Kukapa ei tuntisi Alexander Herzenin nimeä. Kaikki, jotka vain hiukankin
ovat seuranneet Venäjän kansan vapaudentaistelua, tietävät, että hänen
nimensä viime vuosisadan keskivaiheilla loisti kaikkia muita nimiä
kirkkaammin, että hän *Kello* nimisen, Lontoossa toimitetun
"maanalaisen" sanomalehtensä avulla hallitsi ja ohjasi koko sen aikaista
nuorta Venäjää. Vielä kauemmaksi hänen vaikutuksensa ulottui. Ihan
varmana kerrotaan nimittäin, että hovi ja hallitsija itsekin luki hänen
salaista lehteään ja sieltä ne olivat maaorjien vapauttamisaatteetkin
kotoisin.
Sattumalta kuulin Parisissa ollessani, että hänen tyttärensä Olga
Herzen, professori Monod'n puoliso, asui Versailles'issa. Tuskinpa
kuitenkaan olisin lähtenyt häntä etsimään tämän kuuluisan isän takia,
ellei Olga Herzenin nimeen liittyisi eräs toinenkin, kallis ja rakas
kaikille, jotka sen ovat oppineet tuntemaan, *Malvida von Meysenbug'in*
nimi. Kuka sitten oli Malvida von Meysenbug? Hän oli ihanteellisimpia
naisia, joita koskaan on elänyt, taiteilijasielu, joka etupäässä muovasi
itsestään elämän koulussa taideteoksen. Kaikki runsaat lahjansa ja
taipumuksensa, järkensä ja sydämensä hän niin sopusointuisesti kehitti,
että nimitys ihanneluonne on aivan paikallaan hänestä puhuessa. Siksi
hänellä olikin niin sanomaton vaikutusvalta muihin ihmisiin. Nuoriso
rakasti häntä ja piti suurimpana onnenaan olla hänen kanssaan,
aikakauden etevimmät henkilöt etsivät hänen seuraansa ja vaatimattomat
työmiehet ja työläisnaiset ihailivat häntä kuin pyhimystä. Kun hän monia
vuosia sitten kuoli Roomassa, kävi koko sen kaupunginosan köyhälistö,
jonka keskuudessa hän asui, polvistumassa hänen kirstunsa ääressä.
[Kuva: Malvida v. Meysenbug.]
Mutta yhtä rakas hän on niille monille, jotka eivät koskaan ole häntä
personallisesti tunteneet, vaan ainoastaan lukeneet hänen elämäkertansa:
*Die Memoiren einer Idealistin*[1] tahi joitakuita muita hänen
teoksistaan, esim. *Das Lebensalter einer Idealistin*,
*Stimmungsbilder*, *Individualitäen*, j. n. e. Niissä hän täysin määrin
antaa lukijalle henkensä rikkaita aarteita, niissä saapi tutustua hänen
suurenmoiseen, jaloon luonteeseensa, hänen ihanteelliseen
maailmankatsantokantaansa. Ensinmainitussa teoksessa on sitäpaitsi
tilaisuudessa seuraamaan hänen kehitystään hamasta lapsuudesta.
[1] Ilmestynyt O. Y. Werner Söderströmin kustannuksella pari vuotta
sitten nimellä »Elämä aatteiden puolesta» Tyyne Haapasen suomentamana.
Malvida von Meysenbug syntyi saksalaisen ministerin tyttärenä v. 1816 ja
sai nuoruudessaan kovastikin kokea miten sidottu nainen on, miten
ankarasti hänessä tuomitaan kaikkea sitä, jota miehessä kiitetään: hänen
vapauden ja itsenäisyyden tarvettaan, hänen toimintahaluaan, hänen
tiedonjanoaan. Hänen ainoa tehtävänsä piti olla elää kotia ja
seuraelämää varten. Mutta tämä ei tyydyttänyt Malvidan palavaa sielua.
Hän huomasi sangen aikaisin kuinka mitätön ja tyhjä se n. k. suuren
maailman seuraelämä oli, miten pintapuoliset ja vähäpätöiset ne
kysymykset olivat, joita siellä pohdittiin.
Aikaa myöten myöskin kodin ilmakehä kävi hänelle raskaaksi. Helmikuun
vallankumous oli kynnyksellä ja raikkaat kevättuulahdukset virtasivat
läpi maiden. Kansanvaltaisuuden aate oli keskustelun esineenä kaikissa
edistyspiireissä, vapauden ja veljeyden ihanne pani mielet innostumaan.
