Vuotta ennen maailman sotaa olin venäläisen ystäväni Zenaida Maslovskin
kera Aleksanteri III:n taidemuseossa Pietarissa ja nautin sanomattomasti
siitä henkevästä tavasta, jolla hän esitti Venäjän nuorta taidetta.
Yhtäkkiä hän sanoi: »Mutta meidän täytyy tästä mennä *Rjepinin* luo.
Huomenna on keskiviikko ja silloin hänellä on vastaanotto. Otan nyt vain
ensin selkoa siitä, ovatko he kotona, sillä näin keväisin he usein
lähtevät ulkomaille. Ikävä olisi nimittäin mennä turhaan, Rjepin kun ei
asukaan Pietarissa, vaan Suomen puolella, Kuokkalan asemalla."
"Kauanko kestää matka sinne", kysäsin hiukan arkaillen, sillä minusta
olivat jo matkat itse kaupungissa jotensakin aikaa ja voimia kuluttavat.
"Noin pari tuntia."
Olihan siinä, mutta ei sitä auttanut ottaa lukuun, kun tarjoutui
tilaisuus nähdä Venäjän kuuluisin taidemaalari ja hänen kotinsa.
"Sitä paitsi on rouva *Nordmann* hyvin huomattava henkilö", lisäsi
Zenaida Maslovski.
"Kuka hän sitten on?"
[Kuva: Ilja Rjepin.]
"Hän on kirjailija ja Rjepinin hyvä ystävä. Asuu hänen kodissaan ja
pitää huolta hänen taloudestaan. Hänellä on paljon uudistuspyrintöjä ja
erittäinkin on palvelijakysymys ja yksinkertaisempiin elintapoihin
pääseminen hänen pääharrastuksiaan, joiden eteen hän ahkerasti tekee
propagandaa. Eikä hän ainoastaan puhu näistä asioista, vaan hän
toteuttaa ne elämässäänkin. Oikeastaan pidän, että Rjepinin talossa on
päästy tässä suhteessa paljoa pitemmälle kuin Tolstoin luona, jossa
elämä ja teoriat eivät aina peittäneet toisiaan. Saattepa nähdä, että
rva Nordmannin tuttavuus tulee tuottamaan teille paljon iloa."
"Entä Rjepin itse?"
"No hän on jo vanha, eikä haastele varsin paljon, sanoo vain tuon
tuostakin, kun rva Nordmann esittää jotakin: "Kuunnelkaa tarkkaan, hän
puhuu viisaasti".
Määrätyllä hetkellä olimme sitten suomalaisella rautatienasemalla,
ostimme piletit Kuokkalaan ja istuuduimme junaan. Samassa astui pari
muutakin henkilöä sisään. He tulivat heti erinomaisen ystävällisesti
tervehtimään rouva Maslovskia ja sanoivat myöskin olevansa matkalla
Rjepinin luo.
"Te ette voi aavistaa kuinka intressanttia ihmisiä nuo molemmat ovat",
kuiskasi rouva M. minulle.
Sen olin jo ehtinyt panna merkille, että toinen heistä, joka edusti
vahvempaa sukupuolta, oli niin henkevän ja herttaisen näköinen, että
vain Venäjällä ja joskus Englannissa tapaa sellaisia miestyyppejä. Minun
keskusteluni hänen kanssaan supistui tosin jotenkin vähään, sillä hän
sanoi olevansa tottumaton puhumaan Europan kulttuurikieliä, mutta sen
paremmin olin tilaisuudessa tarkastamaan sitä pohjatonta hyvyyden
ilmettä, joka kuvastui hänen kasvoillaan. Hänen toverinsa sitävastoin,
joka kuului heikompaan sukupuoleen, oli hyvinkin kieliä taitava ja
keskusteli vilkkaasti ja innokkaasti rva M:n ja minun kanssani.
Kuokkalan asemalla oli pitkä rivi ajureita, sillä he tiesivät, että "nyt
ne vieraat Rjepinin luo tulevat", ja hyvin tuntui mukavalta, kun taas
kerran osasi puhuakin ajurien kanssa, sopia heidän kanssaan sekä
hinnasta että noutamisajasta.
