Uuvuksissa vaivuin minä sohvalle ja peitin kasvoni käsilläni. Joku
koski minua olkapäähän. Minä katsahdin ylös. Se oli Pasinkov.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Onko se tosiaankin totta? Oletko
sinä lukenut toisten kirjeitä?"
Minulla ei ollut voimaa vastata, minä vain nyykäytin päätäni
myöntävästi.
Pasinkov meni ikkunan luo. Seisoen seljin minuun sanoi hän hitaasti:
"Sinä olet lukenut nuoren tytön kirjeen Asanoville. Kuka se nuori tyttö
on?"
"Sofia Nikolajevna", vastasin minä sellaisella äänellä, kuin syytetty
vastaa tuomarillensa.
Pasinkov seisoi pitkän hetken vaiti ja ajatuksiin vaipuneena.
"Ainoastaan tunteiden kiihko voi olla jonkin verran puolustuksenasi",
sanoi hän viimein. "Rakastatko sinä häntä, sitä nuorta tyttöä?"
"Rakastan."
Pasinkov oli taas vaiti pitkän ajan.
"Sitä luulinkin. Ja sinä olet tänään käynyt häntä torumassa..."
"Olen, olen, olen", keskeytin minä toivottomasti. "Sinulla on kyllin
syytä halveksia minua."
Pasinkov astui muutamaan kertaan edes takaisin yli lattian.
"Ja tyttö, rakastaako hän häntä?" kysyi hän.
"Rakastaa."
Pasinkov käänsi silmänsä alas ja katsoi kauan lattiaan, niitä
väräyttämättä.
"No hyvä, tämä täytyy selvitellä jälleen", sanoi hän, nostaen päänsä
pystyyn.
Hän otti hattunsa.
"Mihinkä sinä menet?"
"Asanovin luo."
Minä hyppäsin ylös sohvalta.
"Mutta minä en sitä salli! Mitenkä se olisi mahdollista kaiken sen
jälkeen, mitä me äsken puhelimme? Mitä hän ajattelisi!"
Pasinkov katsoi minuun lempeästi ja vakavasti.
"Onko sinusta sitte parempi mennä vielä pitemmälle tässä ikävässä
asiassa, saattaa itsesi turmioon ja nuori tyttö pahaan huutoon?"
"Mitä sinä sitte aiot sanoa Asanoville?"
Minä koetan näyttää hänelle asiata järkevässä valossa. "Minä sanon
hänelle, että sinä pyydät hänellä anteeksi, että..."
"Mutta minä en tahdo pyytää häneltä mitään anteeksi!"
"Etkö tahdo? Etkö sinä silloin ole syypää, etkö sinä ole tehnyt pahoin?"
Minä katsoin Pasinkoviin. Hänen kasvojensa levollinen ja ankara, mutta
surullinen muoto liikutti minua kovin. Sellaisena minä en ollut häntä
ennen nähnyt, Vastaamatta kävin minä ihan ääneti istumaan sohvalle.
Pasinkov läksi.
* * * * *
Miten tuskissani minä odotteita hänen palaamistansa! Miten
sietämättömän hitaasti kuluivat minuutit ja hetket! Viimein hän palasi
myöhään illalla.
"Sano, kuinka kävi", kysyin minä arasti.
"Jumalan kiitos!" vastasi hän, "kaikki on jälleen sovitettuna!"
"Olitko Asanovin luona?"
"Olin."
"Mitä sanoi hän? Oliko hän vaativainen ja pöyhkeä, arvattavasti?"
utelin minä hätäisesti.
"Ei, sitä en voi sanoa. Minä odotin paljon enempää vastusta. Hän ei ole
niin tyhjä eikä ylpeä kuitenkaan, kuin minä hänestä luulin."
"Ja sitte, kävitkö kenenkään muunkin luona?" kysyin minä hetkisen
päästä.
"Kävin Slotsnitskissa."
"Vai niin..."
Sydämmeni sykki kovasti. Minä en uskaltanut katsoa Pasinkoviin.
"Mitä hän..."
"Sofia Nikolajevna on hyvä ja ymmärtäväinen tyttö. Niin, hän on
tosiaankin hyvä tyttö. Alussa oli hän hyvin levoton, mutta sitte
tyyntyi. Muuten meidän keskustelumme ei kestänytkään kauempaa kuin
viisi minuuttia."
"Ja sinä, puhuitko sinä hänelle kaikki, minusta, kaikki tyyni?"
"Minä sanoin hänelle, mitä hänen oli välttämätön saada tietää."
"Ja nyt minä tietysti en enää saata käydä heillä?" sanoin minä
murheissani.
"Miksi et? Silloin tällöin sinä kyllä saatat käydä siellä, ja sinun
pitääkin käydä, ett'ei saataisi aihetta lörpötyksiin ja väärin
käsityksiin.
"Voi Jakov, sinä et nyt voi muuta kuin halveksia minua!" vaikeroin
minä, jaksaen töin tuskin pidättää kyyneliäni.
"Minäkö? halveksia sinua?" Hänen hyvistä, ystävällisistä silmistään
alkoi loistaa hellintä rakkautta. "Halveksia sinua! Kuinka saatatkaan
sinä ajatella niin? Oliko sitte sinun niin helppo kestää tätä iskua?
Etkö sinä sitte enää olekaan tuskissasi?"
Hän ojensi minulle kätensä ja minä heittäydyin nyyhkien hänen
rinnoilleen.
* * * * *
Muutamien päivien kuluttua, joina minä hyvin huomasin, että Pasinkov ei
ollut hyvällä mielellä kuten tavallisesti, päätin minä viimein lähteä
käymään Slotnitskissa.
Vaikea olisi sanoin kuvata, mitä minä tunsin astuessani saliin. Minä
muistan, että tuskin voin erottaa perheen jäseniä toisistaan ja että
ääni takertui minulle kurkkuun joka kerran, kuin yritin puhumaan.
Sofian ei ollut myöskään helpompi olla. Hän koetti pakottaa itseään
puhelemaan minun kanssani, mutta hänen silmänsä karttoivat minun
katsettani ja päin vastoin, ja jokaisessa hänen liikkeessään, koko
hänen olemuksessaan oli selvästi huomattavaa pakkoa ja — miksikään
lausuisi totuutta — salaista inhoa. Minä kiiruhdinkin vapauttamaan
niin pian kuin mahdollista sekä häntä että itseäni siitä kiusallisesta
tilasta.
Tämä yhtyminen onneksi olikin viimeinen ennen hänen häitänsä Asanovin
kanssa. Äkisti tapahtui muutos minun omassa elämässäni ja vei minut
pois Venäjänmaan toiseen laitaan, niin että minun täytyi pitkäksi
ajaksi erota Pietarista, Slotnitskeista ja, ikävintä kaikesta, myöskin
hyvästä ystävästäni Jakov Pasinkovista.