Tämä mahtava henkinen liike tempasi myöskin Malvida von Meysenbugin
mukanaan. Hän antautui ajan suuria kysymyksiä tutkimaan, löysi paljon
hengenheimolaisia ja iloitsi jokaisesta vapauden voitosta. Mutta samassa
määrin kun hän liittyi vapausliikkeeseen ja omisti sen ihanteet ja
päämäärät, kävi hänen lähin ympäristönsä hänelle tylyksi ja vieraaksi.
Se ei nähnyt ajan riennoissa muuta kuin ylpeyttä ja itsekylläisyyttä,
kaiken jumalallisen ja inhimillisen lain polkemista. Tämä koski
äärettömästi Malvidan hienotuntoiseen, arkaan luonteeseen, ja pian hän
sai kokea vieläkin kovempia. Se nuori vapaudensankari *Theodor Althaus*,
jonka kanssa hän parin vuoden kuluessa oli jakanut jokaisen tunnelman,
jokaisen aatteen ja jonka vaimoksi hän oli lupautunut, näyttäytyi
rakkauskysymyksissä olevan perhosluonne, joka liehakoi toisesta
kaunosielusta toiseen, ja jätti hänet ilman ainoatakaan selvityksen
sanaa. Vuoden 1848 kevättuulahduksia seurasi mitä kauhein takatalvi, ja
hallitukset riensivät kilvan vainoomaan, vangitsemaan ja karkoittamaan
kaikkia liikkeen huomattavimpia johtajia. Malvida von Meysenbug joutui
myöskin tuttavuutensa ja kirjevaihtonsa takia heidän kanssaan epäilyksen
ja poliisivalvonnan alaiseksi ja sai lopulta hienon viittauksen lähteä
maastaan.
Hän oli kaiken tämän johdosta sekä henkisesti että ruumiillisesti niin
murtunut ja väsynyt, että elämä tuntui hänestä sietämättömältä taakalta,
ja että hän jo epätoivoissaan oli päättänyt lähteä Amerikaan voidakseen
katkaista kaikki entisyyden siteet. Ainoastaan hänen äitinsä kyyneleet
ja rukoukset saivat hänet tämän päätöksen hylkäämään. Kun karkoituskäsky
saapui, ohjasi hän kulkunsa Lontooseen ja sai siellä, ensi aikoina
varsinkin, hyvin selvästi kokea, miten työläs sivistyneen naisen oli
ansaita leipänsä, miten halveksivasti häntä monestikin kohdeltiin
varakkaissa porvarillisissa perheissä, joiden nuorisoa hän opetti.
Englantiin oli siihen aikaan kaikki valtiollisesti karkoitetut eri
maista vetäytyneet, koska se oli ainoa maa, joka soi heille tyyssijan.
Malvida von Meysenbug joutui heti heidän piiriinsä ja voitti siellä
paljon ystäviä herttaisen olentonsa, laajojen tietojensa, kaikelle
ylevälle ja kauniille avonaisen luonteensa takia. Hän seurusteli siten
*Gottfrid Rinkelin*, *Kossuthin*, *Mazzinin* ja ennen muita *Alexander
Herzenin* kanssa.
Alexander Herzen oli silloin parhaassa miehuuden ijässään, mutta jo
monet kovat kolaukset kestänyt. Venäjällä ollessaan hän oli ollut
poliisivalvonnan alainen, vankilassa ja kahdesti karkoitettu. Monen
vastuksen perästä hän oli saanut passin itselleen ja nuorelle vaimolleen
ulkomaille lähteäkseen, läheltä seurannut helmikuun vallankumousta,
tuntenut ääretöntä pettymystä ja sen johdosta kirjoittanut nerokkaat
mietelmänsä, *Vom andern Ufer* nimisessä teoksessa. Vähää ennen
Englantiin tuloaan hän päälle päätteeksi oli menettänyt vaimonsakin,
nuoruutensa lemmityn. Eräänä päivänä hän itkien valittaa Malvida von
Meysenbugille, että kaikki asiat hänen talossaan olivat nurin kurin,
että hänen tyttärensä olivat tykkänään äidillisen johdon ja kasvatuksen
puutteessa. "Ja toden totta", hän lisää, "olisin toki ansainnut paremman
kohtalon".
