III

Siitä puhuttiin ensin kotikylässä, sitten naapurikylissä ja lie siitä

kulkijoitten kera levinnyt huhu rajapitäjiin asti — Simon ja Jaskan

vedonlyönnistä. Oli vihdoinkin tapahtunut se välttämätön yhteenotto,

jota Simo oli jo vuosikauden jännittyneenä odottanut. Eräänä keväisenä

pyhäiltana oli kylän miesväkeä tapansa mukaan kokoutunut Suvannon

tupaan, Simo ja Jaska muiden mukana. Usuttaakseen ennustajat yhteen oli

muuan mies aluksi kysäissyt, tietävätkö nämä, millaisia tämän kesän

ilmat tulevat olemaan. Heidän viimekeväiset ennustuksensahan olivat

yhtä ristiriitaisia kuin kesän sekalaiset säätkin, niin että kumpikaan

ei oikeastaan voittanut, pikemminkin joutuivat molemmat häviölle.

»Kypsää tulee», oli Simo heti tokaissut, vieläpä sanonut tarkalleen sen

kesäisen yönkin, jolloin halla vierailee.

Pohjalainen oli silloin pilkallisesti nauraa hohottanut ja sanonut:

»Vai kypsää! Ei pakkasesta puhettakaan ennen syksyä.»

»Annatko tervata pääsi, jos ennustukseni toteutuu?» oli Simo

suuttuneena kysäissyt.

»Annatkos sinä tervata, jos se ei toteudu?»

»Saat tervata vaikka...»

Siitä oli kehittynyt kiivas sananvaihto, jossa kumpikaan puoli ei

peräytynyt askeltakaan väitteestään. Osoittaakseen ylemmyyttään

oli pohjalainen vedonnut ainaiseen lapintietoonsa. Mutta Simo oli

siihen vastaukseksi letkauttanut, että semmoisen miehen, joka on

niin tökerö, ettei vielä nykyisenä opin ja sivistyksen aikana osaa

kirjoittaa edes nimeänsä, olisi viisainta olla ennustelematta mitään ja

parasta pysytellä vain lapionsa ja suopiilunsa varressa. Kun väittely

ei näyttänyt johtavan mihinkään lopulliseen tulokseen, oli joku

ehdottanut, että se ratkaistaisiin vedolla.

»Lyödään vain vetoa — litra korven kyyneliä», oli Simo heti ollut

valmis.

Pohjalainen oli hiukan epäröinyt, mutta kun oli alkanut kuulua ääniä,

että Jaskaa alkaa jänistää, oli hän ojentanut Simolle kätensä ja

sanonut komeasti:

»Tuoss' on lapa, joka ei lotise.»

* * * * *

Simo oli pitkin vuotta varustautunut tätä aavistamaansa kohtausta

varten. Hän oli tehnyt entistä tarkempia havainnolta ei ainoastaan

päivillä, vaan monena talvisena pakkasyönäkin. Hän oli seisoksinut

ulkona tarkastamassa tähtiä ja erittäinkin linnunrataa, sen kirkkautta

tai himmeyttä. Heti kirjoitusharjoituksensa päätettyään hän oli

ostanut sinikantisen vihon ja kirjoittanut siihen muistiin kaikki,

mikä ilmain ennustamisen kannalta oli vähänkin tärkeää — järvien

jäätymiset, ensimmäiset lumet, kaikki kolme kaarnatuulta, mutta ennen

kaikkea sen harsonhienon usvan, jonka hän eräänä talvisena pakkasaamuna

oli huomannut hiljaa aaltoillen ja kevyenä kuin henki kulkevan

aivan hangen pintaa pitkin, kesäistä hallaa ennustaen. Hän säilytti

muistiinpanovihkoaan arkussansa lukon takana, ettei vain kukaan

pääsisi hänen tietojansa varastamaan. Se oli kuitenkin tarpeetonta

varovaisuutta, sillä tuskin kukaan muu olisi Simon kirjoituksesta

saanut selkoa kuin hän itse — kirjoituksesta, jossa ei näyttänyt olevan

alkua ei loppua, ei sanoja eikä lauseita, ei muuta kuin rivi riviltä

jatkuen pelkkiä pieniä kirjaimia muistuttavia vapisevan käden piirtämiä

koukerolta erillään toisistansa, joukossa aina väliin numeroita

merkkipäiviä näyttämässä.

