Juhannuksen jälkipäivinä painoi Urpoa ja Ullaa raskas huoli.
Agitaattorin sanat linnasta ja kuritushuoneesta kaikuivat jäätävän
kylminä heidän korvissaan. Oliko mies puhunut totta vai valehdellut?
Ennen ei äänestyksestä poisjäämisestä ollut seurannut mitään
rangaistusta, mutta onhan voitu lakeja ja asetuksia jälkeenpäin
muuttaa. Ei ollut täällä metsien keskellä ketään, jolta olisi asiaa
kysynyt, eikä oikein tehnyt mieli udellakaan ja siten paljastaa
tietämättömyyttään.
Valkeni vihdoin heinäkuun ensimmäinen päivä. Jo aamuvarhaisesta alkoi
Loilon kylästä ja muista sen puolen kylistä lappaa väkeä polkua myöten
Kattila-ahon ohi äänestyspaikalle. Urpo kaivaa jurrasi ojaa pellollaan
— muulloin ei hän sitä juuri kaivanutkaan — ja vilkuili alta kulmain
menijöitä. Mutta sitten hänestä alkoi tuntua, niinkuin olisi pyhäaamu,
nuo tuossa juhlatamineissaan olisivat matkalla kirkkoon ja hän tässä
paikkaisissa, multaisissa rytkyissään kaivamassa ojaa sunnuntaina.
Hän polkaisi kuin kiukuissaan lapion peltoon ja meni tupaan. Ulla oli
akkunan pielessä kyyröttämässä ja kurkistamassa salaa ohikulkijoita.
Urpo istahti vakoilemaan toiseen akkunan pieleen. Siellä meni miestä ja
naista, nuorta ja vanhaa, monella jo selkä köyryssä ja keppi kädessä.
Useimpien kasvoilla kuvastui ankara vakavuus, niinkuin olisivat menossa
lukukinkereille tai rippikirkkoon. Jotkut, leikkisämmät, kuuluivat
huutaa huikahuttavan ohimennessään:
»Hei, Urpo ja Ulla — äänestämään!»
Katselijat vetäytyivät silloin hiukan syrjemmäksi, luullen tulleensa
huomatuiksi.
Nämä määrävuosin uudistuvat äänestyspäivät ohivirtaavine
kansanjoukkoineen olivat Kattila-ahon vanhuksille oikeita piinanpäiviä.
Tällöin he tunsivat enemmän kuin muulloin, kuinka eristettyjä he
olivat muusta maailmasta ja sen riennoista. He eivät voineet välttää
sitä hiukan ahdistavaa tunnetta, että olivat mielestään kuin metsän
peikkoja, jotka äkeissään murjottavat luolassaan, kun kaikki muut
ihmiset täyttivät velvollisuuttaan. Mutta toisaalta heidät vangitsi
paikalleen vielä voimakkaampi, vaistomainen tunne, että he mukaan
liittyessään olisivat vain tahdottomia välikappaleita virran vietävänä,
kadottaisivat entiset uskomuksensa ja lujan pohjan jalkainsa alta,
kuten peikko voimansa astuessaan luolastaan määrätyn rajan yli.
Ensimmäisen väentulvan sivuutettua mökin seurasi väliaika, jolloin ei
näkynyt yhtään menijää. Vanhukset vetäytyivät pois vartiopaikoiltaan.
Urpo otti kirveensä penkin alta, hioi sitä ja meni pellon aitaa
korjailemaan, tehden verukkeeksi sen, että niin vähäpätöinen askartelu
ei työtä olisikaan. Mutta hänen omatuntonsa jysäytti sitäkin vastaan:
työ kuin työ, eihän aita ollut kaivoon pudonnut aasi tai muu nauta,
jota pyhänäkin sopii auttaa. Hän palasi takaisin tupaan, heittää
kolautti kirveensä penkin alle ja paneutui sänkyyn pitkäkseen. Mutta
Urvon ei ollut hyvä olla siinäkään. Tuvan painostavassa hiljaisuudessa
hänellä oli jotenkin samanlainen tunne kuin täytyy olla sillä
miehellä, joka vihamielisyydestä on jäänyt kotiin, kun kaikki muut
ovat juoksujalkaa rientäneet hukkuvaa pelastamaan tai sammuttamaan
tulipaloa, jossa ihmishenkiä voi olla vaarassa.
Ainoana lohdutuksena Urvolla tässä, niinkuin monissa muissakin
asioissaan, oli tietoisuus siitä, että voihan vielä huomenna tehdä sen,
mikä tänään jää tekemättä. Mutta ratkaisevan päätöksen tekeminen oli
hänelle niin vaikeaa ja vastenmielistä, että se ehkä olisi siirtynyt
ylihuomiseenkin, ellei kuritushuonepelon lisäksi muuan haudan partaalla
hoippuva heikko jalka olisi antanut Kattila-ahon vanhuksille voimakasta
potkaisua äänestysuurnalle.
