Venäjän vallankumouksen äiti.
Oli kevättalvi 1907. Me täällä Suomessa olimme vielä suhteellisesti
vapaita suurlakkomme jälkeen, mutta Venäjällä oli ohjakset jo pantu
hyvin tiukalle. Silloin moni heidän vapaudentaistelijoistaan pakeni
Suomen puolelle, saadakseen olla rauhassa ja tehdä työtä yhä edelleen.
Mutta venäläiset viranomaiset saivat sen hyvinkin pian tietää ja
rupesivat pitämään heitä ankarasti silmällä sekä ottamaan selkoa heidän
olinpaikoistaan. Etusijassa epäiltiin meillä aina niitä perheitä ja
ihmisiä, jotka olivat tunnetut radikaaleiksi ja venäläisen pakkovallan
vastustajiksi. Vähitellen oli hyvin vaikea sijoittaa näitä ahdistettuja,
sillä useimmissa kodeissa oltiin pelonalaisia. Kun siskoni kuuli tästä,
tarjoutui hän antamaan turvapaikan jollekin pakolaiselle, ja niin
»vallankumouksen äiti» joutui meille ja oli sitten useampia viikkoja.
Olin ollut esitelmämatkoilla kun tämä tapahtui ja palatessani
kuiskailtiin minulle, että meillä asui eräs vanha rouva, jonka
venäläinen hallitus ennen muita olisi tahtonut saada käsiinsä.
[Kuva: Catherine Breschkovski.]
*Catherine Breschkovski* oli silloin siinä 60--70 välillä,
harmaatukkainen ja monet kovat kokenut, mutta piirteet ja koko olento
olivat vielä erittäin voimakkaat. Hän oli mitä yksinkertaisimmassa
puvussa -- suora villahame ja suora röijy -- jonkalaista kaikkein
vaatimattomimmat emännät maalla käyttävät. Mutta liikkeet olivat
erittäin sulavat, ryhti aivan ruhtinaallinen.
Hän puhui auttavasti saksaa ja sujuvata, kaunista ranskaa. Se oli ollut
hänen puhekielensä lapsuudesta alkaen, kuten kaikkien venäläisten
ylimyshenkilöiden siihen aikaan. Sillä Catherine Breschkovski oli
kotoisin, kuten niin moni muukin noista Venäjän vapaudentaistelijoista,
kaikkein ylhäisimmistä piireistä. Hänen vanhemmillaan oli ollut suuri
maakartano, johon tietysti kuului sadoittain maaorjia, mutta jo silloin
oli erilaisuus oloissa ja näiden ihmisten riippuva asema pikku
Catherinea hirveästi loukannut; ja tuo raamatun käsky, että kellä on
kaksi hametta, antakoon pois toisen, oli tehnyt sellaisen vaikutuksen
häneen, että hän aina, äitinsä kauhuksi, tahtoi sen toteuttaa.
Hän meni nuorena naimisiin ja olisi voinut jäädä kotiinsa ja sen
rauhaisan katon alla nauttia onnestaan, kuten moni muukin, mutta sen
sijaan hän koko ajan suunnitteli kansansa kohottamista, perusti kouluja,
kirjastoja y. m. Pian hän kuitenkin huomasi, että se ei riittänyt.
Kansalle täytyi myöskin puhua orjan kahleiden päältään heittämisestä ja
Venäjän itsevallan taittamisesta. Tosin teki hän sen hyvin rauhallisesti
ja vähitellen, mutta kuitenkin siinä tarkoituksessa, että saisi kansansa
herätetyksi ja ajattelemaan. Vaan sitäpä juuri pidettiin niin
vaarallisena ja niinpä Catherine Breschkovski monen muun vapauden
ystävän kera vangittiin v. 1874 ja pantiin Pietari Paavalin
linnoitukseen, jossa hän oli pakoitettu kitumaan neljä vuotta
tuomiotansa odotellen. Se tuli vihdoinkin ja määräsi hänet viideksi
vuodeksi pakkotyöhön.
[Kuva: Catherine Breschkovski nuorena.]
