Vanhahko mies, kirves kainalossa, kävelee verkkaan honkia kasvavaa
kangasmaata, kohottaen väliin katseensa pilviä pitelevien petäjien
latvoihin, väliin kietaisten kätensä paksuimpien runkojen ympäri
niin autuaallisen näköisenä kuin rakastunut nuorukainen armaansa
vyötäisille. Kappaleen matkaa miehen jäljessä seuraa alun toisella
kymmenellä oleva poika, mäjäytellen nuijallansa kelohonkien kyhmyisiin
kylkiin ja jääden lyöntiasentoonsa hajasäärin kuuntelemaan, kuinka
onton sydämen kumea jymähdys mahtavana raikuna kiirii kevätillan
hiljaisuudessa mäeltä mäelle, lymyten jonnekin kaukaisen vuoren taakse.
Hiirolan talon isäntä Pasiljus on tavanmukaisella kävelyllään
»aarniometsissänsä». Ennen on Pasiljus kulkenut näillä retkillään
yksin, melkein salaa, mutta tällä kertaa hän on ottanut poikansa
mukaan; sillä onpa jo aika istuttaa Hiirolan isännänjatkon päähän ja
sydämeen talon ikivanhoja oppeja ja perintätapoja.
»Hei, Olavi, tuleppa tänne», huusi hän poikaansa, istuutuen mättäälle
täyttämään piippuansa.
Pojan tultua hän osoitti piippunsa varrella erästä petäjää, joka siinä
lähinnä kohotti latvaansa yli muun metsän, kysyen:
»Osaatko sanoa, Olavi, kuinka pitkä tuo jättiläinen on?»
»Osaan kyllä, kun kaadetaan puu», vastasi poika.
»Kaadetaan!»
»Niin, että voin mitata. Ja kaatuessaan se niin hauskasti parahtaa ja
latva humahtaa.»
Isä tuli ikäänkuin murheelliseksi näistä poikansa sanoista.
»Hauskasti, sanot sinä. Minusta se parahdus on kuin kuolevan rinnan
viimeinen korahdus. Ei, Olavi, ei tätä petäjää eikä näitä sen
tovereitakaan kaadeta ainakaan niin kauan kuin minun peukaloni liikkuu.»
»Mitäs varten isä sitten kirvestä mukanansa kuljettaa?»
»Otan sen kainalooni vain näkeeksi ja irvihampaitten silmien lumeeksi.
Olihan Keikkalan vanha vaari aikoinaan rakastunut kirveeseensä niin,
ettei hennonut luopua siitä koskaan, vaan kuljetti sitä mukanaan
kirkkomatkoillaankin, kesällä kärryjensä, talvella rekensä pohjalla.
Mutta eikö siellä kansakoulussa ole opetettu mittaamaan seisovia puita?»
»Ei ole opetettu?»
»Hehe...! Vai ei... vai ei tunneta kouluissa sitä viisautta», naurahti
Pasiljus kuin hyvillään. »Minä täällä metsissä kävellessäni tuollaisia
isoja aarnioita joskus huvikseni mittailen ja voinhan tässä aikaa
ollessa sen taitoni sinullekin opettaa, niinkuin isävainajani on
sen aikoinaan minulle opettanut. Rouhaiseppas tuolta metsästä joku
sormenpaksuinen puu mittakepiksi... Top! Ei sitä, tuoretta. Onhan siinä
vieressä kuivakin räippä.»
Hän teki hiukan yli sylen mittaisen kepin, teroitti sen molemmat päät
ja iski maahan pystyyn melkoisen matkan päähän mitattavasta puusta.
Oikaisihe sitten Olavin suureksi huviksi maahan selälleen, jalkapohjat
puuta kohti mittakeppiä vasten, ja suuntasi katseensa kiinteästi kepin
kärkeen. Hetkisen tähtäiltyään hän siirsi keppiä hiukan edemmäksi,
uudistaen äskeisen menettelynsä, mutta vasta kolmannella siirrolla hän
onnistui löytämään etsimänsä pisteen. Vasen silmä kiinteästi ummessa,
oikean tuijottaessa terävästi kepin kärkeen, Pasiljus kanervikossa
selällään maaten piti pienen luennon ainoalle kuulijalleen.
»Hehe... vai ei seiso kirjoissa tätä viisautta. No, kun tahdot tietää
seisovan puun pituuden, niin tee samoin kuin näit minun tässä tekevän.
Ota runsaan sylen mittainen keppi, lyö se maahan pystyyn ja asetu
näinikään selällesi, niin että silmäsi on kolmen kyynärän päässä
kepistä. Koeta sitten siirtelemällä saada keppi sille etäisyydelle,
että sen kärki, silmäsi ja puun latvahuippu ovat samassa suorassa
viivassa. Pane lopuksi merkki silmiesi kohdalle — niinkuin minä nyt
tämän tulitikkurasian.»
