Keväällä 1913 sain pinkan sanomalehtiä Belgiasta.
Tiesin jo käsialasta ken ne oli lähettänyt ja arvasin, että hän niiden
kautta tahtoi antaa minulle osaa jostain mieltäkiinnittävästä
tapahtumasta.
Aivan oikein, siellä oli erään tutun henkilön kuva: kauniit,
miellyttävät kasvot, joiden henkevää, nerokasta ilmettä niin usein olin
ihaillut.
Mutta mitä tämä merkitsi?
Sen hauskan uutisen sijasta, jonka toivoin saavani lukea, seisoikin,
että näiden henkevien kasvojen omistaja, professori *Hector Denis*
äkkiarvaamatta oli kuollut. Vielä edellisenä päivänä hän oli ollut
täydessä toiminnassa, päivemmällä parlamentin istunnossa, illalla
eräässä työväen komiteassa, mutta kun sitten seuraavana aamuna mentiin
hänen huoneeseensa, oli hän kylmänä vuoteessaan. "Sydänhalvaus", oli
hänen vanhin poikansa, joka on lääkäri, selittänyt.
[Kuva: Hector Denis.]
Olen varma siitä, että jokaisesta, ken oli ollut tekemisissä Hector
Denis'n kanssa, tuntui, tämän järkyttävän uutisen kuullessaan, samalta
kuin minustakin. Oli kuin kaunis, lämmin kesäpäivä yhtäkkiä olisi
muuttunut kylmäksi ja kolkoksi, taivas mennyt pilveen ja aurinko
lakannut paistamasta. Ja jokainen heistä huokasi varmaan samaten kuin
minäkin: "Paras, hienoin ihminen, jonka olen tuntenut, on nyt siis
poissa, jaloin, myötätuntoisin sydän on tauonnut tykkimästä, sointuva,
kaunis ääni, joka puhui viisaita, innostuttavia sanoja, ei siis enää
tule kaikumaan."
Lehdissä, joissa oli uutinen hänen kuolemastaan, kerrottiin sitten hänen
elämäntyöstään, tai siihen oikeastaan vain viitattiin, sillä olihan se
yleisesti tunnettu Belgiassa, ja vieläpä kauas sen rajojen
ulkopuolellakin.
Kaikki tiesivät, että hän oli Brüsselin yliopiston suosituimpia
professoreja, että hän oli sekä lakitieteen että filosofian ja
luonnontieteiden tohtori, parlamentin jäsen, etevä tiedemies ja tutkija,
joka oli julaissut koko joukon huomattavia teoksia sosiologian,
tilastotieteen ja kansantalouden alalla.
Mutta ennen kaikkea sanomalehdet viittasivat siihen, miten suurenmoinen
ja ihanteellinen hän oli ollut ihmisenä, kuinka kaikki ne, jotka olivat
joutuneet hänen vaikutuksensa alaisiksi, olivat saaneet hänestä
haihtumattomia vaikutelmia.
Siinä toistettiin ne sanat, jotka hänen seuraajansa yliopistossa, tri
Ley, oli lausunut aloittaessaan luentosarjansa ja suurta edeltäjäänsä
muistaessaan.
»Ajatukseni johdattavat minut parikymmentä vuotta taaksepäin, jolloin
ensi kerran nuorena ylioppilaana astuin tähän saliin, missä kaikki on
entisellään. Ensimäinen professori, jonka näin nousevan kateederiin, oli
Hector Denis. Hän oli silloin vielä parhaassa miehuuden ijässään, ja
muistan niin selvästi vielä minkä vaikutuksen hänen hieno,
mitalintapainen profiilinsa ja hänen ilmeensä, yhtaikaa sekä lempeä,
että tarmokas, teki minuun. Korvissani soi vieläkin hänen hillitty
äänensä, kun hän yleisin piirtein kuvasi meille filosofian ja moraalin
suuria probleemeja, kuten hänellä oli tapana tehdä alkaessaan
sielutieteellisen luentosarjansa. Hän voitti meidät heti, me olimme
kaikki joutuneet hänen harvinaisen viehätysvoimansa alaisiksi, ja ihan
ensimäisestä luennosta viimeiseen asti me tunsimme yhä uudestaan sen
ihmisyyden henkäyksen, joka huokui kaikesta mitä hän sanoi. Hän osasi
puhua innostuksen kieltä, hän tiesi miten esittää nuorille. Hän oli
opettajana aivan verraton. Hän pani luentoihinsa koko intonsa; koko
hänen suurenmoinen sielunsa kuvastui niissä.