Herzen tiesi kenen puoleen hän kääntyi, sillä siitä hetkestä otti
Malvida v. M. hänen tyttäriensä kasvatuksen sydämen asiakseen. Herzen ei
onneksi ollut aineellisessa ahdinkotilassa kuten moni muu sen ajan
vapaussankareista, sillä hänen isänsä, eräs venäläinen ruhtinas, oli
jättänyt hänelle koko omaisuutensa. Malvida muutti siis Herzenin taloon,
ja järjesti siellä kaikki asiat erinomaiseen kuntoon. Siihen asti siellä
oli juossut vieraita aamusta iltaan, kuten vieraanvaraisessa kodissa
ainakin, niin ettei isäntä saanut koskaan rauhassa työskennellä; Malvida
pani heti toimeen määrätyt vastaanottopäivät. Hän rupesi lukemaan
vanhemman tyttären *Natalien* kanssa, joka jo silloin oli kouluijässä,
ja nuorempi, pikku *Olga* sai mitä hellimmän huolenpidon osakseen.
Venäjän kärsivä kansa ja sen rikkaat kirjalliset aarteet, joista länsi
Europa siihen aikaan oli sangen tietämätön, astuivat tietysti Herzenin
kanssa keskustellessa sangen elävästi Malvidan eteen ja herättivät
hänessä myötätuntoisuutta ja vastakaikua.
[Kuva: Olga Herzen 7-vuotiaana.]
Sanomattoman onnelliset olivat ne vuodet, jotka Malvida vietti Herzenin
talossa. Lapset kiintyivät häneen kuin äitiin ja kehittyivät sekä
ruumiillisesti että henkisesti hänen hoidossaan. Kaikkialla vallitsi
järjestys ja sopusointu. Mutta eräänä päivänä pysähtyivät vaunut
portaiden eteen ja niistä astuu Herzenin vanha toveri Ogarev ja hänen
puolisonsa, jotka varta vasten tulivat Venäjältä häntä tervehtimään.
Herra Ogarev oli hienotuntoinen idealisti, kuten useimmat
vallankumoukselliset venäläiset, mutta rouva oli ihan toista maata,
oikullinen, kateellinen ja vallanhimoinen. Hän ei voinut sietää sitä
saksalaista vaikutusta, jonka tapasi Herzenin talossa, ja päätti tehdä
siitä lopun. Ja koska raa'an epähienon luonteen on sangen helppo
taistella hienoa vastaan, koska se käyttää mitä asetta tahansa, pääsikin
hän suhteellisesti pian tahtonsa perille. Herzenin olisi tietysti
pitänyt lausua ratkaiseva sana, mutta hän oli siksi epäkäytännöllinen ja
huono ihmistuntija, ettei hän huomannut rouva Ogarevin juonia ja sitä
kieroa asemaa, johon tämä saattoi hänen lastensa kasvattajan. Sitä
paitsi hän ihaili kaikkea, joka tuli Venäjältä päin. Ei aikaakaan niin
Malvida näki mahdottomaksi jäädä Herzenin taloon, koska kaikki mitä hän
oli järjestänyt kumottiin, ja kaikkia hänen määräyksiänsä vastustettiin.
Hän lähti siis, mutta verta vuotavin sydämin erotessaan kasvateistaan,
erittäin pikku Olgasta, johon hän oli sanomattomasti kiintynyt.
Herzenin talossa hän oli oppinut venättä ja elätti itseään sen jälkeen
käännöstöillä ja kirjoittamalla venäläisiä kirjallisuuskatsahduksia eri
lehtiin. Seuraavana talvena hän oleskeli Parisissa, jonne eräs hänen
tuttavansa, varakas rouva *Schwabe*, oli pyytänyt häntä itseään
seuraamaan. Siellä hän tutustui *Richard Wagneriin*, joka tuttavuus
vähitellen kehittyi läpi koko elämän kestäväksi ystävyydeksi, ja siellä
hän myöskin ensikerran sai ihailla hänen jättiläisluomiaan. Uudet
vaikuttimet, uudet tuttavuudet, uusi ympäristö vaikuttivat sanomattoman
terveellisesti Malvidaan; pettymykset ja surut haihtuivat ja hän löysi
jälleen itsensä ja käsitti tehtävänsä.
