Oli lämmin syksyinen iltayö. Taivas oli kauttaaltaan synkän pilven
peittämä ja ilma niin tyyni, että pimeydestä oli kuulevinaan yön
salaperäisiä kuiskauksia. Siellä ja täällä leimahteli leveitä
salamoita, ja joskus revähti taivaan ranta auki peninkulmien
pituudelta, ikäänkuin sieltä vuorten takaa olisi myrskyssä
hulmahtanut näkyviin pitkä, hopeankirkas kankaanlieve. Kuin nukkuvan
yön vavahduksina kumotti väliin pilvenpäällinen salama pimeyden
lävitse heikosti värähtelevinä valonkajastuksina. Mutta pieninkään
ukkosenjyrähdys ei häirinnyt hiljaisuutta eikä satanut pisaraakaan.
Etäällä ihmisasunnoista loikoi Sysi-Iisu avonaisen lautakatoksen
alla ja katseli taivaan valtavaa valoleikkiä. Kuin jättiläissuuri
muurahaiskeko häämöitti hänen lähellään hiilimiilu yötäkin mustempana.
Kaukaa kuului sydenpolttajan korviin hiljaista hyminää kuin maan
alta: koski siellä lauloi sanatonta säveltänsä, lakkaamatta niellen
yhtyneitten reittien vuolaita vesiä ja antaen osan väkeänsä ison
sahalaitoksen käyttövoimaksi. Yön peitossa piilevän lahden rantamalla
palaa loimotti sammumaton »helvetin tuli».
Pehmeällä sammalvuoteella loikoessa alkoi Iisua oudosti raukaista,
ollen se hänestä liian raskasta tavallisen unen aiheuttamaksi. Vain
suurten tapausten edellä hän oli ennen sellaista tuntenut. Niinpä
kerrankin, vuosia sitten, hän oli keskellä päivää ja kesken työtänsä
nukahtanut istualle tupansa penkille. Mutta tuskin hän oli ehtinyt
herätä, kun sanantuoja oli jo ovella ilmoittamassa, että suojukseton
särmäysterä oli leikannut sahassa työskennelleen Iisun pojan keskeltä
melkein poikki.
Iisusta tuntui peloittavalta, melkeinpä luojan halveksimiselta, nukkua
taivaan tulien leimutessa. Saattaisihan singahtaa salama alas juuri
hänen kohdalleen ja siirtää sielun ajasta ikuisuuteen, ruumiin unesta
uneen. Mutta vastustuksesta huolimatta tuli uni kuin painajainen.
Kerta kerralta viipyivät Iisun silmät yhä kauemmin kiinni, rakoutuivat
hetkiseksi salaman valon kajastaessa suljettujenkin luomien lävitse,
kunnes ne vihdoin jäivät pysyvästi kiinni.
Kuinka kauan Iisu lienee nukkunut, kun hän oli tuntevinaan voimakkaan
tyrkkäyksen kylkeensä. Säikähtäen hän ponnahti istualle ja suuntasi
katseensa pelokkaana miiluun, kylmien väreitten karmiessa selkää. Hän
oli nähnyt kummallista unta: miilu oli olevinaan kuin iso hautakumpu,
jonka huipulla seisoi musta risti. Vielä herättyäänkin hän oli
vilaukselta näkevinhän ristin miilun harjalla ja sitten yht'äkkiä
painua hutkahtavan kormun sisään.
Tuulilta suojatussa paikassa sijaitseva pari syltä korkea kormumiilu
oli siten rakennettu, että pitkät hiilipuut oli ladottu nojalleen
pystyyn paksun napahirren varaan ja päällystetty turpeilla,
sahajauhoilla ja hienolla hiilenmuralla. Astuimiksi ylöspääsyä varten
oli miilun sivuilla ylt'ympäri puunaulojen kannattamia lautoja toinen
toistaan ylempinä kehinä. Lopuksi nostettiin napahirsi pois, miilu
sytytettiin kormun pohjasta ja yläpää tukittiin aukon täyttävällä
hirsipölkyllä, jota tarpeen mukaan lyötiin puunuijalla alemmaksi.
