Seitsemän vuotta oli kulunut. Minä en katso tarpeelliseksi kertoa, mitä
minulle oli tapahtunut koko sinä aikana. Minä olin vaellellut ympäri
Venäjänmaata, ollut kaukana etäisissä erämaissa, ja Jumalan olkoon
kiitos, ne etäiset erämaat eivät olekaan niin hirvittävät, kuin moni
luulee. Keskellä suurinta saloa kasvaa tuulen kaatamien puiden alla ja
tiheiköissä kuitenkin varsin monta kaunista ja tuoksuvaa kukkaa.
Eräänä päivänä aikaisin keväällä matkustin minä virkatoimissa pienen
piirikaupungin läpi eräässä Itä-Venäjän etäisessä kuvernementissa.
Torin poikki ajaessa minä mitään ajattelematta tirkistellessäni ulos
himmeästi vaununikkunasta yhtäkkiä näin miehen, jonka kasvot näyttivät
minusta erittäin tutuilta.
Hän seisoi erään puodin erässä eikä hänellä näyttänyt olevan mitään
erityistä tekemistä. Minä katselin häntä tarkemmin ja suureksi ilokseni
tunsin hänet Pasinkovin palvelijaksi Jeliseiksi.
Minä heti pysäytin vaunut hyppäsin alas ja riensin Jelisein luo.
"Hyvää päivää, ystäväni!" sanoin minä, töin tuskin jaksaen hillitä
liikutustani. "Oletko sinä täällä herrasi kanssa?"
"Niin, minä se olen", vastasi hän hitaasti, mutta heti sitte riemastui:
"Ah, oletteko se te, pikku isä! Ja minä kun en ollut tuntea teitä!"
"Onko Jakov Ivanits siis täällä?"
"On tietysti, kuinka minä muuten voisin olla täällä!"
"Missä hän sitte on? Vie minut heti hänen luoksensa."
"Sen minä kyllä teen! Olkaa hyvä, lähtekää minun kanssani. Me asumme
tuossa ravintolassa."
Jelisei vei minut torin poikki ravintolaan, lakkaamatta laususkellen:
"Miten Jakov Ivanits nyt tulee iloiseksi! Miten hän ilostuu!"
Jelisei, synnyltänsä kalmukkilainen, oli muodoltaan erittäin
vastenmielisen, melkeinpä hurjan näköinen, mutta kuitenkin oli hän
perin hyväsydämminen ja ymmärtäväinen mies. Hän oli jo kymmenen vuotta
ollut Pasinkovin palveluksessa ja rakasti häntä rajattomasti.
"Kuinka Jakov Ivanits nyt jaksaa?" kysyin minä häneltä.
Jelisei käänsi pienet mustankellertävät kasvonsa minuun päin.
"Voi, pikku isä, huonosti, hyvin huonosti!" vastasi hän huoaten. "Te
ette suinkaan tunne häntä enää. Näyttää, kuin hänellä ei enää olisi
pitkää elonaikaa jäljellä. Juuri sentähden me vain oleskelemmekin
täällä, että hän on niin heikko. Me olemme matkalla Odessaan,
näettäkös, oikein kunnolliseen parannuslaitokseen."
"Mistä te sitte tulette?"
"Siperiasta, pikku isä."
"Siperiastako!"
"Niin, se on varma, se. Jakov Ivanitsilla oli siellä hyvä paikka. Mutta
siellä hän myöskin sai haavansa."
"Haavansako? Onko hänestä tullut sotilas?"
"Ei suinkaan. Sivilivirassa hän oli."
"Sepä merkillistä", ajattelin minä itsekseni.
Tällä välin olimme saapuneet ravintolaan, ja Jelisei riensi edeltä
ilmoittamaan minun tuloani.
Ensi vuosina eromme jälkeen olimme Pasinkov ja minä hyvin usein
kirjoittaneet toinen toisellemme, mutta viimeinen kirje, kuin minä olin
saanut häneltä, oli nyt neljä vuotta vanha, ja siitä saakka minä en
ollut millään muullakaan tavalla saanut mitään tietoa hänestä.
"Olkaa hyvä, tulkaa ylös, olkaa niin hyvä!" huusi Jelisei rapuilta.
"Jakov Ivanits ikävöitsee teitä nähdäksensä."
