Minä ilostuin hyvin Pasinkovin tulosta, mutta kun ajattelin, mitä
olin tehnyt edellisenä päivänä, jouduin niin häpeihini, että käännyin
jälleen seinään päin, sanomatta hänelle sanaakaan.
Odoteltuaan hetkisen vaiti, kysyi Pasinkov, enkö minä voinut hyvin.
"Kyllä, kiitos kysymyksestäsi", mutisin minä hammasten välistä, "minun
vain vähän kivistää päätäni."
Jakov ei enää kysellyt mitään, vaan otti kirjan, istahti nurkkaan ja
rupesi lukemaan.
Siten kului toista tuntia. Minä jo olin ihan ryhtymässä kertomaan
hänelle kaikki tyyni, kuin äkisti tampuurin kello soi, ilmoittaen
jonkun tulevan.
Tampuurin ovi aukesi. Minä kuuntelin, Asanovin ääni kysyi minun
palvelijaltani, olinko minä kotona.
Pasinkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista, jonka tähden hän minulle
kuiskasi menevänsä sisähuoneesen ja käyvänsä minun sänkyyni odottamaan,
ja hän meni.
Juuri samassa astui sisään Asanov.
Jo hänen kiihkosta punaisten kasvojensa muodosta sekä lyhyestä ja
äreästä tervehdyksestään minä aavistin, että hän ei suinkaan ollut
tullut vain huviksensa. "Mitähän tästäkin nyt tulee?" ajattelin minä
itsekseni vähän levottomana.
"Hyvä herra", alkoi Asanov, käyden nojatuoliin istumaan, "minä tulin
teidän luoksenne, että te saisitte tilaisuuden haihduttaa minulta
eräitä epäilyksiä."
"Vai niin, todellako?"
"Niin, juuri niin. Minä tahdon tietää, oletteko te kunniallinen mies."
"Mitä te niillä sanoilla tarkoitatte?" kysyin minä kiivastuen.
"Niin, minä tarkoitan yhtä tosi asiaa", vastasi hän pannen eri
painoa joka sanalle. "Eilen minä näytin teille lompakkoani, jossa
oli erään henkilön kirjeitä minulle. Tänään te olette nenäkkäästi
ja sopimattomasti nuhdellen — huomatkaa tarkkaan: nenäkkäästi ja
sopimattomasti nuhdellen — maininneet samalle henkilölle muutamia
sanoja niistä kirjeistä, vaikka teillä ei ole ollut mitään oikeuden
tapaistakaan sellaiseen, lievimmiten sanoen, kömpelöön käytökseen. Minä
haluan sen tähden kuulla, miten te aiotte selittää tuon kaikin puolin
moitittavan käytöksenne."
"Ja minä haluan tietää, mikä oikeus _teillä_ on tällä tavoin
tutkistella minua", vastasin minä, vavisten sekä häpeästä että
kiukusta. "Jos te huviksenne sopimattomasti kerskailette ylhäisistä
tuttavuuksistanne ja huvittavasta kirjeenvaihdostanne, mitä se minuun
koskee? Vai eivätkö ehkä kaikki kirjeenne teillä enää ole tallella?"
"Kirjeet minulla kyllä on tallella, mutta minä olin eilisiltana
sellaisessa tilassa, että te varsin helposti saatoitte..."
"Lyhyesti puhuen, hyvä herra", keskeytin minä ja puhuin tahallani niin
kovasti kuin mahdollista, "minä pyydän teitä jättämään minua rauhaan,
kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää enkä aio antaa teille mitään
selityksiä käytöksestäni. Saatattehan mennä tiedustelemaan siltä
eräältä henkilöltä, ehkä hän osaa selitellä teille asiat."
Minä tunsin, miten suuttumus kiehui minussa, ja päätäni pyörrytti.
Asanov katsoi minuun, nähtävästi koettaen tehdä katsettaan
pilkalliseksi ja läpitunkevan teräväksi, siveli viiksiänsä ja nousi
hitaasti seisomaan.
"Minä tiedän nyt, mitä minun tulee ajatella", sanoi hän. "Teidän
muotonne todistaa kyllin selvästi teitä vastaan. Mutta minä sanon
teille, että oikea aatelismies ei tee sillä tavalla. Varkain lukea
toisten kirjeitä ja sitte mennä nuoren, ylhäis-sukuisen naisen luo
häiritsemään hänen rauhaansa..."
"Menkää hiiteen! sanon minä teille", tiuskasin ihan raivoisesti ja
jalkaa polkien. "Lähettäkää tänne sekundanttinne, minä en aio teidän
kanssanne vaihtaa enää sanaakaan."
"Te voitte säästää opetuksenne sellaiselle, joka niitä paremmin
tarvitsee", vastasi Asanov kylmästi. "Minä aioin itsestänikin lähettää
tänne sekundantit."