada vaunut, oli "Place de
la République". Mutta kyllä he tarjoutuivat menemään sinne niitä
noutamaan. Siihen emme kuitenkaan suostuneet, sillä arvelimme, että se
kestäisi kenties kuinka kauan tahansa, ja päätimme itse ruveta hitaasti
sinnepäin astumaan. Loivasti alaspäin viettävä katu vaikutti, että Gina
Kroginkin oli hiukan helpompi kulkea ja niin sitä mentiin.
Tällaisten pienten vastoinkäymisten sattuessa tulee useinkin ihmisten
vähemmin rakastettavat puolet esiin, ja kun juuri matkustaessa niin
usein saa kokea kaikenmoisia pikku harmeja, tarjoavat ne sanomattoman
hyvän tilaisuuden lähimmäisemme luonteen tuntemiseen.
Gina Krog osoittautui aivan suurenmoiseksi. Ei hän valittanut, eikä
liioin syyttänyt minua sen johdosta, että olimme joutuneet väärään
omnibussiin, vaan koetti kääntää kaikki parhain päin. Ja niin me
tuontuostakin vakuutimme toisillemme, että tämä kuitenkin oli varsin
hauska seikkailu ja ettemme muuten koskaan olisi saaneet nähdä
juhannusyötä eräässä Parisin laitakaupungissa, ellemme olisi näin
sattumalta sinne joutuneet. Lopulta me oikein sydämellisesti nauroimme
ja kerroimme toisillemme kaikenlaisia kaskuja.
Siinä klo 2 tienoissa olimme vihdoinkin joutuneet "Place de la
Républiquelle" ja tervehdimme tavallista tyytyväisempinä sen komeata
muistopatsasta. Ja nyt se vasta ilo alkoi, kun saimme sieltä vaunut,
eikä tarvinnut enää jalkojaan rasittaa, eikä liioin tuntea sitä
epävarmuutta ja turvattomuutta, joka niin mielellään saa vallan meissä,
kun öiseen aikaan kulemme ventovieraassa maailmankaupungissa. "Tuleehan
tämä kysymään muutamia markkoja", sanoimme, "mutta ei se sentään maksane
enempää kuin kunnon teatteripiletti, ja onhan tästä juuri yhtä paljon
huvia kuin jos istuisi 'Comédie françaisessa', sillä onhan tämä elämän
suuri näyttämö". Ja kun me aamupuoleen vihdoinkin olimme kotona,
tunsimme vilpitöntä tyytyväisyyttä juhannusaattomme johdosta.
[Kuva: Place de la République Parisissa.]
Kun olimme aikamme olleet Parisissa, matkustimme Brüsseliin. Siellä minä
olin kuin kotonani ja olin jo ennakolta tilannut meille sikäläisen
ystävättäreni kautta asunnon.
Eräs nuori norjalainen tohtori, joka oli oleskellut Brüsselissä samana
vuonna, oli antanut Gina Krogille kaksi suosituskirjettä tunnetuille,
sikäläisille yliopistomiehille, jotka molemmat myöskin olivat kansan
edustajia, sekä suullisesti vielä lisännyt pari heitä koskevaa opastavaa
sanaa. Toisesta heistä, yleisesti tunnetusta sosialistijohtajasta,
*Emile Vanderveldestä*, hän oli kuiskannut: "Mutta pitäkää mielessänne,
että hänellä on hyvin turhamainen vaimo", ja toisesta, joka sattui
olemaan minun monivuotinen, hyvä tuttavani prof. *Hector Denis*:
"Muistakaa että hän on hiljattain kadottanut vaimonsa".
Kun minä huomautin Ginalle, että siitä jo sentään oli kulunut lähes
puolitoista vuotta, sanoi hän suurella varmuudella -- välittämättä minun
vastalauseistani: "No kyllä hän sitten kai jo katselee uutta vaimoa
itselleen, ehkäpä aivan nuorta tyttöä, sillä niinhän ne vanhat miehet
tavallisesti tekevät." Mutta senjälkeen kun hän oli tutustunut tähän
ihmeelliseen mieheen, peruutti hän tykkänään sanansa ja sanoi samaten
kuin muutkin: "Hän ei ota milloinkaan toista".