Nopein askelin juoksin minä huonoja, heiluvia rappusia ylös ja astuin
pieneen puolipimeään huoneesen. Sydämmeni sykähti rinnassani. Kapeassa
sängyssä, kappa peitteenä, makasi Pasinkov kalpeana kuin ruumis ja
ojensi toista paljasta, laihaa käsivarttansa minua kohti.
Minä riensin vuoteen viereen ja puristin hänen kättänsä huumeen
tapaisella kiihkolla, mutta en saanut pitkään aikaan sanotuksi
sanaakaan.
"Jakov, rakas Jakov, kuinka sinä jaksat?" virkoin viimein.
"Oh, ei mitään hätää", vastasi hän heikolla äänellä. "Minä olen vähän
sairas, siinä kaikki tyyni. Mutta miten ihmeellä sinä tulit tänne?"
Minä kävin istumaan luolille Pasinkovin vuoteen viereen ja katsoin
kauan hänen kasvojansa, päästämättä irti hänen kättään. Minä kyllä
tunsin rakkaat kasvot, silmäin katse ja muodon hymy olivat entisellään,
mutta muuten näkyi koko olennossa selviä taudin hävityksen jälkiä.
Pasinkov huomasi, miten minua tuskastutti hänen näkönsä.
"Minä en ole ajellut partaani kolmeen päivään", sanoi hän, "enkä
luullakseni kammannut tukkaanikaan, mutta muuten ei ole mitään hätää."
"Sanos minulle, Jakov", aloin minä, "mitä juttuja ne olivat, joita
Jelisei minulle kertoi. Oletko sinä haavoitettu?"
"Niin, se on kokonainen historia", vastasi hän, "ja minä sitte kerron
sen sinulle. Minä olen tosiaankin haavoitettu, ja arvaapas, mistä
aseesta. Nuolesta!"
"Nuolestako!"
"Niin, nuolesta, en tuollaisesta tarumaisesta Amorin nuolesta, vaan
oikeasta ampumanuolesta, joka oli tehty jostakin notkeasta puusta,
päässä taidokkaasti tehty kärki. Omituisen tunteen vaikuttaa sellainen
nuoli, varsinkin kun se sattuu rintaan ja tunkeutuu keuhkoihin asti."
"Mutta miten ihmeen tavalla se tapahtui?"
"Aivan yksinkertaisesti. Kuten tiedät, on aina ollut vähän naurettava,
vähän hullunkurinen koko minun elämäni. Muistathan, mikä naurettava
kirjeenvaihto minulla oli virastojen kanssa, ennenkuin sain paperini
ylioppilaaksi pyrkiessäni, ja samoin on tosiaankin ihan hullunkurista,
että minä haavoituin nuolesta. Kukapa tavallinen ihminen meidän
valistuneena aikanamme enää antaisi itseänsä nuolen haavoittaa?
Ja huomaa, se ei tapahtunut sattumasta eikä missään urheilun
harjoituksessa, vaan tosi taistelussa."
"Mutta sinähän kuitenkin jätät sanomatta, millä tavalla."
"Malta, malta, kyllä saat kuulla", keskeytti hän. "Tiedäthän, että
minut kohta sinun lähdettyäsi Pietarista siirrettiin Novgorodiin.
Siellä minä asuin jotenkin kauan, ja totta puhuakseni minulla oli
siellä hyvin ikävä, vaikka minä tapasinkin..." — hän huokasi syvään —
"mutta siitä saamme puhua toiste. Kaksi vuotta sitte sain minä toisen,
varsin edullisen paikan. Se tosin oli vähän liian kaukana, Irkutskin
kuvernementissa, mutta mitäpä siitä! Nähtävästi oli sallimuksen
tarkoitus, että minun kuten isänikin piti joutua Siperiaan. Mutta onpa
se kuitenkin ihana maa se Siperia! Rikas, komea, suurenmoinen, sen voi
kuka hyvänsä todistaa, joka on siellä käynyt. Minä viihdyin erinomaisen
hyvin. Minulla oli komennettavana koko joukko siellä syntyneitä
asujamia, mutta pahaksi onneksi muutamille heistä, kymmenkunnalle
varmaankin, johtui mieleen ruveta salakuljettajiksi ja kiellettyjen
tavarain kauppiaiksi. Minut lähetettiin ottamaan heitä kiinni. Sen minä
ihan oikein teinkin, mutta silloin yksi heistä varmaankin pelkästä
tyhmyydestä ja ajattelemattomuudesta ryhtyi tekemään vastarintaa ja
ampui minua nuolella rintaan. Minä tosiaankin olin vähällä siihen
kuolla, mutta viimein sentään toinnuin ja aloin parata. Nyt minä
matkustan Odessaan voimistumaan siellä kokonaan. Hallitus, jolle minä
olen suuressa kiitollisuuden velassa, myönsi minulle pienen erityisen
matkarahan sitä varten."
