I
Aattoillan auringon aletessa luoteiselle taivaan rannalle lähti
Kattila-ahon perhe: Urpo ja Ulla, peltonsa penkereelle juhannuskokkoa
polttamaan. Ulla otti aitan seinälaudalta pienen voipytyn ja ison
kivikupin, joka oli täynnä harmaata vellintapaista seosta. Urpo kantaa
roikotti varresta mustaa paistinpannua, toisessa kädessään isoa
puulautasta. Perille tultua pisteli Urpo palavia tuohikäpryjä kokon
alle, ja pian kohosivat liekit jytisten ilmaan, sininen savu puski
suorana patsaana ylös, kaareutui siellä ylhäällä ja alkoi hitaasti
kulkeutua asuttuja maita kohti kuin erämaan juhannusviestinä. Jossakin
etäämpänä kuului käki kukkua helkyttävän.
»Oikein tämä nyt tuntuu juhlalliselta», sanoi Ulla, pitäen talvisesta
tottumuksesta kämmeniään tulta vasten ja väliin hieraisten vastakkain,
ikäänkuin niitä olisi palellut.
»Juhlalliseltapa tuntuu», myönsi Urpo, seisten selin tuleen, kädet
selän takana ja piippu hampaissa, niinkuin olisi lämmitellyt talvisen
takkatulen ääressä. »Se on tämä juhannus ja tuo joulu siinä yhtäläisiä,
että aurinko niinä päivinä hipoo avaruuden äärimmäisiä rajoja,
korkeinta vuorenhuippua ja syvintä laakson pohjaa.»
»Ihan niin. Se on taas kuusi kuukautta ponnistellut mäkeänsä ylöspäin
yhä suurempaan kirkkauteen, mutta nyt se jälleen kääntää kelkkansa,
eikä sitten muuta kuin anna huristaa alamäkeä päivä päivältä sakenevaa
pimeyttä kohti, puoli vuotta.»
»Tottahan se sillekin kulkijalle mäki velkansa maksaa.»
»Ja sitä nousuansa ja laskuansa se on tehnyt hamasta maailman alusta
— oikein päätä pyörryttää sitä ääretöntä aikaa ajatellessa. Mutta
kerranhan ne senkin vaeltajan voimat väsähtävät. Kun kuusituhatta
ajastaikaa on umpeen kulunut, laskee aurinko viimeisen mäkensä, ja
silloin alkaa yhtäällä iankaikkinen, pilkkoisen pimeä yö ja toisaalla
loppumaton, lämmin juhannuspäivä.»
»Entäs' kuu?» huomautti Urpo.
»Eikö tuo kyenne sitäkin lyhtyä sammuttamaan.»
»Kuka tuo?»
»Se joka on sen sytyttänytkin.»
»Hyvähän on valo ja suopealtahan tuntuu lämpökin, mutta luulisi
yhtäkaikki alituisessa päivänpaahteessa hikiotsin joutilaana
lekottelemisen ajan oloon maistuvan vähän miedolta näin viiman ja
pakkasen puremalle eläjälle — paitsi ehkä kaikkein laiskimmalle,
joka täällä on talvensa kuuman uunin päällä raukeasilmäisenä kissana
virunut. Kuuluu olevan semmoisiakin maanpaikkoja, joissa ei lunta
ole koskaan nähty, ja taas toisia, joissa ei muuta ole nähtykään.
Olen väliin itsekseni mietiskellyt, että eiköpä pitäne sielläkin,
ikuisuudessa, olla vähän samanlaiset olot: yksillä ainaiset suvensa,
toisilla loppumattomat turjantalvensa ja kolmansilla kesänsä ja
talvensa vaihdellen, aina sen mukaan, mihin kukin täällä ajallisessa
elämässään on tottunut... Mahdettaneenko siellä, jossa on se ihailemasi
ainainen juhannus, lettuja paistaa», huomautti Urpo.
»Hyvänen aika, kun tässä rupattaessa olin ihan unohtaa»,- huudahti
mummo.
Ullalla oli tapana kahdesti vuodessa, joulu- ja juhannusaattoiltoina,
paistaa ohukaisia. Se toimitus ja ohukaisten syöminen olikin näiden
merkki-iltojen huippukohta. Hän nosti paistinpannun lopuilleen
palaneen kokon hiilille ja sen lämmittyä laski siihen lusikankärjellä
voinokareen. Rasvan kärähtäessä Ulla nielaisi jotakin ja Urpo
ruiskautti loitolle suuhunsa herahtaneen vesikirkkaan syljen. Sitä
mukaa kuin ohukaistaikina kivikupissa hitaasti aleni, kasvoi lettuläjä
puulautasella, yleten lopulta korkeaksi keoksi.