Silloin saapui yhtäkkiä kirje Alexander Herzeniltä, jossa tämä pyysi
Malvidaa uudestaan rupeamaan hänen tytärtensä, erittäinkin pikku Olgan
kasvattajaksi. Malvida taisteli aluksi itsensä kanssa. Hän tunsi elämän,
hän tiesi, että kaikki siteet, olivat ne sitten ystävyyden tai
rakkauden, vaikuttivat kahlehtivasti, rajoittivat yksilön
toimintavapautta, ehkäisivät hänen itsemääräämisvaltaansa, tuottivat
suruja ja pettymyksiä. Mutta rakkaus pikku Olgaan voitti viimeiseltä.
Hän pani vain ehdoksi saada kasvattaa hänet ihan oman vakaumuksensa
mukaan, ilman sivuvaikuttimia. Se hänelle suotiinkin ja hän otti siis
Olgan luoksensa ensin Parisiin ja sittemmin Italiaan, jossa hän
pääasiallisesti oleskeli. --
Tässä Malvida von Meysenbugin muistelmien ääriviivat, mutta niissä on
paljon enemmän kuin tavallisessa elämäkerrassa, sillä niissä kokonainen
aikakausi taisteluineen ja harrastuksineen astuu lukijan eteen. Hän
tutustuu siinä sen ajan jaloimpiin henkiin ja niihin ihanteisiin ja
aatteisiin, jotka heitä elähyttivät. Kuvaus on niin elävä ja vilkas,
että lukija aivan selvään näkee nuo henkilöt, seurustelee heidän
kanssaan ja jakaa heidän voittonsa ja pettymyksensä. Ja entä Malvida
itse! Hän on käynyt lukijan parhaaksi ystäväksi, josta ei enää
milloinkaan tahtoisi erota. Yhä edelleen tekee mieli seurustella hänen
kanssaan, kulkea hänen opastamanaan eri maissa ja kuulla hänen
arvostelunsa ihmisistä ja tapahtumista. Lukemattomat olivatkin ne, jotka
luettuaan Malvida von Meysenbugin muistelmat, kirjoittivat hänelle tai
kävivät häntä tervehtimässä. Ja nyt kun ei häntä enää ole,[1] siirtyvät
ajatukset aivan itsestään hänen kasvattinsa Olga Herzen--Monod'n luo,
jolle hän antoi kaikki suuret, jalot aatteensa.
[1] Malvida v. Meysenbug kuoli Roomassa 86 vuoden vanhana 1903.
Saatuani Olga Herzenin osoitteen, kirjoitin siis hänelle ja pyysin
tilaisuutta saada tavata häntä. Parin päivän perästä saapui mitä
ystävällisin vastaus ja kutsu tulla hänen luokseen. Määrätty päivä oli
sangen sopimaton, koska olin lupautunut muualle, olinpa vielä ottanut
pitääkseni pienen esitelmänkin Suomen oloista, mutta kaikki muut
harrastukset saivat väistyä kun oli kysymys Malvida von Meysenbugin
kasvatista.
Oli mentävä puoli tuntia junalla ja parikymmentä minuuttia
sähköraitiovaunulla viileitä kastanjakäytäviä ennenkuin saavuin *Amiel*
nimiseen huvilaan.
Hiukan arastellen soitin portin sivussa olevaa kelloa. Olin kyllä
utelias näkemään etsimäni henkilön, mutta samassa pelkäsin, ettei
todellisuus vastaisi sitä kuvaa, jonka mielikuvituksessani olin hänestä
luonut. Portti avautui ja sievässä puutarhassa talon edustalla seisoi
keski-ikäinen nainen pieni lapsi käsivarrellaan. Katselin häntä kauan ja
tarkkaavasti.
"Tekö siis, arvoisa rouva, olette Malvida von Meysenbugin kasvatti,
hänen pikku Olgansa?"
"Aivan oikein, mutta pikku Olgasta on kuten näette jo tullut isoäiti,
joka leikkii tässä lastenlastensa kera", vastasi hän hymyillen.
Herttaisuus, hyvyys ja avomielisyys loisti hänen kauniista kasvoistaan,
hänen suurista, tummista silmistään. Hän johdatti minut sisään ja oli
niin luonnollinen ja sydämellinen, kuin olisimme tunteneet toisemme jo
kauan aikaa.