Väsyksissä puheen ponnistuksesta laski Pasinkov päänsä painumaan alas
tyynylle ja vaikeni. Heikko puna kirkasti hänen kasvojansa ja silmät
painuivat kiinni.
"Te ette jaksa puhua niin paljoa", sanoi Jelisei, joka oli koko ajan
huoneessa.
Oltiin sitte hetkinen vaiti. Kuului ainoastaan sairaan raskasta
hengitystä.
"Ja nyt", jatkoi Pasinkov, avaten silmänsä, mutta pää vielä tyynyn
varassa, "olen minä jo toista viikkoa maannut tähän pikku komeroon
suljettuna. Luullakseni lienen jollakin tavalla vilustunut.
Piirilääkäri hoitelee minua. Hänet kyllä saat kohta nähdä luullakseni.
Hän näyttää ymmärtävän asian varsin hyvästi. Muuten minä olen iloissani
tästä sattumasta, sillä mitenpä minä muulla tavalla olisin saanutkaan
nähdä sinua."
Hän otti minua kädestä ja puristi sitä heikosti. Hänen kätensä, äsken
jääkylmä, oli nyt polttava kuumeesta.
"Kerro minulle jotakin itsestäsi", alkoi hän jälleen ja työnsi kapan
pois ryntäiltänsä. "Kukapa muistaakaan, kuinka pitkään aikaan emme ole
nähneet toisiamme."
Minä täytin hänen toivonsa, vaikka vain estääkseni häntä puhumasta, ja
aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua hyvin tarkkaavasti, mutta pyysi
sitte vähän vettä juodaksensa, sulki silmänsä ja alkoi levottomasti
liikahdella vuoteellaan.
Minä kehoitin häntä vähän nukkumaan ja sanoin, ett'en aikonut ennen
lähteä edelleen, kuin hän paranisi, vaan asettua ravintolaan viereiseen
huoneesen.
"Tässä on kaikki hyvin huonoa", alkoi Pasinkov estellä, mutta minä
painoin hiljaa hänen huulensa kiinni ja läksin pois huoneesta.
Jelisei seurasi minua.
"Kuinka oikeastaan on, Jelisei? Hänhän on ihan kuolemaisillaan, kuten
näyttää?" kysyin minä uskolliselta palvelijalta.
Jelisei kääntyi pois, vastaamatta mitään.
Minä maksoin rahat kyytimiehelle, joka oli tällä aikaa odotellut
torilla, ja saatuani sitte vähällä vaivalla tavarani järjestykseen
Pasinkovin huoneen viereen, menin hiljaa hänen huoneesensa katsomaan,
nukkuiko hän.
Ovessa kohtasin ison, lihavan ja kömpelön miehen. Hänen suurista,
rokonarpisista ja leveistä kasvoistaan ei näkynyt mitään muuta kuin
laiskuutta ja unteloisuutta. Pikku silmät näyttivät melkein kiinni
liimatuilta ja huulet loistivat kuin juuri makaamasta noustua.
"Suokaa anteeksi, että kysyn", sanoin minä, "oletteko tohtori?"
Lihava mies suurella ponnistuksella pingoitti ylös otsaansa ja
kulmiaan, kun koetti katsoa minuun.
"Niin, kyllä minä se olen", sanoi hän viimein.
"Olisitteko, herra tohtori, hyvä ja tulisitte minun huoneeseni; se on
tässä vieressä. Jakov Ivanits makaa nyt, kuten näyttää; minä olen hänen
vanha ystävänsä ja tahtoisin puhella teidän kanssanne hänen taudistaan,
joka minua huolettaa kovin."