Ajellessamme kertoi rva M. minulle sitten junassa tapaamamme parin
historian. Mies, jonka nimi oli Morosov, oli kerran ollut mukana eräässä
valtiollisessa pommijutussa, joka oli niin vakavaa laatua, että kaikki
muut osanottajat hirtettiin, mutta hänet säästettiin nuoruutensa takia,
sillä hän oli silloin vasta oppilas polyteknikossa. Sen sijaan hänet
tuomittiin 40-vuotiseen vankeuteen, joka sittemmin hiukan lyhennettiin,
mutta kuitenkin voi sanoa, että hän nuorukaisesta oli astunut miehuuden
keski-ikään, ennenkuin hän jokunen vuosi takaperin pääsi vankilasta,
ollen jo silloin yli 50-vuotias. Tätä vankila-aikaansa hän ei ainoastaan
kestänyt hyvin, vaan vieläpä käytti sitä tieteellisen teoksen
luomiseenkin, johon Uusi Testamentti, varsinkin Johanneksen
ilmestyskirja -- ainoa teos, joka hänelle ensi vuosina annettiin
luettavaksi -- oli antanut aihetta.
Hänen vankilasta päästessään oli juuri lokakuun vallankumoukselliset
päivät. Hän liittyi heti mielenosoituskulkueeseen ja joutui poliisin
käsiin sen nuoren naisen kera, joka nyt oli hänen vaimonsa. Tämä oli
kenraalin tytär, etevä pianisti ja hienosti sivistynyt.
Näitä asioita keskustellessamme olimme jo tulleet Rjepinin huvilalle,
joka tuntui hyvin monimutkaiselta ja omituiselta, siinä kun oli sekä
lasipeitteiset verannat että avoimet kuistit, kaksikerroksinen keskus ja
matalammat sivut, puuleikkaukset ja koristeet. Heti eteisen ovella
seisoi venäjän ja englannin kielellä: "Ole hyvä, äläkä tupakoi", joka
määräys minua erityisesti ilahutti, sillä jos kaikki senkin päivän
vieraat, kaikki ne nuoret maalarit, taidearvostelijat ja muut olisivat
ruvenneet siellä polttamaan, niin oleskelu huvilan suhteellisen pienissä
huoneissa olisi käynyt, minulle kumminkin, aivan sietämättömäksi.
[Kuva: Rjepinin huvila Kuokkalassa.]
Ensimäiseksi tuli vastaamme talon emäntä, Natalie Nordmann. Hän oli
ihmeen luonnollinen ja herttainen, kertoi olevansa puoleksi suomalainen,
syntyisin Haminasta ja samaa sukua kuin meikäläiset Nordmannit. Kun
tiedustelin, osasiko hän meidän kieliämme, sanoi hän hyvin pehmoisesti
ja sievästi: "Jag kan tala en smula svenska" (minä osaan puhua hiukan
ruotsia). Venäläinen äiti, venäläinen kasvatus ja oleskelu Venäjällä,
missä hänen isänsä oli amiraali, ei ollut edistänyt meikäläisten kielien
oppimista, mutta lämmin Suomen ystävä hän kaikessa oli. Oli hiljattain
esiintynyt eräässä juhlassakin suomalaisessa kansallispuvussa, jonka
paki parhaastaan hankki itselleen Haminasta.
Hänen puheensa oli niin korutonta ja ystävällistä, että tuntui heti
siltä kuin olisimme tunteneet toisemme jo monta vuotta, ja kun sitten
palvelija tuli sisään, ja rva N. esitti hänet, huomauttaen että
palvelijat heidän talossaan olivat ystäviä, joille annettiin kättä, niin
käsitin taas uudelleen miten kodin henki kuitenkin kokonaan riippuu
naisesta. Näin olisi kai Tolstoikin tahtonut järjestää kotinsa, mutta ei
voinut, kun vaimo pani vastaan.
Palvelijoita tässä kodissa ei liioin käytetty minkäänmoiseen vieraiden
"passaamiseen", vaan kukin sai auttaa itseään.