Hector Denis teki yleensä valtavan vaikutuksen kaikkiin, jotka joutuivat
hänen läheisyyteensä, yksin valtiollisiin vastustajiinsakin, sillä se
jalous, ritarillisuus ja sydämenhyvyys, joka hänessä yhtyi suureen
tiedemieheen ja oppineeseen, oli niin silmiinpistävä, että se ihankuin
sädekehä ympäröi hänen olemustaan. Mutta tuskin kukaan on ymmärtänyt sen
niin selvään ilmaista kuin Gina Krog, sillä hän tuli sanoneeksi, että
Denis oli kuin pyhimys ja sillä nimellä me sittemmin hänestä aina
puhuimmekin.
Eräänä sunnuntaina me matkustimme Ginan kanssa Vandervelden n. k.
"Valkoiseen linnaan", joka sijaitsee kaupungin ulkopuolella. Mutta sen
pahempi hän ei ollut kotosalla, ja niin meidän oli tyytyminen yksinomaan
hänen hiukan teeskentelevän puolisonsa seuraan.
Hyvin aurinkoinen on muisto niistä viikoista, jotka vietimme yhdessä
Belgiassa. Sieltä Gina Krog matkusti Hollantiin ja minä jäin vielä
toistaiseksi Brüsseliin. Elokuun alkupäivinä piti Köpenhaminassa olla
Kansainvälinen Naisten äänioikeuskongressi, mutta sen olin päättänyt
sivuuttaa ja siirtyä Berliniin, niin pian kun koulut siellä alkoivat.
Silloin saapui yhtäkkiä sähkösanoma Gina Krogilta: "Sinun täytyy tulla
Köpenhaminan kongressiin maatasi edustamaan, sillä kaikesta päättäen ei
kukaan muu tule Suomesta."
Huhu Viaporin kapinasta oli silloin tunkeutunut Tanskaan ja aikaansaanut
tällaisen otaksumisen. -- Eikä siinä ollut muuta neuvoa kuin totella
Ginan kehoitusta ja panna pillit pussiin. Lähdin siis kiireimmiten heti
samana iltana ja jouduin perille siksi aamuksi kun kongressi alkoi. Ihan
päätä pyörrytti sellaisen yhtämittaisen matkan jälkeen, mutta Gina oli
hankkinut minulle erinomaisen kortteerin erään herttaisen ja viisaan
rovastinlesken ja hänen kauniin tyttärensä luona, jossa minua hoivattiin
ja pidettiin kuin "kukkaa kämmenellä". Itse hän asui komendööri Münterin
komeassa kodissa, jonka emäntä, *Johanne Münter*, on mitä innokkain
naisasianainen, ja niin me taaskin tulimme olemaan paljon yhdessä, ei
ainoastaan kokouksissa, vaan myöskin kutsuvieraina eri perheissä.
Mutta se olikin viimeinen kerta. Kirjevaihdossa me kyllä olimme s. o.
lähetimme toisillemme joskus tervehdyksen ja väliin kortin, väliin
kuvalaatan tai lehteen pantavan kirjoituksen, mutta meidän tiemme eivät
enää sattuneet yhteen.
Gina Krogin lehteä seuraamalla tiesi kuitenkin kaiken mikä häntä koski.
Siitä näki oliko hän omassa maassaan vai muualla, olivatko ajat hänen
ajamalleen asialle voittorikkaat vai tappiota tuovat. Siitä myöskin kävi
ilmi, että hän oli kansansa vapaamielisten naisten ja miesten
kiitollisuuden esineenä, kun hänen lehtensä talvella v. 1912 täytti 25
vuotta. Pyrkijöitä hänen kunniakseen toimeenpantuun juhlaan oli niin
paljon, että monet sadat saivat palata takaisin, kun eivät salit olleet
kyllin isot kaikkia vastaanottamaan. Tietysti eivät nämä kaikki nyt
olleet niinkään innokkaasti kannattaneet hänen työtänsä ja olleet
valmiit sen edestä jotain uhraamaan, mutta niinhän se on kaikkialla.
Voitot jaetaan mielellään, mutta ei vaivoja.
Ei kukaan ollut kokenut tätä selvemmin kuin Gina Krog, mutta hän
säilytti aina loppuun asti valoisan uskonsa naisiin. Vaikka hän näki
heidän ahtautensa, pikkumaisuutensa ja moittimishalunsa, joka kyllä
häneen syvästi koski, oli hän seuraavalla hetkellä jo valmis heitä
puoltamaan. Hän ajatteli kai kuin "Rauhan erakko" Juhani Ahon kirjassa:
"Ellen minä usko niin eivät muutkaan usko. Yhden täytyy aloittaa." Ja
juuri tämä kokonaisuus, tämä yhtämittainen nuoruutensa ihanteista
kiinnipitäminen ja lujana seisominen myrskyssä ja vastatuulessa tekee
Gina Krogin muiston niin eheäksi ja kauniiksi, ja antaa rohkeutta ja
voimaa niin monelle niistä, jotka joutuivat hänen kanssaan tekemisiin.
