Kolme vuotta oli kulunut.
Tärkeät asiat pakottivat minua matkustamaan Moskovaan, ja sinne
saavuttuani asetuin erääsen kaupungin etevimpään ravintolaan.
Eräänä päivänä asteessani porstuan poikki satuin katsahtamaan mustaan
tauluun, jossa matkustavaisten nimet olivat kirjoitettuna, ja olinpa
silloin vähällä huudahtaa. Kahdennentoista numeron vieressä oli
liidulla hyvin selvään kirjoitettuna Sofia Nikolajevna Asanov.
Viime aikoina olin minä sattumalta saanut kuulla koko joukon ikäviä
asioita hänen miehestään. Hän oli alkanut juoda ja pelata, oli
menettänyt kaiken omaisuutensa ja eli yleensä hyvin huonosti. Hänen
vaimostaan sitä vastoin puhuttiin suurella kunnioituksella.
Minä en voinut lukea tuota lyhyttä uutista taululta, tuntematta
liikutusta. Sydämmeni sykki kovasti ja ammoin sitte kylmenneet tunteet
alkoivat ikään kuin uudestaan herätä elämään. Minä palasin huoneeseni
ja päätin niin pian kuin mahdollista käydä tervehtimässä Sofia
Nikolajevnaa.
"Onhan siitä jo kauvan, kuin me erosimme", ajattelin, "luultavasti hän
jo on unhottanut kaikki, mitä silloin oli meidän välillämme."
Minä lähetin Jelisein, jonka olin Pasinkovin kuoleman jälkeen ottanut
omaan palvelukseeni, viemään hänelle nimikorttiani ja kysymään, oliko
hän kotona ja salliko hän minun tulla tervehtimään.
Muutaman silmänräpäyksen kuluttua palasi Jelisei ja ilmoitti Sofia
Nikolajevnan olevan kotona ja tahtovan ottaa vastaan minut.
Minä läksin heti.
Minun astuessani hänen huoneesensa seisoi hän keskellä lattiaa
ottamassa jäähyväisiä pitkäkasvuiselta, voimakasvartaloiselta herralta.
"Kuten tahdotte", sanoi se herra karkealla ja kovalla äänellä,
"mutta hän ei suinkaan ole sellainen mies, joka ei tuottaisi mitään
vahinkoa. Hän on ihminen, joka ei ketään eikä mitään hyödytä, ja
hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa on jokainen sellainen ihminen
vahingollinen, eittämättä vahingollinen olento."
Niin sanoen hän läksi.
Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.
"Onpa siitä jo aikaa, kuin me viimeksi näimme toinen toisemme", sanoi
hän. "Olkaa hyvä, käykää istumaan."
Me istuuduimme.
Niinä parina minuuttina, jotka olivat kuluneet minun tulostani asti,
oli minulla ollut kylliksi tilaisuutta tarkemmin katsella Sofia
Nikolajevnaa. Nähdä pitkän ajan perästä kasvot, joiden joka piirre on
ollut niin rakas ja tuttu, tuntea ne piirteet eikä kuitenkaan oikein
tuntea niitä, ikään kuin entisen, vielä unhottumattoman kuvan sijaan
olisi tullut toinen, hyvin samankaltainen, mutta kuitenkin vieras kuva,
ja huomata silmänräpäyksessä kaikki nuo ajan hampaiden uudet jäljet,
eikö sellainen jälleen näkeminen herätä varsin suruisia tunteita!
Ja minä itse varmaankin olen yhtä paljon muuttunut, ajattelee kukin
itsekseen.
Muuten Sofia Nikolajevna ei suinkaan ollut vanhennut, mutta silloin,
kuin minä hänet viimeksi näin, hän oli äsken täyttänyt kuusitoista
vuotta ja siitä oli jo kulunut koko kymmenen vuotta. Kasvojenpiirteet
olivat tulleet säännöllisemmiksi ja ankarammiksi. Kuten ennenkin näkyi
niistä suoravaisuutta ja lujuutta, mutta entisen levollisuuden sijassa
oli nyt salaisen surun ja levottomuuden merkkejä. Silmät olivat käyneet
syvemmiksi ja mustemmiksi. Hän alkoi olla äitinsä näköinen.
Sofia Nikolajevna alkoi puhelun.
"Me olemme molemmat paljon muuttuneet", sanoi hän. "Missä te olette
olleet koko tämän ajan?"