Vuoteella selällään maatessaan ja tuntiessaan jonkinlaista henkistä
huojennusta siitä luulosta, että kaikki tämän päivän äänestäjät ovat
jo menneet, oli Urpo kuulevinaan ulkoa kuivaa yskimisen kakomista.
Vanhukset kiiruhtivat taas akkunan pieliin kurkistamaan ja näkivät
ylhäällä harjanteella kepin kärjen ja kolmet jalat hiihtelevän rinnan
äänestyspaikkaa kohti niin lyhyesti ja hitaasti, että eteenpäin menoa
tuskin huomasi. Kun he sitten miltei peläten siirtyivät likemmä
akkunaa, nähdäkseen kulkijat kokonaan, löi Ulla kämmeniänsä yhteen ja
huudahti kuin säikähtyen:
»Herra Jumala! Johan sinne nyt menevät kuolleetkin.»
Mies ja vaimo siellä ylhäällä taluttivat käsikynkistä naiseksi puettua,
vahakasvoista luurankoa: Tiensuun Martta muoria, johon verraten Ulla
oli vielä melkein tyttönen.
»Ei kai siitä nyt linnanmatkaa mahtaisi tulla, vaikka emme äänestämään
menisikään, mutta saisihan tuon tuonkin taian kerran tehdä, ennenkuin
kuolee», sanoi Urpo, ryhtyen pitemmittä puheitta ajamaan partaansa ja
pukeutumaan pyhäpukuun.
Kun Ullakin oli aitassa pukeutunut parhaisiinsa ja pistänyt lopuksi
liinaan kääräistyn silkkihuivin kainaloonsa, lähtivät he matkalle.
Kotvasen kuljettuaan he tapasivat äskeisen hitaan kulkueen.
»Hyvää päivää. Äänestämäänkös siinä Martta-muoria talutetaan?» kysyi
Ulla puheen aluksi.
»Jumal' antakoon. Äänestämään — äänestämään», vinkui Martta muori
vastaukseksi, jaksamatta puhua enempää yhteen mittaan.
»Menee kyllä aikaa, ennenkuin olette perillä Isonkylän koululla»,
huomautti Urpo.
»Härkä jäniksen tapaa — härkä jäniksen tapaa — jos ei tänään, niin
huomenna. Aiomme olla välillä yötä — välillä yötä.»
Vähän aikaa yhdessä taivallettuaan kiiruhtivat Urpo ja Ulla jättämään
tuon hitaan matkueen, joka heistä tuntui kolkolta kuin hautaussaatto.
Äänestyspaikkaan tultuaan — Ulla silkkihuivissa — he pysähtyivät
ovensuuhun ja koettivat muitten menettelyä seuraten ottaa asioista
selkoa, ennenkuin astuisivat esille. Ihan toisenlaiseksi he olivat
äänestystä kuvitelleet — kuvitelleet, että osaavammat vetävät pöydässä
itse viivansa ja vähemmän taitavat pitävät vain kynänpäästä kiinni
jonkun kirjoitustaitoisen piirtäessä näiden viivaa, jotenkin samoin
kuin oli tapana piirtää puumerkki asiakirjaan. Mutta tästä silmin
näkemästään toimituksesta he eivät ymmärtäneet mitään. Tämähän
muistutti hiukan lukusia, hiukan markkinoita. Pitkän pöydän ääressä
istui miehiä, mikä selaillen kirjaansa, mikä muuta käsittämätöntä
toimittaen. Seinän vierellä oli kuin mitäkin pilttuita, joiden
avonaisesta alaosasta näkyi mistä miehen sääret, mistä naisen
hame, alati vaihdellen, mutta ruumiin yläosaa suojaava kangas esti
kiusallisen parhaiksi näkemästä, mitä he siellä tekivät.
Vihdoin Ulla ei enää voinut hillitä pilttuisiin kohdistuvaa
uteliaisuuttaan. Hän hiipi lattian yli erään suojuksen luo ja kaula
kurkolla kurkisti reunan yli sisään. Mutta samalla kuului sieltä
äkäinen ärähdys:
»Pois! Ei saa tulla!»
Säikähtäen nykäisi Ulla päänsä pois, sylkäisi lattiaan ja palasi nolona
Urvon luokse.
Suojuksesta poistuttuaan sanoi se mies, jonka koppiin Ulla oli
kurkistanut, eräälle seinuksella seisoksivalle joutilaan näköiselle
miehelle:
»Poliisi pitää huolen siitä, etteivät syrjäiset pääse vakoilemaan ja
urkkimaan äänestäjiä.»
