I
Kylvettyään viimeisen ohrasitkaimensa Suvannon isäntä istahti peltonsa
penkereelle huoahtamaan. Sattuipa hänen katseensa osumaan pellon
alla olevalle lakealle niitylle ja kun näki siellä rotevan miehen
suokirveellä iskevän ojan ääriviivaa harmaaseen rahkasuohon, vetäytyi
isännän suu hymyyn, niinkuin tämä näky olisi johtanut hänen mieleensä
jotakin huvittavaa. Hän nousi ja lähti kävelemään pellon ulkoaidan
takaa johtavaa polkua metsään päin. Jonkun matkaa kuljettuaan hän
tuli pienen aukeaman laitaan, jonka keskellä kyyhöttävä pieni harmaa
mökki erosi kaltaisistaan sikäli, että tuvan päätyyn oli pystytetty
korkeimman korpikuusen rungosta tehty suhteettoman pitkä salko.
Sen yläosaan oli kiinnitetty ristiin kaksi pitkää nuolta, joista
punaiseksi maalattu tähtäsi terävällä kärjellään pohjoista, sinisen
ampuessa länttä kohti. Näiden yläpuolella oli ristissä kaksi lyhyempää
nuolta väli-ilmansuuntia osoittamassa. Salon yläpäähän oli rautaiseen
karaan kiinnitetty vihreäksi värjätty väkkärä mustine pitkine
harakanpyrstöineen, ja ylinnä taivaan tuulissa kiekui viirinlehdellä
iso punainen kukko.
Isännän astuessa tupaan istui akkunan pielessä paitahihasillaan vanha
mies, syventyneenä kirjan tutkimiseen näköjään niin kiinteästi,
ettei ollut huomaavinaankaan vieraan tuloa. Vihdoin hän kuitenkin
heitti silmälasiensa yli katseen tulijaan, sulki arvokkaan hitaasti
punakantisen kirjansa ja ripusti sen akkunan keskipuitteeseen
riippumaan.
»Sanaa se mies vain katselee. Minkälaista kesän kuria Simon almanakka
lupaa?» kysäisi isäntä tervehdittyään.
Hetkisen mietittyään Simo ruiskautti suustansa mustan syljen yhtä
mustalle lattialle.
»Eipä juuri tuon parempaa. Vaan eikö tuo luvanne isännän almanakka
samaa kuin minunkin», vastasi hän jotenkin tylysti.
»Kylläpä niin, mutta se on tuo almanakka, niinkuin tuo raamattukin,
pienin ja isoin kirja, semmoista visaa, että niiden viisaudesta ei joka
mies urkkaa otakkaan.»
Vasemman suupielen vetäytyessä tuskin huomattavaan hymyyn Simo
nyökäytti hyväksyvästi päätänsä, mutta samalla hän heittää luinautti
isäntään epäluuloisen katseen, olisiko tämän turpeassa naamassa vilppiä
huomattavissa, ja ojensi vieraalle vaieten tupakkakukkaronsa.
»Tuntuu olevankin hyvin ruokaisaa kessua Simon kukkarossa», kehahti
isäntä. »Omia kasvuja kai?»
»Omien nurkkain tuotteita ovat.»
Vaiettiin hetkinen, piiput höyrysivät.
»Vai _sateista_ kesää se Simo ennustaa», alkoi taas isäntä, mutta hänen
ilmeessään ja äänensävyssään tuntui olevan jotakin kaksimielistä, jota
Simo ei ymmärtänyt.
»Roskaisia ilmoja enimmäkseen», vakuutti hän.
Simo piti itseään kylän ainoana oikeana ilmain ennustajana ja hymähteli
ylemmyytensä tuntien pikku tietäjäin lapsellisen haparoiville
ennustusyrityksille. Pyytämättä hän kertoi isännälle alkaneen kesän
ilmoista, milloin on poutasilmää sen verran, että kiirettä pitäen ehtii
jotenkuten saada heinät latoon, milloin ruis heilimöi ja leikattavaksi
kypsyy. Melkein huomaamatta hän siirtyi nykyisyydestä menneisyyteen,
kuvaillen pääpiirtein koko entisen elämänsä:
»Isäni, mainittava ilmain ennustaja hänkin, nukahti jo minun nuorena
ollessani. Mutta mahti ei mennyt maan rakoon, sillä ukko ehti jättää
tietonsa perinnöksi minulle — muuta perintöä hänellä, lukuun ottamatta
tätä polvesta polveen kulkeutunutta visaista piippua, ei ollut
pojallensa jättääkään. Raadoin sitten renkinä, rakensin ja raivasin
oman mökin, otin akan ja lehmän, ja niitä isältä saamiani tietoja
omilla havainnoillani ja kokemuksillani kartuttaen aloin itsekin ilmoja
ennustella, yleten sillä alalla vähitellen isän arvoon, ehkäpä askelta
ylemmäksikin. Almanakat, varsinkaan nykyaikaiset, eivät tiedä ilmoista
juuri hölynpölyä. Sen verran tuolla nyt näkyy kuitenkin harinetta
olevan, että tänä vuonna ajetaan joulukirkkoon paukkuvassa pakkasessa.»