Hiilipuiksi käytettiin sahalta tuotuja rimoja. Tähän tarpeeseen
kelpaamattomat pienet rimat, joilla niinä aikoina ei ollut mitään
rahallista arvoa, poltettiin lahden rannalla, ja kun rovio siellä
loimusi yöt, päivät, kesät, talvet melkein lakkaamatta, sanottiin sitä
piloillaan helvetin tuleksi.
Salamat leimahtelivat yhä.
Iisu nousi vuoteeltaan, teki tavanmukaisen tarkastuskäynnin miilun
ympäri ja jäi kummeksien seisomaan vartioitavansa viereen. Hän uskoi,
että tällä paikalla asui haltija, joka monta kertaa oli herättänyt
hänet, kun hän oli torkahtanut uneen ja miilun salainen tuli oli
päässyt jostakin heikosta kohdasta ryöstäytymään suojuksen lävitse
ulkopinnalle ja siten »turri» uhkasi syödä koko miilun.
Mutta minkä tähden haltija oli herättänyt hänet nyt, kun mitään vaaraa
ei näyttänyt olevan?
Tosin miilu oli jo pitkälle palanut ja sen yläosassa saattoi olla
onttoja kohtia. Pitäisi ehkä kavuta ylös polkemaan jaloin päällystää
ja lyömään nuijalla kormun kiilaa alemmaksi. Mutta kun Iisu vilkaisi
miilun harjalle, muisti hän niin elävästi äskeisen hautamerkin, kuin
olisi sen jälleen siellä nähnyt Rohkenematta yön pimeydessä nousta
sille paikalle, missä risti oli ollut, hän palasi takaisin suojukseensa.
Iisun istuessa pää kumarassa katoksen alla hänen sieluaan painoi
raskas, aavisteleva tunne jostakin lähenevästä vaarasta, joka oli vielä
näkymättömiin kätkeytyneenä kuin sähkö pilviin, mutta saattoi yht’äkkiä
salaman tavoin iskeä, tietymätöntä milloin ja mistä. Kotvan kuluttua
hän kohotti äkkiä päänsä ja kuunteli henkeä pidättäen läheneviä,
hiipiviä askelia.
»Kuka siellä?» hän kysyi hiukan värähtävällä äänellä.
Vastauksen asemesta seisahti suojuksen ääreen musta haamu, kömpi siitä
katoksen alle ja vääntäytyen Iisun viereen istumaan sanoi:
»Otahan tuosta lämpimäisiä.»
»Kaaproko se... Eipä taitaisi olla väliä niillä lämpimäisillä — tällä
kertaa», vastasi Iisu, mutta haroi kuitenkin kädellään pimeyttä,
kunnes osui tarttumaan tarjotun pullon kaulaan. Kulauksen ryypättyään
hän tarjosi vastalahjaksi tupakkaa vieraan piippuun ja täytti sitten
omansa. Miesten imiessä lyhyitä nysiänsä hehkui katoksen alla kaksi
pienoishiillosta, valaisten kahta kuluvaa silmäparia, nokisten naamojen
sulautuessa yön mustaan väriin.
»Kotoa käsinkö Kaapro on kulkemassa vai muualtako on matka?» kysäisi
Iisu.
»Kotoapa niinkin: korpi kurjalla kotina. Totta puhuakseni alkoivat
nuo taivaan tuliroihut hiilestää pintaani siihen määrin, etten enää
jaksanut sitä polttoa kestää, vaan täytyi lähteäkseni ihmisten
ilmoille.»
»Mitäpä pelkäämistä noissa olisi, äänettömissä leimauksissa?» arveli
Iisu.
»Niiden aavemainen hiljaisuushan se juuri lyökin luonnon lamaan ja
kammottaa sydäntä kuin yöpöllön äänetön lento. Ajattelehan tätä:
istua kyykötät sydän kourassa tulesi ääressä synkän korven komerossa,
jossa on niin hirvittävä hiljaisuus, että veresi ääni kohisee
korvissasi kuin Imatran pauhu. Silloin yht'äkkiä leimauttaa maailman
ympärilläsi häikäisevän kirkkaaksi, niinkuin joku tuolla ylhäällä
valonheittäjällään tarkastelisi, mitä salaisia puuhia Kaaprolla
mahtanee siellä korven kätkössä oikein olla.»