Ennenkuin hänet vietiin rangaistuspaikalleen, allekirjoitti hän ynnä
etevimmät niistä 193:sta, jotka samaan aikaan tuomittiin, erään
manifestin, jota voipi pitää heidän valtiollisena testamenttinaan ja
joka suuresti on vaikuttanut myöhempään vapausliikkeeseen. Siinä he
m. m. sanoivat: "Me tulemme aina olemaan nykyisen, isänmaatamme
häpäisevän hallitusjärjestelmän vihollisia, järjestelmän, joka perustuu
hirveään, työtätekevän väestön puristukseen joutilaan, irstailevan
loisolijaluokan hyväksi ja joka valtiollisessa suhteessa jättää
kansalaisten työn, hyvinvoinnin, vapauden, hengen ja kunnian
virkamiesten mielivaltaisille ja edesvastuuttomille oikuille... Me
kehoitamme vapauteen jääneitä toveriamme samalla tarmolla ja
kahdenkertaisella rohkeudella astumaan sitä pyhitettyä päämäärää kohti,
jonka edestä me jo olemme kestäneet joka lajia kidutusta ja jonka
hyväksi me pidämme itsemme onnellisena taistelemaan ja kärsimään
viimeiseen hengenvetoomme asti."
Oltuaan kaksi vuotta pakkotyössä Karassa, vietiin rva Breschkovski
kaikkein itäisimpään Siperiaan, Borgusin nimiseen seutuun. Siellä hän
toverinsa Nikolai Tiutschevin kera pani toimeen ensimäisen pakoretkensä.
Hirveiden kärsimysten jälkeen soisissa metsissä, joissa heidän oli
kuljeksiminen ja piiloitteleminen viikkomääriä, joutuivat he kiinni
siksi, että eräs alkuasukas, joka oli lupautunut opastamaan heitä,
menikin heidät ilmiantamaan. Catherine Breschkovski, joka jo
ensimäisessä oikeudenkäynnissä oli menettänyt aatelisarvonsa ja
julistettu talonpoikaisvaimoksi, tuomittiin nyt hallinnollista tietä
karkoitettavaksi sekä päälle päätteeksi piiskattavaksi. Mutta kun hänen
toverinsa selittivät, että jos vain viranomaiset koettaisivatkin käydä
häneen käsiksi kiinni, niin he tulisivat sen verisesti kostamaan,
vaihdettiin nuo 25 piiskanlyöntiä yhtä monen kuukauden pakkotyöhön.
Suoritettuaan tämän kolmatta vuotta kestävän pakkotyökautensa, pidettiin
häntä vieläkin Siperiassa eri paikoissa, kuten Irkutskissa, Tomskissa ja
Tobolskissa.
Vihdoin hän v. 1897 pääsi karkaamaan ja palasi Venäjälle, missä hän heti
jatkoi entiseen tapaansa. Valenimillä ja valepuvuissa hän taaskin rupesi
toimimaan talonpoikien kesken ja havaitsi ilokseen, että maaperä nyt jo
oli paljoa vastaanottavampi kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän
viimeiseksi oli heidän keskuudessaan liikkunut. Silloin oli esim.
kirjallisuuden levittäminen ollut jotenkin turha, kun ei kuitenkaan
kukaan osannut sitä lukea, nyttemmin oli jo lukijoita joka kylässä.
Catherine Breschkovskin toimeliaisuus vuodesta 1897 vuoteen 1907,
jolloin hänet taaskin vangittiin, on mitä monipuolisin ja laajin. Hänen
vaikutuksestaan syntyi erilaisia, salaisia organisatsioneja ja seuroja,
hän matkusteli paikasta toiseen, oli ehtimiseen joutua viranomaisten
kätyrien käsiin, mutta talonpojat ymmärsivät aivan ihmeellisesti
suojella häntä.
Kun Plehve v. 1902 suurien agraarilevottomuuksien jälkeen oli päättänyt
panna kaikki voimat liikkeelle saadakseen Catherine Breschkovskin
käsiinsä, matkusti hän, johtaakseen poliisin harhaan, ulkomaille ja
toimi kaikkialla suuren aatteensa hyväksi. Yksin Amerikassakin hän kävi
ja piti siellä venäläisen vallankumouksen hyväksi esitelmiä, jotka
otettiin suurella mielihyvällä vastaan.
Omituinen sattuma oli, että kun amerikatar, professori *Effie Danforth
Mc Afee* muutamia vuosia sitten kävi Helsingissä luonani, kertoi hän,
puhuessamme venäläisistä, että hän tunsi oikeastaan vain yhden venakon,
Catherine Breschkovskin, joka oli asunut hänen kodissaan Amerikassa
oleskellessaan.
-- Ja meillä hän myöskin on asunut, huudahdin minä ja sitten me yhdessä
johdimme mieleemme piirteitä hänen luonteestaan.
Häntä esim. kiusasi sanomattomasti ajatus, että toisella oli yltäkyllin,
silloin kun toinen kärsi puutetta. Meillä ollessaankin hän ei mitenkään
tahtonut syödä muuta kuin jauhopuuroa ja veteen keitettyä kaurapuuroa,
"kun niin monet hänen maalaisistaan juuri siihen aikaan näkivät nälkää".