»Mistä Simo sen tietää?» tutkaisi isäntä.
Simo otti almanakan akkunan puitteesta ja näytti tupakkakukkaronsa
neulalla isännälle kyseenalaista kohtaa.
»Jupiter, peeveli, näkyy kiertävän kuuta kuin paarma nautaa.»
»Se näet paarma siellä ylhäällä tietää pakkasta, mutta täällä alhaalla
hellettä?»
»Niinpä. Eivät yksin pienet almanakat, vaan taivas ja maa ovat ne
avarat kirjat, joista minä läksyni luen. Tosin voin minäkin joskus
erehtyä, mutta se johtuu siitä, että on niin ylen paljon muistettavaa.
Jos olisin pännämies, että voisin panna paperille havaintoni eikä olisi
pakko säilyttää niitä pelkän muistin varassa, niin olisinpa, totta vie,
näissä ilma-asioissa melkein yhtä erehtymätön kuin...»
»Kuin kuka?»
Simo ei vastannut mitään. Hänen itsekehumistaan kuullessaan isäntä oli
malttamattomana odottanut sen loppua ja itsekseen ajatellut: Lointele
mitä lointelet, mutta annahan kun minäkin laukaisen tietoni esiin, niin
eiköhän mahtisi masennu.
»On se nyt tullut uusi rohveetta tänne meidän kylään», sanoi hän
teeskennellyn välinpitämättömästi ja vilkaisi syrjäsilmällä Simoon,
nähdäkseen millaisen vaikutuksen uutinen häneen tekisi.
Simo nykäisi savua suunsa täyteen, ikäänkuin varautuen olisi tahtonut
imaista henkeensä esi-isiensä vanhaa viisautta perintöpiipustansa.
Mutta pian hän kuitenkin rauhoittui ja päätänsä halveksivasti
keikauttaen puhaltaa pössäytti savun suustansa ilmaan.
»Minulla on ollut kilpailijoita ja kadehtijoita ilmeisen ikäni.
Joku kollo on saattanut niiden ennustuksiin aluksi uskoakin — uusi
pappihan on sellaisten mielestä aina entistä etevämpi — mutta pian on
tuhmempikin tullut älyämään, että näiden nousukkaiden tiedot ovat yhtä
keveitä ja olemattomia kuin tuo ilmassa leijaileva haiku... Vai niin...
vai uusi rohveetta... No, mitä se on miehiään? Ja mistä se on tänne
tullut?»
»Pohjalainen se sanoo olevansa.»
»Pohjalainen!»
»Jaska nimeltään. Se mies on saapastanut Suomet ja saaret ja
kierrellessään kulkeutunut keväällä tänne tukinuittoon, mutta kun se
työ nyt on loppunut, niin pyysi päästä meille maatöihin.»
»Tuleeko se viipymään kauankin teillä?» uteli Simo edelleen.
»Kai meillä työtä riittää, puskekoon päälle niin kauan kuin haluaa.
Suo-ojan kaivua pyysi aluksi. Pohjalainen näkyy olevankin tekijä
siinä työssä, mutta niinpä onkin mies möyrinyt isoimman osan ikäänsä
kotipuolensa rannattomilla nevoilla. Se tämä Jaska ennustaa,
päinvastoin kuin Simo, pikemminkin poutaista kesää.»
Simo naurahti:
»Vai poutaista. Mistähän merkeistä tuo sen on tietävinään?»
»Sanoo olevan itsellänsä lapintietoa.»
»_Lapin!_» pääsi Simon suusta hänen tahtomattansa kuin tuskainen
parahdus ja visainen piippu putosi kourasta kolahtaen lattialle. Kuin
raskaan taakan hartioita painaessa köyristyi hän kumaraan penkille,
kyselemättä enää mitään. Isännän yrittäessä vielä jatkaa keskustelua ei
hän saanut mitään vastausta, kuuli vain Simon pari kertaa huokaisevan
kuin itsekseen:
»Vai uusi rohveetta... Vai lapintietoa...»
Painostavan hiljaisuuden jatkuessa alkoi ulkoa kuulua kellon
kalkahduksia ja pari pitkää lehmän ammuntaa. Mölinän havahduttamana
Simo kohoutui seisoalle ja vilkaistessaan akkunasta ulos hänen kasvonsa
hiukan kirkastuivat.
»Näkyy tulevan sade huomiseksi», sanoi hän.
»Mistä Simo sen tietää?» kysyi isäntä.
»Lehikin suupieleen näkyy laitumella heinätukko tarttuneen.»
»Niinpähän näkyy», sanoi isäntä, hyvästeli ja lähti.