Mutta se tulee vielä syntymättömiä sukupolviakin elähyttämään samassa,
kun Gina Krogin nimi aina tulee mainittavaksi Norjan ensimäisten
joukossa. Hänen hautajaisensakin tapahtui, aivan kuin Norjan
suurmiesten, valtion kustannuksella. Ministeri Knudsen ja maaherra Blehr
esiintyivät tässä tilaisuudessa kunniamarsalkkoina suruharsoisin lipuin
hänen kukitetun arkkunsa ääressä, naisylioppilaat seisoivat
kunniavahteina ja sillä aikaa hallitus, valtiopäivät, valtuusto ja
yleensä kaikki yleisten laitosten ja yhdistysten edustajat lausuivat
tunnustuksensa ja kiitoksensa hänen työstään.
PROFESSORI GEORG v. GIZYCKI.
Siitä on jo kulunut päälle neljännesvuosisadan kun sain erään valokuvan,
jonka selkäpuolelle antaja kirjoitti: "Muistoksi talvesta 1894--95 ja
eräästä miehestä, joka ei enää ole elävien joukossa, mutta jonka muisto
-- niin toivon -- teissäkin tulee elävänä säilymään."
Tämä kuva, joka aina siitä asti on ollut kehyksissä työhuoneessani, on
prof. *Georg v. Gizyckin* muotokuva, ja henkilö, joka kirjoitti siihen
nuo yllämainitut sanat, oli hänen syvään suruun vaipunut leskensä. --
Hänen siinä lausuma ennustuksensa on aivan täydellisesti toteutunut;
vuosien kuluessa, kun on saanut nähdä ja kuulla niin paljon
pikkumaisuutta, kateutta ja oman kunniansa etsimistä sellaistenkin
keskuudessa, jotka sanovat kuuluvansa uudistusihmisten leiriin, on prof.
v. Gizyckin kuva yhä vain kirkastunut ja hänen muistonsa kasvanut.
Georg von Gizycki oli siveysopin professori Berlinin yliopistossa,
tunnettu kirjailija ja tiedemies, Berlinissä sijaitsevan eetillisen
seuran sihteeri ja koko tämän siihen aikaan Saksassa laajalti levinneen
liikkeen "Die ethische Kultur" nimisen äänenkannattajan toimittaja.
[Kuva: Georg v. Gizycki.]
Kun minä syksyllä v. 1894 matkustin Berliniin ja olin vakavasti
päättänyt päästä kuuntelijaksi sen korkeakouluun, joka silloin vielä oli
visusti naisilta sulettu, oli saman eetillisen seuran puheenjohtaja,
prof. *Foerster*, johon edellisenä kesänä sattumalta olin tutustunut,
paras apuni ja neuvonantajani. Hän kirjoitti konseptit hakuanomuksiini
y. m. tarvittaviin papereihini, hän ehdotti keiden professorien puoleen
minun piti kääntyä ja suositteli aivan erityisesti prof. v. Gizyckiä,
"yliopiston uudenaikaisinta ja vapaamielisintä henkeä".
Ja niin minä jouduin Georg v. Gizyckin tuttavuuteen, rupesin
kuuntelemaan hänen luentojaan ja, mikä oli vieläkin tärkeämpää, sain
olla mukana niissä seminaariharjoituksissa, joita hän kerran viikossa
piti omassa kodissaan, ja joissa oli toista tusinaa ylioppilaita läsnä.
Hauskempia, kehittävämpiä hetkiä, kuin nämä olivat, ei juuri voi
kuvitella. Keskustelun aiheena oli aina joku siveysopin alalta otettu
kysymys, joka niin läheisesti kuin suinkin liittyi nykyaikaan ja
käytännöllisen elämän vaatimuksiin, ja jolloin prof. v. Gizycki
herttaisuutensa ja toverimaisuutensa kautta sai kaikki vapaasti
mielipiteensä lausumaan ja epäilyksensä sekä tuumansa esittämään.
