»Miten oppisin käytännöllisesti saksaa» oli kysymys, joka ehtimiseen
askarrutti aivojani 90-luvulla. Saksaan menemistä oli ihan mahdoton
ajatella, sillä ei niitä sellaisia matkoja senaikuisilla
opettajapalkoilla tehty, mutta kuinka olisi mennä Viroon, sillä olihan
saksa siellä silloin vielä puhekielenä useimmissa keskisäädyn perheissä.
Neuvottelin tuumastani herrasväki Godenhjelmin kanssa, jolla tiesin
olevan tuttavia sielläpäin. He rupesivat kirjevaihtoon asiasta ja ennen
pitkää he ilmoittivat, että eräs tri Rosenthal ja hänen puolisonsa
Räävelissä olivat luvanneet ottaa minut luokseen kesäajaksi.
Oikeastaan tiesin varsin vähän siitä perheestä, jonne joutuisin, tuskin
sen, että talon emäntä, *Eugenie Rosenthal*, oli Viron kansallisen
liikkeen herättäjän J. W. Jannsenin tytär. Miltei vielä vähemmän tiesin
Viron kansasta, astuessani eräänä kauniina kesäkuun yönä Saksaan
menevään laivaan, joka tiellään poikkesi Rääveliin. Mutta se kesä, jonka
siellä vietin, oli kuin kurssi veljeskansamme historiassa ja
kulttuurioloissa. Nämä seikat olivat meidän jokapäiväisten
keskustelujemme esineinä; aivan havainnollisella tavalla minä siellä
opin tuntemaan heimolaisemme pyrinnöt ja toiveet, vastoinkäymiset ja
erehdykset.
Rääveli ei tehnyt hauskaa vaikutusta satamaan tullessa. Ei siinä kyllin,
että se tuntui hyvin epäsiistiltä, että silmä kohtasi vain rappeutuneita
rakennuksia ja mustuneita tavaramakasiineja, kivihiilen pölyä ja hienoa,
lentävää hiekkaa, vaan siinä tuli myöskin vastaan joukottain venäläisen
virkavallan edustajia ja n. k. järjestyksen pitäjiä, jotka eivät
tietenkään osanneet muuta kuin »valtakunnan» kieltä, mutta olivat hyvin
mahtavia, hyvin urkkivia ja erittäin taipuvaisia estämään matkustajan
maalleastumista, jos vain löysivät hänen papereissaan jonkun
puutteellisuuden. Tämä kaikki tuntui, varsinkin kolmekymmentä vuotta
sitten, hyvin vastenmieliseltä, sillä vastaavat olot meillä olivat
silloin vielä aivan länsieuropalaiset, ja passikysynnät y. m. sellaiset
eivät siihen aikaan tulleet kysymykseenkään.
»Mimmoiseksi oloni täällä oikein muodostunee?» arvelin itsekseni
matkatavaroitani siinä kootessani ja vastaanottajaa tähystellessäni.
Samassa tapasin tri Rosenthalin, joka aikaisesta tunnista huolimatta oli
minua vastassa ja sitten sitä mentiin. Se painostava mieliala, jonka
tämä ohimennen tehty tuttavuus venäläisen virkavallan kanssa oli
aikaansaanut, hälveni vähitellen, sillä satamasta selviydyttyämme ja
määräpaikkaan ajaessamme, minä ensi kerran eläissäni liikuin
kaupungissa, joka oli ihmeellinen ja mielenkiintoinen kuin vanha
kallisarvoinen kuvakirja. Kaikella oli historiansa, joka paikkaan
liittyi muistoja, jokaisella omituisuudella oli selityksensä. Ja tri
Rosenthal kertoi ja opasti. »Kadut tehtiin siksi näin kapeiksi ja
mutkikkaiksi, että ne sotaisina aikoina -- ja niitä oli miltei aina,
ellei ollut ulkoapäin tulevia vihollisia, oli sisällisiä sotia --
voisivat tarjota suojaa. Kun esim. juoksi pakoon, saattoi pujahtaa
johonkin holviin tai porttikäytävään, ilman että takaa-ajaja kadun
mutkikkuuden takia sen huomasi.» Samaa sotaista henkeä puhuivat nuo
monet pyöreät tornitkin, joita näki kaikkialla. Toiset olivat korkeita
ja hoikkia, toiset matalia ja tanakoita. Näihin jälkimäisiin kuului nyt
etenkin »Die dicke Margarethe» (Paksu Margareta), jonka kaikki panevat
merkille, samaten sen vastakohdan, jonka nimenä on »Der lange Hermann»
(Pitkä Hermanni). Ihmeekseni katselin noita vanhoja kivirakennuksia,
joiden päädyt ovat kadullepäin, katot korkeat ja suipot sekä
punaruskeiden tiilien peittämät. Nyt vasta ymmärsin oikein tuon Lutherin
lauseen: »Vaikka minulla olisi vihollisia yhtä paljon kuin on tiilikiviä
katolla -- --».