Pasiljus kohoutui seisoalleen.
»Mittaappas nyt sylikepillä matka puun juuresta tähän tulitikkurasiaan.»
»Kuusitoista syltä», sanoi Olavi mittauksen tehtyään.
»Niin, poikaseni, kuusitoista syltä ja vielä pari korttelia ylikin.
Uskotko, että puu on juuri niin pitkä?»
»En usko», tokaisi poika, toivoen vastaväitteellään saavansa
taivutetuksi isän kaatamaan petäjän.
Pasiljus hiukan tulistui.
»Et usko! Etkö usko sitäkään, että minä uskaltaisin seistä tässä
tulitikkurasian kohdalla saamatta karvan vahinkoa, vaikka puu
kaadettaisiin suoraan minua kohti?»
»En usko — ennen kuin näen», väitti Olavi yhä.
Isä huomasi ajautuneensa vaikeaan umpikujaan. Hän katsoi säälivästi
puuta, silmäili hyväksyvästi poikaansa.
»Olet oikeassa», sanoi hän vihdoin. »Siinä olet kaltaiseni, että näissä
maallisissa et usko muuta kuin sen, minkä silmin näet ja korvin kuulet.
— En minäkään muuta usko.»
Hän riisui takkinsa, otti kirveensä ja käveli kirvelevin sydämin
hongan juurelle. Lastut lentelivät, metsä raikui. Hakattuaan petäjän
niin ohuelle, että se hädin tuskin pysyi pystyssä, ojensi isä
kirveen pojallensa ja alkoi hitaasti poistua hongan luota, seisahti
epäröivänä hetkiseksi, kuin aikoisi pyörtää takaisin, mutta jatkoi
taas päättävästi kulkuansa, pysähtyen merkkinsä kohdalle, kasvot
puuta kohti. Seisten siinä juhlallisen vakavana kuin tuomittu hän
näytti silmillään mittaavan vuoroin petäjän pituutta, vuoroin puun
ja seisomapaikkansa välimatkaa. Otti askeleen sylikeppiä kohti, kuin
aikoisi tarkistaa äskeistä mittaustansa, mutta huomatessaan Olavin
kasvoilla ilkamoivan hymyn jätti sen kuitenkin tekemättä. Pyyhkäistyään
lopuksi paitansa hihalla hikeä otsaltansa hän sanoi pojalleen
värähtävällä äänellä:
»Annahan nyt petäjälle viimeiset iskut.»
»Mutta jos puu ei kaadukaan sinne päin», epäili Olavi.
»Täh-änne se kaatuu, hakkuupykälä on alempana tältä puolen... ja
voithan kädelläsi hiukan auttaa. Varo lyömästä kirveellä jalkaasi,
äläkä anna puun tyven kolhaista rintaasi, jos se kaatuessaan sattuisi
hyppäämään ka-kannoltaan», varoitti Pasiljus poikaansa hiukan
sammaltaen.
»Kyllä minä tyven hoidan, isä pitää vain huolen latvasta», sanoi Olavi
miehekkäästi.
Vähän aikaa hakata nirhattuaan hän työnsi käsin puuta. Se horjahti kuin
kaatuakseen, ja tyvessä hiukan narahti. Samassa näkyi isä horjahtavan
taaksepäin, puskevan molemmat kätensä kuin suojaksi eteensä ja kuului
hätäisesti älähtävän: »Älä heleh...!» Hongan huojuessa kahtaanne kuin
tunnustellen, minne päin lähtisi kaatumaan, näkyi isä vaistomaisesti
huojuvan samassa tahdissa ja pysähtyvän vasta, kun puukin seisahtui..
Sitten hän viittasi kädellä pojalleen ja saneli kuin kuoleva viimeistä
tahtoansa:
»Jos niinkuin sattuisi — sitä kun tämä ihminen ei tiedä, mikä hetki on
viimeinen — niin kaiken varalta sanon sinulle, Olavi, että kun aikanasi
tulet Hiirolan isännäksi, niin säästä — metsiä, rahaa, viljaa, kaikkea.
Älä anna kenellekään lainaksi mitään ilman pätevää takuuta. Ja köyhää
älä nai.»
Sen sanottuaan hän jälleen käden viittauksella antoi pojalleen luvan
jatkaa keskeytynyttä työtänsä. Pian alkoikin petäjä Olavin melkein
huomaamatta kallistua tarkoitettuun suuntaan. Kuin näkymättömän käden
työntämänä nojautui isä selkäkenoon, kasvojen huomattavasti kalvetessa.