Aluksi ei oikein tiedetty, kumpaa ennustajaa pitäisi uskoa, molemmat

kun olivat arvossa pidettyjä ja tuntuivat tasaväkisiltä. Jotkut,

mielestään valistuneimmat, kohauttivat halveksien olkaansa koko jutulle

eivätkä olleet uskovinaan kumpaakaan, mutta kun leiväksien tarvitsija

meni näiltä epäilijöiltä rahallaan viljaa pyytämään, pysyivät

eloaittojen ovet tiukasti kiinni.

— Eipä tässä tiedä myyskennellä, ei olla vielä uutisessa.

Vedonlyönnistään Simo ja Jaska eivät jälkeenpäin maininneet mitään

vahingossakaan eivätkä käestäneet sanallakaan, kun muut sen puheeksi

ottivat. Karttaen toisiaan kuin ilmiviholliset he eivät sen jälkeen

vaihtaneet keskenään yhtään sanaa, mutta kaikesta näki, että he

sitä paljon ajattelivat, lienevätkö mitään muuta ajatelleetkaan.

Asianomaisten itsensä vaietessa puhuttiin heidän vedostaan sivullisten

kesken sitä enemmän. Kuta lähemmäksi kohtalokas määräaika läheni, sitä

suuremmaksi kasvoi mielten jännitys. Jakauduttiin kahteen vastakkaiseen

leiriin: Simon ja Jaskan puolueisiin, lyötiin sivuvetoja, väiteltiin

vihaan asti ja kerrottiinpa parin kiistelijän kerran kuumentuneen

siihen määrin, että iskivät toistensa takin kauluksiin kiinni. Simon

kannattajia olivat kaikki ne, jotka kotipaikan kunnian vuoksi toivoivat

voittoa oman kylän miehelle eivätkä olisi suoneet sen joutuvan

vieraalle, maailman kuljeksijalle, joka ilmankin pyrki kohtelemaan

sydän maalaisia yliolkaisesti. Pohjalaisen puolella oli taas niiden

myötätunto, joilla itsellään oli pelissä peltonsa panoksena, niin

mielellään kuin olisivat Simolle voiton suoneetkin, kun se vain olisi

voinut tapahtua heille vahinkoa tuottamatta. Kaikkein kiihkeimpiä

Jaskan puoluelaisia olivat kuitenkin Simon kadehtijat, jotka

myrtyneessä mielessään kostoa hautoen toivoivat vaikkapa vieraankin

voittavan heidän kukistajansa, kun eivät itse kyenneet sitä tekemään.

Tuli vihdoin kiistanalaisen yön aattopäivä. Jo pari edellistä

vuorokautta oli pohjoinen tuulla reuhunut kylmästi, rivauttaen väliin

rakeitakin, eikä tyyntymisestä näyttänyt olevan tietoakaan, päinvastoin

tuntui tuuli yhä vain yltyvän miltei myrskyksi. Pitkä salko Simon

rysähtelevän tuvan päädyssä heilui kuin ruoko. Kirkuen ruosteisissa

saranoissaan leipoi viirinlehti ilmaa kahdenpuolen, hullaantuipa väliin

pyörimään ympärikin, ja vonkuen hyrräävät väkkärän siivet näyttivät

harmaalta sumuympyrältä.

Simo ei yrittänytkään työhön sinä päivänä. Levottomana hän vain katseli

taivaalla ajelehtivia kolkkoja pilviröykkiöitä. Enteet olivat sekä

hyvät että huonot. Oli niin kylmä, että käsiä paleli. Tarvitseisi nyt

vain kuoraista taivaan selkeäksi ja tuulen tyyntyä, niin...

— Mutta entäpä jos ei kuoraisekaan? Entäpä jos tuuli ei tyynnykään?

Tuskaksi kasvavalla levottomuudella oli Simo päivän kuluessa tehnyt

ajatuksissaan lukemattomia kertoja nuo tärkeät kysymykset, mutta

ei vielä iltaan mennessä ollut saanut niihin muuta kuin kielteisen

vastauksen. Tosin oli tuuli melkolailla asettunut, mutta taivas pysyi

yhä pilvessä. Ja pilvessä oli Simon mielikin. Hän ei voinut viipyä enää

tupansa luona, jossa metsien ympäröimä näköpiiri oli ahdas, hän puki

turkin ylleen, painoi karvalakin korvilleen ja meni läheiselle mäelle

tähyämään, eikö etäämmältä alkaisi jo pohjoinen taivaanranta kirkastua.

Mutta seestymisestä ei näkynyt merkkiäkään.

