Minä olin hyvin kauan, melkein ihan lapsuudesta asti ollut hyvä
tuttu Jakov Pasinkovin kanssa. Hän oli ollut kasvatettavana samassa
yksityisessä oppilaitoksessa Moskovassa, saksalaisen Winterkellerin
luona, jossa minäkin olin viettänyt kolme vuotta.
Jakovin isä, joka oli köyhä, virasta eronnut majori ja muuten hyvin
rehellinen, mutta hiukan heikkomielinen mies, oli tullut herra
Winterkellerin luo pienen, silloin seitsenvuotisen poikansa kanssa,
maksanut hänestä vuoden maksun, mutta sitte matkustanut pois Moskovasta
ja kadonnut, antamatta enää mitään tietoa itsestään. Tuon tuostakin
kuului hämäriä kummallisia huhuja hänen vaiheistansa. Vasta kahdeksan
vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen Irtish-joen
tulvaan. Ei kukaan tiennyt, mikä hänet oli vienyt Siperiaan.
Jakovilla ei ollut ketään läheisiä sukulaisia. Hänen äitinsä oli
kuollut jo hyvin kauan sitte. Sillä tavalla joutui hän jäämään
Winterkellerin taloon. Oli hänellä tosiaan yksi etäinen sukulainen,
jota hän sanoi "tädiksi", mutta hän oli niin köyhä, että alussa ei
uskaltanut tulla tervehtimään nuorta sukulaistansa, kun pelkäsi, että
poika tungettaisiin hänelle vastuksiksi.
Vaimovanhuksen pelko oli kuitenkin turha. Hyväsydämminen saksalainen
piti Jakovin luonansa, antoi hänen opiskella ja syödä yhdessä toisten
oppilasten kanssa (mutta arkipäivinä jätettiin aina jälkiruoka hänelle
antamatta) ja teki hänelle vaatteita vanhoista nuuskanruskeista
kapoista, joita hänen äitinsä, hyvin vanha, mutta vielä reipas ja
toimelias liiviläisvaimo, oli käyttänyt.
Kaikkein näiden asianhaarain tähden ja varsinkin siitä syystä, että
Jakovin asema koulussa oli muka alhaisempi, kohtelivat kumppanit
tavallisesti häntä huolimattomasti ja halveksivasti. He katselivat
häntä yli olkansa kuin köyhää poikaa, josta ei kukaan huolinut, ja
sanoivat häntä milloin "akankapaksi", milloin "myssysankariksi", hänen
tätinsä kun aina käytti kummallista pitsimyssyä, jonka päälaella
törrötti keltainen nauhaviuhka kuin hernetukku, ja milloin "Jermakin
pojaksi", koska hänen isänsä oli kulkenut Irtishiin kuten kuuluisa
Jermak. Mutta huolimatta noista haukkumanimistä, hänen naurettavista
vaatteistaan ja köyhyydestään kaikki kuitenkin pitivät hänestä paljon.
Mahdoton tosiaan olikin olla häntä suosimatta. Parempi sydämmistä,
nöyrempää ja uhraavaisempaa ihmistä tuskin vain on koskaan ollut
maailmassa.
Kuin minä näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ijässä
ja minä olin äsken täyttänyt kolmetoista. Minä olin silloin hyvin
itserakas ja lellitelty poika, rikkaassa kodissa kasvanut. Niinpä minä
heti kouluun tultuani kiiruhdin tekemään lähempää tuttavuutta erään
ruhtinaan pojan kanssa, josta herra Winterkeller piti aivan erityistä
huolta, ja parin muun ylhäissukuisen pojan kanssa. Kaikki muut pidätin
minä kaukana itsestäni enkä Pasinkovia ottanut edes huomioonikaan.
Sitä pitkää ja hoikkaa poikaa rumassa nutussaan ja lyhyissä housuissa,
joiden alta näkyi karkeat, kuluneet puolisukat, katselin minä köyhän
työmiehen pojan tai sellaisen palveluspojan vertaiseksi, jonka isäni
oli minulle valinnut kotitilustemme maaorjain joukosta.
