Slotnitskin perhe oli ensimmäinen, jonka tuttavuuteen minä pääsin,
muutettuani Moskovasta Pietariin. Heitä oli viisi henkilöä: isä ja
äiti, poika ja kaksi tytärtä.
Isä oli jo harmaapää, mutta vielä voimakas mies, entinen upseeri, ja
nyt hänellä oli sangen tärkeä virka hallinnossa. Aamupäivät hän istui
virastossa, iltapuolella makasi pari tuntia ja sittemmin löi korttia
klubissa. Kotonaan hän oli harvoin. Hän puhui sangen vähän ja senkin
vastenmielisesti, katseli tukan alta puolittain välinpitämättömästi
ja puolittain tyytymättömästi! eikä lukenut mitään muuta kuin
matkakertomuksia ja maantiedettä. Milloin hän voi pahoin, sulkeutui hän
omaan huoneesensa ja maalaeli pikku tauluja taikka ärsytteli vanhaa
harmaata papukaijaa, jonka nimi oli Popka.
Hänen rouvansa oli kivulloinen, sairaan punakka nainen, silmät mustat,
syvälle painuneet ja terävä nenä. Päivät päästänsä istui hän hiljaa
sohvassa ja kirjaili sohvatyynyjä stramaljikankaasta. Mikäli saattoi
huomata, pelkäsi hän hyvin miestänsä, aivan kuin hän olisi hautonut
mielessään jotakin suurta pahaa, jonka hän itse oli tehnyt hänelle.
Vanhin tytär Varvara Nikolajevna, kahdeksantoista vuoden ikäinen,
valkoverinen, uhkea tyttö, iho kirkas ja silmät siniset, istui
lakkaamatta ikkunan edessä, ohikulkijoita katsellen. Nuori poika
oli kasvatettavana keisarillisessa lyseossa ja pääsi sieltä kotiin
ainoastaan pyhäpäiviksi. Kuten isällään, ei hänelläkään ollut tapana
puhua sanaakaan tarpeettomasti, ja nuorin tytär Sofia Nikolajevna oli
luonteeltaan aivan yhtä hiljainen.
Slotnitskin talossa vallitsi ainainen äänettömyys ja hiljaisuus, jota
ainoastaan Popkan kimeä parunta häiritsi. Vieraat tottuivat pian linnun
yksitoikkoiseen huutoon ja tunsivat sitte vain sitä tukalammaksi tuon
äänettömyyden. Muuten tapahtuikin varsin harvoin, että vieraita kävi
Slotnitskissa; eittämättä oli siellä hyvin ikävä oleskella.
Yksin huonekalutkin, salin punaiset ja keltaiset seinäpaperit,
ruokasalin pitkä rottinkituolirivi, kauhtuneet kirjaellut sohvatyynyt
tytön- ja koirankuvinensa, lamput sarvenmuotoisine koristuksineen,
vanhuuttaan mustuneet muotokuvat seinillä, kaikki tyyni näytti kolkolta
ja ikävältä ja herätti vastenmielisyyttä.
Saavuttuani Pietariin katsoin olevani velvollinen käymään tervehtimässä
Slotnitskin perhettä, koska se oli sangen likeistä sukua minun äitini
suvulle. Suurella vaivalla siedin viipyä siellä tuntikauden ja kauan
kului, ennenkuin sinne uudestaan menin. Mutta vähitellen aloin minä
käydä siellä yhä useammin, ja varsinainen, jättääkseni sanomatta ainoa
vetovoima oli talon nuorin tytär Sofia Nikolajevna. Alussa hän ei ollut
vaikuttanut minuun vähääkään, mutta viimein minä kokonaan rakastuin
häneen.
Sofia oli pieni, hoikka ja laiha nuori tyttö kasvot kalpeat, paksu
musta tukka ja suuret tummat silmät, vaikka ne melkein aina olivat
puoliummessa. Ankarat, melkein terävät kasvojenpiirteet ja varsinkin
lujasti yhteen puserretut huulet osoittivat lujuutta ja tahdonvoimaa.