"Minä olen vaeltanut minkä missäkin, kaikkialla", vastasin minä. "Ja
oletteko te ainiaan oleskelleet maatilallanne?"
"Niin, enimmäkseen. Nytkin minä olen täällä ainoastaan ohimatkalla."
"Entä vanhempanne?"
"Äitini on kuollut, mutta isäni elää yhä vielä Pietarissa. Veljelläni
on paikka virastossa, ja Vanja asuu heidän tykönänsä."
"Ja puolisonne?"
"Miehenikö?" vastasi hän äkisti. "Hän on nykyään Etelä-Venäjällä
markkinamatkoilla. Kuten tiedätte, rakasti hän aina hevosia, ja on nyt
perustanut tammakartanon. Siihen hän nyt matkustelee ostamassa hevosia."
Juuri silloin aukeni äkisti ovi ja huoneesen astui kahdeksanvuotinen
tyttö, kasvot pienet, kapeat ja elävät, silmät suuret, tummanharmaat ja
tukka kammattu kiinalaisten tapaan. Nähtyään minut hän hiukan niiasi ja
juoksi sitte Sofia Nikolajevnan luo.
"Tässä saan esitellä pikku tyttäreni", sanoi Sofia Nikolajevna, ottaen
häntä kiinni pienestä, pyöreästä leuasta. "Hän ei tahtonut mitenkään
jäädä kotiin, vaan kiusautui väkisin mukaan."
Tyttönen katsoi minua suurilla, vilkkailla silmillään, sulkien ne
välistä puoleksi, ikäänkuin voidakseen paremmin tarkastaa minua.
"Eikö ole reipas pikku tyttö minulla?" jatkoi Sofia Nikolajevna. "Hän
ei pelkää mitään, ja hyvin sukkela hän on lukemaan, saatan minä sanoa
hänen kiitokseksensa."
"Mikä on tämän herran nimi?" kysyi tyttö hiljaa, äitiinsä nojaten.
Sofia Nikolajevna sanoi minun nimeni. Tyttönen katsoi minuun taas.
"Ja mikä on teidän nimenne?" kysyin minä vuorostani.
"Minun nimeni on Lydia", vastasi hän, katsoen minua suoraan silmiin.
"Ja tietysti lellitellään hyvin pikku Lydiaa", sanoin minä leikillä.
"Kukapa minua lelliltelisi?" vastasi hän välinpitämättömästi.
"Kukako? arvattavasti kaikki, ensinnä vanhempanne."
Tyttönen katsoi vaiti äitiinsä.
"Minä arvelen", jatkoin minä, "että Konstantin Aleksandrits..."
"Tietysti", virkkoi Sofia Nikolajevna keskeyttäen ja hänen tyttärensä
yhä katsoi häneen tarkkaavasti, "mieheni tietysti rakastaa suuresti
lapsiansa."
Lydian pienet, järkevät kasvot värähtivät omituisesti vaikka hyvin
nopeasti. Hän käänsi katseensa alas päin ja hymy leikitteli hänen
pienillä huulillansa.
"Sanokaas", virkkoi Sofia Nikolajevna äkisti melkein yhteen jatkoon
edellisen puheensa kanssa, "oletteko täällä asioimismatkalla?"
"Olen. Te ehkä olette myöskin?"
"Niin, olen minäkin. Mieheni poissa ollessa, arvaattehan, minun
tietysti täytyy hoitaa koko joukko asioita."
"Äiti!" virkkoi Lydia väliin.
"Mitä, lapseni?"
"Ei, ei mitään, minä sanon sitte perästä päin."
Sofia Nikolajevna hymyili ja nykäytti olkapäitänsä.
Me olimme molemmat vaiti ja Lydia pani kätensä hyvin arvokkaasti
ristiin ryntäilleen.
"Sanokaas", alkoi Sofia Nikolajevna uudestaan, "minä muistan, että
teillä oli ystävä, mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? Hän näytti niin
hyvältä ja ystävälliseltä ja aina hän tahtoi lukea meille runoutta. Hän
oli hyvin haaveksivan näköinen."
"Tarkoitatteko kaiketi Pasinkovia?"
"Niin, häntä juuri, Pasinkovia. Missä hän nyt on?"
"Hän on kuollut."