Pasinkov oli hyvin kohtelias kaikille, mutta ei koskaan koettanut
tunkeutua kenenkään suosioon millään erityisillä keinoilla. Jos hänet
karkoitettiin pois, hän ei nöyrtynyt eikä myöskään pahastunut, vaan
pysyi etäämpänä ikään kuin odotellen, että toinen katuisi tylyyttänsä.
Sellainen hän oli minuakin kohtaan, mutta kaksi kokonaista kuukautta
kului, ennenkuin minun ylpeyteni lannistui ja minä käsitin, miten
paljon parempi hän oli meitä muita.
Oli kirkas, kaunis kesäpäivä. Innokkaan ja väsyttävän pallipelin
jälkeen menin minä pihasta pieneen puutarhaan, joka oli koulun oma, ja
näin Pasinkovin istuvan penkillä korkean sireenipensaan alla.
Hän luki kirjaa. Astuessani hänen ohitsensa katsahdin kirjan kansiin ja
luin saranoista nimen "Schillers Werke". Minä pysähdyin.
"Osaatteko te saksaa, te?" kysyin minä.
Minua hävettää vielä tänäkin päivänä, kun muistan, miten kopeaa
ylpeyttä ja halveksimista oli ääneni kaiussa.
Pasinkov katsoi minuun pienillä, mutta paljon sanovilla silmillään ja
vastasi:
"Kyllä, kyllä minä osaan. Entä te?"
"Enkö _minä_ sitä osaisi!" vastasin minä.
Minä olin melkein pahastunut tuosta hänen kysymyksestään ja aioin
astua edelleen, mutta olipa siinä kuitenkin jotain, käsittämätöntä
itsellenikin, mitä se oli, joka minua pidätti lähtemästä.
"No, mitä Schillerin teosta te luette sitte?" kysyin minä samalla
ylpeällä äänellä.
"Nyt minä luen Mielenmalttia. Se on erinomaisen kaunis kappale.
Jos tahdotte, niin luen sen teille. Käykää istumaan tähän viereeni
penkille."
Minä vitkastelin vähän, mutta kävin sentään istumaan. Pasinkov alkoi
lukea.
Hän ilmeisesti osasi saksaa paljon paremmin kuin minä ja monessa
paikassa täytyi hänen selittää, ajatusta minulle. Mutta minä en enää
hävennyt omaa taitamattomuuttani enkä hänen taitavammuuttansa.
Siitä päivästä, siitä yhteisestä lukemisesta sireenein varjossa
rakastin minä Pasinkovia koko nuoren sydämmeni innolla, liityin häneen
ja katselin ylös häneen kaikessa, joka oli hyvää ja oikeata.
Muistanpa vielä tänäkin päivänä hyvin elävästi, minkä näköinen hän
siiloin oli. Vähänpä hänen muotonsa muuttuikin vuosien kuluessa. Hän
oli pitkä ja laiha ja jotenkin kömpelö, kapeat olkapäät ja syvälle
painunut rinta tekivät hänet sairaan näköiseksi, vaikka hänellä ei
ollut mitään syytä valitella pahoinvointia. Suuri, yläpuolelta aivan
pyöreä pää oli aina vähän kallellaan toiselle puolelle ja pehmoinen
vaalea tukka riippui ohuina kiehkuroina hänen hoikalla kaulallansa.
Kasvot eivät olleet kauniit, vaan melkein naurettavat pitkän, paksun
ja punaisen nenän tähden, joka riippui leveäin suorien huulien päällä.
Mutta erinomaisen kaunis oli hänen avoin, kirkas otsansa, ja kun
hän hymyili, loistivat hänen pienet, harmaat silmänsä niin lempeän
sydämmellisesti ja ystävällisesti, että kun vain niihin katsoi, sydän
oikein lämpeni ja ilostui.