Yleensä hän oli niin kerrassaan väliäpitämätön kaiken maallisen "hyvän"
suhteen, etten ole siinä suhteessa nähnyt hänen vertaistaan. Hän ei
omistanut mitään, eikä hän tahtonutkaan mitään, ei ollut sellaista
esinettä tai tavaraa, jota hän olisi halunnut tai toivonut. Ei hänellä
koskaan ollut rahoja, ja jos niitä hänelle antoi, lahjoitti hän ne heti
puutteessa oleville.
Toisaalta oli kyllä niin, että ne ihmiset, jotka ymmärsivät hänen työnsä
suuruuden ja epäitsekkyyden, aina olivat valmiit häntä tukemaan. Hänelle
annettiin ilmaiset asunnot, kun hänen vaatteensa menivät repaleiksi,
hankittiin uusia, kun hänen piti matkustaa, ostettiin hänelle
rautatieliput j. n. e. Hänellä oli ystäviä ja ihailijoita ympäri
maailmaa, Venäjältä alkaen Amerikaan asti.
Rva B. olisi voinut käyttää hyväkseen tätä ihmisten vieraanvaraisuutta
ja anteliaisuutta aivan loppumattomiin, mutta hän oli päinvastoin niin
arka, ettei ottanut vastaan kuin kaikkein välttämättömimpiä
tarve-esineitä. Kun hän kuuli, että joku hänelle annettu vaatekappale
esim. oli maksanut paljon, niin ei mikään voima maailmassa saanut häntä
sitä vastaanottamaan. Siksi ystävät pian keksivätkin sen, että salasivat
kaikki hinnat, kun hankkivat hänelle lämpimiä talvivaatteita y. m.
Enimmäkseen hän aina kirjoitti meillä ollessaan, ja sillä välillä hänen
luonaan kävi venäläisiä aatetoveria: kaikenlaisia nuoria miehiä ja
naisia. Väliin niitä juoksi liiaksikin, niin että vanhus hiukan väsyi.
Kuulin hänen joskus sanovan, että se tai se oli "niin lapsellinen ja
naiivi". Samaa vikaa oli muuten juuri hänessä itsessäkin meidän silmillä
katsottuna. Niin pian kun tuli kysymys Venäjän kansasta ja sen
vapautumisesta, ei hän empinyt eikä epäillyt. Siihen hän luotti kuin
evankeliumiin. Kun se vain sai tsaarivallan poistettua, niin se kyllä
osasi asiansa järjestää. Kansan tahto oli hänestä pyhä, erittäinkin
Venäjän kansan, sillä se oli rajattoman hyvä ja taipuisa.
Juuri samalla tavalla olin kuullut kaikkien noiden Sveitsin
yliopistoissa opiskelevien venäläisten puhuvan ja pitänyt sitä aina niin
mahdottoman lapsellisena sekä huomauttanutkin siitä. Niin tein nytkin,
mutta ei mikään maailmassa voinut järkyttää rva B:n vakaumusta. Juuri se
suuri usko pitikin häntä yllä ja antoi hänelle yhtämittaa uusia
työvoimia.
Kumma kyllä ei kukaan -- Catherine Breschkovskin lähempää tuttavapiiriä
lukuunottamatta -- saanut selkoa siitä että hän asui meillä. Koko
talonväki osasi pitää sen aivan salassa. Muistan miten meidän
talousapulaisemmekin vastasi äreästi eräälle, joka kysyi telefoonissa
"sitä vanhaa rouvaa": "Ei täällä mitään vanhoja rouvia asu". Rva B. kävi
kyllä joskus ulkona, mutta silloin hänellä aina oli musta, tiheä harso
kasvoillaan ja kun meillä joskus oli vieraita, esitettiin hänet nimellä
rva Braun Brüsselistä.
Hänen täkäläiset ystävänsä kehoittivat häntä lämpimästi jäämään tänne,
tai vieläkin paremmin matkustamaan Englantiin ja asettumaan sinne
rikkaan elämänsä muistelmia kirjoittamaan, mutta se oli kaikki suotta.
Hän tahtoi jälleen palata maahansa vaikuttaakseen siellä ja lähti
talonpoikaisnaisen asussa täältä, mutta tunnettiin, otettiin kiinni ja
suljettiin taaskin Pietari Paavalin linnoitukseen, jossa sai istua kolme
vuotta kuin elävältä haudattuna.