Lämpimistä varusteista huolimatta Simoa alkoi vapisuttaa, niinkuin

hänellä olisi vilu. Hän oli itse alkanut väittelyn, ensimmäisenä

tarjonnut vetoa, vieläpä luvannut antaa tervata päänsä, jos häviölle

joutuisi. Hänelle naurettaisiin, häntä pilkattaisiin — hänen

ennustajamaineensa olisi iäksi mennyttä, vieläpä hän vetäisi samaan

häpeän kiuluun muitakin mukanansa. Simo arvasi, ettei hän ole ainoa,

joka tänä yönä valvoo. Hänen entiset kannattajansa nyt varmaankin

sadattelevat ja kiroilevat häntä, kun tuli mokomaa ennustajaa uskotuksi

ja sen puolesta vielä vetojakin lyödyksi. Mutta Jaska ja hänen

puoluelaisensa riemuitsevat. Ärjähtäen kuin sydämeen haavoitettuna

Simo sormet koukussa teki käsillään ylhäältä alaspäin voimakkaan,

repäisevän liikkeen, niinkuin olisi tahtonut kiskaista pilvet alas.

Mutta tuntien voimattomuutensa millään tavoin vaikuttaa asiain menoon

hän masentuneena käänsi tönkön, toivottoman katseensa erään läheisen

männyn oksaan, ikäänkuin viimeiseen pelastuksen kallioon, ja kouraisi

kädellään turkkinsa taskua, kunnes painui kyynäskolkkasilleen polviensa

varaan, pää alas hervahtaneena.

Siitä asennostaan Simo lysähti polvilleen, pani kätensä ristiin

rinnalleen ja kasvot pilviä kohti käännettyinä rukoili Jumalaa, että

hän armossaan antaisi taivaan seestyä ja tuulen tyyntyä. Mutta sen

pitäisi tapahtua heti, sillä — niinkuin Herrakin kai tietää — kesäinen

yö on lyhyt. Simon tapana ei ollut rukoilla eikä hän sen tehoon

nytkään jaksanut oikein uskoa, se oli hänelle vain hukkuvan viimeinen

oljenkorsi. Eihän ota, jollei annakaan.

Mutta ihme tapahtui — niin uskoi ainakin Simo. Kun hän rukouksensa

päätettyään oli hetkisen hyvin epäuskoisena odottanut sen seurauksia,

alkoi pohjoisella taivaan rannalla kimmeltää hopeankirkas juova. Sitä

mukaa kuin se pilven laidan kohentuessa laajeni, valkeni koko luonto,

vaikenivat Simon kasvot ja kirkastui sydän. Hän kiitti Herraa tästä

odottamattomasta armosta ja pyysi anteeksi äskeistä epäilystänsä.

Kun taivas oli kokonaan selkeytynyt ja Simo oli varma voitostansa, otti

hän taskustaan perintöpiippunsa ja pani tupakaksi, huulet vetäytyivät

hymyyn ja ruumista alkoi nytkäytellä hiljainen, äänetön nauru. Hän

kuvitteli, kuinka Jaskan ja hänen kannattajiensa liian aikainen ilo nyt

vaihtui vastakohdakseen ja hänen omien puoluelaistensa äskeinen parjaus

rajattomaksi ylistykseksi. Hän oli näkevinään Jaskan lapintietoineen

luikkivan kylästä öiseen aikaan häpeissään ja masennettuna, vähät

tavaransa säkissä selässään — rehtinä pohjalaisena jätettyään

kuitenkin hänelle jonkin luotettavan henkilön välityksellä häviämänsä

pontikkapullon, jonka parissa hän sitten kaikessa hiljaisuudessa

nauttii ja iloitsee tuvassaan voitostansa. Kun hän vähän myöhemmin —

huomenna ei vielä sovi — menee kylään, katsovat kaikki kunnioittavasti

häneen. Ja vielä kauan sen jälkeenkin, kun hän jo makaa vaimonsa

vieressä kunniallisessa haudassansa, puhutaan hänestä ja luetaan hänen

puisesta rististään nimet ja muistosanat: »Tässä lepää Haapalan kylän

viimeinen rohveetta Simo Siimeoninpoika Kattainen ja rakas vaimonsa

Vilhelmiina. — Simo oli eläessään niin etevä ilmain ennustaja, että hän

kerrankin ihan tunnilleen tiesi hallan tulon ja löi laudalta lapinkin

tiedot.» ‒ ‒ ‒

‒ Tiesi hallan tulon...!