Usein hän toisti runoilijan sanat: »Mikä on suuri elämä? Se on nuoruuden
ajatus toteutettuna miehuuden ijässä.» Ja ne jäivät mieleen, sillä ne
soveltuivat niin täydellisesti häneen, joka ne lausui.»
Eräs toinen lehti taas puhui hänestä politikoitsijana, huomauttaen,
kuinka hän alalla, jossa enimmäkseen vain intohimot vallitsevat, osoitti
sellaista ylevyyttä, mielenmalttia ja pitkämielisyyttä, että kaikkien,
yksin hänen vastustajiensakin, oli häntä kunnioittaminen. Siitä pitkästä
puheesta, jonka hän päivää ennen kuolemaansa oli pitänyt parlamentissa
ja joka oli kohdistettu raha-asiain ministeriä vastaan, sanoi
*Vandervelde*, että hän puhui kuin isä erehtyneelle pojalleen, hyvyyden
sädekehä oikein ympäröi hänen otsaansa.
Vielä lehdet kertoivat hänen suurenmoisista hautajaisistaan, joissa
Belgian koko intelligenssi ja koko työväenpuolue punaisine lippuineen --
hän oli ollut heidän edustajansa parikymmentä vuotta parlamentissa --
oli mukana. Surusaaton ohikulku oli kestänyt lähes tunnin ja kirstua,
joka oli aivan kukkien peittämä, oli seurannut kuusi seppeleillä
täytettyä vaunua.
Kaikkia näitä minä luin ja vaivuin muistojen maailmaan. Ei näissä
kiittävissä kuvauksissa ollut sanaakaan liikaa, päinvastoin. Hänessä oli
vielä monta puolta, joihin eivät lehdet olleet koskettaneetkaan. Eivät
ne esim. olleet puhuneet mitään hänen suurenmoisesta
vieraanvaraisuudestaan; kuinka hän avasi kotinsa kaikille muukalaisille,
jotka kääntyivät hänen puoleensa. Ihan omasta kokemuksesta sen tiesin.
Parikymmentä vuotta sitten matkustin pakiparaastaan Brüsseliin, koska
tiesin, että siellä oli laajalle levinnyt, vapaamielinen sanomalehdistö
ja erinomaisen virkeä työväenliike, joihin molempiin tahdoin tutustua.
Löytääkseni henkilöitä, jotka voisivat minua hiukan opastaa, käännyin
erään vapaamielisen sanomalehden puoleen ja sain sieltä muun muassa
*Hector Denis'n* osoitteen. Olihan se uhkarohkeata -- olen nyt
jälestäpäin tuuminut -- mennä vaivaamaan henkilöä, jolla oli niin paljon
tekemistä, että hänen monta kertaa täytyi kiireellisten töitten takia
valvoa yökaudet, kun häntä aina niin paljon päivisin häirittiin. Mutta
sillä hetkellä en sitä niin paljon tullut ajatelleeksi, ja professori
Denis ei sitä itse millään tavalla osoittanut. Hänen käytöksensä oli
niin hieno, niin ritarillinen, huomaavainen ja lempeä, etten ollut
moista koskaan ennen nähnyt.
Hänen kasvonsa loistivat, kun kerroin jo edellisenä kesänä sattumalta
joutuneeni Brüsseliin ja silloin siihen niin mieltyneeni, että päätin
tulla uudestaan.
[Kuva: Hector Denis'n puoliso ja hän itse keski-ikäisenä.]