»Kas tuossa», sanoi tri R. »näkyy Olavin kirkon torni, joka suippenee
teräväksi kuin neulan kärki ja tuolla Domvuorella, jossa vielä on
jäljellä osa entistä jykevää linnanmuuria, on vanha tuomiokirkko.»
Vihdoin pysähdyimme vanhan, jotenkin rappeutuneelta näyttävän
kivirakennuksen eteen, jonka porttikäytävä tuntui sekä ahtaalta että
pimeältä.
[Kuva: Eugenie Rosenthal.]
Sen suurempi yllätys oli sitten se kaunis koti, jonne vihdoin jouduimme,
kavuttuamme useita rappusia ylöspäin. Ja siellä seisoi talon emäntä jo
ovella meitä vastassa ja otti minut vastaan kuin vanhan kaivatun
ystävän. Ei hän tahtonut ensin tutustua ja sitten vasta osoittaa
ystävällisyyttään, ensin koetella tuota uutta tulokasta ja ottaa selkoa,
mitä väkeä hän oli, ja sitten vasta ruveta tuttavalliseksi. Hän oli heti
ensi hetkestä äidillinen, lämmin ja herttainen. Samassa kun hän antoi
vieraalle tilaa kodissaan, antoi hän sille myöskin tilaa sydämessään.
Olen kuullut Itämeren maakunnissa oleskelleiden suomalaisten sanovan,
että Eugenie Rosenthal oli paras ihminen, paras sydän koko Virossa. Eikä
siinä arvostelussa ole sanaakaan liikaa. Hän kuului niihin sisällisesti
rikkaisiin ihmisiin, jotka luovat auringonpaistetta ympärilleen, missä
vain suinkin liikkuvat, hän kuului niihin onnellisiin, jotka koko ajan
vain voittavat pitempiaikaisen tuttavuuden kestäessä.
Tuli vaikka kuinka äkkiarvaamattomasti vieraita, oli kodissa vaikka
kuinka kiireellisiä tehtäviä tai pieniä vastoinkäymisiä -- aina hän
säilytti tasapainonsa ja osasi hillitä itsensä. Ja tuskinpa mikään
maailmassa niin suuresti vaikuttaa kotielämään kuin perheenemännän
itsensä hillitsemiskyky. Elämä tuntuu niin rauhalliselta ja
turvalliselta kun tietää, ettei tarvitse pelätä minkäänmoisia
pahantuulen purkauksia ja myrskyisiä kohtauksia, tuli sitten mitä
tahansa.
Minulla on miltei aina ollut onni, että kun ulkomailla ollessani olen
tahtonut harjoitella jotakin vierasta kieltä, olen tavannut ihmisiä,
jotka ovat viitsineet puhua kanssani, korjata tekemäni virheet ja lukea
kanssani ääneen. Mutta tuskin kukaan sentään on tehnyt sen niin
perusteellisesti kuin Eugenie R. Hän oli aivan ihmeteltävä. Aamusta
iltaan hän seurusteli kanssani. Joko me luimme jotain, jonka johdosta
sitten keskustelimme, tai olimme me yhdessä kävelemässä. Aamupäivisin
minä seurasin häntä torille ja ostoksille puoteihin, sillä se oli varsin
opettavaa, päivällisen syötyä me kaikki, hänen puolisonsa ja pojatkin,
lähdimme raitiovaunulla Catharinenthaliin, jonka varjoisia kauniita
käytäviä me astuskelimme, ja jossa me m. m. harjoittelimme puiden ja
pensaiden saksalaisia nimiä ja vertailimme viron ja suomenkielen
yhtäläisyyttä kasvimaailman alalla. Usein myöskin leikittiin
kaikenlaisia ajatusleikkejä, *jeu d'esprit*, jotka suuresti kehittävät
kielen käyttämistaitoa.