»Eiköpä tuolla pilvien pitäjällä liene silmät sellaiset, että näkee ne
askartelusi pimeydenkin lävitse. Kunhan ei vain se oma virittämäsi tuli
olisi alkanut pintaasi polttaa ja oman viinasi lirinä tuomion koskena
korvissasi kollista, ajaen sinut arkana jäniksenä pakosalle.»
»Omaatuntoa kai tähtäät. Saattaapa olla puheessasi pisara perää.»
»Eikö lie siinä arkuutesi syvimmät syyt. Mutta miten sieltä korvestasi
osasit tulla tänne näin säkkipimeässä?»
»Minulla ‒ kaadahan tuosta lisää nokiseen naamaasi — minulla,
veikkonen, on yösilmät kuin kissalla. Olen näet tuijottanut elämässäni
enemmän yöhön kuin päivään. Sinä näitä miilujasi polttelet yövuorolla
vain joka toinen viikko, mutta minulla on yövuoro melkein aina. Eikä
minua ole korpi koskaan pimeässä pettänyt, mutta päivisin olen joskus
eksyneenä kiertänyt tehdastani kuin jänis ympyräänsä ja vasta yön
tullen osunut pirheilleni.»
»On voinut ohran jyvä lyödä sumua silmiisi.»
»Onpa voinut väliin olla syytä ohran jyvässäkin, mutta öistä metsää et
selväpäisenäkään tuntisi ollenkaan samaksi kuin päivän valossa.»
»Ja lie teikäläisillä, aurinkoa kammovilla eläjillä niillä pimeillä
poluillanne omat öiset opastajanne, jotka pelkäävät päivää, niinkuin te
itsekin.»
»Sarvijaakkoa meinaat — äläs mitään. Kun sitten aamuyöstä palaan
korvesta tupakölsääni päiväksi makailemaan, kuljen täällä eksyttävillä
aukeilla helvetin tulta kohti ja sen avulla löydän mökkini.»
»Sitä olet sinäkin, miesparka, kulkenut helvetin tulta kohti ilmeisen
ikäsi, ja jollet pyörrä ajoissa askeleitasi, niin pelkään pahoin, että
siinä tulessa vielä partasi kärvennät.»
»Mitenkä niin?»
»Hm... viinankeittäjä.»
»Eikö tuomiseni ole tarpeeksi suusi mukaista, vai tuntuuko siinä
pohjaanpalaneen käryä, lipeäkiven kitkeryyttä tai muuta vierasta
sivumakua? Oletko milloinkaan kuullut valitettavan, ettei Kaapron tuote
olisi sytytettäessä tulta ottanut tai että se kämmenellä hieraistessa
olisi suopana vaahdonnut?»
»Eipä sillä, eipä sillä, että olisit aineeseesi vettä sekoittanut tai
sitä alunalla kirkastanut. Laittamattomanhan olet aina tavaran tehnyt,
ja visertäen sen väki suonissa soutelee. Mutta kuitenkin kaikitenkin —
viinankeittäjä...»
»Onko sitten hiilenpolttaja mielestäsi parempi mies kuin
viinanpolttaja, vaikka miilumiehen naama onkin vähän nokisempi. Mustina
tonttuina ja saman Aatamin lapsinahan olemme täällä metsissä hyvinä
naapureina ahertaneet kumpikin uhritulemme ääressä kuin Kain ja Aapel
ennen muinoin.»
»Niinpä kyllä. Mutta millaisia silmänluonteja luulet tuolta ylhäältä
heittää mulkauteltavan sinun alttarisi puoleen? Eiköhän vain
uhrihaikusi painune pitkin maan pintaa kuin Kainin savu.»
»Voi, veikkonen, sehän tuo olisikin suotavinta näin meikäläisen
ammatissa, sillä eihän tarkoitukseni olekaan merkkitulia viritellä.
Joko muuten olet kauankin näitä miilujasi poltellut?»