»Niin, eikö totta, että ken kerran on Belgiassa käynyt, hän tulee tänne
aina uudestaan. Tämä on sellainen pieni intressantti maa, täynnä
historiallisia muistoja ja tulevaisuuden toiveita.» Ja hän rupesi
kertomaan heidän työväenliikkeestään, miten pitkälle se jo oli joutunut,
kuinka sen toimesta oli saatu aikaan suuret osuusleipomot, osuuskaupat,
osuusapteekit ja komeat kansantalot. Hän antoi minulle näitä asioita
koskevaa kirjallisuutta ja pyysi minua heti jäämään heille aamiaisille.
Siihen aikaan eli vielä hänen vaimonsa, joka samalla oli hänen
työtoverinsa ja kaikkien hänen henkisten rientojensa jakaja.
[Kuva: Brüsselin kansantalo.]
Tätä ensimäistä käyntiä seurasi lukemattomat muut. Viihdyin niin hyvin
Brüsselissä, että tulin viettäneeksi siellä monta kesää, seurasin
yliopistossa Hector Denis'n luentoja ja olin usein sunnuntaisin kutsuttu
hänen perheeseensä päivällisille, jotka palvelijoiden sunnuntaivapauden
takia syötiin aikaisin, ja sitten siirryttiin heidän -- kaupungin
oloihin nähden -- tilavaan puutarhaansa, missä keskusteltiin, käveltiin,
levättiin ja väliin pantiin leikiksikin. Sinne tulivat nimittäin aina
myöskin hänen molemmat poikansa nuorine rouvineen ja pikku lapsineen, ja
kotona hänellä vielä oli yksi lapsistaan, pieni, kymmenvuotias Germaine,
joka oli isän silmäterä. Kaikki tiesivät miten suuresti prof. Denis oli
kiintynyt tähän tyttöseensä -- suloinen ja sievä hän olikin -- ja siksi
häntä tuon suuren isän takia aivan erityisesti huomattiin ja
hemmoteltiin. Eräs Hector Denis'n ihailijoista, muistaakseni eräs
puolalainen tohtori, oli pannut Germainen nimelle kymmenentuhatta fr.
pankkiin, ja kaikki isän oppineet tuttavat, läheltä ja kaukaa,
lähettivät hänelle aina kuvallisia postikortteja. Eikä isä itse koskaan
käynyt missään panematta pikku tytölleen menemään kuvakorttia, joissa
väliin oli hyvin sattuva teksti. Kun me olimme katsomassa Waterloon
taistelukenttää, joka, kuten tunnettua, on lähellä Brüsseliä, lähetti
isä hänelle sieltä kortin, johon kirjoitti: "Täällä, minun rakas
tyttöni, vapaus kerran pelastettiin."
Muuten ei voi kuvitella mitään mieltäkiinnittävämpää kuin oli käynti
Waterloon kentällä; Hector Denis'n seurassa. Päästyämme nimittäin ylös
siellä olevalle 45 m. korkealle kummulle, johon johtaa 226 porrasaskelta
ja jossa ylinnä seisoo leijona, joka on valettu ranskalaisilta otettujen
kanuunien pronssista, piti prof. D. meille täydellisen luennon taistelun
käynnistä, osoittaen mistä suunnista liittoutuneet olivat tulleet, mihin
pysähtyneet, mitä kunakin tuntina oli tapahtunut. Alas astuttuamme hän
vei meidät katsomaan erästä lähellä olevaa Papelotte nimistä taloa,
jonka muureissa ja portissa vieläkin näkyi kuulia ja kanuunan kuulien
jälkiä.
Tämä Papelotte on muuten hyvin muistorikas paikka. Paitsi että Hector
Denis siellä oli tehnyt vaimonsa tuttavuuden ja viettänyt siellä
loma-aikansa hänen kanssaan, oli Viktor Hugo asunut siellä
kirjoittaessaan romaaniaan »Les misérables» (Kurjat).
[Kuva: Waterloon läheisyydessä oleva Papelotte niminen talo.]