"Kyllä, tietysti", vastasi lääkäri sen näköisenä, kuin olisi sanonut:
"Miksi suotta lörpöttelette niin paljon, kyllä minä vähemmälläkin
tulisin."
Raskain, hitain askelin seurasi hän minua huoneeseni.
"Olkaa hyvä, sanokaa, herra tohtori", aloin minä heti, kuin hän pääsi
istumaan suureen, mukavaan nojatuoliin, "millainen on ystäväni tila?
Onko hän vaarassa?"
"On", sanoi hän levollisesti.
"Onko tauti hyvin vaarallinen?"
"On se."
"Onko siis syytä peljätä kuolemaa?"
"Kyllä sitä voi peljätä."
Myönnän, että minua vähän inhotti tuon lihavan lääkärin levollinen,
unelias muoto.
"Siispä kaiketi täytyy", alotin uudestaan, "ryhtyä joihinkin erityisiin
keinoihin, kutsua joku toinen lääkäri neuvottelemaan, vai mitä? Jotain
kaiketi on tehtävä, herra tohtori."
"Neuvottelemaan, niin, se kävisi päinsä, miksikä ei, saatettaisiin
kutsua Ivan Jefremits."
Lääkäri puhui vaivalloisesti ja lakkaamatta puhkaen. Suuri vatsa nousi
ja laski joka sanalle, aivan kuin hän olisi tarvinnut sen erityistä
apua, saadakseen esiin sanoja.
"Kuka on Ivan Jefremits?"
"Kaupungin lääkäri."
"Eikö kävisi lähettää noutamaan lääkäriä kuvernementin pääkaupungista?
Siellä varmaankin on monta taitavaa lääkäriä."
"Kyllä se kävisi päinsä."
"Ketä siellä pidetään taitavimpana lääkärinä."
"Taitavimpanako? Oli siellä tohtori Kolrabus, mutta hänet on varmaankin
siirretty jonnekin muuanne. Muuten minä luulen, ett'ei ollenkaan
tarvitse lähettää noutamaan ketään."
"Miksikä ei?"
"Teidän ystäväänne ei voi kuvernementinlääkärikään auttaa."
"Onko hänen tilansa niin huono?"
"On, hän on saanut aika pahan taudin."
"Millä tavalla hän oikeastaan on sairas?"
"Hän on haavoittunut, keuhkot ovat vialla. Sitte hän on vilustunut,
saanut kuumetta ja sen mukaan kaikkea muuta pahoin vointia. Hänellä
ei ole mitään terveyttä varastossa, ja ilman sitä, kuten tiedätte, ei
kestetä niin ankaraa iskua."
Oltiin hetkinen vaiti.
"Saatettaisiin ehkä koettaa homolopatiaa", alkoi jälleen puhetta lihava
lääkäri, katsahtaen minuun sivulta.
"Homolopatiaako? Mutta ettekö te ole täysi lääkäri?"
"Mitäpä siitä, että olenkin täysi lääkäri. Ettekö ehkä luule minun
sillä ymmärtävän homoiopatiaakin? Kyllä, yhtä hyvin kuin kuka muu
hyvänsä. Täällä on apteekkari, joka parantelee homolopatialla eikä hän
ole edes suorittanut mitään tieteellistä tutkintoakaan."
"Tuopa ei kuulu hyvältä ", ajattelin minä itsekseni, mutta jatkoin
kuuluvasti:
"Ei, herra tohtori, paras on teidän jatkaa tavallista keinoanne."
"Niin kuin tahdotte."
Hän nousi ylös kovasti puhisten.
"Menettekö nyt hänen luoksensa?" kysyin minä.
"Menen, minun täytyy käydä häntä katsomassa."
Ja hän läksi raskain, hitain askelin.
Minä en seurannut häntä. Luultavasti en olisi sietänyt nähdä sellaista
lääkäriä ystäväni sairasvuoteen vieressä.
Minä soittamalla kutsuin palvelijani ja annoin hänelle käskyn heti
matkustaa kuvernementin pääkaupunkiin, etsiä sieltä paras lääkäri ja
kaikin mokomin tuoda hänet kanssansa.
Taas kuului raskasta astuntaa käytävästä. Minä avasin äkisti oven.