Eteistä läheisessä huoneessa, jossa oli tummanpunaiseksi maalatut
huonekalut ja paljon intressanttia muistoesineitä ja koristekaluja, muun
muassa kuuluisien henkilöiden muotokuvista muodostettu friisi lähellä
katonrajaa, oli nurkassa kiehuva teekeittiö kuppineen, ja keskellä
lattiaa olevalla pitkällä pöydällä leivoksia, kakkuja, makeisia ja
hunajaa.
[Kuva: Natalie Nordmann.]
Kaikki vieraat tunsivat talon tavat, menivät kukin itselleen teetä
ottamaan ja istuutuivat pöydän ääreen, jonka molempiin päihin
haltijaväki asettui. Tuskin tarvitsee huomauttaa, että keskustelu alusta
pitäen oli vilkasta, sillä onhan tuo suuri puhetulva oikein aito
venäläinen ominaisuus. Rjepin itse ei aluksi ottanut siihen paljonkaan
osaa, mutta sitten joku mainitsi naisten äänioikeuden ja toinen jotakin
suffragettien moitittavasta esiintymisestä. Ja nyt se alkoi. Nuorukaisen
hehkulla ja innostuksella heittäytyi tämä Venäjän suuri poika taisteluun
suffragettien puolesta. Hän piti kerrassaan tulisen puolustusesitelmän
ja selitti, ettei hän ymmärtänyt, kuinka miehet kehtasivat heitä
moittia, he kun itse olivat panneet toimeen kaikki veriset
vallankumoukset, sodat ja julmuudet maailman alusta asti. Ja siinä hän
esitti kuulijoilleen kappaleen Ranskan vallankumoushistoriaa niin
vilkkaasti ja elävästi, että hänen kaunis, aallokas tukkansa heilahteli,
kasvot säihkyivät ja kädet tekivät suuria liikkeitä. Se nuori
taidearvostelija, joka oli aloittanut hyökkäyksen, koetti puolustaa
kantaansa, mutta Rjepinin hehkun rinnalla ei hänen sanoillaan ollut
mitään voimaa.
"Rjepin on aina, hamasta nuoruudestaan ollut suuri vapauden ihailija ja
vapausliikkeiden innokas puoltaja", kuiskasi vierustoverini. "Hänen
viimeinen suuri taulunsa kuvaa sitä hetkeä, jolloin lokakuun manifesti
luetaan torilla ja innostunut kansa huutaen, hurraten ja lakkejaan
heiluttaen kuuntelee tätä vapauden sanomaa. Saattepa sitten nähdä sen
Rjepinin ateljeessa."
Ja sinne me teenjuonnin jälkeen kaikki menimmekin. Se oli
yläkerroksessa, kattovalolla varustettu ja täynnä tauluja, harjoitelmia,
veistokuvia, kuvakudoksia, esirippuja, koriste-esineitä, siellä oli
sanalla sanoen niin paljon, että olisi kestänyt tuntikausia tutkia sitä
perusteellisesti.
Tuolit asetettiin puoliympyrään, seurue istumaan ja nyt eräs vieraista,
nuori venäläinen talonpoika, rupesi näyttämään mukana tuotuja taulujaan
Rjepinille. Niitä oli vähintäin parikymmentä kappaletta, kaikki noin
metrin pituisia, 75 cm. korkuisia, ja jokaiseen hänen oman kylänsä
asukkaat ja tapahtumat olivat antaneet aihetta. Lapset ja aikuiset,
joulunvietot ja markkinat, sienienpoiminnat ja ajoretket, kaikki siellä
oli ja sitä paitsi muutamat kansansadut kuvitettuina. Kun ottaa
huomioon, ettei nuori mies milloinkaan ollut saanut opastusta
maalaustaiteessa, eikä nähnyt muuta kuin omat kotinurkkansa, täytyy
sanoa, että tässä oli edustettuna sekä kyläkulttuuri että kansanhenki.