Joka tiistai-ilta oli herrasväki Denis'llä vastaanotto, jolloin olin
tilaisuudessa tapaamaan heidän salongissaan niin monta intressanttia
henkilöä. Ei kukaan siellä näkemistäni ole kuitenkaan niin selvästi
jäänyt mieleeni kuin *Elisée Reclus*. Hän oli pienikasvuinen, jo aivan
harmaahapsinen ja kurttuinen, mutta silmät olivat vielä niin
ihmeteltävän kirkkaat ja läpitunkevat. Kun me muut joimme teetä, tuotiin
hänelle lasi kylmää vettä, muuta en nähnyt hänen koskaan iltasin
nauttivan. Olin juuri joku vuosi aikaisemmin hiukan tutustunut hänen
jättiläiskokoiseen maantieteeseensä, tiesin että hän oli valtiollisten
mielipiteittensä takia karkoitettu Ranskasta, ja katselin häntä mitä
suurimmalla kunnioituksella.
Hänen tulonsa Brüsseliin oli muuten aikaansaanut suuria mullistuksia
sikäläisessä yliopistoelämässä. Hector Denis, joka juuri siihen aikaan
oli yliopiston suosittu rehtori, oli muutamien muiden vapaamielisten
opettajien kera pyytänyt, että Reclus pitäisi sarjan maantieteellisiä
luentoja Brüsselin yliopistossa, johon tämä myöskin oli suostunut. Mutta
silloin tulee kielto yliopiston vanhoilliselta hallitukselta. Kun
ylioppilaat sen johdosta panivat toimeen mielenosoituksen ja rehtoria
vaadittiin heitä siitä rankaisemaan, luopui Hector Denis rehtorin
toimestaan.
Kaikki tämä herätti sellaista huomiota ja mielipahaa vapaamielisissä
piireissä, että siellä yhtäkkiä koottiin niin paljon varoja, että
voitiin perustaa uusi yliopisto (l'université nouvelle) jonka
kuuluisimpia opettajia Elisée Reclus oli kuolemaansa asti.
Vaikka Hector Denis oli niin täydellisesti kansainvälinen, niin vapaa
kaikista rotu- ja kieliennakkoluuloista, oli hän sentään suuri
patriootti. Aina hän innostui, kun oli kysymys Belgiasta.
»Eihän hän ole mikään oikea sosialisti,» huomautti eräs norjalainen
ystäväni, joka oli ollut kanssani prof. D:n kodissa, »sillä eiväthän
sosialistit välitä isänmaastaan, sen muistomerkeistä ja laitoksista niin
mitään.»
[Kuva: Kokoussali Brüsselin Kansantalossa.]
»Kyllä hän sentään on», vakuutin minä, »mutta hän on ottanut siitä sen,
mikä on sen ydin: pienten kohottaminen, kaikille inhimillisten olojen
hankkiminen.»
Muistan niin selvästi, kuinka hän kerran, kun olimme menossa katsomaan
työväen osuusleipomoa, joka sijaitsee eräässä esikaupungissa, missä
asunnot ovat köyhän näköisiä, osoitti korkealla kummulla kohoavaa
"Oikeuden palatsia" ja sanoi: "Voi jos voisin nostaa kaikki nuo pienet
tuolta laaksosta tämän tasolle". Se oli niin kuvaavaa koko hänen
työlleen. Aina hän tahtoi kohottaa ja nostaa ihmisiä sekä henkisesti
että aineellisesti.
Tietysti Hector Denis'n kaltainen henkilö myöskin kannatti ja edisti
naisten pyrintöjä vapauteen ja tasa-arvoisuuteen. Hän oli Belgian
naisasialiikkeen paras tuki ja apu. V. 1912 pidetyssä
naisasiakongressissa Brüsselissä, missä prof. Denis oli
kunnia-presidentti, piti liiton sihteeri, tri *Marie Popelin* hänelle
kiitospuheen, jossa hän huomautti, että kaikki ne naisia koskevat
parannukset, jotka lainsäädännön alalla Belgiassa oli saatu aikaan,
olivat Hector Denis'n ansioksi luettavat, sillä hän oli ne parlamentissa
ottanut esille ja ajanut ne läpi.
Hector Denis'tä ajatellessani, soi J. Stuart Millin sanat vaimostaan
korvissani: "Jos hänen kaltaisiaan henkilöitä olisi useampia, olisi tämä
maailma jo se paratiisi, josta me kaikki uneksimme".