»Kauankin...? Jos kaikki polttamani hiilet olisi koota yhteen kasaan,
kasvaisi siitä semmoinen keko, että aurinko pimeneisi, ja jos ottaisit
vaivaksesi kavuta sen hiilivuoren harjalle, niin päätäsi pyörryttäisi,
ja avautuisi sieltä silmiisi hyvin avarat näköalat. Mutta on maar sitä
sinunkin mahlaasi ehtinyt melko läikäys piipputynnyristäsi tippua —
ensin laillista, sitten laitonta.»
»Pisaroista meri syntyy. Jos minun keittämäni viina olisi kaataa kaikki
johonkin alavaan paikkaan, niin veneellä saisit soudella. Ja jos sen
synnyttämä mökä olisi koota yhden miehen kurkkuun ja tämä laukaiseisi
sen kidastansa yhdellä kertaa, niin sen kiljaisun voimasta sinun
hiilivuoresi lentäisi akanoina ilmaan, ja vielä peninkulmain päässä
paukahtaisivat korvat lukkoon ja alkaisivat tilliä soittaa.»
Keskustelun höysteeksi miehet hyväntahtoisesti letkauttelivat ja omalla
tavallaan imartelivat itseään ja toisiansa. Kaapro ei pelännyt enää
salamoita, ja raskaus oli kaikonnut Iisun rinnasta. Milloin hänen äsken
näkemänsä uni hautakumpuineen ja mustine risteineen pyrki synkistämään
mielen, huuhtaisi hän sen viinaryypyllä sielunsa salaisiin syvänteihin.
Vihdoin toverukset tekivät sen ikävän havainnon, että pullosta ei
herunut enää pisaraakaan, vaikka sitä kuinka olisi kallistanut. Kuin
jonkinlaiseen tunnelmalliseen hartauteen vaipuneina he istuivat tämän
jälkeen ääneti hyvän aikaa.
»Viina loppuu, kaikki loppuu — se tämä elämäkin viimein loppuu», alkoi
Iisu alakuloisesti.
»Jospa tuo nyt yhden hiilenpolttajan elämä loppuukin, kymmenen miestä
on tarjolla tilallesi, siinä se. Mutta minun paikkani ei ole niinkään
helposti täytettävissä.»
»Hiilenpolttajan, sanot... niinpä niin. Tässä katoksen alla
makaillessani olen minä, varsinkin öiseen aikaan, yksinäisyydessäni
ajatellut paljonkin tätä maailman menoa. Mietiskellyt muun muassa sitä,
minkä tähden pitää kahden syntisen ihmisen välillä olla niin iso ero
kuin usein on. Ajattelehan nyt, Kaapro, tätäkin sahan patruunan ja
minun kohtaa. Toinen tuossa pasteerailee hopeaponsinen keppi kädessä
hienoissa pukimissa, ajelee hetkuvissa vaunuissaan, silkkivuoteissa
makaa ja syö ja juo, mitä ikinä mielensä tekee. Toinen täällä nokisessa
pakkopaidassaan — ulkoasultaan ei juuri pirua parempana — hiiliä
polttaa, värjöttelee viluissaan sammalkasalla avonaisen lautakatoksen
alla ja nakertaa kuivaa kannikkaansa kuin rotta kolossaan, vuodesta
vuoteen, vuosikymmenestä toiseen, koko elämän iän — yhtä ja samaa, yhtä
ja samaa.»
»Mutta ähä: pitääpäs patruunankin kuolla, tännepäs täytyy senkin suuret
rikkautensa jättää», ähitteli Kaapro kuin hyvillään.
»Siinä on siinä kuolemassa melkeinpä vielä isompi ero kuin elämässä.