"Kuollutko, joko kuollut!" toisteli Sofia Nikolajevna hiljaa. "Ah,
vahinko, vahinko miestä."
"Olenko minä nähnyt häntä, äiti?" kysyi pikku tyttö hiljaa kuiskaten.
"Ei, et ole, Lydia. Ah, mikä vahinko", kertoi Sofia Nikolajevna vielä
kerran.
"Te surkuttelette hänen kuolemaansa nyt", aloin minä kehitellä
keskustelua, "mutta mitäpäs olisitte sanoneet, jos olisitte tunteneet
häntä siten, kuin minä tunsin. Mutta sallikaa minun kysyä, kuinka
tulitte nyt puhumaan hänestä?"
"Niin, enpä tiedä oikein itsekään." Sofia Nikolajevnan katse kääntyi
alas päin. "Lydia", sanoi hän, "mene opettajatätisi luo!"
"Huudathan minua takaisin heti, kuin saan jälleen tulla?" pyysi tyttö.
"Kyllä, kyllä minä huudan."
Tyttö meni. Sofia Nikolajevna käänsi katseensa kohti minua.
"Minä pyytäisin teitä kertomaan kaikki, mitä tiedätte Pasinkovista."
Minä aloin kertoa. Lyhyin piirtein kuvasin minä ystäväni koko
elämän, koettaen tehdä niin tarkan kuvan, kuin suinkin osasin, hänen
sisällisesti olemuksestaan ja kerroin lopuksi meidän viimeisen
yhtymisemme ja hänen kuolemansa.
"Niin, sellainen hän oli", lausuin viimeksi, "se mies, joka nyt on
mennyt pois ilman kiitosta, huomiota ja ihmisten hyväksymistä! Ja
ehkäpä ei maksa vaivaakaan valitella tuota puutetta. Sillä mitäpä
merkitsee ihmisten kiitos? Mutta minusta tuntuu tuskalliselta, jopa
loukkaavaltakin, että sellaisen miehen, jolla on sydän niin täynnä
rakkautta ja hellyyttä, piti kuolla, saamatta kertaakaan maistaa
vastarakkauden autuutta, voimatta herättää hellää myötätuntoisuutta
yhdenkään naisen sydämmessä, joka olisi ollut kyllin arvokas hänelle.
Olkoonpa niinkin, että mies sellainen, kuin me muut, ei myöskään saa
maistaa tätä autuutta, hän ei sitä ansaitsekaan, mutta Pasinkov! Ja
enkö minä ole elämässäni tavannut monta sataa miestä, joita ei käy
millään tavalla verrata häneen, mutta joita kuitenkin nuoret, jalot
naiset ovat rakastaneet! Täytyykö viimeinkin uskoa, että muutamia
vikoja, esimerkiksi itserakkautta tai kevytmielisyyttä, täytyy
välttämättä olla miehessä, ennenkuin nainen voi kiinnittää sydämmensä
häneen? Taikka pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, minä tarkoitan:
inhimillistä, täällä maan päällä mahdollista täydellisyyttä, katsooko
se sitä vieraaksi ja vaaralliseksi?"
Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun asti, kääntämättä ankaraa,
tutkivaa katsettansa pois minusta. Hänen huulensa olivat kovasti yhteen
puristetut ja välistä rypisti hän hiukan kulmiansa.
"Minkä tähden oletatte", sanoi hän, oltuaan hetkisen vaiti, "ett'ei
kukaan nainen rakastanut, teidän ystäväänne?"
"Sentähden, että minä sen tiedän, että minä tiedän sen ihan varmaan."
Sofia Nikolajevna aikoi sanoa jotakin, mutta pysyi vaiti. Hän näytti
taistelevan sisällistä taistelua itsensä kanssa.
"Ja kuitenkin olette siinä luulossanne väärässä", sanoi hän viimein.
"Minä tunnen nuoren naisen, joka sydämmestään rakasti teidän
ystävävainajatanne ja rakastaa häntä vieläkin, ja hänen kuolemansa
sanoma koskee häneen kovasti."
"Sallikaa minun kysyä, kuka se nainen on?"
"Se on minun sisareni, Varja."
"Varvara Nikolajevna!" ihmettelin minä.
"Hän juuri."
"Kuinka se on mahdollista? Varvara Nikolajevna, joka..."