Tohtori siinä juuri tuli Pasinkovin huoneesta.
"Kuinka hän nyt voi?" kysyin minä kuiskaten.
"Ei mitään erityistä. Minä kirjoitin hänelle uutta lääkettä."
"Minä puolestani, herra tohtori, olen päättänyt lähettää noutamaan
kuvernementin pääkaupungista parasta lääkäriä. Minä en suinkaan epäile
teidän taitoanne, mutta tiedättehän itse, mitä sananlasku sanoo: Kahdet
silmät enemmän näkee kuin yhdet."
"Vai niin, no, siinä teitte hyvin, siinä", vastasi hän ja läksi
hitaasti laskeutumaan alas rappusia.
Selvästi näkyi, että minä olin hänestä ikävä.
Minä menin Pasinkovin luo.
"No, näitkö lääkäriä?" kysyi hän.
"Näin", vastasin minä.
"Minua", jatkoi Pasinkov, "miellyttää hänen ihmetyttävä
levollisuutensa. Lääkärin sopiikin varsinkin hyvin olla hidasluontoinen
ja rauhallinen, eikö totta? Se vaikuttaa sairaassa luottamusta ja antaa
toivoa."
Tietysti minä en koettanutkaan saada häntä luopumaan niistä ajatuksista.
Vastoin luuloani oli Pasinkov paljon parempi illan suussa. Hän käski
Jelisein laittaa teekeittiön kuntoon, kutsui minua luoksensa teelle
ja sanoi itsekin juovansa kupin. Ihan nähtävästi tunsi hän itsensä
iloiseksi ja varmaksi pikaisesta parantamisestaan. Kuitenkin koetin
minä niin paljon kuin mahdollista estää häntä puhumasta, ja kun
huomasin, että hän ei mielellään tahtonut pysyä vaiti ja hiljaa,
ehdotin minä, että lukisin hänelle jotakin.
"Niin, tee niin, siitä tulee hauskaa!" vastasi hän iloisesti. "Kuten
ennen Winterkellerissä, muistatko? Mutta mitä lukisimme? Katso tuolta
ikkunalta, siellä minun kirjani ovat."
Minä menin ikkunan luo ja otin ensimmäisen kirjan, kuin käsiini sattui.
"Mikä kirja se on?" kysyi hän.
"Lermontov."
"Vai niin, Lermontov! Sepä oli hyvä. Puschkin on tosin ylevämpi."
Muistatko:
Pilvet taas kokouvat
Hiljaa ylleni...
taikka tätä:
Nyt viime kerran uskallan
Aatteissain suudella sun sulokasvojais.
"Ah, se on ihmeellistä, kaunista! Mutta Lermontov on myöskin oikea
runoilija. Tiedäpäs, ystäväni, avaa kirja sattumalta ja lue siitä
paikasta, joka tulee auki."
Minä avasin kirjan, mutta jouduin vähän hämilleni ja levottomaksi, kun
avautui "Testamentti". Minä yritin kääntämään lehteä, mutta Pasinkov
huomasi sen ja huusi:
"Älä, älä, lue, mistä aukesi!"
Ei siinä mikään auttanut. Minä luin Testamentin.
"Ihana runoelma", sanoi Pasinkov hiljaa heti, kuin minä lopetin viime
värsyn. "Ihana runoelma! Mutta olipa se kuitenkin kummallista", jatkoi
hän puhettaan, oltuaan hiukan aikaa vaiti, "että sinulle juuri sattui
aukeamaan Testamentti. Hyvin ihmeellistä!"
Minä aloin lukea toista Lermontovin runoelmaa, mutta Pasinkov ei
sitä enää kuunnellut, katsoi syrjään ja toisti vielä pariin kertaan:
"Ihmeellistä, hyvin ihmeellistä!" Minä päästin kirjan putoamaan
polvilleni.
"Sinulla on naapurina nainen", alkoi hän hiljaa sanella, mutta kääntyi
sitte äkisti minuun päin ja kysyi: "Muistatko Sofia Slotnitskia?"
Minä punastuin.
"Ettäkö minä en muistaisi häntä?"
"Onhan hän nyt naimisissa?"
"On aikaa sille Asanovin kanssa. Kirjoitinhan minä sinulle."