Näin sen kerran omin silmin ollessani mukana hautaamassa tämän nykyisen
patruunan isä-vainajaa. Niille semmoisille ostetaan ensinnäkin
kaupungista tuhansia maksavat ruumisarkut, niillä on kirkolle vietäessä
puolen virstan pituinen hautaussaatto jäljessään, ja ennenkuin päästään
perille, alkavat kellot pauhata tapulin tornissa. Kirkon kuorissa
ne siunataankin, soitetaan urkuja, lauletaan ja pidetään pitkiä
ylistyspuheita niiden kunniaksi. Liehuvanauhaisia seppeleitä kasataan
haudalle, niin että se lopuksi on kuin pienenläntä heinäsuova, ja
myöhemmin istutetaan kummulle senkin seitsemiä kukkasia ja vivutaan
sille pystyyn hautakivi, joka on niin sileä ja kiiltäväpintainen, että
kuvaisensa näkee. Mutta annappas kun meikäläinen oikaisee koipensa,
niin lyödään ympärille jonkinlainen mustaksi tuhrittu lautakopero,
joka sitten sujautetaan kuin salaa maan rakoon. Pappi lukee ropottaa
kirjastaan vain kaikkein välttämättömimmät lukunsa, ja lopuksi silittää
suntio lapiollaan mullan niin tasaiseksi, ettei vain pienintäkään
kohonnetta jäisi jälkeenjääneille leposijaasi ilmaisemaan.»
»Valetta, valetta kaikki!» kiivastui Kaapro. »Mutta lähellä siinä
piilee totuuskin, vain kolmen kyynärän päässä. Kun sinä ja patruuna
olette haudatut ja kun jonkun vuoden kuluttua otat ja kaivaudut sinne
alas, niin näetpä, että omassa yksinkertaisessa koperossasi, jos se on
tehty kuivista tervaslaudoista, on vähemmän toukanreikiä kuin patruunan
arkussa. Kun sitten annat kulua muutaman vuosikymmenen eteenpäin ja
kaivat päivän valkeuteen oman kallosi ja patruunan kallon ja asetat ne
vierekkäin irvistämään, niin etpä, koira vie, voisi vannoa, kumpi on
omasi, kumpi patruunan.»
Kaapro alensi ääntänsä ja suhahti kuin luonnostaan lankeavana
tosiasiana:
»Ja helvettiinhän patruuna joutuu.»
»Minä olen ollut niin paljon tulen kanssa tekemisissä, etten soisi
koiranikaan joutuvan sen kanssa välittömään kosketukseen», sanoi Iisu.
»Mutta mistä Kaapro tietää, minne patruuna joutuu?»
»Heh — sanasta. Mitenkäs se semmoinen maha kuin patruunan mahtuisi
neulansilmän lävitse. Niin hoikaksi ankeriaaksi ei niin paksu mies
mahtaisi ujua, että voisi sujuttautua edes rautaseipäänkään silmän
lävitse.»
»Eiköpä liene sinun niinkuin minunkin kuljettava saman neulansilmän
lävitse, jos mielimme oikeille perille päästä.»
»Ei hiisku sana siinä kohden köyhistä mitään, rikkaita vain ruoskitaan.
Mutta jos niin olisi, että kaikkien olisi pakko kulkea samaa tietä,
niin minä luulen, että se silmä on sitä ahtaampi, kuta rikkaampi ja
lihavampi joku on. Näin rutiköyhät ja laihat kuin esimerkiksi me,
sujahdamme kuin säikeet neulansilmämme lävitse taivaan iloon.»
Kaapro tuli liikutuksen valtaan ja jatkoi melkein itkien:
»Vi-viinankeittäjäkin on siellä, maan povessa, tasa-arvossa
patruunain ja rovastien kanssa, nokka yhtä pystyssä kuin isoistenkin.
Viinankeittäjä, joka täällä kurjassa maailmassa elinkeinoansa
harjoittaessaan saa sydän kurkussa vilkuilla ympärilleen kuin arka
lintu oksallaan, tietämättä mistä päin pamahtaa... jota kaikki
ylenkatsovat, nekin, joiden pitäisi kiittää.. Olenhan minäkin siellä
korvessa tuleni ääressä istuessani harkinnut yhtä ja toista, niinkuin
nyt tätä neulansilmäjuttua ja sitä, ettei viinankeitto syntiä ole.