"Minä sanon loppuun teidän ajatuksenne", jatkoi Sofia Nikolajevna, "hän
teidän mielestänne kylmä, välinpitämätön, säveä olento, hän rakasti
teidän ystäväänne. Juuri sentähden hän ei ole mennyt naimisiin eikä
myöskään koskaan mene. Tähän hetkeen asti ei ole kukaan muu kuin minä
tiennyt hänen salaisuuttansa. Varja ennemmin kuolisi kuin itse puhuisi
sitä kellekään. Meidän perheessämme osataan olla vaiti ja kärsiä."
Minä katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaa. Viimeisten
sanojensa katkeralla ääntämisellä oli hän itse tahtomattaan ilmaissut
tuskallisen salaisuuden.
"Teidän sananne kummastuttavat minua hyvin", sanoin minä viimein,
"mutta tietäkääs, Sofia Nikolajevna, jos en pelkäisi johdattavani
teille mieleen ikäviä muistoja, voisin minäkin vuorostani saada teidät
yhtä suuresti kummastumaan."
"Minä en käsitä teitä", vastasi hän hitaasti ja nähtävän levottomasti.
"Ei, te ette voikaan käsittää minun puhettani", sanoin minä, nousten
ylös, "ja minä pyydän sen tähden saada suullisen selityksen sijasta
lähettää teille yhden ainoan pikku kotelon."
"Mutta mitä oikeastaan tarkoitatte?" kysyi hän.
"Älkää olko levoton, Sofia Nikolajevna, en minä itseäni tarkoita."
Minä kumarsin jäähyväisiksi ja palasin huoneeseni, otin käsille
sen pienen silkkikotelon, jonka olin ottanut Pasinkovilta hänen
kuolinvuoteellaan, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle ynnä seuraavan
kirjeen:
"Tätä koteloa kantoi ystävävainajani lakkaamatta ja vasta
kuolinhetkenään pyysi hän minua ottamaan sitä haltuuni. Siinä on
pieni kirje teiltä hänelle, sisällykseltään aivan mitätön, kuten itse
huomaatte, jos viitsitte lukea sen. Hän kantoi sitä siitä syystä, että
hän rakasti teitä sydämmestänsä. Vasta kuolemansa edellisenä iltana
hän minulle ilmaisi elämänsä salaisuuden. Ja miksikä ette nyt, kun hän
on kuollut, tekin saattaisi saada tietää, että hänenkin sydämmensä oli
teidän omanne."
Hetkisen kuluttua toi Jelisei takaisin kotelon.
"Eikö hän käskenyt sinua mitään sanomaan minulle?" kysyin minä.
"Ei, ei mitään."
Minä olin vähän aikaa vaiti.
"Lukiko hän minun kirjeeni?"
"Kyllä kaiketi hän on lukenut. Kammarineitsyt otti sen minulta ja antoi
hänelle."
"Luopääsemätön!" ajattelin minä itsekseni ja samassa johtuivat mieleeni
Pasinkovin viimeiset sanat hänestä.
"Vai niin, no, sitte ei ole muuta tällä kertaa; saat mennä nyt."
Mutta Jelisei ei mennyt, vaan seisoi paikoillaan ja hymyili erittäin
omituisella tavalla.
"Eräs tyttö on tullut tapaamaan teitä", alkoi hän.
"Mikä tyttö?"
Jelisei oli vaiti. Viimein hän sanoi:
"Eikö herra vainaja mitään puhunut teille eräästä tytöstä?"
"Ei, mitä sinä nyt lörpöttelet?"
"Kun herra vainaja oli Novgorodissa", jatkoi Jelisei, nojaten toisella
kädellään ovenpieleen, "tutustui hän, jos niin saan sanoa, erääsen
tyttöön. Se sama tyttö se nyt tahtoisi päästä teidän puheillenne.
Muutama päivä sitte tapasin minä hänet kadulla ja sanoin hänelle: 'Tule
sinä vain; jos herra sallii, kyllä minä päästän sinut sisään'."
"Tietysti minä otan hänet vastaan, pyydä häntä tulemaan sisään. Mutta,
maltahan vielä, millainen tyttö se on?"
"Yksinkertainen, köyhä tyttö, käsityöläisen tytär, venäläinen tietysti."
"Luuletko Jakov Ivanitsin olleen rakastuneen häneen millään tavalla?"