"Niin tosiaankin, sinä kirjoitit siitä. Hänen isänsä, antoiko hän
hänelle viimein anteeksi?"
"Niin, hän antoi anteeksi, mutta ei tahtonut koskaan nähdä Asanovia."
"Se oli itsepäinen ukko, se. No, oletko kuullut, ovatko he onnelliset?"
"Siitä minä en mitään tiedä, mutta luultavasti he ovat. He asuvat
maalla Tulan kuvernementissa. Minä kerran matkustin heidän maatilansa
ohitse, mutta en huolinut käydä heitä tervehtimässä."
"Onko heillä lapsia?"
"Luullakseni on. Kuulepas, Pasinkov, minä kysyisin sinulta yhtä asiaa."
Hän katsoi minuun, tapansa mukaan lempeästi hymyillen.
"Sanos minulle nyt, muistathan, silloin et tahtonut vastata
kysymykseeni. Kerroitko hänelle, että minä rakastin häntä?"
"Minä sanoin hänelle kaikki, koko totuuden. Minä puhuin aina totta
hänen kanssansa. Kaikki teeskenteleminen hänen edessään olisi ollut
synti."
Pasinkov oli hetkisen vaiti.
"Mutta, sanos sinä minulle", alkoi hän taas, "unhotitko sinä hänet
pian?"
"En pian, mutta unhotin sitte kuitenkin, Mitäpä auttaa turhaa
huokaileminen?"
Pasinkov kääntyi minuun päin.
"Mutta minä, ystäväni", sanoi hän, huulet vapisevina liikutuksesta,
"minä en olen sinun kaltaisesi. Minä en ole koskaan voinut enkä ole
tahtonutkaan unhottaa häntä."
"Kuinka!" lausuin ilmi sanomatonta kummastustani. "Oletko sinä
rakastanut häntä?"
"Niin, minä olen rakastanut häntä", sanoi Pasinkov hitaasti ja nosti
molemmat kätensä päänsä päälle, "ja miten minä olen rakastanut häntä,
tietää yksin Jumala. Minä en ole puhunut sitä kellekään ihmiselle,
enkä oikeastaan aikonut puhua sitä nytkään, mutta olkoon menneeksi!
Minullahan ei enää ole pitkää elonaikaa, sanotaan."
Pasinkovin odottamaton tunnustus kummastutti minua niin, että en saanut
sanaakaan suustani, ja alinomaa palasi takaisin sama ajatus: "Kuinka se
voi olla mahdollista ja ihan minun aavistamattani siitä vähääkään!"
"Niin, minä rakastin häntä", jatkoi hän ikään kuin puhuen itsekseen.
"Minä en edes silloinkaan lakannut rakastamasta, kuin sain tietää, että
hän rakasti Asanovia. Mutta se tuntui katkeralta. Jospa hän edes olisi
rakastanut sinua, olisin minä ainakin voinut iloita sinun tähtesi,
mutta Asanovia! Mitä olikaan siinä miehessä sellaista, joka saattoi
herättää tytössä rakkautta? Ei mitään, se oli vain Asanovin onni, että
niin tapahtui. Ja tulla omille tunteilleen uskottomaksi, luopua omasta
rakkaudestaan, sitä Sofia ei voinut. Rehellinen, uskollinen sielu ei
koskaan muutu."
Minä johduin muistelemaan Asanovin käyntiä minun luonani tuon
onnettomuuden päivän iltapuolella ja Pasinkovin sekautumista asiaan,
ja tahtomattani alkoi mielessäni kuohua syvää sääliä, niin että minä
lausuin:
"Ja kaiken sen sinä sait tietää minulta, ystävä parka, etkä sinä
sanallakaan, et ainoallakaan äänen väräyksellä ilmaissut, mitä sinä
itse kärsit, läksit vain selvittelemään asiata hänen kanssansa."
"Niin, sitä selitystä hänelle", jatkoi Pasinkov, "minä en voi koskaan
unhottaa. Silloin minä vasta sain tietää, silloin vasta minä ymmärsin,
mitä se sana: mielenmaltti, merkitsi, jonka minä jo kauan sitä ennen
olin valinnut elämäni tunnussanaksi. Mutta ainiaan on hän yksin ollut
minun unelmani, minun ihanteeni. Ja köyhä se on, joka elää ikänsä ilman
ihannetta!"