Eräs kysymys, jota me kauan pohdimme, oli siveysopin suhde uskontoon ja
uskonnonopetuksesta erillään olevan siveysopin opetuksen mahdollisuus ja
tarpeellisuus, josta asiasta oli ollut varsin mielenkiintoinen
kiertokysely prof. v. Gizyckin aikakauskirjassa. Aikakauden eri maissa
ja maanosissa elävät etevimmät opettajat ja ajattelijat olivat sitä
valaisseet, ja heidän vastauksiaan lukiessamme heräsi meissä paljon
ajatuksia ja vastaväitteitäkin. Toinen kysymys, joka niinikään antoi
aihetta vilkkaisiin väittelyihin, oli kaksintaistelu, joka, kuten
tunnettu, Saksan miesmaailman keskuudessa niin yleisesti rehoittaa.
Sillä oli yksi ainoa puoltaja meidän piirissämme, mutta tämän muista
eroava kanta vaikutti kuitenkin, että kaikki todisteet ja väitteet sekä
myötä että vastaan tulivat perusteellisesti pohdituiksi. -- Mikä teki
nämä ajatusten vaihdot vieläkin monipuolisemmiksi, oli eri
kansallisuuksien läsnäolo. Siellä oli muun muassa eräs venäläinen ja
kaksi amerikalaista, joista toinen oli siveysopin professori Stranfordin
yliopistossa.
Siten syntyi aina laajoja vertailuja Uuden ja Vanhan maailman olojen
välillä.
Kun olimme keskustelleet kaksi tuntia, toi palvelija teekeittiön sisään
ja sitten alkoi hauska ja hilpeä seurustelu, jota tavallisesti vielä
kesti pari tuntia. Ihmeen paljon sitä ehtii oppia ja kuulla sellaisessa
seurassa, jossa vallitsee täysi avomielisyys ja keskinäinen luottamus,
jossa kaikki tuntevat, että väärinkäsitykset ja peräpuheet eivät voi
tulla kysymykseenkään, vaikka lausuisi kuinka jyrkkiä ja tavallisuudesta
poikkeavia mielipiteitä tahansa.
Rva von Gizycki[1], joka myöskin koko ajan oli mukana näissä
harjoituksissa ja otti osaa keskusteluihin, oli erinomaisen komea ja
hieno, todellinen suuren maailman nainen. Hän oli omaa sukua von
*Kretschman*, kenraalin tytär, ja oli jokunen vuosi sitten loistanut
Weimarin hovissa, jossa muuten hänen esiäitinsäkin olivat olleet
hovinaisia. Hänen isoäitinsä oli sitäpaitsi ollut Göthen hyvä ystävä,
jolle tämä oli omistanut muutamia kauniita runoja ja lahjoittanut
sormuksen, jotka kaikki muistoesineet nyt olivat rva v. Gizyckin
huostassa. Sitäpaitsi hän oli saanut periä näiden esiäitiensä Weimarin
ajoilta olevan kirjevaihdon, jonka avulla hän oli julkaissut
intressantin, tätä kuuluisaa aikakautta kuvaavan muistelma-teoksen.
[1] Lily v. Gizycki meni sitten uusiin naimisiin erään _Braun_ nimisen
sosialistisen kirjailijan kanssa, ja toimitti hänen kanssaan »Die neue
Gesellschaft» nimistä aikakauskirjaa. Hän julkaisi useampia teoksia,
muun muassa omat muistelmansa, joissa kerrotaan miten entisestä
hovinaisesta tuli sosialisti.
[Kuva: Lily v. Gizycki ja Minna Cauer.]
Mutta yhteiskunnallisia kysymyksiä, eipä edes oman sukupuolensa kurjaa
asemaa Saksassa, hän ei ollut ajatellut, ennenkuin joutui prof. v.
Gizyckin tuttavuuteen. Tämä vasta avasi hänen silmänsä ja sai hänet
niistä innostumaan.
"Ajatelkaa", sanoi hän hymyillen eräänä päivänä minulle, "että rva Cauer
ja minä olemme ruvenneet kutsumaan miestäni "kiihoittajaksi", sillä niin
äärettömästi hän vaatii meitä erityistä, radikaalista naisasialehteä
perustamaan."
Sinä samana syksynä syntyikin sitten tuo vapaamielinen "Die
Frauenbewegung" niminen lehti, jonka päätoimittajana rva *Minna Cauer*
aina siitä asti on ollut. Eräässä sen ensi numeroista kirjoitti prof. v.
