II

Vaimonsa kuoltua ja lapsiensa pesiydyttyä omiin mökkeihinsä oli Simo jo

vuosikymmenen elänyt yksin tuvassaan, viljellyt pientä peltotilkkuansa,

lypsänyt lehmänsä, leiponut leipänsä, pessyt pyykkinsä, sanalla sanoen

ollut itse isäntänsä ja emäntänsä. Pienen, puutteen pyrkiessä yhtäältä

luontoa lamauttamaan, antoi hänen yksinäiselle leski-elämälleen

toisaalta tarpeellista vastapainoa voimakkaasti viehättävä tietoisuus

siitä, että hän köyhyydestään ja ulkonaisesta vähäpätöisyydestään

huolimatta oli, ainakin omasta mielestään, paikkakunnan arvokkain mies

ja ainoa merkkihenkilö.

Mutta kun Simo nyt tänä iltana Lehikin lypsettyään ja maidon

siivilöityään kallistihe maata vuoteelleen, ei uni tahtonut tulla

ollenkaan. Yön hiljaisuudessa tuli mieleen raskaita ajatuksia, jotka

kaikki lopuksi päätyivät Lappiin. Hän oli kuullut siitä maasta,

sen noidista ja tietäjistä ihmeellisiä kertomuksia, olipa hänellä

itselläkin ollut aikoinaan salainen kaipuu päästä kerran siellä käymään

ja ammentamaan viisautta suuren tiedon lähteestä. Muistellessaan

syksyisiä ja talvisia revontulia, jotka kaukana Turjan taivaalla

leimusivat, syttyivät, sammuivat, vaihtoivat väriä ja nuolaisivat

tulisilla kielillään väliin keskitaivaankin kelmeää kupua, tunsi hän

vapisuttavaa nöyryyttä, melkeinpä jumalallista kunnioitusta Lappia

kohtaan.

— Se mies, Jaska, on siellä ollut...

Verratessaan itseänsä häneen Simo tunsi käpristyvänsä kokoon ja

omat tietonsa kutistuvan melkein olemattomiksi. Kun hän vihdoin

aamupuolella yötä raukesi unentoreeseen, alkoi uunin päältä kumottaa

valonkajastusta, mutta kun hän yritti lähteä kiukaalla syttyneitä

päreitä sammuttamaan, ei hän päässytkään vuoteestaan ylös. Punaisten

ja sinisten liekkien jo mustaa kattoa lipoessa aukeni ovi ja Suvannon

isännän kera astui sisään nahkapukuinen, mustapartainen lappalainen,

kapsahti polvilleen hänen rintansa päälle ja puristi makaajaa kurkusta,

niin että henki oli salpautua, isännän penkillä nauraa höröttäessä.

Äärimmilleen voimiaan ponnistaen onnistui Simo vihdoin vapautumaan

lappalaisen otteesta ja heräsi omaan kiljaisuunsa. Painajaista peläten

hän ei uskaltanut enää nukkua.

Suvannon isännän ilmoitus uuden ennustajan tulosta kylään oli pisto

Simon arimpaan kohtaan. Mutta kun hänellä pohjalaisen ennustuskyvystä

ei ollut omakohtaista varmuutta, ei uteliaisuus ja jäytävä

epätietoisuus antaneet hänelle hetkenkään rauhaa, vaan hänen piti

heti aamuaskareensa toimitettuaan lähteä vartavasten tämän työmaalle,

urkkiakseen edes jotakin tietoa kilpailijastaan.

Aluksi molemmat ennustajat vilkuilivat uteliaina ja epäluuloisina

toisiansa, puhellen väkinäisesti vain jonkinjoutavia. Mutta kun Simo

lopuksi koetti kiertäin kaartain kääntää keskustelua ilmain ennustuksen

alalle, hymähteli pohjalainen vain salaperäisesti, käestämättä asiaan

sen enempää. Ikäänkuin huomauttaakseen, että hän ei ole halukas niistä

asioista keskustelemaan, hän alkoi ääneti pistellä lapiollaan suo-ojaa.