"Kertokaa nyt taas kodistanne ja ensi nuoruudestanne" kehoitin minä
usein Eugenie Rosenthalia istuessamme käsitöittemme parissa, sillä
olihan hänen kotinsa ja se piiri, jossa hän oli kasvanut, ollut Viron
kansallisen heräämisen kehto, ja hän oli lähemmällä kuin useammat muut
voinut seurata sen ensimäisiä liikkeitä.
Ja hän kertoi isästään *J. W. Jannsenis'ta*, joka oli syntynyt samana
vuonna kuin maaorjuus Itämeren maakunnissa lakkautettiin, eli 1819, ja
joka seitsenvuotiaana oli kulkenut paimenpoikana, mutta siinä sivussa
opetellut sekä lukemaan että kirjoittamaan ja ahminut kaikki kirjat,
mitkä vain sattui käteensä saamaan. Sen pahempi virolainen kirjallisuus
siihen aikaan oli varsin köyhä ja supistui enimmäkseen hartauskirjoihin.
Pikku Jannsenin lukuhalu ja lahjakkuus herätti huomiota, ja niinpä hän
pääsi n. k. kirkkokouluun kumminsa, saksalaisen tilanomistaja v.
*Dittmarin* avustuksella. Sen suoritettuaan joutui hän ensin urkuriksi
ja kirkollisen laulun johtajaksi sekä sittemmin alkeiskoulun opettajaksi
Pärnunkaupunkiin. Mutta hänen henkiset voimansa riittivät vielä
muuhunkin. Hän toimitti aluksi vironkielisen laulukanteleen, joka
sisälsi sekä hänen itse sepittämiään että kääntämiään hengellisiä
lauluja, koska siihen asti käytetyt olivat sangen puutteelliseen muotoon
puetut, ja usein sellaisten henkilöiden toimittamat, jotka eivät täysin
hallinneet vironkieltä. Tämä kokoelma sai niin paljon lukijoita, että
Jannsen jo rupesi suunnittelemaan kerran viikossa ilmestyvää
vironkielistä lehteä ja koetti hankkia itselleen lupaa sen
ulosantamiseen. Mutta vastaus oli jyrkästi kieltävä. "Viron kansa ei
sellaista toistaiseksi tarvinnut. Se oli liika epäkypsä seuratakseen
maailman tapahtumia."
Jannsen rupesi silloin julkaisemaan jatkuvaa kalenteria, joka ilmestyi
aina vuosittain samaan aikaan ja sisälsi sekä kertomuksia että maamiehen
elämässä tarvittavia neuvoja ja opetuksia. Ja riemu millä se
vastaanotettiin, laaja lukijakunta, jonka se sai, osoitti selvään, että
säännöllisesti ilmestyvällä aikakauslehdellä kyllä oli maaperää. Mutta
vasta sitten kun Aleksanteri II oli noussut valtaistuimelle ja hiukan
vapaammat tuulet olivat ruvenneet puhaltamaan, oli hän tilaisuudessa
toteuttamaan lempiaatteensa ja rupeamaan suunniteltua »Pärnu Postimees»
nimistä lehteään ulosantamaan, jonka ensi numero ilmestyi kesäkuussa
1857.
Jannsen oli aivan erinomainen sanomalehtimies, sillä ensinnäkin hän
tunsi lukijakuntansa ja tiesi mitä se enin kaipasi, ja sitten hän aivan
toisella tavalla kuin sikäläiset papit ja opettajat hallitsi
vironkieltä.
Se erinomainen menestys, joka hänen lehdellään oli, sai hänet aikaa
myöten tykkänään antautumaan sanomalehtialalle, jolloin hän syrjäisestä
Pärnusta muutti yliopistokaupunkiin Tarttoon v. 1864 ja perusti siellä
"Eesti Postimees" lehden, joka tuli virolaisten aineellisten ja
henkisten harrastusten kannattajaksi, ja joka ensimäisenä rupesi
käyttämään nimitystä Eesti rahvas (Viron kansa). Siihen asti oli
eesti-sanalla tarkoitettu yksinomaan talonpoikaa.
Kun Jannsenin vanhin tytär *Lydia*, sittemmin yleisesti tunnettu
kirjailijanimellä "Koidula", oli joutunut noin parinkymmenen vuoden
vanhaksi, tuli hänestä isän paras apulainen sanomalehtityössä ja samassa
hänestä kehittyi Eestin kansan mitä rakkain runoilija ja ensimäisten
näytelmäkappalten kirjoittaja.