"Kyllä hän piti hänestä aina. Ja tyttö, niin, kun hän sai tietää, että
herra oli kuollut, oli hän joutua surusta aivan mielettömäksi. Muuten
ei ole mitään sanottavaa hänestä. Hyvä ja kelpo tyttö hän on."
"Pyydä häntä sisään."
Jelisei meni ja palasi heti takaisin, seurassaan nuori tyttö, yllä
kirjava karttuunileninki ja suuri tummavärinen huivi, joka puoleksi
peitti hänen kasvonsa ja ulottui alas aina vyötäisiin asti. Nähtyään
minut kainostui hän ja yritti peräytymään.
"Kas niin, menkää sisään, älkää peljätkö!" sanoi Jelisei.
Minä menin vastaan ja otin häntä kädestä tervehdykseksi.
"Mikä teidän nimenne on?" kysyin minä.
"Maria", vastasi hän hiljaa ja katsoi minuun arasti.
Hän näytti olevan kahden- ja kolmen kolmatta välillä. Pienet, pyöreät
kasvot olivat varsin tavalliset, mutta hyvin miellyttävät, silmät
pienet, siniset ja iho terve. Pienet kädet olivat hyvin kauniit ja ihan
puhtaat ja koko puku siisti ja kelvollinen.
"Olitteko tuttu Jakov Ivanitsin kanssa?" kysyin minä.
"Olin", sanoi hän, näpelöittäen huivinsa nurkkia, ja silmät
kyyneltyivät.
Minä pyysin häntä istumaan.
Enempää käskettämättä istahti hän teeskentelemättä tuolin laidalle.
Minun viittauksestani jätti Jelisei meidät kahden kesken.
"Novgorodissako te tulitte tutuiksi?" jatkoin minä kyselemistäni.
"Niin", sanoi hän ja pisti molemmat kätensä huivin nurkkien alle.
"Vasta minä toissa päivänä sain Jelisei Timofejitsilta kuulla, että
hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään lupasi Jakov Ivanits kirjoittaa
minulle ja kahdesti hän kirjoittikin, mutta ei sitte enää. Minä olisin
tahtonut matkustaa hänen luoksensa Siperiaan, mutta hän ei tahtonut."
"Onko teillä sukulaisia Novgorodissa?"
"On."
"Asuitteko heidän luonansa?"
"Minä asuin yhdessä äitini ja naidun sisareni kanssa. Mutta sitte
rupesi äitini minulle pahaksi ja sisarelleni alkoi asunto käydä
ahtaaksi, hänellä kun oli monta lasta: niinpä minun täytyi muuttaa
pois. Minä luotin, aina Jakov Pasinkoviin enkä toivonut mitään muuta
kuin saada katsella häntä. Hän oli aina niin hyvä ja ystävällinen minua
kohtaan. Kysykää Jelisei Timofejitsilta, hän kyllä tietää."
Tyttö oli hetkisen vaiti.
"Minulla on hänen kirjeensä kanssani", jatkoi hän, "niistä voitte
nähdä."
Hän otti muutamia kirjeitä taskustaan ja ojensi ne minulle.
"Olkaa hyvä, lukekaa."
Minä avasin yhden niistä ja tunsin heti Pasinkovin käsialan.
"Rakas pikku Maria!" oli siinä kirjoitettuna suurilla, selvillä
kirjaimilla. "Eilen nojasit pikku päätäsi minun päätäni vasten, ja kun
kysyin, miksi niin teit, vastasit sinä: minä tahdon kuulla, mitä te
ajattelette. Nyt minä sanon sinulle, mitä ajattelin. Minä ajattelin:
miten olisi hyvä, että Maria oppisi lukemaan ja kirjoittamaan! Silloin
sinä osaisit itse lukea tämänkin kirjeen."
Maria katsahti kirjettä.
"Sen hän kirjoitti minulle", sanoi hän "kun hän vielä oli Novgorodissa
ja ryhtyi opettamaan minua lukemaan ja kirjoittamaan. Katsokaa
toisiakin kirjeitä. On siellä niitä Siperiastakin. Olkaa hyvä ja
lukekaa ne."