Kotiväen kesken pidettiinkin häntä "lujaluontoisena" tyttönä.
"Hän on vanhimman sisarensa Katarinan kaltainen", sanoi kerran
rouva Slotnitski minulle kahden kesken (miehensä läsnä ollessa hän
ei uskaltanutkaan lausua Katarinan nimeä). "Te ette tunne häntä.
Hän on naimisissa kaukana Kaukaasiassa. Kolmentoista vuoden ijässä,
ajatelkaas, rakastui hän nykyiseen mieheensä ja sanoi jo silloin
ei koskaan menevänsä kellekään muulle. Vaikka me kuinka olisimme
koettaneet saada häntä muuttamaan mieltänsä, niin ei siitä ollut apua.
Hyvinpä helposti saattaisi samanlaisia tapahtua pikku Sonjetskalle.
Jumala varjelkoon häntä sellaisesta uppiniskaisesta itsepäisyydestä!
Kyllä minä olen hyvin huolissani hänestä. Hän vasta äsken täytti
kuudennentoista vuotensa, enkä minä nytkään saa häntä tottelemaan."
Herra Slotnitski astui saliin ja rouva vaikeni heti.
Tietysti minä en oikeastaan rakastanut Sofiaa hänen lujatahtoisuutensa
tähden. Mutta vaikka hän oli harvapuheinen ja kuivasanainen sekä ilman
mitään elävyyttä, oli hänessä sentään omituista lumoavaa suloa, jotain
avomielisyyttä, viattomuutta ja oikeudentuntoa, joka minussa herätti
yhtä paljon ihmettelyä ja kunnioitusta kuin rakkauttakin.
Minusta oli myöskin näyttänyt, kuin tyttökin olisi suosinut minua. Sen
luulon haihtuminen ja tieto, että hän rakasti toista oli minun nuorelle
sydämmelleni kova ja tuskallinen isku.
Odottamaton havaintoni kummastutti minua sitä enemmän, kuin herra
Asanow jotenkin harvoin kävi Slotnitskissa, ei läheskään yhtä usein
kuin minä, eikä silloinkaan näyttänyt osoittavan Sonjetskalle mitään
erityistä huomiota.
Herra Asanov oli kaunis ja vielä nuori mies, kasvojen piirteet elävät,
vaikka vähän jäykkätekoiset, silmät loistavat, tukka tumma, otsa paljas
ja valkoinen ja täyteläiset punakat huulet sieväin viiksien alla.
Hänen käytöksensä oli siisti ja vakava eikä puoleen vetävä, hän puhui
ja lausui arvosteluja levollisen varmasti ja osasi hyvin irvokkaan
näköisenä olla vaiti. Nähtävästi oli hänellä itsestään sangen suuret
ajatukset. Hän nauroi harvoin, mutta silloin aina puoliääneen ja
hampaitten välisiä eikä tanssinut koskaan. Hänen vartalonsa oli sen
verran kömpelömäinen, että se ei olisi näyttänyt tanssissa hyvältä.
Nuorempana oli hän palvellut Poltavan rykmentissä ja oli häntä siellä
pidetty kelpo upseerina.
"Onpa kaikissa tapauksissa kummallista", ajattelin minä maaten
sohvallani sinä iltana, kuin olin palannut ystäväni päivällisiltä,
"on kaikissa tapauksissa kummallista, että minä en ole huomannut niin
mitään."
"Olkaa varovainen kuten tähän asti!" ne sanat Sofian kirjeestä
johtuivat minulle äkisti mieleen. "Vai niin", ajattelin minä, "silläkö
tavalla sitä menetellään! Katsos vain sitä viekasta pikku tyttöä!
ja minä kun luulin häntä suoraksi ja rehelliseksi kuin kulta. Mutta
malttakaas, kyllä minä näytän teille, minä..."
Juuri samana hetkenä, sen muistan varsin hyvin, aloin minä itkeä
katkerasti enkä sitte saanut unta koko yönä.