Kuvattujen kasvot osoittivat samaa hartautta ja yksinkertaisuutta, jota
näkee keskiajan kirkkomaalauksissa, ja nuo räikeät ilonilmaukset taas,
esim. tanssiaisissa, lähenivät jo paljon vanhojen hollantilaisten
kermessoja. Nuori mies oli kovin kiihoittunut näitä henkensä luomia
näytellessään, punaiset täplät paloivat hänen poskillaan ja hänen
liikkeensä olivat hermostuneet.
Vielä hänellä oli mukanaan kokoelma savesta muovattuja ja maalattuja
nukkejakin, osaksi hänen mielikuvituksensa luomissa verhoissa, osaksi
kansallispuvuissa.
Rjepin oli nähtävästi hyvin huvitettu kaikesta tästä.
Hän nousi usein ylös niitä esitettäessä, rupesi siirtelemään
uuninreunalla olevia koriste-esineitä pois ja asetti nämä savikuvat
omakätisesti sinne riviin seisomaan.
Joku huomautti, että ne olisi pitänyt lähettää Pietarin
Käsiteollisuusnäyttelyyn, siellä olisivat varmaan menneet kaupaksikin.
Mutta nuori mies selitti, ettei hän tahtonut ainoastakaan luopua, ei
savikuvistaan eikä tauluistaan, nehän olivat osa hänestä itsestään,
hänen omia lapsiaan, kuinka hän voisi ne myydä.
Kello oli jo joutunut ja päivällishetki läheni. Mutta sitä ennen
ehdotettiin kävelyretkeä puutarhaan, joka kesäiseen aikaan mahtaa olla
tavattoman herttainen lammikkoineen, kanavineen ja huvihuoneineen. Nyt
olivat puut vielä jotenkin alastomat ja ilma sitäpaitsi kolkko.
Kiertäessämme huvilaa näimme eräässä ulkonevassa, monella ikkunalla
varustetussa osassa rouva Nordmannin ja Rjepinin rintakuvat. Edellinen
varsinkin oli erinomaisen kaunis ja elävä, terracotta väriseksi maalattu
ja niin asetettu, että sen näki joka puolelta.
"Kukahan sen on tehnyt?"
"Rjepin itse", vastattiin, "hän on nimittäin myöskin taitava
kuvanveistäjä."
"Olemme määränneet, että tämä huvila kuolemamme jälkeen on oleva museo
ja antaneet sille nimeksi *Penaattien talo*, ja nämä penaatit olemme me,
sen entiset asukkaat."
Näin puhui rva Nordmann näyttäessään minulle omaa huonettaan ja
teoksiaan. Niitä oli monta ja muun muassa eräs, jossa hän kuvaa rikkaan,
monivaiheisen elämänsä tapahtumia -- hän oli esim. nuorena tyttönä
karannut kodistaan Amerikaan -- ja jonka Rjepin oli kuvittanut.
"Mutta nyt on jo aika siirtyä ruokasaliin", huomautti hän, "sitä ennen
valitsemme vain presidentin ja hänen täytyy pitää ensimäinen puhe
pöydässä, niin vaatii tapa Penaattien talossa."
Paperiliput otettiin esille ja kaikki kirjoittamaan jonkun läsnäolevan
nimen, jonka jälkeen prof. Rjepin itse jakoi ne asianomaisille. Aluksi
sai taidearvostelija ääniä, sitten tuli vankilassa olleen vuoro ja
lopulta minäkin rupesin niitä saamaan, mutta laskettaessa oli minulla
kuitenkin onneksi yksi vähemmän kuin edellisellä.
Erään soittokoneen iloisten sävelten kaikuessa astuimme ruokasaliin,
joka oli suurin kaikista huoneista. Sen peräseinällä oli Rjepinin
maalaamia komeita muotokuvia, -- arvatenkin talon läheisimpien ystävien,
koska siellä oli pari kuvaa rva Nordmannistakin; eräässä kolkassa oli
flygeli-piano ja sen yläpuolella seinällä oli niin paljon
laakeriseppeleitä leveine nauhoineen ja kirjoituksineen, että siitä
olisi tullut monet kantamukset, ja lattialla seisoi suuri, pyöreä,
katettu pöytä.