Eugenie Rosenthalin kaikkein valoisin nuoruuden muisto oli kuitenkin
ensimäisen virolaisen soitto- ja laulujuhlan vietto Tarton kaupungissa
v. 1869. Aate oli taaskin Jannsenin, sillä hän arveli, että
juhlatunnelman elähyttämä yhdessäolo, jolloin kaikki itsekkäät pyrinnöt
ja pikkumaiset pyyteet hetkeksi unhoittuisivat, liittäisi Viron kansan
erikseen olevat sirpaleet yhteen, vahvistaisi sen yhteistunnetta ja
antaisi sysäyksen moneen hyvään aloitteeseen.
Ulkonainen aihe tämän juhlan viettoon oli se, että puolivuosisataa
maaorjuuden lakkauttamisesta silloin oli kulunut. Mutta siitä huolimatta
oli yritys erittäin rohkea, sillä ei ollut mitään edellisiä
traditsionia[1], joihin olisi voinut turvautua, eikä liioin ollut mitään
varsinaisia lauluseuroja, -- ei ainakaan viranomaisten vahvistamia --
eikä edes takeita siitä, että kansaa tällaiseen tilaisuuteen saataisiin
kokoontumaan.
[1] Meidän laulujuhlamme, jotka ovat käyneet niin tärkeäksi
sivistystekijäksi, ovat paljoa myöhäisemmiltä ajoilta, ensimäinen kun
vietettiin vasta 1881, siis 12 vuotta myöhemmin kuin tuo virolainen,
josta meikäläiset ovat lainanneet monta piirrettä.
Mutta Jannsenin innostus voitti kaikki vaikeudet. "Vanemuine" nimisen
lauluseuran hän oli perustanut v. 1865 ja se sai nyt työkseen pyytää
viranomaista lupaa laulujuhlan pitämiseen. Lupa saapui ikävä kyllä niin
myöhään, ettei jäänyt kuin kolmatta kuukautta valmistuksiin, mutta
onneksi on Viron kansa varsin musikaalista, niin että se lyhyessä ajassa
ehti oppia ne konsertti-ja kilpalaulut, jotka lähetettiin juhlaan
ilmoittautuneille lauluseuroille. Ja sitten olivat kaikki muut puuhat
jaetut niin tarmokkaasti työskentelevien toimikuntien kesken, että
kaikki oli valmista, kun kesäk. 17 p. valkeni, jolloin tuo ihmeellinen
juhla alkoi. Sen laajuudesta kertoo jo vain se seikka, että esiintyvien
laulajien ja soittajien lukumäärä nousi yli kahdeksansadan, joille
kaikille oli hankittu vapaat asunnot, ja että juhlavieraita oli
tuhansia, joiden majoittamisesta myöskin oli täytynyt pitää huolta.
Vieraiden joukossa oli muutamia varsin kaukaisiakin. Suomesta saapui
kaksi nuorta miestä: muinaismuistojen tutkija *J. R. Aspelin*, sekä
maisteri *Swan*, ja heidät sijoitettiin asumaan Jannsenin omaan
perheeseen. Sitäpaitsi oleskeli kielentutkija *Hunfalvy* Unkarista
siihen aikaan Virossa, ja myöskin hän kunnioitti juhlaa läsnäolollaan.
Sama Hunfalvy kirjoitti sittemmin jotenkin laajan teoksen käynnistään
Itämerenmaakunnissa ja siellä saaduista vaikutelmistaan, joka teos oli
Rosenthalien huostassa. Siinä hän myöskin kuvaa tätä samaista
laulujuhlaa ja oleskeluaan Jannsenin perheessä, ja se oli erinomaisen
hauska täydennys ystäväni kertomukseen. Erittäinkin minua huvitti lukea
hänen arvostelunsa Eugenie Rosenthalin sisaresta Lydiasta, hänestä,
josta me niin usein puhelimme ja jonka kohtalosta minä koetin saada
kaikkia mahdollisia yksityistietoja. Hunfalvy on täynnä ihailua
puhuessaan hänestä. Hän kiittää hänen kaunista ulkomuotoaan: ruskeata,
tuuheata tukkaa, korkeata otsaa, joka osoitti sekä luonteen syvyyttä
että ajatusten rikkautta, hänen sointuvaa ääntään ja miellyttäviä
liikkeitään, hänen keskustelutaitoaan ja laajoja kirjallisia tietojaan.