Simo lähti paluumatkalle. Sen sijaan, että olisi saanut mieltä kalvavan

tiedonhalunsa tyydytetyksi, tuotti hänelle vain lisää aprikoimista ja

päänvaivaa se seikka, oliko pohjalaisen vaiteliaisuuteen syynä se, että

hän pelkäsi asiantuntijan läsnä ollessa puhuvansa itsensä pussiin, vai

olisiko luullut Simon oppiakseen tietoja utelevan. Tai olisiko hän —

niinkuin vähän näytti — pitänyt Simoa niin mitättömänä, että arvonsa

ei sallinut ruveta moisen kanssa keskustelemaan niin syvällisistä

asioista. Oli miten oli, sellainen loppuvaikutelma jäi Simon mieleen,

että heille kahdelle kerran tulee yhteenotto, milloin tulleekin. Ja se

kamppailu tulee olemaan ratkaiseva ja hävinneelle niin perin musertava,

että se ei ikinä siitä notkosta nouse. Kahta tasaväkistä ennustajaa ei

voi olla samassa kylässä. Mutta kumpi kaatuu jalustaltaan? Jos kävisi

niin onnettomasti, että hän itse keikahtaisi, jos se ainoa side, mikä

häntä vielä elämään kiinnittää: ilmain ennustaminen ja sen tuottama

kunnia, katkaistaisiin, niin parasta olisi haudan aueta sinä päivänä

ja hänen, Simon, astua häpeäänsä piiloon mullan alle. Mutta eihän ole

vielä sanottu, kumpi kaatuu. On nyt vain terästettävä aseitansa, on

kiinnitettävä katseensa entistä terävämmin viiriin ja väkkärään, maan

ja taivaan merkkeihin. Mutta ikävintä on, että muisti tahtoo tylsistyä.

Ollappa nyt kirjoitustaito! Ei tullut kysyttyä, osanneeko pohjalainen

kirjoittaa, mutta jos se osaa, niin sillä on siinä terävä tutkain, jota

hänellä ei ole. Hyviä, perhana ollen, ovat koulut sittenkin, vaikka

olen aina niitä vastaan jurnuttanut.

Näin ajatellessaan Simo käveli hitaasti kotipolkuansa eteenpäin,

seisahtui viimein kokonaan ja otsan rypistyessä yhä ankarampiin

kureisiin mietti kotvan aikaa. Mutta vähitellen alkoi hymy lientää

katkeria piirteitä, kunnes yht’äkkiä onnellinen ajatus leimahti

kirkkaana salamana aivojen läpi. Lyöden sormillaan näppiä ilmassa hän

ihan ääneen huudahti:

»Raakeli!»

Iloisena tästä keksinnöstään hän tupaansa mennessään melkein hypähteli.

Saman päivän iltapuolella oli Simo taas matkalla, kulkien tällä kertaa

erästä toista polkua naapurimökkiin, jossa hänen tyttärensä emännöi

ja pyysi torpan tyttöstä Raakelia saapumaan ensi pyhänä luoksensa,

ilmoittamatta asiastaan muuta kuin että se oli hyvin tähdellistä.

Kun tyttö sunnuntai-aamuna tuli vaarin luokse, kaivoi Simo asian aluksi

piipunperät poskeensa, ripusti silmälasit nenälleen, istuutui pöydän

päähän ja sanoi juhlallisen painokkaasti:

»Raakeli!»

Tyttönen hiukan hätkähti ja katsoi kysyvästi, melkeinpä pelokkaasti

vaarin vakavaan naamaan ja välkähteleviin silmälaseihin.

»Raakeli», jatkoi vaari hetkisen vaiettuaan. »Sinä olet saanut kulkea

opintiellä, jota onnea meillä vanhoilla ei ole ollut. Vanhempasi ovat

vähillä varoillaan evästäneet ja kustantaneet sinut kiertokouluun,

josta sinulla kai on jo ulosoppineen petyykit taskussasi. Sinä

osaat kirjoittaa, luet kuin pappi, taidat useita vieraita kieliä —

kontinkielet, vitinkielet, riankielet ja mitä kaikkia lienevätkään.

Mutta en minä niistä, kielistä, minulle riittää, kunhan opin auttavasti

kirjoittamaankin.»

»Kirjoittamaan!» huudahti tyttö. »Aikooko vaarikin mennä kiertokouluun?»

Vastaamatta mitään tytön hieman pilkalliseen kysymykseen sanoi Simo

taas:

»Raakeli!»

»No mitä sitten?» kysyi tyttö hiukan kärsimättömästi.

