Pietarissa eräänä talvena alkoi karnevaali ja jo ensimmäisenä päivänä
minut kutsuttiin päivälliselle erään paraimman ystäväni luo. Siihen
aikaan, kuin me olimme koulukumppaneja, oli hän meidän mielestämme arka
ja kaino kuin nuori tyttö; mutta sittemmin hän osoitti, että kainous
oli kaikkein vähimmin hänen vastuksinansa. Nyt hän jo on kuollut, kuten
useimmat muutkin minun silloisista kumppaneistani.
Paitsi minua olivat herra Konstantin Aleksandrovits Asanov ja eräs
siihen aikaan kuuluisa kirjailija luvanneet tulla. Se kuuluisa
kirjailija ensin odotutti itseään hyvin kauan ja viimein lähetti
sanan, että hän ei voinutkaan tulla, mutta hänen sijaansa tuli pieni
vaaleaverinen herra, tuollainen ainiaan valmis, kutsumaton vieras,
jollaisia Pietarissa on niin runsaasti.
Päivälliset kestivät sangen kauan, isäntä ei säästellyt viinejänsä
ja ne alkoivat kohta näyttää tavallista vaikutustansa. Kaikki, mitä
itsekullakin meistä oli mielessä — ja kelläpä ei olisi mitään? — tuli
vähitellen ilmi. Isännältä katosi kainouden vivahdus kasvoista ja koko
se umpimielisyys käytöksestä, joka muuten oli hänellä tapana. Silmät
paloivat rohkeasti ja röyhkeästi, ja halpamainen, melkeinpä raaka hymy
leikitteli hänen huulillansa. Valkoverinen herra nauroi tuon tuostakin
rumaa naurua ja välistä aina kuului hänen kurkustaan omituista
vinkumista. Mutta enimmän minä kummastelin kolmatta pöytäkumppania.
Herra Asanov, jonka käytös muuten aina oli erittäin kohtelias ja
sievä, alkoi nyt äkisti pöyhkeillä ja heittelehtiä kuin huono
maalaisnäyttelijä, pyyhkieli lakkaamatta käsillään otsaansa ja
tukkaansa perin teeskentelevästi, kehui tuttavuuttansa ylhäisten
kanssa ja puhui alinomaa eräästä sedästä, joka muka oli hyvin
arvokas ja ylhäinen mies. Minä tuskin enää voin tuntea häntä. Hän
koetti pilkatakin meitä ja yleensä osoitti niin vähän kunnioitusta
seurakumppanejansa kohtaan kuin suinkin mahdollista.
Hänen hävytön käytöksensä saattoi minut viimein pahastumaan.
"Kuulkaas, hyvä herra", sanoin minä, "koska me nyt olemme niin
mitättömät teidän silmissänne, niin olisi varmaankin paras teidän mennä
ylhäisen setänne luo. Vai eikö hän ehkä ota teitä vastaan?"
Asanov ei vastannut, jatkoi vain teeskentelevää käytöstänsä.
"Ja mitä ihmisiä nämä ovat", sanoi hän, "eihän näillä ole tuttuja
yhdessäkään ylhäisessä perheessä eikä ainoatakaan tosi hienoa
naista tuttuna! Mutta katsokaas, minulla", riemuitsi hän, temmaten
rintataskustaan esiin suuren lompakon ja lyöden sitä kämmenellään,
"tässä on minulla koko tukku kirjeitä nuorelta tytöltä, jonka vertaa te
ette löydä koko maailmasta!"
Isäntä ja valkoverinen herra eivät pitäneet lukua Asanovin
kerskailemisesta. He pitivät toinen toistaan kiinni nutun napeista
ja kertoivat kumpikin omaa historiaansa, mutta kuulematta kumpikaan
toisensa puhetta.
"Se on turhaa kerskaamista, te ylhäisen sedän veljenpoika", sanoin
minä, siirtyen vähän lähemmäksi häntä. "Teillä ei suinkaan ole kirjeitä
minkäänlaisia, luulen minä."
"Vai niin, luuletteko? tekö?" vastasi hän ja katsoi minuun, ylpeästi
hymyillen. "No, mitä nämä sitte ovat?"
Hän avasi lompakkonsa ja näytti kymmenkuntaa kirjettä, joiden kuorissa
oli hänen nimensä.
"Tuon käsialan minä ihan varmaan tunnen", ajattelin minä heti.
Tätä kirjoittaessani tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni.
Itsetuntoni on pahassa ahdingossa. Kukapa voisikaan olla tuntematta
pahaa mieltä silloin, kuin hänen täytyy tunnustaa jokin huono teko.
Mutta sitä ei nyt enää käy auttaa... Kun aloin kertomustani, tiesin
jo edeltäpäin, että minun täytyy eräässä kohdassa tuntea tätä häpeää.
Niinpä rohkasen nyt mieleni ja teen tunnustukseni.
Se teko tapahtui varsin yksinkertaisesti. Minä käytin hyväkseni
otollista hetkeä, jolloin Asanov puoli juovuksissa oli huolimattomasti
heittänyt kirjeet kädestänsä samppanjasta lainehtivalle pöytäliinalle
— olipa omakin pääni aika lailla pyörällä — ja luin hätäisesti yhden
niistä kirjeistä.
Sydämmeni oli pakahtua katkerasta tunteesta. Ah, minähän olin itsekin
rakastunut samaan nuoreen tyttöön, joka oli kirjoittanut nämä kirjeet
Asanoville, enkä minä nyt enää saattanut epäillä, että tyttö rakasti
häntä. Koko se ranskaksi kirjoitettu kirje huokui suurinta hellyyttä ja
rakkautta.
"Rakas Konstantin!" oli siinä alussa, ja loppu kuului: "Ole varovainen,
kuten tähän asti. Minä en koskaan tule kenenkään toisen omaksi kuin
teidän."
"Ikään kuin ukonnuolen huumaamana istuin minä hetkisen liikahtamatta,
mutta toinnuttuani hypähdin heti ylös tuoliltani ja syöksyin ulos
huoneesta, sanomatta sanaakaan jäähyväsiksi edes isännällekään."
Neljännestunnin kuluttua olin jo kotona omassa huoneessani.