Minä muistan myöskin varsin hyvin hänen hiljaisen ja tasaisen äänensä,
joka oli hiukan käheä, mutta ei vastenmielisesti. Hän puhui yleensä
vähän ja nähtävästi vaivalloisesti, mutta milloin hän hiukan lämpeni
ja vilkastui, sujui puhe helposti ja vapaasti, ja — varsin kummallista
katsella — hänen äänensä silloin hiljeni hiljenemistään, katse muuttui
yhä enemmin sisälliseksi ja ikään kuin sammuvaksi ja koko muoto hiukan
punastui. Sanoilla sellaisilla kuin "totuus", "hyvyys", "elämä",
"tiede", "rakkaus" ei koskaan ollut mitään väärää kaikua Pasinkovin
huulilla, lausuipa hän ne kuinka suurella innostuksella hyvänsä.
Pakotta, ponnistuksetta nousi hänen henkensä ylös ihanteiden maailmaan.
Hänen puhdas sielunsa oli joka hetki valmis astumaan "kauneuden
pyhyyteen". Se odotti vain tulotervehdystä, sisällistä yhteyttä toisen
sielun kanssa.
Pasinkov oli romantikko, viimeisiä romantikkoja kuin minä olen
kohdannut matkallani. Nykyaikaan ovat kuten tietty romantikot melkein
kokonaan kadonneet. Ainakaan niitä ei ole yhtään nykyajan nuorisossa.
Sitä pahempi tälle nykyajan nuorisolle!
Sillä tavalla vietin minä kolme vuolta paraimmassa ystävyydessä
Pasinkovin kanssa. Joka ajatuksen, jokaisen tunteen ilmoitimme me
toinen toisellemme, me olimme, kuten sanotaan, _yksi_ sydän ja _yksi_
sielu. Niinpä minä sainkin eräänä päivänä tiedon hänen ensimmäisestä
rakkaudestaan, ja minä muistan vielä, miten kiitollisen ja ihastuneen
myötätuntoisesti minä kuuntelin hänen tunnustustansa.
Hänen kainon rakkautensa esine oli herra Winterkellerin sisarentytär,
sievä, valkoverinen saksalaistyttö, jolla oli pienet pyöreät
lapsenkasvot ja lempeät uskolliset sinisilmät. Hän oli hyvin hyvä ja
tunteellinen tyttö, ihasteli Mattissonia, Ulandia ja Schilleriä ja
saneli heidän runojaan varsin viehättävästi hennolla vaan kirkkaalla
äänellä.
Pasinkovin rakkaus oli niin platoninen kuin mahdollista. Hän
tapasi lemmittyänsä ainoastaan pyhäpäivinä, jolloin hän aina tuli
panttileikkisille Winterkellerin lasten kanssa, ja silloinkin hän
puhui hyvin vähän tytön kanssa. Ja kun tyttö kerran sanoi hänelle:
"rakas herra Jakov", hän ei saanut unta koko seuraavana yönä pelkän
onnentunteen tähden. Hän ei tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että tyttö
puhutteli kaikkia muitakin hänen kumppanejansa samalla tavalla: "rakas
herra Se tai Se."
Muistan minä myöskin hänen surunsa ja murheensa, kun eräänä päivänä se
uutinen kerrottiin koulussa, että neiti Fredrika — se oli tytön nimi —
oli mennyt suuren teurastuslaitoksen ja lihakaupan omistajalle, herra
Kniftukselle, joka oli sangen kaunis ja sivistynyt nuori mies, ja että
hän ei ollut sitä tehnyt yksistään tottelevaisuudesta vanhempiansa
kohtaan, vaan totisesta rakkaudesta.
Se oli kova isku minun ystäväparalleni, ja varsinkin oli hänelle
katkera se päivä, jolloin nuorikot ensi kerran kävivät tervehtimässä
eno Winterkelleriä. Entinen neiti, nykyinen rouva Fredrika esitteli
miehellensä Pasinkovin, sanoen häntä nytkin "rakkaaksi herra
Jakoviksi". Herra Kniftuksessa loisti ja paistoi kaikki tyyni, silmät,
otsa ja hampaat, komeasti kammattu musta tukka, frakin metallinapit,
kultavitjat, jotka riippuivat kauniissa kaaressa liivillä, yksinpä
saappaatkin hänen suurehkoissa ja hyvin ulos päin pyrkivissä jaloissaan.
Pasinkov puristi hänen kättänsä ja toivotti täydestä sydämmestä — siitä
olen ihan varma — hänelle pitkää häiriytymätöntä onnea.