»En ole älynnyt asian sitä puolta ennen ajatella, mutta kyllä maar
sielläkin, jossa on aina juhannus, lettuja paistetaan, sillä ei luulisi
sielläkään juhlan muuten juhlalle tuntuvan», vastasi Ulla miehensä
äskeiseen kysymykseen, joka oli koko paistamisajan hänen mieltänsä
askarruttanut. »Siunataan nyt itsemme ja ruvetaan syömään», sanoi hän
lopuksi, pyyhkien esiliinallaan kuumuuden nostamaa hikeä otsaltansa.
Hiukan aikailtuaan, ettei näyttäisi ahneelta, Urpo keihästi keon
harjalta letun puukkonsa kärkeen kuin lahnan atraimeen ja aikoi pistää
sen sellaisenaan suuhunsa, mutta Ulla ehätti huomauttamaan:
»Rivautahan tuosta kahvikupista sokerijauhoa päälle, niin maistuu
paremmalta.»
»Eikö tuota ehkä voisi lainata alas sokerittakin, mutta voinhan
mieliksesi vähän rivauttaakin», vastasi Urpo.
Jauhettuaan kotvan hitaasti ruokaansa, silmät mielenliikutuksesta
vesikierteellä, Urpo keskeytti pureskelemisen ja antoi sokeroidun
puruksen maistua suussansa, ajatellen itsekseen, että ei sovi pitää
kiirettä, on niin pitkä aika juhannuksesta jouluun, tarvitsee syödä
monta silakkaa, ennenkuin taas lettuja paistetaan. Nielaista jutkautti
sen kuitenkin lopulta ja Ullan valmisteita kehuen lausui:
»Näitä tämmöisiä herkkuja syövät herrat joka päivä — _joka_ päivä.»
»Parempia, parempia toki paljonkin», oli Ulla vaatimattomasti
torjuvinaan miehensä kiitoksen.
»Mitenkä _voi_ enää mikään olla tämän parempaa — tuskinpa taivaan
mannakaan?»
Aviopuolisoitten ääneti jatkaessa harvinaisen juhla-ateriansa
nauttimista siirtyi suloinen tunne suusta vatsaan, souteli sieltä
suonistoa myöten huomaamatta kaikkiin ruumiin jäseniin ja ulotti
lopulta lämmittävän vaikutuksensa sieluunkin.
»Muistatkos sinä, Urpo, vielä niitä aikoja kun me pappilaan mentiin?»
kysyi Ulla ja hymyili hampaattomalla suullaan.
»Sehän taisi olla silloinkin näin juhannusaatto», muisteli Urpo.
»Niin oli. Ja satoi. Sinä mennä porhalsit kuin hirvi maantietä edellä
punaisine pieksuinesi, että kura roiski, tuohinen eväskontti selässä
ja hopeinen vihkisormus taskussa. Minä tulla humpsutin jäljessä, hame
säkkinä korvissa. Oltiin senkin näköisiä ruhjakkeita, kun pappilaan
tultiin. Minä pyysin, että pyörähdettäisiin ensin väentupaan edes vähän
kuivailemaan itseämme ja siivoilemaan enintä rapaa vaatteistamme, mutta
sinä vain siihen touhuissasi: 'Mene jos menet, tule jos tulet'. Niin
sitä sitten vettä valuvina astuttiin suoraa päätä rovastin eteen. Ja
kun rovasti kysyi, että mitäs teillä nyt on asiaa, näin sateella, —
vaikka kyllä se sen meidän asiamme arvasi, muuten vain kysyi — niin
muistatkos, miten sinä vastasit?»
»Enpä tuota enää niin tarkalleen muista.»
»'Tultiin vähän vihille', sinä sanoit, ja silloin rovasti hiukan
hymähti. Kun sitten tehtiin poislähtöä rovastin kammarista, vilkaisin
minä ovensuussa taakseni ja näin, että siihen punaisen vihkipallin
ääreen jäi rinnan kaksi vesilammikkoa ja niiden keskelle kuin saarina
kahdet kuraiset jalanjäljet, sinun pieksujesi ja minun kenkieni.»