Minä katsoin Pasinkovia. Hänen silmänsä näyttivät katselevan kauas
etäisyyteen ja säteilevän kuumeen loistosta.
"Minä rakastin häntä", jatkoi hän, "sitä hiljaista, uskollista,
luopääsemätöntä ja lahjomatonta olentoa. Kun hän läksi Moskovasta, olin
minä vähällä tulla mielipuoleksi surusta. Siitä saakka minä en ole
koskaan rakastanut ketään muuta."
Ja äkisti kääntyen painoi hän kasvonsa syvälle tyynyn sisään ja itki
hiljaa.
Minä riensin hänen vuoteensa luo ja kumarruin lähelle häntä, koettaen
lohduttaa...
"Ei tässä mitään hätää ole", sanoi hän, nostaen päätänsä ja pudistaen
tukan pois silmiltään, "jo se nyt on ohitse. Se tuntui vähän
katkeralta, oma itseni säälitti minua vähän. Mutta mitäpä siitä, se
on runojen syy kaikki tyyni. Lue jotakin muuta minulle, jotain vähän
iloisempaa."
Minä otin Lermontovin jälleen käsiini ja aloin sukkelaan selata lehtiä
edes takaisin. Mutta aina sain näkyviin sellaisia kappaleita, jotka
olisivat saattaneet uudestaan liikuttaa sairaan mieltä. Viimein luin
minä "Terekin lahjat".
"Kaunopuheista helyä!" sanoi sairas ystäväni koulumestarin äänellä,
"mutta on siinä sentään monta kaunistakin paikkaa. Minä olen itse viime
aikoina koettanut kirjoitella runomitalla ja alotin runoelman, jolle
aioin panna nimeksi 'Elämän kalkki', mutta ei siitä tullut mitään. Me,
ystäväni, saatamme tuntea samaan tapaan runoilijain kanssa, mutta emme
itse runoella. Vaan nyt minä olen vähän väsyksissä ja koetan hiukan
nukkua; etkö luule, että se olisi hyvä? Onpa se kuitenkin ihana asia,
se uni ja sitte unennäöt. Koko meidän elämämme on pelkkää unta ja paras
osa elämästä on uni ja unennäöt."
"Entä runous sitte?" kysyin minä.
"Runous on itse uni, mutta paratiisillinen unennäkö."
Pasinkov sulki silmänsä.
Minä seisoin hetkisen hänen vuoteensa vieressä. En luullut hänen
nukkuvan niin pian, mutta vähitellen muuttuivat henkäykset yhtä
pitemmiksi ja tasaisemmiksi. Hiljaa poistuin minä huoneesta, menin
omaan huoneeseni ja heittäydyin pitkäkseni sohvalle.
Kauan pyöri ajatuksissani se, mitä nyt olin Pasinkovilta kuullut. Koko
joukko vanhoja muistoja palasi mieleeni ja kummastutti nyt minua, mutta
viimein minäkin nukuin.
Äkisti tunsin minä jonkun nykivän minua käsivarresta. Minä nousin
istumaan. Se oli Jelisei.
"Olkaa hyvä, tulkaa herran luo!" sanoi hän hätäisesti.
"Kuinka hän voi?"
"Hän hourailee."
"Houraileeko? Eikö hän ole ennen houraillut?"
"Ei, viime yönä ensi kerran, mutta nyt paljon kamalammin kuin silloin."
Minä riensin Pasinkovin huoneesen. Hän ei maannut, vaan istui
vuoteellaan kumarruksissa eteen päin, leikitteli käsillään peitteen
päällä, hymyili ja puhui, puhui lakkaamatta niin heikolla ja
kaiuttomalla äänellä kuin tuulen suhina kaislikossa. Silmät hapuilivat
ympäri huonetta. Yölampun heikko valo, jota lattialla varjosti pystyyn
asetettu kirja, teki kattoon liikkumattoman valopaikan. Sairaan kasvot
näyttivät puolipimeässä vielä kalpeammilta kuin ennen.
Minä menin vuoteen viereen, puhuttelin häntä nimeltään, mutta en saanut
mitään vastausta. Minä kuuntelin tarkkaan hänen sekavaa puhettansa. Hän
haaveksi Siperiasta ja sen metsistä. Välistä tuli järkevääkin ajatusta
puheesen.