Se tapahtui minun läsnä ollessani. Muistanpa, miten osaaottavasti
ihmetellen minä katselin ystävääni. Hän näytti minusta oikealta
sankarilta! Ja kun sitte jäimme kahden kesken, miten surumieliset
olivatkaan kaikki meidän sanamme ja ajatuksemme!
"Etsi lohdutusta taiteesta!" sanoin minä hänelle.
"Niin", vastasi hän, "taiteesta ja runoudesta."
"Ja ystävyydestä!" virkoin minä hellästi.
"Niin, ystävyydestä!" toisti hän liikutettuna.
Mitkä viattoman, lapsellisen onnen päivät!
Ero Pasinkovista oli ensimmäinen katkera suru minun elämässäni.
Muutamia viikkoja ennen minun lähtöäni oli hän, kärsittyään
paljon huolia ja vastuksia, pitkän, monesti aivan naurettavankin
kirjeenvaihdon jälkeen monen asianomaisen viraston kanssa, viimeinkin
saanut paperinsa selville, niin että pääsi yliopistoon. Hyväsydäminen
saksalainen kustansi häntä ylioppilaanakin yhä edelleen, mutta vanhojen
sadekappanuttujen ja housujen sijaan sai hän nyt kunnolliset vaatteet
korvaukseksi monenlaisten ainetten opetuksesta kasvatusisänsä koulun
nuorille oppilaille.
Minun seurusteluni hänen kanssansa jatkui aivan samalla tavalla kuin
ennenkin aina viimeiseen hetkeen asti, kuin minä oleskelin herra
Winterkellerin luona, vaikka meidän ikämme ero nyt tuli enemmin
näkyviin kuin ennen ja vaikka minä aloin vähän kadehtia muutamia hänen
uusia ylioppilaskumppanejansa. Hänen vaikutuksensa minuun oli aina
ollut parasta lajia, mutta kovaksi onneksi sitä ei kestänyt kauan.
Minä kerron vain yhden esimerkin siitä, minkä muutoksen parempaan
päin hänen esimerkkinsä voi saada aikaan minussa. Lapsena olin minä
tottunut valehtelemaan. Mutta Jakovin läsnä ollessa, jopa häntä
vain muistellessanikin oli minun mahdoton saada kieltäni kääntymään
valheesen.
Erityinen nautinto oli minusta kävellä hänen kanssansa pitkät matkat
taikka vain astua hänen vieressään edes takaisin huoneessa ja
kuunnella, mitenkä hän minuun katsomatta saneli runoja hiljaisella,
sointuvalla äänellään. Minusta tuntui silloin, kuin me molemmat
olisimme hitaasti ja vähitellen päässeet vapaaksi kaikista maallisista
siteistä ja liidelleet kauas pois johonkin ihmeelliseen, salaperäisestä
kauneudesta säteilevään seutuun.
Erittäin muistan minä erään yön.
Me istuimme yhdessä penkillä sireenipensaan alla; se oli aina tuosta
ensikohtauksesta asti ollut meidän lempipaikkamme. Kaikki muut
makasivat ja nukkuivat. Ääneti ja hiljaa olimme me nousseet ylös,
pukeutuneet puolipimeässä ja hiipineet hiljaa ulos haaveksimaan.
Ulkona taivasalla oli sangen lämmin, mutta tuon tuostakin tuli raitis
tuulenpuuska ja me lähennyimme silloin vielä lähemmäksi toisiamme. Me
puhuimme molemmat paljon ja innokkaasti, niin että me usein keskeytimme
toisemme puhetta, mutta emme kiistelleet koskaan. Meidän yllämme loisti
lukematon tähtijoukko. Jakov nosti silmänsä tummaa yötaivasta kohti,
puristi minun kättäni ja saneli hiljaa vapisevalla äänellä:
Ylhäällä avaruuden teillä
Täht'joukot ijät' kiertelevät —
Ja kaikki hoitaa Luojan valpas silmä.
Harras vavistus väräytti koko minun nuorta olentoani. Vavisten kuin
vilusta kiersin minä käteni ystäväni kaulaan ja itkin. Sydämmeni oli
täynnä yli taitojensa.