»No, ne ajat ovat olleet ja menneet, ja täällä sitä nyt eletään,
kattilan pohjalla», sanoi Urpo.
»Täällä eletään ja täällä kuollaan», lisäsi Ulla hiukan surumielisesti.
Kattila-aho oli ympyrän muotoinen aukeama, jota kaikilta tahoilta
reunusti jyrkkäseinäinen vuorikehä. Aukeaman keskellä kohoutui soikea
mäennyppylä, ikäänkuin jättiläismoukarilla olisi altapäin isketty
kuhmu tuon luonnon muodostaman kattilan pohjaan. Tämän pikku töyryn
harjannetta pitkin kulki jalkapolku, kiemurrellen jostakin reuna vuoren
takaa ja vastakkaisella puolella sen yli jonnekin luikertaen. Ikäänkuin
kunnioituksesta ehkä vuosisatoja vanhaa karjanpolkua kohtaan oli pieni
harmaa tupa hyyvistäytynyt mahdollisimman matalaksi ja kylkeänsä
poispäin kallistaen kuhmun rinteelle niin alas, että polkua kulkijan
jalat olivat päreillä paikatun pienen akkunan yläpuolella, ja saattoi
melkein astua tuohikaton räystäälle.
Kuin karsinaan aidattuina olivat Urpo ja Ulla eläneet siellä omaa
hiljaista elämäänsä. He tiesivät ja tunsivat kyllä, että etäämpänä
noiden reunavuorten takana oli ikäänkuin toinen maailma, jossa elämä
kulki kiivasta vauhtiansa eteenpäin toisilla jalaksilla kuin heidän
nuoruudessaan. Mutta eivät he milloinkaan olleet halunneet siihen
rekeen istua eikä heitä oltu kovin paljon pyydettykään. Kuitenkaan
eivät hekään voineet jäädä aivan osattomiksi ulkopuolisen maailman
rientojen kosketuksilta. Vuorten takainen elämänhirviö heitti joskus
omissa tarkoituksissaan himokkaan silmäyksen tännekin. Oli sattuma,
että sen piti ulottaa yksi tuhansista lonkeroistaan Kattila-ahoon juuri
nyt, rauhaisena juhannusaattoiltana, jolloin sitä kaikkein vähimmin
olisi odottanut ja halunnut.
Vanhusten syötyä ohukaisensa loppuun, hiipuvan hiilloksen ääressä
mahapakoillaan ja tyytyväisinä sulatellessa maukasta ateriaansa ja
lapsellisina lepertäen menneitten aikainsa muistoja, huudahti Ulla kuin
pelästyneenä ja kädellään vuorelle viitaten:
»Kukas tuolla?»
Molempien teroittaessa katseensa osoitettuun suuntaan näkivät he vuoren
harjalla pitkän mieshenkilön seisovan ja katselevan ympärilleen kuin
tutkien ja alkavan sitten juopuneen tavoin horjahdellen laskeutua
rinnettä alas. Vanhusten luokse päästyään outo mies nyökkäsi päätänsä
tervehdykseksi ja sanaakaan sanomatta lysähti maahan istualleen. Pää
kumartuneena koukussa olevien terävien polvien varaan, kädet ristissä
säärien ympärillä ja hiestä kimpuiksi liimautunut pitkä musta otsatukka
valahtaneena kasvoille takaraivolla retkottavan isolippaisen lakin alta
hän siinä silmät rakosillaan hengitti syvään ja raskaasti kuin kuoleva.
Urpo ja Ulla vilkuilivat toisiaan kysyvinä ja hätäytyneinä, mutta
olivat niin ymmällä, etteivät saaneet sanaa suustaan.
»Voi helvetti!» kähähti vihdoin kuin huokauksena miehen kurkusta niin
hiljaa, että se kuului melkein kuiskaukselta.
»Akka, vettä, ja pian!» komensi hän hetken kuluttua kuin jostakin
suuttuneena.
»Mitä se siinä akoittelee», tokeni Ulla, mutta kiiruhti kuitenkin
hakemaan raikasta vettä lähteestä isolla kivikupilla, jota hän ei
kiireessä joutanut edes huuhtaisemaan puhtaaksi lettutaikinan jätteistä.