"Millaiset puut!" kuiskasi hän, "ylös taivaasen saakka!... Miten paljo
härmää niiden oksilla!... Hopea... Lunta... Tuossa on pikku jälkiä...
Tuo on jänis ja tuo valkoinen kärppä... Ei, isä se oli, joka karkasi
minun paperieni kanssa... Kas tuossa hän on... Ei, hän on tuolla...
Minun täytyy juosta jäljestä... Kuu paistaa niin, kirkkaasti... Minun
täytyy lähteä ja saada pois paperini... Ah, katsos pieni kukka...
Purppuran punainen pikku kukka... Tuollahan seisoo Sofia... Kuules
pikku kellojen helinää, pakanen se niin helisee... Ah, ei, ne on noita
tyhmiä tilhiä, jotka hyppivät ja visertelevät pensaissa... Katsos
vain kultakerttuja... Huh, miten on kylmä!... Katsos, tuollahan on
Asanov. Ai, hän onkin kanuuna, vaskinen kanuuna, mutta lava on vihreä.
Sentähden häntä juuri niin suuresti suositaan... Oliko se lentotähti?
Ei, se oli lentävä nuoli... Voi se sattui minulle ihan kohti
sydämmeen... Kuka sen ampui? Sinäkö, pikku Sonja?"
Hän kumarsi päänsä alemmaksi ja alkoi mutista epäselviä sanoja. Minä
katsoin Jeliseitä. Hän seisoi, kädet seljän takana, ja katsoi hyvin
osanottavasti herraansa.
"Kuinka on, veli, onko sinusta tullut käytöllinen mies?" kysyi
sairas äkisti ja katsoi minuun niin selvästi ja ajattelevasti, että
minä tahtomattani säpsähdin ja yritin vastaamaan hänelle, mutta hän
jatkoi heti: "Minä, ystäväni, en ole tullut käytölliseksi mieheksi...
Minkäpä sille voi? Minä olen syntynyt haaveksijaksi... Haaveksiminen,
mielikuvitus... Mitä on mielikuvitus? Sohakevitsin talonpoika [eräs
henkilö Gogolin romaanissa: 'Kuolleet sielut'], se on mielikuvitus...
Voi voi!"
Pasinkov houraili lähelle aamua. Viimein hän rauhoittui, laski päänsä
tyynylle ja nukkui.
Minä palasin huoneeseni, kävin vuoteelle ja väsyneenä yön valvonnasta
ja levottomuudesta vaivuin minä heti raskaasen uneen.
Mutta taaskin minut herätti Jelisei.
"Voi, pikku isä", sanoi hän vapisevalla äänellä, "näyttää siltä, kuin
Jakov Ivanits olisi juuri kuolemaisillaan."
Minä juoksin Pasinkovin luo.
Hän makasi ihan hiljaa ja liikahtamatta. Aamun harmaassa hämärässä
näytti hän jo nyt kuolleelta. Hän katsoi minuun ja tunsi minut.
"Jää hyvästi!" kuiskasi hän, "minä tunnen kuolevani! Kerro terveisiä
Sofialle!"
"Jakov!" huudahdin minä, "ei, Jakov, sinun pitää elää!"
"Ei, minä kuolen... Kas tässä, ota tämä muistoksi minulta."
Hän osoitti rintaansa.
"Mitä tämä on?" virkahti hän äkisti kovemmalla äänellä. "Katsokaahan...
meri... kultainen meri, siniset saaret, marmoritemppeli, palmuja,
suitsutusta..."
Hän vaikeni, ojensihe suoraksi.
Puolen tunnin kuluttua hän oli kuollut. Jelisei heittäytyi itkien
maahan vuoteen viereen. Minä suljin kuolleen ystäväni silmät.
Pieni silkkikotelo riippui hänellä kaulassa mustasta nauhasta. Minä
otin sen.
Kolmen päivän kuluttua hänet haudattiin. Jaloin ihmissydän, kuin minä
koskaan olin tuntenut, oli siten ainiaaksi peitetty haudan syvyyteen.
Minä itse ensimmäiseksi heitin kourallisen multaa hänen tomunsa päälle.