Gizycki muun muassa, että se valtio ja yhteiskunta, jonka miehet olivat
luoneet, oli niin kurja, etteivät naiset milloinkaan, vaikka heitä aivan
ilman valmistusta olisi pantu valtiollista elämää järjestämään, olisi
voineet aikaansaada mitään huonompaa, mutta ehkä hiukan parempaa, ja
siksi hän kehoitti naisia kaikkialla liittymään yhteen,
kansalaisoikeuksiaan vaatimaan ja niiden avulla oloja inhimillisemmiksi
tekemään.
Se merkitsi siihen aikaan paljon -- merkitsisi arvaten tänäpäivänäkin --
että Berlinin korkeakoulun opettaja, jolla oli yleisesti tunnettu nimi
ja jota kaikkien piirien ja puolueiden ihan pakostakin täytyi
kunnioittaa hänen jalon luonteensa ja tinkimättömän totuudenrakkautensa
takia, että hän ihan omassa nimessään ja mutkistelematta lausui
tällaisia ajatuksia ja kehoituksia.
"Mutta mikä on tehnyt teistä sellaisen naisasian ystävän ja saanut
teidät niin hyvin naisten nöyryyttävän aseman ymmärtämään?" kysäsin
häneltä kerran.
"Oi", vastasi hän, "ei minun tarvitse muuta kuin ajatella sitä kohtaloa,
joka olisi tullut minun osakseni, jos olisin naiseksi syntynyt,
käsittääkseni sen. Nyt minulla on vaikutusala, joka tuottaa minulle iloa
ja onnea, naisena olisin saanut istua toimettomana ja hylättynä
nurkassa." Prof. v. Gizyckin jalat olivat nimittäin hamasta hänen
nuoruudestaan olleet rampautuneet, niin että hän vain rullatuolin avulla
pääsi liikkumaan, joka seikka ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta
mukana kaikkialla missä muutkin.
Kun talvilukukausi Berlinin yliopistossa oli päättynyt, joka tapahtui
siinä maaliskuun alkupuolella, päätimme me, jotka olimme olleet mukana
prof. Gizyckin seminaariharjoituksissa, antaa hänelle ja hänen
puolisolleen pienen muistolahjan. Yhteisneuvottelujen ja valitsimisien
tulos oli eräs loistoalbumi, joka sisälsi kuvia Thüringistä, rouvan
kotipuolelta. Sen sisäkannelle jokainen meistä kirjoitti nimensä ja
sitten sitä eräänä kauniina sunnuntaiaamuna lähdettiin yhdessä viemään.
Portaissa me tapasimme talon palvelijan ja rupesimme heti häneltä
tiedustelemaan professorin terveyttä, sillä hän oli pari päivää ollut
hiukan pahoinvoipa -- influenssa oli ahdistellut -- mutta sellainenhan
on piankin ohimenevää, arvelimme.
Palvelija näytti hyvin totiselta ja vastasi sitten juhlallisesti:
"Professori kuoli tänä aamuna kl. 4." Siinä me seisoimme kuin
kivettyneet, mykkinä ja kauhistuneina. Iloisesti jutellen ja hilpeällä
mielellä me olimme rientäneet rakkaan opettajamme asunnolle, ja nämä
muutamat palvelijan lausumat sanat muuttivat kaikki. Jälleen kadulle
astuessamme tuntui kirkas kevätaamu kolealta ja kylmältä ja maailma
yhtäkkiä niin sanomattoman köyhältä.
Jokunen päivä senjälkeen olimme kutsutut v. Gizyckin kotiin surujuhlaan,
jossa prof. Foerster tulkitsi ihmeen ihanasti ja syvästi, vainajan
mustiin puetun paarin ääressä, hänen elämäntyönsä ja hänessä asuvan
voimakkaan ihmisrakkauden, joka oli pakoittanut hänet yhtämittaa
kärsivän ihmiskunnan hyväksi toimimaan ja sen hätähuudot kuulemaan.
Mitähän prof. von Gizycki sanoisi, jos hän tällä hetkellä eläisi, olen
usein viime aikoina tuuminut -- hän voisi nimittäin aivan hyvin vielä
olla elävien joukossa, sillä hän oli kuollessaan vasta vähän päälle 40
vanha -- ja joka kerta tuntuu minusta siltä, kuin kuulisin hänen
toistavan nuo edellä mainitut sanansa miesten luomasta valtiosta.