"Ettekö te tahtoisi vähän soittaa minulle? Ja muuten", lisäsin minä
hiljempaan, "minulla on jotakin hyvin tärkeätä sanoa teille."
Vastaamatta sanaakaan astui Sofia saliin. Minä seurasin häntä. Hän
avasi suuren pianon kannen.
"Mitä tahdotte minua soittamaan?" kysyi hän.
"Mitä hyvänsä. Joku Chopinin sävellys."
Sofia alkoi soittaa. Hän soitti jotenkin huonosti, mutta tarkkaan ja
tunnokkaasti. Hänen sisarensa soitteli vain tanssimusiikkia ja sitäkin
harvoin. Ruvetessaan soittamaan astui hän tavallisesti hyvin hitaasti
ja säveästi pianon luo, kävi mukavasti istumaan tuolille, ja silloin
pieni saali, joka hänellä aina oli hartioilla, valui alas käsivarsille,
ja alkoi sitte soittaa valssia reippaasti ja pauhaavasti. Mutta
keskellä valssia lopettaa hän sen äkisti ja alkaa toisen yhtä sukkelaan
ja pauhaavasti, kunnes hän viimein yhtäkkiä hengähtää syvään, nousee
pois pianon edestä ja palaa ikkunan luo. Merkillinen ihminen hän oli,
se hidasliikkeinen, kahdeksantoistavuotinen Varvara.
Minä kävin istumaan pianon viereen.
"Sofia Nikolajevna", sanoin minä, katsoen häntä sivulta, "minun täytyy
ilmoittaa teille uutinen, joka on minulle hyvin ikävä."
"Uutinenko? Mikä sitte?"
"Niin, se, että minä olen tähän asti ollut erehdyksissä teistä, ihan
kokonaan erehdyksissä."
"Millä tavalla sitte?" vastasi hän, yhä soittaen ja silmillään seuraten
sormiansa.
"Minä luulin teitä rehelliseksi ja suora naiseksi. Minä en luullut
teidän voivan salata tunteitanne enkä ymmärtävän petosta ja
teeskentelemistä."
Sofia kumarsi kasvonsa lähemmäksi nuotteja.
"Minä en käsitä. Mitä te tarkoitatte?"
"Kuulkaahan vielä", jatkoin minä, "minä en voinut koskaan ajatella,
että te tuon ikäisenä jo osaisitte niin mestarillisesti vehkeillä."
Sofian kädet hiukan vapisivat pianolla.
"Mitä te puhutte?" sanoi hän, katsomatta vieläkään minuun. "Vehkeilenkö
minä?"
"Niin, juuri te."
Hän nauroi ja se hymy pahastutti minua kovin.
"Te olette olevinanne välinpitämätön eräästä miehestä, milloin hän
on teidän seurassanne täällä kotona, ja kuitenkin kirjoittelette te
kirjeitä hänelle!" lisäsin minä kuiskaten.
Sofia kalpeni, mutta ei kääntynyt katsomaan minuun. Hän soitti
kappaleensa loppuun, nousi ylös ja pani pianon kiinni.
"Mihin te menette?" kysyin minä vähän levottomasti. "Ettekö vastaa
mitään?"
"Mitäpä minä vastaisin. Enhän minä edes tiedä, mistä asiasta te
puhuttekaan. Teeskennellä minä en osaa."
Hän alkoi järjestellä nuottejansa.
Veri nousi minulle päähän.
"Vai niin, ettekö tiedä, mistä asiasta minä puhun?" sanoin minä ja
nousin myöskin seisomaan. "Jos sallitte, niin minä heti muistutan
teille mieleen eräitä sanoja teidän kirjeestänne: Olkaa varovainen
kuten tähänkin asti!"
Vieno vavistus väräytti nuoren tytön koko vartaloa.
"Minä en olisi odottanut teiltä mitään sellaista", sanoi hän viimein.
"En minäkään olisi odottanut, että te, Sofia Nikolajevna, viitsisitte
osoittaa suosiotanne miehelle, joka..."
Sofia kääntyi äkisti minuun päin ja minä tahtomattanikin astuin
askeleen taa päin. Tytön muuten puoliumpinaiset silmät aukesivat
kokonaan, harmin ja suuttumuksen salamoita leimahteli hienojen mustain
silmäripsien alta.