Kuten äsken karmaisi Simon ruumista jälleen vilu ytimiin asti. Hänen

silmänsä suurenivat ja niissä kuvastui kauhun ilme, kuin hän yht'äkkiä

olisi nähnyt edessänsä hirveän näyn. Se näky oli kyllä jo ennenkin

pyrkinyt nostamaan päätänsä, mutta Simolle oli oma itsensä, voittonsa

ja kunniansa niin yksinvaltiaana, että kaiken muun täytyi väistyä

niiden tieltä. Hän oli onnistunut sen tukahduttamaan tunnostaan sillä

vetoomuksella, että eihän hän ole se, joka voi hallan nostaa tai sitä

estää, hänen tehtävänsä on vain ennustaa. Mutta moiset verukkeet eivät

nyt enää auttaneet. Hän oli kaiken aikaa sen vetonsa jälkeen _toivonut_

hallaa, ja kun taivas suuressa laupeudessaan nähtävästi aikoi armahtaa

ihmisparkoja, oli hän _rukoillut_ sen tuloa. Simo katsoi peltoaan,

jossa nyt vuoden leipä menee yhtenä yönä. Mutta sen lisäksi hän näki

hengessään muita peltoja valkeiksi paleltuneina, mustiksi kärventyneitä

perunamaita, nälkää, itkua, kyyneleitä. Ja syypää tähän kaikkeen oli

_hän_, Simo, onnettomine rukouksineen.

Tämän suunnattoman painon raskauttamana Simo lankesi jälleen polvilleen

ja rukoili, että Jumala kuulisi häntä vielä kerran ja antaisi pilvien

peittää taivaan tai edes pienen tuulenhenkäyksen puhaltaa eloa tähän

kauheaan kuolemanhiljaisuuteen. Ja yhtä kiihkeästi kuin hän äsken

oli odottanut pohjoisen kirkastumista, toivoi hän nyt sieltä pilveä

nousevaksi. Mutta vaikka Simon mielestä hänen tämän anomuksensa olisi

pitänyt olla Herralle edellistä otollisempi, ei sitä nähtävästi

otettu kuuleviin korviin; pilveä ei noussut eikä väkkärän siipi

liikahtanutkaan.

Simo koetti kädellään maata, se tuntui kylmältä, mutta ei ollut vielä

kuurassa näin ylhäältä. Hän kiiruhti mäen juurella olevan pienen

vesilammikon rantaan. Siellä oli kaikki jo valkean härmän peitossa ja

vesilammikon rantoja alkoi vetää hienoon jääriitteeseen. Sieltä ja

täältä kuului salaperäistä ritinää ja napsahtelua.

— Kypsää tulee...

Kuin väsymyksen näännyttämänä Simo alkoi vaivaloisesti kavuta mäen

rinnettä ylös. Päälle päästyään hän sortui maahan istualleen ja oli

siinä kotvan aikaa näköjään tylsään välinpitämättömyyteen vaipuneena.

Siitä ikäänkuin herättyään hänen seiväsjäykkä katseensa kääntyi

toistamiseen äskeiseen männyn oksaan ja käsi otti turkin taskusta kotoa

varatun nuoranpätkän. Mutta Simo ei ehtinyt kohmettuneilla käsillään

saada vielä silmukkaa valmiiksi, kun varhainen aurinko jo nousi ja

lintuset alkoivat laulaa ympäröivissä puissa. Vaikka hän tiesi, että

auringon nousu tällaisen yön jälkeen oli kuin papin astuminen haudan

partaalle siunaamaan vainajaa viimeiseen lepoon, hengähti kuitenkin

kaikesta tästä lämmin elämän tuulahdus hirteen aikovan miehen synkkiin

kuoleman-ajatuksiin. Iloinen viserrys johti mieleen: »Katsokaa taivaan

lintuja, ei he kylvä eikä niitä, ei myös kokoo riiheen, ja teidän

taivaallinen Isänne ruokkii heidät. Ettekö te paljoa enämpi ole kuin

he?» Simo päätti jättää silmukan toistaiseksi ja katsoa ensin peltonsa

valkenemista — sittenpähän selvinnee, mitä muuta on tehtävä. Eihän oksa

siitä karkaa.

Aurinko nousi nousemistaan, sen säteet alkoivat lämmittää mäkeä ja

vähitellen alaviakin maita, mutta hämmästyksekseen Simo ei huomannut

rukiissaan mitään värinmuutosta. Hän pisti nuoran keskentekoisine

silmukoineen taskuunsa, riensi pellolleen ja teki sen iloisen

havainnon, että tähkät olivat säilyneet aivan vahingoittumattomina.

Raskaan taakan pudotessa Simon sydämeltä hän rajussa riemussaan

kahmaisi sylinsä täyteen rukiinkorsia ja pusersi niitä rintaansa

vasten, hokien itsekseen:

»Jäähalla, jäähalla...»