Mitenkäs se, veikkonen, se sama asia, joka eilen ei ollut rikettä, nyt
tänään olisi syntiä? Ja mitenkäs se viinanmyynti ei olisi kaupungin
porvalille syntiä, mutta minulle on? Eipä silti, etten itsekin itseäni
vähän syrjäsilmällä katselisi, varsinkin sen jälkeen, kun tuli se
rötös papinkirjaani, viinasakot ja linnareissut. Mutta en minä soisi,
että muut... etkähän sinä» — Kaapro kietaisi kätensä Iisun kaulaan —
»ethän sinä minua halveksi, vaikka minä olenkin tämmöinen linnassa
istunut roisto. Olenhan täällä usein käynyt öisin rattonasi näinikään
tarinoimassa. Mutta kuule, Iisu, kun nyt lienee vielä pitkä askel
kukon lauluun, niin mitäs sanot, jos hakisin hiukan lisää lämpimäistä
tehtaaltani ja yksin tein lisäisin puita padan alle?»
»En kiellä, en käske — tee tahtosi», myöntyi Iisu.
»Niinpä teenkin. Näkemiin!» hyvästeli Kaapro.
»Näkemiin!»
Kun Kaapro oli kulkenut korpipolkuansa jo pitkän matkan, oli hän
hiljaisessa yössä kuulevinaan kiljaisun ja sen välittömänä jatkona
kuin hukkuvan hätähuutoa, joka kuitenkin pian vaikeni, uusiutumatta
enää. Mutta kun hän tällöin sattui olemaan kahden mäen loilossa,
pyörsivät vuoret äänen niin, ettei hän päässyt selville, mistä päin se
kuului, edestä vai takaa. Koettaen hieman sekavilla aivoillaan turhaan
aprikoida huudon synnyttäjää, jatkoi hän edelleen kulkuansa. Saattoihan
kuulemansa olla rautoihin käyneen suden ulvontaa tai muita yön ääniä.
Miilulle palattuaan Kaapro kömpi katoksen alle, mutta Iisua ei siellä
enää ollutkaan. Hän huuteli ja huhuili, saaden vastaukseksi vain
oman äänensä kaiun. Hiukan harmistuneena hän ajatteli, että toveri
on voinut mennä kotonansa pistäytymään ja palaa pian takaisin Iisua
odotellessaan hän aikansa kuluksi käveli miilun luokse ja kompastui
johonkin esineeseen. Suuttuneena hän jaloilleen päästyään kopeloi
kourin lankeamisensa aiheuttajaa ja sai käsiinsä miilunpolttajan
puunuijan. Hän käänsi sameahkon katseensa miilun harjalle ja nähdessään
siellä jotakin häämöittävän, juolahti hänen päähänsä ajatus, että
Iisu on unohtanut lyödä kormun kiilaa alemmaksi. Sydenpolttajaa
auttaakseen Kaapro päätti suorittaa tuon tärkeän tehtävän. Hän lähti
varovasti kapuamaan astuimia myöten ylös ja ylimmälle laudalle
päästyään nosti nuijansa iskeäkseen kormun kiilaa. Mutta kun hän oli
juuri lyömäisillään, leimahti taivaalla laaja, viipyvä salama. Siinä
tuokiossa pääsi Kaaprolta kuin tuskan parahdus, nuija putosi kolisten
maahan ja likeltä piti, ettei hän itsekin horjahtanut alas. Salaman
kalpeassa valossa hän kiilan asemesta näki Iisun levällään olevien
käsiensä kannattamana kainaloita myöten uponneena kormun aukkoon,
vääristynyt suu ammollaan, niinkuin hän yhä vieläkin olisi apua
huutanut, ja selällään seisovissa silmissä niin kammottava kauhun ilme
kuin koko maailman tuska olisi niihin keräytynyt. — —
Hetkistä myöhemmin kuului Kaapron tehtaalle päin eteneviä kiireisiä
askelia, kaatumisen rysähtelemisiä ja hätäistä huohotusta. Mutta miilun
vaiheilla vallitsi rauhaisa, syvä hiljaisuus. Vain kosken hyminä
kantautui etäältä maan uumenista kuin hiljainen hautauslaulu, ja
öisellä taivaalla leimahtelivat salamat aamuun asti.