Aluksi näytti hetkisen kuin isä hermostuneesti haparoisi käsiänsä
ristiin, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän hujauttikin sylensä
levälleen, samalla kyykistyen kuin odottaisi iskua päähänsä tai
valmistautuisi nopeaan syrjähyppyyn.
»Leipä — unohtui!» kuului vielä viime hetkessä Olavin korviin isän
hätäinen huudahdus ja sen välittömänä jatkona tuulispään tapainen
humahdus, kipeä rääkäisy puun tyvessä, kangasta vapisuttava voimakas
rysähdys — kuoleman hiljaisuus.
Hetkistä myöhemmin Olavin kiireisiä juoksuaskelia.
»Isä.»
Jostakin etäämpää kuului käen kukuntaa ja palokärjen kimeä kirkaisu.
»Isä!»
Käen kukuntaan sekautui nyt lähempää tikan koputusta kuivan hongan
kylkeen.
»Isä!!»
»Hä-häh!» kähähti vihdoin petäjän oksien alta.
»Tarvitseeko isä apua?»
»Apua?... Missäs minä — kuka puhuu?... Aha!... Ehkä minä tästä —
ominkin avuin... Longotahan sentään tuota isointa oksaa ronkkani
päältä, että pääsen kääntymään... Siihen viisiin ... Kas niin!»
Kömmittyään vaivoin petäjän latvuksen alta Pasiljus katseli
ympärilleen, niinkuin ei olisi oikein selvillä, missä hän oli ja mitä
oli tapahtunut.
»Koskiko isään kovastikin?» kysyi Olavi.
Karttaen poikansa katsetta Pasiljus paineli kädellä lantiotaan.
»Älä itke, älähän itke — ei tainnut sentään luunvikaa tulla.»
Hän vilkaisi kuin varkain olkansa yli petäjään, jonka latva oli
huiskahtanut hyvän sylen mitan hänen merkkinsä ulkopuolelle, ja alkoi
hiukan onnahtaen poistua turmion paikalta.
»Takki!» huomautti Olavi.
Näköjään vaistomaisesti otti isä petäjän kannon luota takkinsa ja
kirveensä ja silmien katseen muistuttaessa unissakulkijaa lähti taas
etenemään poispäin. Mutta hän ei ehtinyt vielä pitkällekään, kun Olavi
jälleen älysi huomauttaa:
»Lakki!»
»Lakki?»
Pasiljus kahmaisi kourin rytäkässä pörhöytynyttä päätänsä ja pyörsi
etsimään lakkiansa oksien alta. Lähti sitten pakenemaan suoraan kuin
pyssyn suusta jotakin Olaville tuntematonta päämäärää kohti. Heidän
tultuaan erääseen lehtipuita kasvavaan notkoon laskeutui Pasiljus
vatsalleen lähteen laidalle ja joi niin kauan, että Olavia alkoi
jo pelottaa — mikähän isää nyt noin hirveästi janottaa. Äskeisen
järkyttävän koettelemuksen ruumiin ja sielun voimia herpaistessa
ja runsaan vesimäärän rankaisemana Pasiljus katsoa toljotti tylsän
näköisenä lähteen pintaan Mutta yht'äkkiä häntä riipaisi niin ankara
vilunpuistatus, että hampaat helähtivät ja pelästyneet silmät seisoivat
päässä, kuin hän olisi nähnyt hengessänsä jotakin kauheaa. Kohtauksen
ohimentyä hän pitkän vaitiolon keskeyttäen sanoi alakuloisesti
pojallensa:
»Et sinä, Olavi, olisi tainnut tulla kovinkaan murheelliseksi, vaikka
minut sieltä petäjän alta olisi saatu kiskoa ruumiina pois?»
»Mitenkä niin?» hätäytyi Olavi.
»Ajattelin vain, että ehkä ei joku toinen poika sinun sijassasi olisi
yhtäkaikki voinut niin naurussa suin kaataa petäjää, nähdessään isänsä
niin perin arveluttavassa asemassa.»
Huomautus koski Olavin ennestäänkin liikutettuun sydämeen niin
kipeästi, että hän itkien karkasi isänsä kaulaan.
»Antakaa anteeksi, isä. Enhän minä olisi kaatanutkaan, jos tiesin niin
käyvän, mutta minä luotin isän sanaan ja ajattelin, että isä viime
tingassa hyppää puun alta pois. Minkäs tähden isä ei niin tehnyt?»
»Aikapa siinä enää hypätä. Ja siksi toiseksi on minulla tuo
luonnonlaatu niin järkähtämättömän peräänantamaton, että minä kun
jotakin lupaan ja vakuutan, niin sen sanani puolesta joko seison tai
kaadun; mitään välitietä ei minulla ole. Ja samaa sielunominaisuutta
näyt sinäkin isältäsi perineen. Ajattelin muuten antaa sinulle vielä
toisenkin neuvon — jos jaksanet enää uskoa.»