Keskusteluaiheista ei suinkaan ollut puutetta, mutta tietysti me
enimmältä puhuimme kalliista vainajasta. Oli niin monta yksityiskohtaa,
joista halusin saada tarkempia tietoja ja Olga rouva vastasi aina
peittelemättä ja suoraan. Ja kaikista hänen vastauksistaan kävi
selville, kuinka rajattomasti hän oli rakastanut ja ihaillut
kasvatusäitiään.
"Olin vuosikausia kihloissa", kertoi hän, "ja siirsin aina hääpäivääni
vain siksi, etten raskinnut erota Malvidasta. Mutta lopulta sulhaseni
kävi kärsimättömäksi ja niinpä minun täytyi hänet jättää, mutta sen
jälkeen alkoi meidän kirjevaihtomme. Vuosikymmenien kuluessa kirjoitin
hänelle joka päivä ja kerroin kaikki iloni ja suruni. Ja kun en enää
voinut vastustaa haluani tavata häntä, matkustin Roomaan ja kun lapseni
kasvoivat suuremmiksi, oleskelivat he vuorotellen hänen luonaan
Roomassa, rakastaen häntä kuin hellintä isoäitiä. Kesäisin hän taas kävi
minua tervehtimässä täällä meidän huvilassamme ja joka kerta hän antoi
istuttaa tänne puita ja pensaita. Kaikki ne sulotuoksuiset ruusut, jotka
kapuavat muureja pitkin, kaikki varjoisat akasiapuut puutarhassamme ovat
niin muodoin muisto häneltä. Hän sanoikin usein: "Sittenkun ei minua
enää ole, niin ne muistuttavat sinua minusta." Kaipaan häntä niin
sanomattomasti. Vaikka elän rakkaan puolison, lasten ja lastenlasten
ympäröimänä, on hänen poismenonsa kuitenkin jättänyt tyhjän sijan, joka
ei ole täytettävissä."
Hän johdatti minut yläkerroksessa olevaan työhuoneeseensa, jonka seinät
olivat koristetut Malvida von M:n kuvilla. Siellä oli kipsistä ja
pronssista tehtyjä medaljonkikuvia, valokuvia eri ajoilta sekä
taiteilija Lenbachin kaunis taulu hänestä. Siellä oli myöskin Malvida
von Meysenbugin ystävien kuvia kuten esim. *Cosima* ja *Richard
Wagnerin*, *Lisztin*, *Mazzinin*, *Schopenhauerin* ja *Nietzschen*
kuvat.
[Kuva: Malvida v. Meysenbug Lenbachin kuvan mukaan.]
Olga Herzen näytti minulle valokuvia Malvidan kodista Roomassa, josta
näki Colosseumin ja Palatinumin, sekä hänen viimeiset teoksensa
*Irdische und himlische Liebe*, *Eine Reise nach Ostende* ja hänen
kirjevaihtonsa *Nietzschen* kanssa, jonka tämän sisar *Elisabeth
Förster--Nietzche* hiljattain on julkaissut.
[Kuva: Alexander Herzen.]
Tietysti talon muotokuvakokoelmassa myöskin oli Alexander Herzenin kuva.
Salin seinällä se riippui ja komea se oli katsella. Suuri ajattelija ja
politikoitsija istui siinä pää kättä vasten nojattuna; leveä, korkea
otsa, läpitunkeva katse, tuuhea pitkä tukka ja voimakas ruumiinrakennus
tekivät mahtavan vaikutuksen. Tuli ajatelleeksi nuorta jalopeuraa, joka
hetkeksi on asettunut levähtämään, mutta jo seuraavassa
silmänräpäyksessä on valmis taisteluun.
Pyynnöstäni kertoi Olga rouva hiukkasen isänsä viimeisistä vuosista ja
kuolemasta, joka tapahtui v. 1870, vähää ennen ranskalais-saksalaisen
sodan alkua. Hän oli kauan aikaa viettänyt kuljeksivaa elämää,
oleskellut vuorotellen Sveitsissä, Lontoossa ja Parisissa. Juuri tähän
aikaan hän oli saapunut Parisiin, vuokrannut siellä avaran huoneuston ja
kutsunut lapsensa ja Malvida von Meysenbugin luokseen. Eräänä iltana
palatessaan valtiollisesta kokouksesta, jossa hän oli puhunut, valittaa
hän vilua, mutta on muuten hyvällä tuulella ja kertoo illan
tapahtumista. Yöllä hän sairastuu keuhkotulehdukseen ja muutaman päivän
perästä häntä ei ole enää. Hän oli silloin vielä täysissä voimissa,
ainoastaan 58 vuoden vanha. Sanoma hänen kuolemastaan herättikin siksi
suurta surua kaikissa edistyspiireissä, ja vapauden ystävät eri maista
ja kansoista riensivät Parisiin saattaakseen häntä viimeiseen
lepokammioon.