»Otappas rihvelitauluni, jonka eilen puodista ostin, tuolta seinältä ja

tule tänne penkille minun viereeni.»

Raakeli asettui penkille polvilleen vaarin viereen, kyynärpäät pöydällä

ja kivitaulu edessänsä.

»Teeppäs nyt tuohon joku puustavi», pyysi Simo.

»Mikä puustavi?»

»Kai sitä on i:stä alettava.»

Kun Raakeli oli tehnyt kirjaimen, yllätti vaarin niin voimakas,

äkillinen mielenliikutus, että hänen leukansa tärähteli ja silmät

kävivät vesikierteelle.

»Muistui tässä mieleeni», puhui hän itkunsekaisella äänellä kuin

mielenliikutuksensa selitykseksi, »muistui mieleeni se kaukainen

sunnuntai-aamu, jolloin äitini alkoi minua opettaa lukemaan ja näytti

minulle tikulla ensi kerran i:tä aapisesta. Nyt, kun alan tulla

toistamiseen lapseksi, opettaa minulle i:tä tyttäreni tytär.»

Hän alkoi Raakelin tekemän mallin mukaan piirtää kirjainta vedet

silmissä. Kivikynä ritisi ja ylöspäin työntää juruutettaessa kirkui

niin ilkeästi, että hampaita vihloi, taulun pinnasta kirposi kirppuina

pieniä sirusia, käsi alkoi vapista ja hiki kihota otsaan. Mutta i:n

pistettä tehdessä kuului: rits! ja kivikynä oli poikki.

»Ei saa painaa kovasti, niin sanoi opettajakin koulussa», neuvoi

Raakeli.

»Eihän se kyllä kynä ole aatran kurki painettavaksi eikä sen jälkien

tarvitse olla juuri pellon vakojen syvyisiä, mutta se on raskas

työmiehen käsi», puolusteli vaari.

Käyttäen pyyhkeenä paitansa hihaa hän hankasi pois ensimmäisen

tekeleensä kyynelkarpalolla, joka hänen tietämättään tipahti silmästä

taululle, teroitti puukollaan kynän ja yritti uudestaan. Kun hän

sitten kotvan yksin harjoiteltuaan näytti ujostellen kuin koulupoika

ensimmäisiä aikaansaannoksiaan alkamallaan vaikealla tiellä, silmissä

nöyrä, melkein armoa anova ilme, täytyi Raakelin myöntää, että jotkut

noista viivoista muistuttivat i:tä, mutta useimmista ei tiennyt, mitä

ne mahtoivat olla. Pitkiä ne vain olivat, puolen taulun korkuisia,

pisteetkin päissä pitempiä kuin tavallinen i.

Siitä se alkoi. Vaarista ja Raakelista tuli siksi kesäksi hyvin

läheiset toverit. Kaiket pyhät ja usein arki-iltoinakin he istuivat

päät yhdessä tuvan pöydän päässä ja pitivät koulua, Raakeli opettajana

ja vaari oppilaana. Tytön kävi väliin oikein sääliksi vaarin väsymätön

vaivannäkö. Ei hän luullut niin iäkkään miehen oppivan enää ollenkaan

kirjoittamaan jäykillä sormillaan, jotka jo alkoivat vanhuuttaan

vapista. Mutta siitä näki, että kun on oikea peräänantamaton into ja

ahkeruus ja usko asiansa onnistumiseen, niin vuortenkin pitää tieltä

väistymän.

Mikkelin päivään mennessä oli Simo jotenkuten oppinut kaikki pienet

kirjaimet ja lisäksi numerot. Kun Raakeli silloin haukotellen

huomautti, että nyt pitäisi kai sitten alkaa isoja kirjaimia

harjoitella, sanoi vaari, että niiden oppimiseen ei taitaisi

hänen lyhyt jäljellä oleva elämänsä enää riittää, eikä se ole

tarpeellistakaan, hänen tarkoituksiinsa välttää, kunhan osaa pienetkin

puustavit ja numerot.

Simolla oli nyt bailussansa se terävä tutkain, jota hän oli kaivannut.

Urkittuaan lisäksi tietoonsa, että pohjalaiselta se puuttui kokonaan,

saattoi hän mielestänsä katsoa luottamuksella tulevaisuuteen.