Seuraavana päivänä läksin kello kahden aikaan Slotnitskiin.
Ukko ei ollut itse kotona, rouva ei istunut tavallisessa paikassaan.
Hän voi pahoin, oli syönyt liiaksi pannukakkuja edellisenä iltana ja
nyt mennyt makuukamariin ja käynyt lepäämään.
Varvara seisoi ikkunan edessä katsellen ulos kadulle. Sofia käveli edes
takaisin huoneessa, kädet ristissä rinnalla. Popka parkui.
"Vai niin, tekö se olette! hyvää päivää!" sanoi Varvara hitaasti ja
säveästi heti minun astuessani saliin, mutta jatkoi puoliääneen: "Kas
tuossa astuu mies, leivintaikina pään päällä!" Varvaralla oli tapana
silloin tällöin lausua ikäänkuin itsekseen puoliääneen huomioita
ohikulkijoista.
"Hyvää päivää, Varvara Nikolajevna!" vastasin minä. "Hyvää päivää,
Sofia Nikolajevna! Mutta missä on Tatjana Vasiljevna?"
"Hän läksi vähän lepäämään. Meillä oli pannukakkuja eilen
illalliseksi", sanoi Varvara, kääntymättä pois ikkunasta. "Miksi ette
tulleet te tänne?... Kas, mihin ihmeelle tuo pikku notaari rientää?"
"Minulla ei ollut aikaa", vastasin minä.
"Kivääri käteen!" huusi Popka täyttä kurkkua.
"Tuo Popka parkuu tänään aivan sietämättömästi", virkahdin minä.
"Niinhän se aina parkuu", huomautti Sofia levollisesti.
Kaikki olimme hetkisen vaiti.
"Nyt tuo ihan varmaan tulee sisään portista!" huusi Varvara äkisti,
käyden istumaan ikkunalle ja avaten ruudun.
"Mikä se on?" kysyi Sofia.
"Kerjäläinen", vastasi Varvara.
Hän otti äkisti vaskirahan, joka oli ikkunalla vielä täynnä tuhkaa
pienen vahakynttilän jäljeltä, pisti päänsä ulos ikkunasta ja heitti
rahan alas kadulle. Sitte hän sulki ruudun ja hyppäsi jotenkin
raskaasti alas lattialle.
"Eilen minä vietin päiväni sangen hupaisesti", aloin minä puhetta ja
kävin mukavasti istumaan nojatuoliin. "Eräs ystäväni oli kutsunut minut
luoksensa päivälliselle. Konstantin Aleksandrovits oli siellä myöskin."
Minä katsahdin Sofiaan. Ei vähintäkään väräystä näkynyt hänen
kasvoistansa.
"Ja minun täytyy tunnustaa", jatkoin minä, "että me joimme aika lailla.
Kahdeksan pulloa neljään mieheen!"
"Oh, mitä sanotte! Kahdeksan pulloa!" toisti Sofia levollisesti ja
pudisti hymyillen päätänsä.
"Niin, kahdeksan pulloa", lausuin minä uudestaan suutuksissani hänen
välinpitämättömyydestään. "Ja tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? Eipä
syyttä sanota sananlaskussa: in vino veritas, elikkä meidän kielellä:
kerkeä päihtyneen kieli."
"Kuinka niin?"
"Katsokaas, Konstantin Aleksandrovits nauratti meitä kaikkia aika
lailla, sen voitte uskoa. Ajatelkaahan! Yht'äkkiä alkaa hän sivellä
käsillään vatsaansa ja tukkaansa ja sanoo: Katsokaahan minua toki hyvät
ystävät, ei teillä tässä edessänne ole mikään mitätön mies! Ensinnäkin
on minulla setä, hyvin, hyvin ylhäinen ja mahtava mies..."
"Ha ha ha!" nauroi Varvara hyvin lyhyeen ja yksitoikkoisesti.
"Popka! Popka! Popka!" vastasi hänelle papukaija täyltä kurkkua.
Sofia pysähtyi ihan minun eteeni ja katsoi minua suoraan silmiin.
"No, mitä te silloin sanoitte?" kysyi hän. "Muistatteko?"
Minä punastuin tahtomattani.
"En, sitä en tosiaan muista! Minäkin lienen kallistellut vähän liiaksi
lasia. Mutta puhuakseni vakavasti", sanoin minä omituisesti ääntäni
korottaen, "niin onpa tosiaan vähän vaarallinen juoda niin paljon
viiniä. Huomaamattaan aletaan sitte puhua milloin mitäkin ja siten
tullaan sanoneeksi sellaistakin, jota ei pitäisi sanoa kellekään
ihmiselle."
"Vai niin, rupesitteko te ehkä laskemaan liiaksi lorua?" kysyi Sofia.
"En minä puhu itsestäni."
Sofia kääntyi pois ja alkoi uudestaan kävellä edes takaisin huoneessa.
Minä katsoin häntä ja olin oikein suutuksissani. "Häntä voisi luulla
pikku tytöksi, lapseksi", ajattelin minä, "mutta miten hyvin hän jaksaa
hillitä itsensä! Aivan kuin kivestä. Mutta maltahan...
"Sofia Nikolajevna!" sanoin minä kuuluvasti.