Tuntui sangen omituiselta keskustella Olga Herzenin kanssa ajatellessa,
että hän oli hamasta lapsuudestaan elänyt niissä piireissä, joiden
mielipiteet ja toimet ovat painaneet leimansa kokonaisen aikakauden
sivistykseen ja suuntaan. Isänsä kodissa hän oli nähnyt kaikki sen ajan
etevimmät vapauden sankarit: *Pulszkyn*, *Louis Blancin*, *Ledru
Rollinin*, *Orsinin*, *Garibaldin*, *Mazzinin*, *Turgenevin* y. m.
Kasvatusäitinsä luona ollessaan hän joutui Richard Wagnerin piiriin ja
myöhemmin hän oli tutustunut Nietzscheen, joka ihaili häntä siihen
määrin, että pyysi häntä vaimokseen, tietämättä, että hän jo silloin oli
kihloissa professori Monod'n kanssa.
Kansallisuutensa puolesta Olga Herzen myöskin antoi ajattelemisen
aihetta. Syntyneenä venäläisistä vanhemmista, oli hänellä ollut
saksalainen kasvatusäiti, lapsuutensa hän oli viettänyt Englannissa,
ensi nuoruutensa Italiassa ja oman kodin perustettuaan oli Ranska käynyt
hänen olopaikakseen ja hänen lastensa synnyinmaaksi.
Niin monenmoiset vaihdokset ja vaikuttimet olisivat ehkä vaikuttaneet
pintapuoliseen luonteeseen epäterveellisesti, mutta Olga Herzen oli
niiden kautta vain syventynyt ja rikastunut. Oleskelu eri maissa ja eri
kansallisuuksien keskuudessa oli opettanut häntä ymmärtämään ja
kunnioittamaan ihmiselämää kaikissa sen eri muodoissa, se oli
puhdistanut ja vapauttanut hänet natsionalismista ja
kansallisuusturhuudesta, sekä opettanut häntä puolueettomasti seuraamaan
ja arvostelemaan tapahtumia ja pyrintöjä. Tunsi koko ajan, että saattoi
ottaa minkä kysymyksen tahansa keskustelun alaiseksi, ilman että se
häntä hämmästyttäisi, loukkaisi tai pelottaisi. Ja siksi kuluivatkin
tunnit kuin siivillä lentäen hänen seurassaan ja hänen herttaisen
perheensä keskuudessa, jonka jäseniin minä illan kuluessa myöskin
tutustuin.
Jokunen päivä myöhemmin tuli Olga Herzeniltä kirje, jossa hän kutsui
minut luokseen päivällisille, jotta saisin nähdä nekin perheenjäsenet,
jotka eivät ensi käynnilläni olleet kotosalla. Silloin syventyivät
kaikki edellisellä kerralla saamani vaikutelmat ja nuo Göthen sanat:
"Die Stätte wo ein grosser Geist gelebt, sind eingeweiht für immer"
soivat yhä uudelleen korvissani. Olihan koko koti suurien henkien
muistolle vihitty. Heidän vaikutuksensa siellä kaikkialla tuntui, heidän
henkensä puhui siellä voimakasta kieltään, he elivät siellä sen
asukkaiden sydämissä.
Minä tunsin, että tähän kotiin tutustuminen oli antanut minulle paljon,
vielä enemmän kuin sinne mennessäni olin rohjennut toivoakaan. Ei siinä
kyllin, että Malvida von Meysenbugin kuvaan oli liittynyt monta
miellyttävää lisäpiirrettä, olin myöskin nähnyt, että ne siteet, jotka
yhdistivät kasvatusäidin ja kasvattityttären toisiinsa, olivat vielä
hellemmät ja lujemmat todellisuudessa kuin konsanaan Malvida von
Meysenbugin "Muistelmissa".