Mihinkä on paennut se nuori, haaveksiva innostus? Sinne pois, jonne
nuoruuden aikakin on mennyt ja josta ei mikään enää palaa takaisin!
* * * * *
Kahdeksan vuoden kuluttua tapasin minä Pasinkovin Pietarissa. Minä
olin silloin vähän ennen päättänyt antautua virkamiesuralle, ja eräs
sukulainen, jolla oli jonkin verta vaikutusvaltaa, oli hankkinut
minulle pienen paikan eräästä hallintovirastosta.
Meidän jälleen yhtymisemme tuli oikeaksi ilojuhlaksi. Minä en voi
koskaan unhottaa sitä hetkeä. Eräänä päivänä keskitalvella istuen yksin
huoneessani kuulin hänen äänensä tampuurista. Miten minä vavahdin sen
rakkaan äänen kaiusta, miten sydämmeni sykki, kuin juoksin hänelle
kaulaan, antamatta hänelle aikaa riisua turkkiansa tai edes päästää
vyötäkään vyöltänsä! Miten innokkaasti minä häntä katselin kyynelien
lävitse, jotka liikutuksesta vasten tahtoani nousivat pimittämään
silmiäni!
Hän oli vähän vanhennut seitsemän viime vuoden kuluessa. Otsassa
oli koko joukko hienoja ryppyjä, posket syvälle painuneet ja tukka
harvennut, multa partaa ei ollut kasvanut ja hymy oli vielä ennallaan.
Ja hänen naurunsa, tuo omituinen minulle niin rakas sisällinen, melkein
nyyhkyttävä nauru oli myöskin sama kuin ennen.
Olipa meillä sinä päivänä puhumista, kyselemistä ja kertomista
keskenämme! Miten paljon vanhoja lempirunoelmia me luimme toinen
toisellemme!
Minä pyysin häntä muuttamaan minun luokseni asumaan, mutta siihen hän
ei suostunut. Sen sijaan lupasi hän käydä tervehtimässä minua joka
päivä ja sen lupauksensa hän myöskin piti.
Ei Pasinkov ollut sisällisestikään muuttunut. Hän oli yhä vielä sama
romantikko kuin ennenkin. Vaikka elämän halla, kokemuksen kylmä viima
oli viileksinyt hänen olemustansa sisäisimpiin komeroihin asti, niin se
kaunis kukka, joka oli jo aikaisin alkanut juurtua hänen sydämmeensä,
kuitenkin oli säilyttänyt hennon, raittiin kauneutensa kokonaisena,
ihan eheänä. Minä en voinut hänessä huomata surua enkä huolia. Hän
oli kuten ennenkin hiljainen ja äänetön, mutta aina hyväsydämminen ja
ystävällinen kaikkia kohti.
Pietarissa eli hän kuin erämaassa, ei huolehtinut vähääkään vastaisesta
elämästänsä eikä seurustellut juuri kenenkään kanssa.
Minä vein hänet Slotnitskin perheesen ja sitte kävi hän siellä sangen
usein. Hän ei ollut itserakas, ei arka eikä kaino, mutta sielläkin,
kuten kaikkialla muualla, oli hän yleensä hyvin äänetön ja hiljainen.
Kuitenkin häntä mielellään nähtiin siellä vieraana. Ei ainoastaan
Tatjana Vasiljevna, joka samoin oli hyvin hiljainen, vaan myöskin hänen
vanha miehensä, jonka kanssa ei juuri ollut helppo seurustella, otti
aina hänet ystävällisesti vastaan, ja molemmat harvapuheiset tytöt
myöskin tottuivat kohta hänen hiljaiseen, ystävälliseen käytökseensä.
Usein oli hänellä tullessaan muutamia äsken ilmestyneitä runoelmia
pitkän aina nuuskanruskean takkinsa takataskussa. Pitkään aikaan hän ei
saa ottaneeksi esille kirjaansa, vaan istuu ja ojentelee päätänsä joka
taholle kuin lintu, katsellakseen, oliko missään sopivaa nurkkaa, johon
hän voisi vetäytyä syrjään. Hän yleensä mielellään istuu aina nurkassa.