-- Minä tutkin usein hänen kuviaan eri ajoilta ja surin, etten jo
aikaisemmin tullut käyneeksi Itämeren maakunnissa, jolloin hän vielä oli
elävien joukossa. Tähän aikaan hän nimittäin jo kolme vuotta oli
levännyt turpeen alla.
[Kuva: Lydia Jannsen (Koidula.)]
Mutta sen sijaan olin tilaisuudessa näkemään hänen vanhempansa ja
nuoruuden kotinsa, sillä kesän kuluessa me matkustimme Tarttoon, jossa
vanhukset vielä silloin elivät entisessä talossaan, poikansa, tri *Eugen
Jannsenin* luona.
[Kuva: J. W. Jannsenin koti Tartossa.]
Se oli mitä mielenkiintoisin retki alusta loppuun. Jo matka sinne
tarjosi niin paljon uutta. Kauniita maisemakuvia, pieniä asemia, joiden
varrella väliin seisottiin loppumattomiin, keskustelua eestiläisen
maarahvaan kanssa. Ja sitten seurasi tuo sisältörikas oleskelu Tartossa.
Vanha sievä rakennus puutarhoineen, jossa ruusut tuoksuivat ja kastanjat
loivat varjoa, oli todellakin muistojen pyhittämä paikka. Sieltä oli
Jannsen lähettänyt rakkaalle Eesti rahvaalleen viestit ja kehoitukset
lehtensä välityksellä, siellä oli Koidulan runot ja muut kirjoitukset
syntyneet, siellä oli monet tärkeät yritykset suunniteltu, siellä oli
monet innostuksen hetket vietetty, mutta myöskin kovat iskut ja
pettymykset kestetty.
Puutarhassa oli pieni rakennus, joka oli varustettu meille vieraille,
enkä milloinkaan unohda kuinka kodikkaan vaikutuksen se teki, kun se
meidän tullessamme oli koristettu nuorilla, tuoreilla koivuilla. Oli
nimittäin juuri juhannusaatto ja seuraavana päivänä me matkustimme
Odenpään pappilaan juhannusta viettämään. Oli hankittu niin tilavat
ajopelit, että me sovimme siihen kaikki -- mutta niinpä olikin 10
hevosta valjastettu niiden eteen. Siellä oli paljonkin ihmisiä koossa,
mutta pappilat Itämeren maakunnissa on yleensä rakennettu niin
tilaviksi, että ihmiset, varsinkin kesäiseen aikaan, jolloin vielä on
puutarhassa oleskelemisen mahdollisuuskin, voivat hajaantua eri tahoille
ja niinpä ei monipäiset seuratkaan tunnu aivan suurilta. Siellä minä
myöskin ensikerran havaitsin, ettei valtiollisia kysymyksiä sopinut noin
vain missä seurassa tahansa ottaa puheeksi. Me olimme kotona rva
Rosenthalin kanssa niin paljon keskustelleet politiikkaa, ja hän oli
niin monelta eri taholta valaissut Viron kansan silloisia onnettomia
olosuhteita ja osoittanut, että he kyllä itsekin olivat osaksi syypäät
alennustilaansa, että minä arvelin tällaiset keskustelut kuuluvan ihan
päiväjärjestykseen.
Mutta kun sitten kysäsin jotain, joka oli yhteydessä politiikan kanssa,
sain niin arvoituksen tapaisen vastauksen, että heti ymmärsin astuneeni
sopimattomalle alalle. Kovin ihmeelliseltä se silloin kuulosti minun
suomalaisissa korvissani, me kun siihen aikaan vielä istuimme
koskemattomassa pesässämme, mutta surullinen kokemus opetti minut
sittemmin kyllä ymmärtämään, että täytyy tuntea läsnäolijat, ennenkuin
rupeaa poliittisia ajatuksiaan ja huoliaan päivänvaloon tuomaan.
Muuten oli seurustelutapa Itämeren maakunnissa varsin miellyttävä.