"Jos niin on", sanoi hän, "niin tietäkää myöskin, että minä rakastan
sitä miestä ja että minä en pidä vähääkään lukua siitä, mitä te
ajattelette hänestä tai minun rakkaudestani häneen. Ja mitä teillä on
siinä asiassa tekemistä? Mikä oikeus teillä on puhua minun kanssani
sellaisista asioista? Ja jos minä olen kerran tehnyt päätöksen, niin..."
Hän vaikeni äkisti ja riensi pois huoneesta.
Minä jäin seisomaan, mutta samassa, kuin ovi sulkeutui nuoren
tytön jäljestä, oli koko minun entinen suuttumukseni kadonnut.
Silmänräpäyksessä oli se muuttunut ihan päinvastaiseksi häpeän ja
itsehalveksimisen tunteeksi. Nyt vasta minä tajusin, miten perin
sopimaton ja halpamainen minun käytökseni oli ollut, ja häpeässäni
seisoin minä siinä, kädet kasvoilla, aivan kuin pahentavan häväistyksen
kohtaamana. "Herranen aika, mitä minä olen tehnyt!" huokasin minä,
sydämmestäni katuen.
"Anton Nikitits!" kuului neitsyen ääni tampuurista, "olkaa hyvä ja
menkää heti tuomaan lasi vettä Sofia Nikolajevnalle."
"Mitä nyt?" kysyi toinen ääni ruokasalista.
"Neiti itkee ihan hirveästi."
Minä vavahdin ja riensin etsimään salista hattuani.
"Mitä te puhelitte Sonjetskan kanssa?" kysyi Varvara levollisen
säveästi tapansa mukaan, ja oltuaan hetkisen vaiti lisäsi hän
puoliääneen: "Kas, tuossahan hän taas astuu se pikku notaari."
Minä menin sanomaan hänelle jäähyväisiä.
"Miksi jo nyt menette? Odottakaa vähän, mamma tulee kohta."
"Ei, minä en voi", vastasin minä, "parasta on minun tulla toiste."
Minun kauhukseni, tosiaan suureksi kauhukseni astui Sofia juuri
silloin vakavin askelin saliin. Hänen kasvonsa olivat kalpeammat kuin
tavallisesti ja silmäluomet punaiset itkusta. Minua hän ei ollut
huomaavinaankaan.
"Tules tänne, niin saat nähdä, Sonja!" sanoi Varvara. "Tuo pikku
notaari kävelee lakkaamatta tästä ohitse."
"Se on kaiketi vakooja", huomautti Solia hyvin halveksivalla äänellä.
Se oli minulle jo liiaksi! Minä riensin ulos enkä tosiaankaan tiedä,
mitenkä minä pääsin kotiin.
Minun mieleni oli niin raskas ja katkera, että sitä en voi kavalakaan.
Neljänkolmatta tunnin kuluessa kaksi sellaista julmaa iskua! Minä olin
saanut tietää, että Sofia rakasti toista ja että minä olin ainiaaksi
kadottanut hänen kunnioituksensa. Minä tunsin olevani niin nöyryytetty
ja kukistettu, että en edes voinut olla suutuksissani itseenikään.
Maaten sohvalla, kasvot seinään päin, antauduin nauttimaan harmini ja
toivottomuuteni ensimmäisen purkauksen katkeruutta.
Yht'äkkiä kuulin astuntaa huoneeni lattialla. Minä nousin ylös. Tulija
oli eräs lähimpiä ystäviäni, Jakov Pasinkov.
Minä kyllä olisin suuttunut kehen hyvänsä muuhun ihmiseen, joka olisi
sinä päivänä tullut kutsumatta minun huoneeseni, mutta kerrassaan
mahdoton oli minun suuttua Pasinkoviin. Päin vastoin surunkin
vaiheella, joka niin katkerasti minua ahdisti, minä tosiaan ilostuin
hänen tulostansa ja tervehdin häntä ystävällisesti. Vanhan tapansa
mukaan astui hän pari kertaa edes takaisin huoneessa, puhkuen ja vetäen
pitkiä jalkojaan jäljestänsä, seisoi sitte silmänräpäyksen ajan ääneti
minun edessäni ja kävi viimein yhtä ääneti nurkkaan istumaan.