Minä luin kaikki kirjeet. Ne olivat kaikki kirjoitetut hyvin
ystävällisesti, jopa hellästikin. Ensimmäisessä Siperiasta lähetetyssä
kirjeessä nimitti Pasinkov Mariaa paraaksi ystäväkseen, lupasi lähettää
hänelle rahaa Siperian matkaa varten ja lopussa olivat seuraavat rivit:
"Minä suutelon sinun sieviä pikku käsiäsi. Täällä ei ole ainoatakaan
tyttöä, jolla olisi sellaiset kädet kuin sinulla. Eivätkä he ole sinun
kaltaisiasi päänsäkään, vielä vähemmin sydämmensä puolesta. Lue niitä
kirjoja, jotka minä annoin sinulle ja muistele välistä minua. Minä en
unhota sinua. Sinä olet ainoa, ihan ainoa, joka vähän pidät minusta.
Sen tähden minäkin olen yksistään sinun omasi!"
"Kyliä näen, että hän oli hyvin rakastunut teihin", sanoin minä
antaessani tytölle kirjeet takaisin.
"Niin, kyllä hän piti paljon minusta", vastasi Maria kainosti ja kätki
kirjeet huolellisesti taskuunsa, kyynelien sill'aikaa hiljaa juostessa
pitkin hänen poskiansa. "Minä luotin aina häneen. Jos Jumala olisi
antanut hänen elää, hän ei suinkaan olisi hyljännyt minua. Antakoon
Jumala hänelle ijankaikkisen autuuden taivaan valtakunnassa."
Hän pyyhki huivinsa nurkalla kyyneleet pois kasvoiltansa.
"Missä te nyt asutte?" kysyin minä.
"Nykyään minä asun täällä Moskovassa. Minä tulin tänne palvelijaksi
eräälle leskirouvalle, mutta olen nyt paikan puutteessa. Minä kävin
Jakov Ivanitsin tädin luona, mutta hän on itsekin hyvin köyhä eikä
voinut auttaa minua. Jakov Ivanits puhui usein teistä", sanoi hän
nousten ja syvään niiaten, "hän rakasti teitä ja muisteli teitä usein.
Kun tässä eräänä päivänä lapasin Jelisei Timofejitsin, ajattelin minä:
Mahdollisesti te ehkä autatte minua koska minulla nyt ei ole paikkaa
eikä turvaa."
"Sen minä tietysti teenkin, Maria... Suokaa anteeksi, mikä te olette
isänne nimeltä?"
"Petrovna", vastasi tyttö, maahan katsoen.
"Minä teen, mitä suinkin voin teidän avuksenne, Maria Petrovna",
jatkoin minä, "ikävä vain että minä olen täällä matkalla enkä tunne
täällä montakaan hyvää perhettä."
Maria huokasi.
"Jospa minä vain saisin paikan, millaisen hyvänsä. Minä en osaa
leikata, mutta ommella minä osaan mitä hyvänsä; voisin minä ottaa
lapsiakin hoitaakseni."
"Jospa minä voisin antaa hänelle vähän rahaa", ajattelin minä
itsekseni, "mutta mitenkähän se kävisi päinsä?"
"Kuulkaas, Maria Petrovna", aloin minä vähän neuvottomasti, "minä
pyydän, älkää pahastuko, mutta tiedättehän Pasinkovin omista sanoista,
mitenkä hyvät ystävät me olimme. Antakaa minun sen tähden tarjota
teille vain pieni, mitätön summa, ensimmäisiksi tarpeiksi, kunnes
saatte paikan."
Maria katsoi minuun kummastellen.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hän hiljaa.
"Ettekö tarvitse vähän rahaa?" selitin minä.
Maria punastui kovia ja painoi alas päänsä.
"Mitä minä rahalla tekisin?" sanoi hän tuskin kuuluvasti. "Parempi
olisi, jos hankkisitte minulle paikan."
"Minä koetan hankkia teille paikkaa, mutta mitään varmaa lupausta minä
teille en voi antaa. Mutta ajatelkaa, ihan te todella tekisitte väärin,
jos ette ottaisi vastaan minun vähäistä apuani. Enhän minä ole teille
vieras. Ottakaa vain minulta yhteisen ystävä vainajamme tähden."
Minä käännyin, otin muutamia paperirahoja lompakostani ja tarjosin
niitä hänelle.
Maria seisoi liikahtamatta; pää painui vielä alemmaksi.
"Ottakaa!" kehoitin minä.
Hitaasti nosti hän ylös päänsä, katsoi suruisesti minua suoraan silmiin
ja ojensi hiljaa kätensä.