Nostamatta kertaakaan huuliaan astian laidalta mies tyhjensi sen
yhdellä siemaisulla, käänteli ja katseli sitten tyhjää kuppia sisä- ja
ulkopuolelta ja kysyi vihdoin:
»Onko tämä porsaan kuppi?»
»Ei se ole ennen ollut — mikähän nyt lie?» pisti Ulla.
Ymmärtäen yskän vieras ei vastannut mitään. Hän kohotti päänsä, katsoi
väsyneesti ja laimein silmin kuin unesta heränneenä riutuvaa hiillosta,
paistinpannua, puulautasta ja vuoroin kumpaakin kokon jätteillä
istujaa. Pitkän laihan kaulan kiertyessä ruuviksi alkoi katse kulkea
sitten ympäri reunavuoria, kuin etsisi ulospääsyä avarammille aloille,
palaten jälleen lähtökohtaansa, jolloin vieras taas kähisi:
»Mikäs pirun paikka tämä oikein on?»
»Vieras erehtyy kokonaan, kyllä tämä on ihmisten asumus», vastasi Urpo
loukkautuneena.
»Niin, niin. Mutta missäs minä olen nyt?»
»Kattila-ahoksi tätä sanotaan. Mutta mistäs kaukaa kulkevainen on —
taitaa olla härkävieraita?»
»No ihan sonnivieras. Tuolta olen kaupungista.»
»Millä asioilla vieras liikkuu, ja miten te olette tänne joutunut?»
»Minä olen akitaattori. Mutta miten olen joutunut tänne, sitä minä,
hyvä vaari, en tiedä itsekään. Läksin jo eilisaamuna, toissa aamuna,
vai lieneekö ollut kolmaskin aamu — tuntuu niinkuin siitä olisi kulunut
iankaikkisuus — tuolta, tuolta... minulla ei ole aavistustakaan, missä
päin se penteleen kylä on, enkä minä muista enää sen nimeäkään.»
»Loilon kylää mahtanee vieras tarkoittaa?»
»Just. Minun oli määrä oikaista sydänmaan halki tänne — tänne...»
»Mäyrämäen kylään kai?»
»Niin, Mäyrämäen kylä se oli. Muuan mies lähti oppaakseni, saatteli
minua jonkun matkaa, väittelimme siinä peräkkäin kävellessämme
kiivaasti politiikasta, ja kun tulimme kahden polun haaraukseen, neuvoi
hän minut toiselle niistä ja sanoi, että vieras menee nyt vain nenäänsä
kohti, niin kyllä perille pääsee.»
»Kummalleko polulle hän neuvoi?» kysyi Urpo.
»Vasemmalle.»
»Vasemmalle! No sitten saa vieras kiittää jumalaansa, ettei joutunut
sinne, jonne sana sanoo vasemman tien vievän.»
»Jumalaa tai... Minä aloin siellä metsässä jo ymmärtää, että se
saaterin kierosilmä neuvoi minut tahallaan väärälle polulle.»
»Sanoiko vieras sillä oppaalla olleen karsot silmät?» tutkaisi Urpo.
»Sillä ei ollut ainoastaan karsot silmät, vaan koko mies oli niin
kiero, että sen silmissä voi hyvinkin näyttää vasen polku oikealta ja
oikea vasemmalta.»
»Suopellon Jussi», suhahti Urpo Ullan korvaan ja ääntänsä koroittaen
kysyi taas vieraalta:
»Minkähän, tähden tuo tuommoisen jutkun teki?»
»Me oltiin eri puoluetta ja sehän selvittää kaiken. Hänen
tarkoituksensa tietenkin oli estää minun pitämästä Mäyrämäen kylään
eilisillaksi ilmoittamaani esitelmää ja vaalikokousta. Hiton sukkela
taktillinen temppu muuten. Minun olisi pitänyt tänä iltana — mutta
mikäs ilta nyt onkaan?»
»Hm — juhannusaattoina kai.»
»Juhann...!»
Mies tempasi muistikirjan taskustaan.
»Voi saksan saakeli, voi tuhannen turkinpunainen! Minun olisi, näen mä,
jo toissa iltana pitänyt olla Mäyrämäessä, eilisiltana kirkonkylässä ja
tänä iltana... Mutta minnekäs se yksi päivä on kadonnut? Jumalaut! Se
on nyt mennyt sekaisin koko suunnitelma. Ja mitenkäs tällä äänellä enää
puhutaan ja laumoja innostetaan.»