— Poliisi!
Ulla pelästyi niin, että vapisi ja hapuili kuin turvaa etsien Urvon
kättä omaansa.
»Mitäs sinne menit vakoilemaan ja urkkimaan», sanoi Urpo hiljaa,
koettaen Ullaa rauhoittaakseen tekeytyä tyyneksi, vaikka hänkin tunsi
kylmää väristystä ruumiissaan.
Olivat vihdoin Urpo ja Ulla pääsevinään osapuin selville äänestyksen
kulusta, kunnes sattui tapaus, joka ensikertalaisissa sai aikaan
pelonsekaista hämminkiä. Lattialla pöydän päässä oli kummallinen astia,
joka Ullan mielestä muistutti pystyssä seisovaa kaljatynnyriä sikäli,
että se oli umpinainen ja yläpäästä suppeampi. Sen sisään pudottivat
äänestäjät lippunsa. Mutta kun muuan nuori nainen pudotti sinne
paperinsa, pudisti eräs pöydän ääressä istuvista miehistä kädessään
olevalla pikku esineellä, jolla hän oli painaa kopsauttanut merkin
kaikkien muitten lippuihin, varoittavasti naiselle ja sanoi:
»Top!... Hukkaan meni.»
»Herra Jeesus!» kirkaisi silloin nainen, kahmaisi kädellään kuin
tavoittaakseen kiinni lippuansa ja kätkien tulipunaisiksi leimahtaneet
kasvonsa käsiinsä juoksi ulos.
Mahtaneeko tyttö parka päästä rahasakolla, vai saaneeko linnaa,
ajatteli Urpo ja ihmetteli, miksi poliisi ei lähtenyt karkurin jälkeen.
Tämän käsittämättömän tapauksen järkyttämänä Urpo oli kuin kahden tulen
välissä: rangaistus voi seurata, jos äänestit tai olit äänestämättä.
Kuitenkin hän hiukan rauhoittui, kun Ulla sormellaan pöytään osoittaen
sopotti hänen korvaansa:
»Eikös se tuo, joka istuu syrjäkarein meihin ja antaa lippuja — eikös
se, jumala nähköön, ole Lepistön mökin mies, Mikko?»
»Ka perr...! Onpa, koira vie, niinkin siinä Lepistön Mikko. Jopahan
näkyy Mikostakin herra tulleen», Urpo ihan ilostui.
Kun vihdoin Mikkokin ovelle vilkaistessaan sattui huomaamaan
tuttavansa, viittasi hän kädellään kutsuvasti ja sanoi:
»Mitäs siellä pilkistelette, tulkaa ottamaan lippunne.»
Eihän ollut aviopuolisoilla enää muuta keinoa kuin sykkivin sydämin
astua ratkaiseva askel. Pöydän luo tultuaan Urpo haraisi sormin
tukkaansa tervehdykseksi ja Ulla niiasi.
»Mikä nimi?» kysyi virallisen lyhyesti se herrahtavan näköinen mies,
jolla oli kirja edessään ja joka näytti päälliköltä.
»Urpo Kaalepinpoika Tossavainen ja vaimo Ulla», vastasi Urpo, kuten oli
kuullut papin lukusilla huutavan kirkonkirjoista.. »Ehkäpä herrat ovat
jolloinkin sattuneet kuulemaan huhua Urpo Tossavaisesta?»
Lautakunta hymähti, ja puheenjohtaja alkoi selata kirjaansa.
»Mutta ei täällä näy ollenkaan Urpo Tossavaisen nimeä», sanoi
puheenjohtaja, aikansa turhaan etsittyään.
»Härkävieraita: tällä Urvolla ja Ullalla, näettekös, kun ei ole
milloinkaan ennen ollut tapana käydä näissä pidoissa, niin jos lienevät
herrat hyvinkin tuumineet, että joutaapa heidän nimensä jäädäkin
kansien ulkopuolelle», laski leikkiä muuan Mäyrämäen kyläläinen.
Mutta puheenjohtajaa ei naurattanut. Hän kysyi vakavana:
»Saatteko kunnalta vaivaisapua?»
»Vaivaisapua!... _Minäkö?_»
»Niin — tai ehkä vaimonne?»
»Itse minä olen akkani elättänyt ja elätän vastakin», sanoi Urpo
suuttuneena moisesta kunnianloukkauksesta.
»No sitten teidän kruununveronne varmaankin ovat jääneet maksamatta»,
jatkoi puheenjohtaja.
»Kruununverot — maksamatta? Johan nyt on perhana!»
Sen sanottuaan Urpo käänsi halveksien lautakunnalle selkänsä ja lähti
ulos, siunailevan Ullan jäljessä seuratessa.