Kun hänen asiansa vihdoinkin otettiin esille, pelkäsi jo moni hänen
ystävistään, että kuolemanrangaistus tulisi hänen osakseen. Siitä hän
tosin säästyi, mutta lähetettiin jälleen pakkotyöhön Siperiaan, jossa
hän oli yhtämittaa, kunnes vallankumous, se vallankumous, josta hän niin
suurella varmuudella aina puhui ja johon hän niin horjumattomasti uskoi,
tuli ja katkasi hänen kahleensa.
Siperiassa ollessaan kirjoitti hän eräälle täkäläiselle ystävälleen ja
kertoi hiukan elämästään siellä.
"Kaksi kuukautta olen jo ollut täällä ja sinä aikana usein ajatellut
teitä, rakas ystävä, teidän ympäristöänne ja koko teidän kaunista
isänmaatanne, joka on niin vieraanvarainen ja sivistynyt. Ei voi
kuvitella suurempaa vastakohtaa kuin teidän Suomenne ja ne melkein
autiot seudut, joissa nykyään elelen.
"Oleskeluni Pietari Paavalin linnoituksessa heikensi terveyteni
tuntuvasti ja minä olin jo sangen sairas, mutta nyt kun taas saan
hengittää raitista ilmaa ja hiukan liikkua, olen jo paljon parempi.
Nykyään minua eniten vaivaa poliisin alituinen, minuun kohdistuva
valvonta ja vakoileminen, jota jatkuu yöt ja päivät. Aina nuo hirveät
olennot ympäröivät pientä asuntoani, eivätkä häikäile painaa naamojaan
ikkunoitani vasten, oli sitten mikä aika vuorokautta tahansa, selittäen,
että heidät on määrätty joka kahden tunnin päästä ottamaan selkoa olenko
vielä paikallani."
[Kuva: Catherine Breschkovskin mökki Siperiassa.]
Alkuosa kirjettä on päivätty lokakuun 5 p. Kun hän taaskin tarttuu
kynään on marraskuun 9 p. ja silloin hän kirjoittaa:
"Tänään on oikein pureva pakkanen. Musteeni on jäätynyt ja jalkani ovat
miltei jähmettyneet ja liikkumattomat, mutta kun minä tästä teen tulen
pieneen uuniini, käy kaikki taas varsin hyvin. Talvi ei vielä
toistaiseksi ole ollut kylmä tänä vuonna, meillä kun on ollut vain 33°
pakkasta, joka ei merkitse mitään tässä maassa. Mutta tämä onkin vain
alkua, sillä seuraavina kuukausina odotetaan täällä 45, 50, ja 55°,
toisin sanoen sellaista pakkasta, etten minä ollenkaan silloin voi astua
ulos majastani. Kyllä minä olisin voinut saada paremmankin asunnon,
mutta kun poliisi häiritsee kaikkia talon asukkaita tullessaan minua
alituisesti katsomaan, oli minusta parempi asua aivan erikseen olevassa
mökissä, niin että vakoojat muita häiritsemättä voivat liikkua sen
ympärillä mielin määrin, pitäessään minua silmällä. Silloin minä yksin
vain kärsin.
"Minun vieraani, joita ei ole paljon, mutta jotka käyvät sen useimmin
(he tahtovat auttaa minua taloustoimissa) ovat juuri saman valvonnan
alaisia, ja jokaiselta kysytään tarkkaan mistä hän tulee, ken hän on,
mitä hän tekee j. n. e. Se on eräänlaisessa vankilassa elämistä ja tähän
tulee vielä lisää, että koko Kyrenski on saarella, jota mahtava
Lena-joki ja kaunis Kyrenga ympäröivät, sekä niin pieni, että vain
muutamat ahtaat kadut saavat siinä sijansa. Mitä kävelypaikkoihin tulee,
ei niitä juuri täällä ole liikenemään. Täytyy mennä joen poikki
ennenkuin pääsee metsään ja vuorille, mutta kun en minä, ilman
viranomaisten lupaa, ole oikeutettu sitä tekemään, enkä liioin ole
halukas heidän puoleensa kääntymään, olen kytketty tähän paikkaan ja
kävelymahdollisuuteni hyvin rajoitetut. -- Mutta en minä tahdo valittaa,
sillä kohtalo on korvannut tämän puutteen siten, että se on antanut
minulle hyviä, uskollisia ystäviä, jotka pitävät huolta minun
hyvinvoinnistani niin pitkälle kuin sitä suinkin sallitaan.