Minä panin rahat kylmään, valkoiseen pikku käteen. Ääneti veti hän sen
takaisin ja katsoi alas lattiaan.
"Ja muistakaa, Maria Petrovna, jos toistekin tarvitsette apua,
niin kääntykää ihan epäilemättä minun puoleeni. Minä annan teille
osoitteeni."
"Kiitän nöyrimmästi", sanoi hän ja jatkoi vähän ajan päästä: "Puhuiko
hän koskaan teille minusta?"
"Minä näin häntä pitkän ajan perästä, vasta hänen kuolemansa edellisenä
päivänä. Muuten en muista oikein, mutta luullakseni hän puhui teistä."
Maria siveli hitaasti kädellään tukkaansa ja toista poskeansa ja näytti
miettivän jotakin. Mutta sitte sanoi hän ainoastaan lyhyeen: "hyvästi",
ja läksi.
Minä istahdin pöydän viereen ja vaivuin suruisiin ajatuksiin
muistelemaan tätä Mariaa, hänen suhdettansa Pasinkoviin, hänen
kirjeitänsä, Varvara Nikolajevnan salaista rakkautta häneen. "Ystävä
parka!" huokasin itsekseni. Koko hänen elämänsä kulki sisällisen
katseeni ohitse, hänen lapsuutensa, hänen nuoruutensa, neiti Fredrika.
"Elämä ei sinulle antanut paljoa iloa, ystävä parka!"
Seuraavana päivänä kävin uudestaan tervehtimässä Sofia Nikolajevnaa.
Minä sain odottaa hetkisen etuhuoneessa ja kun pääsin sisään, istui
Lydia jo äitinsä sivulla. Minä ymmärsin heti, että Sofia Nikolajevna ei
halunnut jatkaa eilistä keskusteluainetta.
Minä aloin puhella, mutta mistä, en tosiaankaan enää muista,
luultavasti kaupungin juoruista, asioimisista ja muusta sellaisesta.
Pikku Lydia pisti usein sanan väliin ja katsoi silloin aina
veitikkamaisesti hymyillen minuun. Toisin ajoin ilmestyi äkisti
erittäin hullunkurista vakavuutta ja arvokkaisuutta hänen pienille,
eläville kasvoillensa. Se pieni viisas tyttö kyllä aavisti, että äiti
oli tahallaan ottanut hänet viereensä minun vierailuajakseni.
Hetkisen kuluttua minä nousin ja sanoin jäähyväiset.
Sofia Nikolajevna seurasi minua ovelle.
"Minä en antanut teille mitään vastausta kirjeesenne eilisiltana",
sanoi hän puoli ääneen ja pysähtyi kynnykselle, "mutta mitäpä minä
olisin vastannutkaan? Elämämme ei riipu meistä itsestämme, mutta meillä
on kaikilla luja ankkuripaikka, josta meitä mitkään tuulet eivät voi
kiskoa irti, jos itse emme tahdo, ja se on: velvollisuudentunto."
Minä kumarsin ääneti hänen sanojensa hyväksymisen merkiksi ja erosin
nuoresta, oikein ajattelevasta, lujaluontoisesta vaimosta.
Koko illan pysyin kotona omassa huoneessani, mutta en ajatellut Sofia
Nikolajevnaa. Minä ajattelin vain rakasta, ainiaan unhottumatonta
ystävääni, viimeistä romantikkoa. Hämäriä, epäselviä tunteita,
milloin katkeria ja surumielisiä, milloin helliä ja sydämmellisiä,
aaltoili rinnassani, tuottaen milloin nautintoa, milloin tuskaa, ja
niistä sydämmen kielistä, jotka eivät vielä olleet höltyneet, värisi
ihmeellisiä säveliä sisällisen korvani kuultavaksi.
Rauha sinun tomullesi, sinä epäkäytöllinen mies, sinä hyväsydämminen
ihannoitsija. Antakoon kaikkein lahjain Antaja kaikille käytöllisille
herroille, joille sinä aina pysyit vieraana ja jotka nyt ehkä nauravat
sinun muistollesi, antakoon Hän heille edes sadannenkaan osan niistä
puhtaista nautinnoista, jotka epäsuopean kohtalon käsissä ja tylyjen
ihmisten keskellä kuitenkin sulostuttivat sinun hiljaista ja nöyrää
elämääsi!