Tavoissa oli paljon saksalaiseen kulttuuriin perustuvaa kohteliasta ja
hilpeätä, ja samassa se saattoi muodostua sisältörikkaaksikin. Missä oli
nuoria koossa, siellä otettiin esiin hauskoja ajatusleikkejä, tahi
myöskin sitä soitettiin ja laulettiin. Jannsenit olivat kaikki sangen
musikaalisia: Eugenie Rosenthal lauloi, hänen poikansa soittivat pianoa,
tri Eugen Jannsen soitti viulua, ja niin sitä aikaansaatiin tuon
tuostakin hauskoja soitannollisia illanviettoja talonväen kesken.
Eräänä päivänä otti Eugenie Rosenthal laatikostaan pinkan vanhoja
kirjeitä ja näytti niitä minulle. "Nämä", hän kertoi, "ovat minun
sisareni Lydian lähettämät tervehdykset ulkomailta, jossa hän oleskeli
pari vuotta miehensä tri *Michelsonin* kera, kun tällä oli matkaraha
tutkiakseen ulkomailla sairaaloita."
Paperi oli jo sangen kellastunut, ja muste oli käynyt hyvin vaaleaksi,
mutta käsiala oli reipas. Tuntui siltä kuin niiden kirjoittaminen ei
olisi tuottanut mitään vaivaa, niin ne olivat pitkiä ja tekivät selkoa
kaikesta mitä kirjoittaja näki ja koki noissa kaupungeissa, joissa hän
oleskeli. Hän oli silloin ollut naimisissa noin 4 vuotta, pieni
3-vuotias Hans oli hänen mukanaan, vuoden vanha tyttö oli Tartossa
isoäidin luona, ja Wienissä syntyi hänen kolmas lapsensa. Tästä jo voi
päättää, ettei se matka niin aivan vaivaton ollut, kun siihen vielä
tulee lisää, että usein oltiin rahapulassa ja aina piti asuntoja ja
ruokapaikkoja valitessa katsoa, etteivät vain tulleet kalliiksi.
Mutta ihmeen hyvällä päällä hän jaksoi olla, ei hän epämukavuuksista ja
puutteellisuuksista puhuessaankaan milloinkaan valita, laskee vain
pikemmin leikkiä. Tietysti ei hän paljonkaan iltasin voinut olla ulkona
ja jättää pientä poikaansa yksin ja usein hän päivisinkin otti hänet
mukaansa, välistä vain siksi, että pienokainenkin saisi astua niitä
paikkoja, joita äiti piti niin suuressa kunniassa, kuten esim. Göthen
syntymäkotia Frankfurt am Mainissa.
Lydia Jannsenin kihlautuminen ja avioliittoon meno oli aikoinaan yllätys
kaikille hänen ystävilleen ja tuttavilleen. Hän oli silloin jo lähes
30-vuotias, oli antanut rukkaset niin monelle ihailijalle ja lausunut
monta epäilevää ajatusta avioliitosta onnen tuottajana. Ja sitten hän
otti erään lättiläisen lääkärin, jolle hänen virolaiset harrastuksensa
olivat aivan vieraat, joka jo ulkomuodosta päättäenkin tuntui kaikkea
muuta kuin runolliselta ja jolla oli toimi Kronstadtissa, joten Lydia
Jannsenin täytyi jättää Tartto ja koko se piiri, missä hän sitä ennen
oli oleskellut.
"Oliko hän onnellinen avioliitossaan?", utelin hänen sisareltaan, sillä
vaikea oli ajatella "virolaisten satakieltä" tuossa vieraassa,
venäläisessä ympäristössä. Siihen ei kukaan, ei edes oma sisar, osannut
antaa tyydyttävää vastausta, mutta sen kyllä kaikki myönsivät, että
hänen laulunsa sen jälkeen vaikeni ja hänen kirjallinen tuotantonsa
loppui. Myöskin sen he totesivat, ettei hän Kronstadtissa viihtynyt. Hän
lausui muun muassa eräässä kirjeessään, ettei hän ymmärtänyt Julius
Cæsaria, joka mieluummin oli ensimäinen pienessä kaupungissa kuin
toisena Roomassa. Hän olisi vaikka viimeinen Tartossa, kun vain saisi
oleskella siellä.