Löydettyään viimein pikku paikan jostakin sopukasta ottaa hän esiin
kirjan ja alkaa lukea ensin hiljaa, melkein kuiskaavalla äänellä, sille
vähitellen yhä kovemmin, keskeyttäen siiloin tällöin itseään jollakin
lyhyellä huomautuksella tai huudahduksella.
Minä panin huomiooni, että sellaisissa tapauksissa Varvara mieluisemmin
kuin hänen sisarensa lähestyi häntä ja kuunteli hänen lukemistansa,
vaikka hän tosin ei ymmärtänytkään kaikkea. Yleensä Varvara hyvin
vähän harrasti kirjallisuutta. Hän tavallisesti kävi istumaan juuri
Pasinkovin eteen, laski leukansa käsien nojaan ja katseli häntä
keskelle kasvoja eikä silmiin. Koko lukemisen aikana hän ei lausunut
sanaakaan, mutta välistä veti syvän huokauksen.
Iltasilla, varsinkin pyhä- ja juhlapäivinä me olimme panttisilla.
Silloin tuli tavallisesti lisäksi myöskin kaksi nuorta tyttöä,
Slotnitskien sisaria ja etäisempiä sukulaisia sekä pari kadettia tai
muita nuoria poikia. Tytöt olivat sievänlaiset, lyhyehköt, hyvin
iloiset ja herkät nauramaan. Pojat varsin siivot ja käytökseltään
siistit, ja silloin oli varsin iloista ja hupaista muuten niin
äänettömässä ja hiljaisessa huoneessa.
Näiden leikkien aikana istui Pasinkov aina Tatjana Vasiljevnan
vieressä. Heidän molempain tuli ajatella, "mitä sen piti tehdä, joka
tunsi pantin omakseen", eikä se ollut mikään helppo tehtävä.
Sofia ei pitänyt suuteloista eikä muista hellyyden osoituksista, joilla
pantti tavallisesti lunastetaan, ja Varvara suuttui milloin hänen piti
etsiä tai arvata jotakin.
Molemmat nuoret sukulaiset nauroivat lakkaamatta, huolimatta mistään.
Mitä ihmettä heillä saattoi ollakaan nauraa niin herkeämättä! Välistä
minä oikein pahastuin heitä katsellessani, mutta Pasinkov vain hymyili
ystävällisesti ja nyykytti päätänsä.
Ukko Slotnitski ei ottanut osaa meidän leikkeihimme, vaan istui
huoneessaan ja katseli äreästi ja tyytymättömästi meitä avonaisesta
ovesta. Mutta kerran sattui, että hän ihan yht'äkkiä kenenkään
aavistamatta tuli ulos ja ehdotti, että se, joka tunsi pantin omakseen,
tanssisi hänen kanssansa valssin. Tietysti ehdotus hyväksyttiin.
Tatjana Vasiljevnan pantti tuli näkyviin. Hän joutui hyvin hämilleen ja
punastui kuin viisitoista vuotinen tyttö; mutta hänen miehensä käski
Sofiaa soittamaan, kumarsi rouvalleen ja tanssi hänen kanssansa vanhaan
tapaan kolmen neljäsosan tahdissa kaksi kertaa salin ympäri.
Muistan varsin hyvin, miten hänen mustaveriset, kellertävät kasvonsa
terävine pikku silmineen, joissa ei muuten koskaan näkynyt hymyä,
milloin oli näkyvissä, milloin piilossa, hänen hitaasti pyöriessään,
unhottamatta koskaan tavallista ankaruuttansa, joka hänen muodossansa
asui. Tanssissa hän harppasi pitkiä askelia ja vähän hypähti joka uuden
tahdin alussa, mutta hänen rouvansa liikutteli jalkojaan sukkelaan
ja sievästi sekä ikään kuin pelosta painoi kasvojaan hänen rintaansa
vasten.
Valssin loputtua vei hän hänet takaisin istuinpaikalleen, kumarsi, meni
huoneesensa jälleen ja veti oven jälkeensä kiinni.