»Vieraassa tuntuu tosiaankin olevan hyvin paha yskä, kun ääni on noin
käheä.»
»Ei se yskää ole.»
»Mitäs se sitten on?»
»Minä olen jo toista kuukautta puhunut ja pauhannut yhtä mittaa ja
lisäksi huutanut ja kironnut tämän pakanan sydänmaan perkeleitä
täyteen, toivoen että joku kuulisi, kunnes en enää saanut kurkustani
äänen pihaustakaan. Kolme viinatehdasta tapasin harhaillessani, kaksi
oli jätetty kylmille ja kolmannessa oli viina parhaillaan lirisemässä,
mutta keittäjästä en saanut nähdä muuta kuin vilaukselta pieksujen
pohjat. Kohentelin tulta padan alle, huusin ja kiljuin, että mies
tulisi takaisin ja opastaisi minut ihmisten ilmoille. Mutta kun sitä
hullua ei kuulunut, tein tuohesta lipin ja... Hm!
... Lopuksi nukuin ja siinä lienee se yksi päiväkin kirjoistani
kadonnut. Kun vihdoin heräsin, näin tehtaan paikalla vain särkyneen
tyhjän pullon ja muutamia nokisia kiviä, mutta rahoistani ei ollut
jäljellä pennin pyöreää.»
»Verotti kai viinoistaan.»
»Niinpä kai. Nälkäkin tässä tuntuu sydänalaa viiltelevän — mutta rahaa
ei ole.»
»Eihän tuota käy rahatontakaan nälkään näännyttäminen. Vieras tulee
syömään tänne tuvan puolelle,» pyysi Ulla.
»Ei, ei. Emäntä olisi hyvä ja toisi vain tänne muutamia voileipiä. Kun
tässä vähän levähdän ja virkistyn, jatkan matkaani vaikka kontaten. Ei
auta, viimeiset päivät on käsissä.»
»Hyvä isä! Joko nyt sitten tulee maailman loppu?» hätäytyi Ulla.
»Loppu siitä tulee, jollette tekin mene heinäkuun alussa vetämään
punaista viivaanne. Totta kai tiedätte, että silloin on vaalipäivät?»
»On siitä vähän kuisketta kuultu — vaikka tulleeko tuonne mentyä, kun
ei ole tullut ennenkään», sanoi Urpo.
»Mutta nyt on mentävä, nyt on porvareilla piru merrassa», innostui
vieras, jossa pelkkä porvarin mainitseminen oli väsymyksestä huolimatta
herättänyt jälleen agitaattorin eloon.
»Sakotetaanko siitä, jos ei mene?» kysyi Urpo.
»Linnaa siitä tulee, hyvässä lykyssä kuritushuonetta.»
»Taivas armahtakoon!» huudahti Ulla, mutta Urpo sanoa jurautti:
»Eipä tuosta ole tullut ennenkään.»
»Mutta nyt tulee... tai oikeastaan... riippuu siitä... Mitä uskoa te
tunnustatte? Vaikka sehän on kai selvä kysymättäkin.»
»Herra Jumala! Lutheeruksen uskoa kai», sanoi Ulla.
»Väriä tarkoitan.»
»Väriä?»
»No hitto soikoon! Mihin puolueeseen te kuulutte?»
»Ei me kuuluta mihinkään puolueeseen», sanoi Ulla, ja häneen yhtyi
äänettömänä Urpokin.
»Kuuluttava on», sanoi mies, otti viheriän paperin taskustaan, aukaisi
sen monista taitteistaan ja tökkäsi sormellaan erääseen kohtaan, johon
oli vedetty punainen viiva.
»Tuohon on teidän viivanne vedettävä, tuohon noin, jossa lukee:
Työväjen puolue.»
Ulla haki vieraan pyytämää ruokaa, ja enempää viivyttelemättä lähti
agitaattori Urvon tarkoin neuvomaa polkua myöten Mäyrämäkeen päin,
syöden ahneesti voileipiä mennessään.
Vieraan poistuttua näkymättömiin vuoren taakse lähtivät myöskin Urpo
ja Ulla kapistuksineen kotiin, rupesivat heti sänkyynsä maata ja
koettivat nukkua. Mutta pitkään aikaan ei uni tullut heidän silmäänsä,
ja entinen, oikea juhannustunnelma oli Kattila-ahon asujamilta mennyt.