[Kuva: Osa Rjepinin ruokasalia, jossa näkee hänen maalauksiaan ja suuren
pyöreän pöydän pyörivine keskuksineen.]
Kukin valitsi itse paikkansa ja pöytätoverinsa, talon palvelijat
asettuivat istumaan kuten kaikki muutkin, ja nyt olin varsin utelias
näkemään, kuinka tarjoileminen pöydässä oli järjestetty. Se oli
ratkaistu varsin käytännöllisesti. Suuren pyöreän pöydän keskusta oli
irtonainen ja kiertävä aivan kuin automaatin voileipäpyörylät. Ja kuten
näissä on metallinuput, joihin voi käydä kiinni niitä pyörittäessä, oli
tässäkin aina vähän matkan päässä metallihaka, jonka avulla sai sen
suuren pyöreän pöydänlevyn liikkeeseen. Ruoka oli yksinomaan kasviksista
valmistettua ja enimmäkseen keittämätöntä. Oli kurkkuja, sieniä,
hienoksi leikattuja kaalinkupuja ja kaikenmoisia vihannessekoituksia,
sekä paljon hedelmiä, kuten apelsiineja, omenoita, banaaneja, luumuja,
pähkinöitä, ananasta j. n. e. Ja lopuksi mustaa kahvia.
Saattaapa olla, että oli vielä muitakin herkkuja, mutta itse ruoka oli
toki sellainen sivuseikka, ettei sitä juuri ehtinyt ajatella. Keskustelu
ja puheet, hyvä tuuli ja hilpeä mieliala oli näiden harvinaisten
päivällisten pääviehätys.
Presidentin täytyi sopimuksen mukaan pitää ensimäinen puhe, jonka hän
omisti minulle, tai paremmin sanoen niille aatteille, joita hän luuli
tietävänsä minun harrastavan. Sitten seurasi Rjepinin lennokas puhe
Suomelle, joka päättyi siihen, että hän toivoi vapauden päivän pian
koittavan sekä meille että heille. -- Alexander Herzen mainitsee
itsestään jossain hiukan pilkallisesti, että hän oli 40-vuotias
nuorukainen, mutta Rjepinistä voi täydellä syyllä sanoa, että hän oli
70-vuotias nuorukainen, sillä sellaista tulta tapaa tavallisesti vain
aivan nuorissa. Puhe herätti tavatonta innostusta. Käsiä taputettiin,
maljoja juotiin, hyvä-huutoja kajahutettiin.
"Nyt on Teidän vuoronne vastata", selitti vierustoverini. Sen aavistin
itsekin ja sain, sen tehtyäni, taas uudestaan todisteen siitä kuinka
hienotunteisesti palvelijoita tässä talossa kohdeltiin, sillä heidän
takiansa minun puheeni käännettiin.
Taas seurasi puheita ja vastapuheita, ja aika kului kuin siivillä.
Katsoin kelloa ja näin kauhukseni, että se jo kohta oli 7, jolloin
meidän kyytipoikamme piti tulla meitä noutamaan.
"Voi jääkää tänne koko illaksi", kehoitettiin puolelta ja toiselta. "Nyt
saamme kohta kuulla kaunista soittoa, sillä onhan keskuudessamme
pianisti." Eikä kukaan pyytänyt kauniimmin kuin herttainen, nuori
soittaja itse.
"Mitä teemme?" arveli rva Maslovski.
Jääminen oli houkuttelevaa, mutta siinä tapauksessa olisimme olleet
Pietarissa vasta klo 12 yöllä. Ja kun ajattelin raakaa yöilmaa ja sen
epäedullista vaikutusta terveyteeni, koetin pysyä lujana.
"Sitä paitsi", sanoimme me toisillemme ihankuin lohdutukseksi, "nyt on
mieliala niin korkealla, ettei se enää voi nousta. Pitää mennä juuri
sellaisena hetkenä, niin säilyy muisto tällaisesta päivästä
unohtumattoman kauniina."
Ja kauniina se tulee säilymään.