Sofia aikoi nyt nousta pois pianon edestä. Mutta Varvara pyysi häntä
soittamaan edelleen, meni Pasinkovin luo ja ojentaen hänelle kätensä,
sanoi hämillään hymyillen:
"Tahdotteko?"
Pasinkov näytti hyvin kummastuneelta, mutta nousi heti, hän kun aina
oli erinomaisen kohtelias, ja laski kätensä Varvaran vyötäisille.
Vaan ensi askeleella hän jo lipesi ja kaatui, ja koettaessaan äkisti
irrottautua naisestaan sysäsi hän kyynyspäällään sitä, pikku pöytää,
jolla papukaijan häkki oli.
Häkki putosi lattialle, papukaija peljästyi ja alkoi huutaa: "kivääri
käteen!" Siitä syntyi yleinen nauru. Ukko Slotnitski näyttäytyi
huoneensa kynnyksellä, katsahti tyytymättömästi tuota epäjärjestystä ja
paiskasi kiivaasti oven jäljestään kiinni. Aina siitä asti ei tarvittu
muuta kuin mainita sitä tapausta Varvaran läsnäollessa, niin hän heti
alkoi nauraa ja katsoa Pasinkoviin, ikään kuin hän olisi tahtonut
sanoa, että kerrassaan mahdoton oli keksiä mitään hauskempaa, kuin
Pasinkov silloin teki.
Pasinkov rakasti suuresti musiikkia. Usein pyysi hän Sofia Nikolajevnaa
soittamaan jotakin ja istui silloin nurkassa kuunnellen ja hiljaa
hyräillen mukaan tuntehikkaimmissa paikoissa. Varsinkin ihasteli hän
Schubertin "Tähtitaivasta". Hän vakuutti, että hänestä sitä kappaletta
kuunnellessa aina tuntui, kuin yht'aikaa sävelien kanssa pitkät siniset
valosäteet ampuisivat korkeudesta suorastaan häntä rintaan. Ja nyt
minä katsellessani pilvetöntä tähtikirkasta yötaivasta en voi olla
muistelematta Pasinkovia ja Schubertin säveliä.
Viimeksi johtuu minulle mieleen huvimatka, jonka teimme Slotnitskin
perheen kanssa Pargalaan [suuren, kaunisseutuisen järven rannalle, joka
on 1 1/2 peninkulman päässä Pietarista Viipuriin piin].
Me ajoimme koko seura kaksissa neljän istuttavissa ajurin vaunuissa,
joissa oli c:n muotoiset vieterit, korkeat kuskinistuimet ja heinillä
täytetyt istuintyynyt. Ruunit, kivulloiset hevoset, jotka ontuivat
jokainen eri jalkaa, veivät meidät hitaassa juoksussa perille.
Me kävelimme kauan kauneissa hongikoissa, joimme maitoa suurista
savipulloista ja söimme mansikoita sokurin kanssa. Ilma oli ihana.
Varvara yleensä ei mielellään kävellyt paljoa, hän kun pian väsyi,
mutta tällä kertaa hän ei jäänyt jäljelle meistä muista. Hän oli
ottanut hatun päästään, tukka riippui vapaana, hitaisuus oli muuttunut
elävyydeksi ja kasvoja kaunisti raitis puna. Tavattuaan metsässä
kaksi pientä talonpoikaistyttöä istahti hän heti alas maahan, huusi
tytöt luoksensa ja asetti heidät istumaan viereensä, mutta muuten ei
osoittanut heille mitään ystävyyttä.
Sofia, jolla seurakumppanina oli herra Asanov, katsahti heihin
kylmäkiskoisesti hymyillen, mutta ei huolinut heistä sen enempää.
Ukko Slotnitski huomautti, että Varvara oli oikea "pesäkana", ja
silloin Varvara heti nousi ylös ja astui edelleen. Pari kertaa tällä
kävelyretkellä metsässä meni hän Pasinkovin luo ja sanoi:
"Jakov Ivanits, minulla on jotakin sanomista teille." Mutta mitä
hänellä oli sanottavaa, Pasinkov ei saanut koskaan tietää.
Vaan jopa on aika palata keskeytyneesen kertomukseeni takaisin.