"Mutta siitä huolimatta en minä ole rauhallinen enkä onnellinen, sillä
minä näen, tai paremmin sanoen tunnen, että täällä, näillä rajattomilla
autioilla, on sellainen joukko ihmisiä, jotka kärsivät ja valittavat
siksi, että ovat tykkänään eroitetut sivistyneestä maailmasta ja
kaikesta mahdollisuudesta ansaita leipänsä. Minä mietiskelen yhtenään
miten voisin lohduttaa ja lieventää näiden nuorten ihmisten kovaa
kohtaloa. Mahdotonta on riittää pitkien matkojen päähän, mutta kun olen
tilaisuudessa lohduttamaan ja avustamaan, olkoonpa vaikka kuinkakin
vähän, ruumiillisesti ja henkisesti nälkiintyneitä, niin se ja tekee
elämäni vähemmän yksitoikkoiseksi ja tyhjäksi.
"Täällä on Venäjän kaikilta kulmilta karkoitettuja, jotka elävät
hajallaan niin laajalla alueella kuin koko Ranska, mutta he eivät ole
tilaisuudessa liikkumaan, eikä liioin sellaiseen tehtävään antautumaan,
johon ovat itsensä kehittäneet. Ei ainoastaan tiedemiehen ole mahdoton
saada täällä työtä, vaan myöskin tavallisen käsityöläisen, sillä ihmiset
elävät niin kaukana toisistaan. Ainoa, joka silloin jääpi hengen
pitimeksi, on metsästys ja kalastus, kaksi elinkeinoa, joita voi
harjoittaa muutamina kesäkuukausina; loppu osan vuotta vallitsee niin
ankara pakkanen, etteivät alkuasukkaatkaan mielellään jätä mökkejään.
[Kuva: Catherine Breschkovski vanhana.]
"Tänään me saimme tänne uutisen kreivi Tolstoin kuolemasta. Siinä
ihanteellinen sielu, joka meiltä nyt on otettu. Onneksi hän on jättänyt
niin rikkaan henkisen perinnön, että siitä riittää hänen jälkeen
tulevaisilleen pitkiksi ajoiksi. Arvattavasti kaikki maailman
sanomalehdet nyt puhuvat hänestä. -- -- -- -- -- -- -- -- --
"Hirveä pakkanen on tehnyt minut hiukan hermostuneeksi, mutta tahdon
kuitenkin lähettää tämän kirjeen, jotta tietäisitte, että elän ja että
sydämeni on sama kuin ennen. Ei vuodet eikä etäisyys voi minua muuttaa,
minun ystävyyteni ja tunteeni elävät ja kuolevat minun kanssani.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
"Olkaa rauhallinen minun suhteeni, olen niin tottunut vihollisteni
vainoon, ettei mikään minua enää hämmästytä, eikä tuota minulle surua.
Ainoa, jota pelkään, on olla vasten tahtoani syynä muiden
onnettomuuksiin."
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --
Kesällä v. 1917, jolloin hän jo oli päässyt takaisin Pietariin, oli eräs
suomalainen tavannut hänet siellä ja toi meille häneltä terveisiä.
Silloin hän vielä oli ollut reipas ja toivorikas. Mutta millainen
mahtanee hänen mielialansa olla viime aikaisten kokemuksien jälkeen?
Syksyllä 1918 levisi jo sellainen tieto, että hän oli kuollut, mutta se
oli, kuten monet muutkin lehdissä kiertelevät uutiset, ennenaikainen,
sillä v. 1919 hän jo ilmestyi Amerikassa. Kautta Siperian hän oli
päässyt sinne pakenemaan ja aivan ylivoimaisia ponnistuksia sekin yritys
oli kysynyt. Mutta ihmeellisesti hän taaskin siitä oli suoriutunut ja
otettiin perille päästyään innostuksella vastaan. M. m. olivat
sikäläiset vallankumoukselliset ainekset, ennenkaikkea ne, jotka
luulevat bolschevismiä ja kommunismia jonkunlaiseksi onnen
taikasauvaksi, valmistaneet tervetuliaisjuhlat hänen kunniakseen. Mutta
Catherine Breschkovski vastasi hänelle pidettyyn tervehdyspuheeseen
peittelemättä, että »bolschevismi on maailman suurin rikos» joka ei
tietenkään miellyttänyt Amerikan salonkibolscheviikejä.
Amerikasta oli rva B. antautunut Konstantinopolin kautta Odessaan ja
kukapa tietää missä yhteydessä hänestä ensi kerralla saa kuulla, sillä
hänen innostuksensa näkyy antavan hänelle loppumattomia voimia.