»Minkälaisen neuvon?»
Ikäänkuin olisi tahtonut koota yhteen ainoaan polttopisteeseen omansa
ja esi-isiensä koko elämänviisauden Pasiljus toisti äsken hongan luona
lausumansa painavan sanan:
»_Säästä!_»
»Minkä tähden pitää säästää?» kysyi Olavi.
Isän mielestä moinen kysymys lapsenkin tekemäksi oli niin typerä, että
hän tuskastuneena heilautti kahtaanne päätänsä.
»Minkä tähden!... Vaarisi, minun isä-vainajani, tarinoi kyyneleet
silmissä suurilta nälkävuosilta — niiltä ajoilta, jolloin minä tulin
maailmaan — niin sydäntä kouristavia kertomuksia, että sinulla, Olavi,
ei sellaisista voi olla aavistustakaan. Silloin oli kalpeakasvoinen
Nälkä astunut Hiirolankin kynnyksen yli. Vanhempani söivät pettua ja
minä imin sitä äitini rinnoista. Näitä elämyksiään muistellen vaati
isäni kuolinvuoteellaan, että minä salaa kätkisin leivän hänen mukaansa
ruumisarkkuun, niinkuin sitten teinkin. Mutta ei ainoastaan isäni, vaan
muutkin Hiirolan isännät ovat vanhan perintötavan mukaan lähteneet
viimeiselle matkalleen iso rukiinen limppu rinnan päällä. Ja sanon
sinulle, Olavi, tässä neljän korvan kuullen: samoin toivon minäkin
kerran lähteväni.»
»Sitäkö leipää isä silloin hongan kaatuessa huusi?» kysyi Olavi.
»Sitä tarkoitin, kun viime silmänräpäyksessä iski mieleeni, että olin
unohtanut huomauttaa siitä sinulle.»
»Mutta eiväthän kuolleet syö», uskalsi Olavi huomauttaa.
»Kuka meistä elävistä tietää, mitä kuolleet tekevät. Ja vaikkapa eivät
söisikään, niin eihän vara venettä kaada. On tuntuvinaan ikäänkuin
rattoisammalta ja turvallisemmalta semmoinen ajatus, että sitten,
herätessä, on käden ulottuvilla jotakin suuhun pantavaa. Sitä mieltä
oli isä-vainajakin, ja viimeiseksi sanakseen kuiskasi hän korvaani kuin
haudasta: 'Säästä!' Se sana on kulkenut meidän suvussa perintönä isältä
pojalle, ja sitä on noudatettu. Meidän talon hinkaloissa on tälläkin
kertaa viljaa, joka on puitu jo ennen kuin sinä olet syntynyt. Meillä
ei koskaan koluta ainoatakaan heinälatoa kesäksikään aivan autioksi
eikä nuolla lihatiinua typösentyhjäksi. Parin, kolmen katovuoden
kuluttavat kädet eivät vielä ylettyisi Hiirolan laarien pohjaan. Meillä
hakataan halot maahaoista, kelohongista ja tuulen kaatamista puista.
Tosinhan on tarvis silloin tällöin kaataa joku tuorekin puu, mutta
tämän sydänmaapalstan petäjikköön ei tietääkseni ole kirves koskenut —
lukuunottamatta minun äskeistä... Hmmh!... Voitko sanoa, miksi äsken
kävi niinkuin kävi?»
Mielihyvin pani Pasiljus merkille, että Olavi niin ajattelevaisena
näytti kuunnelleen hänen puhettansa. Sitä suurempi oli isän hämmästys,
kun poika vastauksen asemesta kysyi:
»Mutta eikös se vierähtänyt pois hautaan vietäessä, kuoppaisella
sivutiellä?»
»Häh! Mitä? Mikä vierähtänyt?»
»Se leipä vaarin rinnan päältä?»
»Aa...! Sitäkö sinä olet miettinytkin», sanoi isä kuin pettyneenä.
»Eikä vierähtänyt. Minä sovitin vaarisi arkkuun sillä tavoin, että
hän venykevaatteen alla piti jäykistyneillä sormillaan kuin pihdeillä
kiinni molemmista leivän laidoista. Mutta minä kysyin: voitko sanoa,
miksi siinä hongan kaadossa kävi niinkuin kävi?»
»Eiköhän siksi, ettei isä osannut mitata oikein petäjän pituutta?»
»Oho! Ehei, poikaseni. Se kosti kaatuessaan, petäjä, hairautti silmäni
näkemään väärän pisteen ja löi lyöjäänsä, kun syyttä suotta menin
metsän ikuista rauhaa häiritsemään.»