Mutta miksi hän, joka sitä ennen yhtenään oli omistanut elämänsä
kirjallisille harrastuksille, ne sitten tykkänään jätti? Osaksi vaikutti
ehkä siihen sairaus. Hänen terveytensä ei yleensä milloinkaan ollut
aivan vankka, ja viimeiset vuotensa hän sairasti hivuttavaa, kalvavaa
syöpää. Osaksi ehkä myös sekin, että virolaisten lupaava kevät oli
ohitse, eikä sitä seurannutkaan kaunis kesä, vaan kolkko syksy
vihurituulineen, jotka repivät ja raatelivat arkaa, vasta alulle
päässyttä kylvöä. -- 1869, jolloin Virossa vietettiin ensimäistä
laulujuhlaa, oli Lydia Jannsen täynnä kansallista innostusta. Hän oli
silloin julkaissut kertomuksensa *Ojamölder ja tema minija* (Oja-mylläri
ja hänen miniänsä) sekä runokokoelmat *Waino lilled* (Nurmikukat) ja
*Emmajõe ööpik* (Emajoen satakieli). Seuraavana vuonna hän kirjoitti
virolaisille heidän ensimäiset näytelmäkappaleensa, joita
juhlatilaisuuksissa esitettiin, sillä varsinaista teatteria ja
varsinaisia näyttelijöitä ei ollut. Kappalten aiheena oli kansan elämä
ja niihin moniin lauluihin, joita siellä esitettiin, oli kirjailija itse
säveltänyt melodiat ja säesti niitä kulissien takana.
Mutta sitten alkoivat nuo hirveät puolueriidat Virossa, ei ymmärretty
yhdessä tehdä työtä Viron kansan aineellisen ja henkisen edistymisen
eteen, vaan hajaannuttiin toisiaan vastustaviin puolueisiin, syytettiin
ja haavoitettiin toinen toisiaan, ja mikä kauheinta: vedottiin
vieraaseen, joka ilolla tuli väliin saadakseen kaikki tukahutettua ja
oman mallinsa mukaan laitettua. Käsittää miten niin hienotunteinen
nainen kuin Lydia Jannsen kärsi kaikesta tästä, miten vähäpätöiseltä ja
turhalta koko hänen toimintansa tuntui nähdessään tällaista
raatelemista, jossa hänen köyhän, tietämättömän kansansa etu ei
merkinnyt mitään, puoluemiesten oma kunnia ja kohoaminen sekä kättä
taputtavien joukkojen itselleen hankkiminen oli kaikki kaikessa. Ei hän
edes voinut hyväksyä niitä kireitä välejä, joita nuo virolaiset
puoluejohtajat tahtoivat rakentaa itsensä ja saksalaisten välille, sillä
olihan hän itse saanut saksalaisen kasvatuksen ja piti sieltä saamiaan
kulttuuri-arvoja erittäin kalliina.
Nämä seikat painostivat kyllä Eugenie Rosenthalinkin muuten niin
valoisaa mieltä. Vaikka hänellä oli kaikkien kunnioittama puoliso, joka
häntä ylitse kaiken rakasti, kaksi lahjakasta, lupaavaa poikaa ja kaunis
rauhaisa kotinsa, muodostivat Viron surkeat valtiolliset olot ja sen
kansassa piilevä eripuraisuuden henki sellaisen mustan taustan, josta ei
koskaan voinut tykkänään vapautua. Hän piti meitä suomalaisia siihen
aikaan aivan kadehdittavan onnellisina, meillä kun oli oma rahamme,
europalainen ajanlaskumme, omat koulumme ja laitoksemme. Monasti hän
senjälkeen kävi Suomessa luonani ja usein hän suunnitteli, että kun
hänen puolisonsa pääsisi täysinpalvelleena eläkkeelle, niin he kokonaan
siirtyisivät tänne. Toisin kävi kuitenkin. Sama hivuttava tauti, joka
oli tuottanut hänen sisarelleen niin suuria tuskia, ja lopulta
katkaissut hänen elinlankansa, vei Eugenie Rosenthalinkin ennenaikuiseen
hautaan v. 1897.
Eugenie Rosenthal ei jättänyt jälkeensä mitään kirjallisia
muistomerkkejä kuten hänen sisarensa Lydia, mutta sensijaan hän oli
ahkerassa kirjevaihdossa ystäviensä kanssa. Ehkäpä joku nuori virotar
vielä joskus näiden kirjeiden ynnä hänestä säilyneiden suusanallisten
muistojen avulla ottaa kuvatakseen tätä "Eesti rahvaan" jaloa tytärtä,
sillä hänen kaltaisensa henkilön muisto sietää elää.