»Yövy sinä nyt täällä, vaikkapa sen Lepistön Mikon mökissä, minä
pyörähdän vähän kotona ja tulen huomenna takaisin», sanoi Urpo
vaimolleen ja kiiruhti matkaan.
Kun hän huomenissa palasi, povi pullollaan, meni hän Ullan kera
uudestaan lautakunnan eteen, riuhtaisi takkinsa ja liivinsä napit
auki ja kaivoi karvaisesta povestaan kahdella hakaneulalla paidan
sisäpuolelle kiinnitetyn vaatemytyn, jonka avattuaan läjäytti
puheenjohtajan eteen pöytään paksun tukun pieniä paperilappusia.
»Herrat ovat hyvät ja selailevat hiukan näitäkin papereita, niin ehkäpä
niistä löytyy vastaus siihen eiliseen», sanoi hän mahtipontisesti.
Siinä oli kaikki Urvon lunastamat kruunun-, kunnan- ja papinkuitit
monien vuosikymmenien ajalta, ruskettuneina, russakoiden ja kärpästen
tahraamina, kukin lajinsa erikseen tarkassa aikajärjestyksessä,
neulalla lankaan pujotettuina.
»Niin, nähtävästi teillä ei ole mitään laillista estettä, mutta
kun nimenne ei ole täällä kirjoissa, emme voi antaa teidän käyttää
äänioikeuttanne», sanoi puheenjohtaja.
Tällaisesta käänteestä Urpo oli hyvinkin mielissään, mutta tekeytyen
vääryyttä kärsineeksi kysäisi hän painokkaasti:
»Minkäs tähden minun nimeni ei siellä kirjoissa ole?»
»On kai henkikirjoittajan huolimattomuuden takia jäänyt pois.»
»Missäs se asuu, se henkiherra?»
»Kaupungissa.»
»Asuisi likempänä, niin olisi minulla pari sarvipäistä sanaa sillekin
kuiskattava... Mutta mitenkäs se on nyt sen linnan laita?»
»Minkä linnan? Turhaan meitä uhkailette, sillä eihän ole lautakunnan
vika, että nimenne on jäänyt luettelosta pois», sovitti puheenjohtaja.
Urpo mietti hetkisen ja kun huomasi näin odottamatta vaihtuneensa
ikäänkuin syyllisestä syyttäjäksi, sanoi hän nuhtelevasti:
»No, jääköön nyt silleen tällä kertaa, mutta pitäkää vasta varanne,
että nimeni tulee kirjaan, ja Ullan myös.»
»Itsenne teidän on siitä huoli pidettävä», ärähti puheenjohtaja.
Urpo kääri kuittinsa myttyyn, kiinnitti sen hakaneuloilla paitansa
poveen, napitti liivinsä ja takiansa ja haraisi sormin tukkaansa
hyvästiksi. Ulla niiasi ja kiitti.
Paluumatkalla tuli heitä vastaan se eilinen hautaussaatto Urpo kohtasi
sen nyt jo neljännen kerran, aina kappaleen matkaa päämääräänsä
likempänä.
»Joko sitä te äänestitte — joko äänestitte?» vinkui Martta-muori.
»Liehän tuota tullut ääntäkin pidettyä», vastasi Urpo vältellen ja
keskustelua karttaen yritti pysähtymättä mennä ohi. Mutta kun Martta
muori käänsi keppinsä poikittain puomiksi eteen, oli hänen pakko
seisahtua.
»Oliko teillä neuvoja — oliko neuvoja?»
»Neuvoja? Miltä neuvoja?... Lie ollut neuvojakin, ei osuttu näkemään.»
»Itse veditte viivanne?... Osasitte?»
»Liehän tuota osattukin.»
»Niin, te osaatte, te ette tarvitse taluttajia siellä eikä täällä — te
nuoret — te nuoret. Te ette ole vielä seitsemänkäänkymmenen. Minulla
on menossa jo yhdeksäskymmenes yhdeksäs — yhdeksäskymmenes yhdeksäs.
Te voitte vielä äänestää monta kertaa. Mutta minun kohdaltani vedetään
tälle maailmalle nyt jo viimeinen viiva — viimeinen viiva.»
Paluumatkalla olivat Kattila-ahon vanhukset, varsinkin tuon
polulla sattuneen kohtauksen jälkeen, karttaneet koskettelemasta
äänestysasiaansa. Mutta kun Ulla kotiin tultua kiehautti kahvit ja he
rauhaisessa tuvassaan äänettöminä ryyppivät kuumaa mielijuomaansa,
huomautti Urpo ykskantaan:
»Onhan nyt sekin tullut nähdyksi.»
»No on», sanoi Ulla ja hymähti epämääräisesti.