Pellonpään tupa oli uteliasta väkeä puolillaan. Nimismies istui pöydän
päässä ja piti tutkintoa eilisen järkyttävän tapahtuman johdosta. Hänen
edessään pöydällä oli vanha ruostunut silitysrauta, jonka muuan kulma
oli veressä.
»Kaikki merkit viittaavat siihen, että tässä ei voi olla kyseessä muu
kuin murha. Ja kun emäntä oman ilmoituksensa mukaan on ensimmäisenä
tavannut vainajan, pyydän teidän totuuden ja omantuntonne mukaan
kertomaan, mitä asiasta tiedätte», kehoitti nimismies.
Tehtyään aluksi selkoa miehensä maallisen vaelluksen kummallisista
loppuvaiheista jatkoi emäntä:
»Kun Matti eilisaamuna toimitti minut ja koko väkensä heinäntekoon
ulkoniitylle, oli minulla jo lähtiessäni outo aavistus, että hänellä
on tänään jotakin entistä erikoisempaa mielessä. Vaikka meillä oli
eväät mukana ja oli määrä viipyä iltaan asti, en saanut tunnoltani
rauhaa, vaan täytyi lähteä yksin kotiin ennen muita. Tupaan tultuani
näin mieheni polvillaan penkin edessä, pää penkkiä vasten kumartuneena.
Ajattelin ensin, että hän on vaipunut rukoukseen, niinkuin hänen
tapansa oli tehdä viime aikoina. Mutta kun katsoin lähemmin, huomasin,
että Matti oli kuollut, ja hänen vielä aamulla ruskea tukkansa oli
nyt lumivalkea, paitsi niistä kohdin, mistä se oli punaisen veren
tahraama. Lattialla vainajan vieressä oli kauan sitten kadonnut
silitysrauta. Kaiken tämän nähtyäni pelästyin niin, että tuskin jaksoin
seisaalla pysyä, mutta kun siitä hiukan toinnuin, lähdin henki kurkussa
juoksuttamaan sanaa naapuriin.»
»Emäntä siis on vakuutettu siitä, että tämä on talon silitysrauta?»
kysyi nimismies virallisesti, pitäen murha-asetta kädessänsä.
»Kyllä. Mutta, niinkuin jo sanoin, se on ollut hukkateillä ties kuinka
kauan.»
»Näkee kyllä, että tätä ei ole pitkiin aikoihin alkuperäiseen
tarkoitukseensa käytetty. Omituista, että se juuri nyt on tähän
tarpeeseen löytynyt», jatkoi nimismies.
»Tähän tarpeeseen...?» kertasi emäntä, joka nimismiehen äänensävystä
oli vainuavinaan tämän epäilevän häntä syylliseksi rikokseen tai
ainakin osalliseksi siihen.
»Minä en toistaiseksi syytä ketään, mutta varmaa on, että _jonkun_ on
täytynyt käyttää tätä surma-aseena. Tutkimuksessani en ole löytänyt
pienintäkään johtolankaa, joka viittaisi etsimään rikollista talon
ulkopuolelta», sanoi nimismies.
Syntyi hiiskumaton hiljaisuus. Sen jatkuessa kumartui muuan vanha mies
ja otti lattialta jonkin esineen, kysyen kuin itsekseen:
»Mikäs tämä on?»
»Katkennut rautanaula», totesivat lähinnä olijat.
Vanha mies pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli miettivän näköisenä
löytöänsä.
»Näkyy olevan suurimmaksi osaksi ruosteen syömä, mutta murroskohdasta,
mitä siinä hivene kirkasta sydäntä jäljellä on, huomaa, ettei ole
kulunut Aaprahamin aikoja siitä kun se on katkennut.»
»Mitäs otusta Malakias tuolla naulantyngällä oikein ajaa takaa?»
kysyttiin kummastellen.
Vastaamatta siihen mitään Malakias kääntyi emännän puoleen kysyen:
»Voitko muistaa missä kohdin Matti oli polvillaan tupaan tullessasi?»
»En ikinä voi sitä unhottaa. Tuossa se oli, tuossa noin akkunan
vasemman pielen kohdalla», sanoi emäntä, aavistaen jotakin
pelastuskeinoa.
»Saisinko tikkaat?» pyysi Malakias.
»Tässä on, tässä ne on», touhusi emäntä lennättäen miehelle poikansa
ulkoa tuomat portaat. »Nousisit taivaaseen asti ja pyytäisit itseltänsä
isältäjumalalta todistuksen, kuka on syyllinen, kuka viaton.»
»Voisihan tuotakin yrittää, kun olisi tässä Jaakopin tikapuut ja
enkelin siivet hartioillani», sanoi Malakias ja asetettuaan portaat
neuvotulle kohdalle seinää vasten alkoi kavuta kattoa kohti, emännän
kiirehtien työntäessä häntä takaa.
Kun mies tulitikun valossa oli hetkisen tarkastanut pikimustaa
seinähirttä laipion rajassa, kuului hänen äänensä ylhäältä:
»Pyytäisin hohtimia.»
»Tässä on, tässä on. Kisko, hyvä Malakias, totuus esiin vaikka
kalliosta», kiihkoili emäntä yhä toiveikkaampana.
»Lujillepa tuntuu ottavan ruostuneen 'totuuden' kiskominen ikivanhasta
luutuneesta seinähirrestäkin», vastasi Malakias.
Laskeuduttuaan vihdoin alas hän sovitti vaivoin saamansa naulankärjen
ja lattialta löytämänsä kantapuolen taitekohdista yhteen. Pitäen
liitettä nimismiehen silmien edessä hän kysyi:
»Mitäs herra vallesmanni tästä arvelee?»
Nimismiehen täytyi myöntää, että osat kuuluivat toisiinsa.
»Yksinkertaisen ymmärrykseni mukaan on asia näin: silitysrauta on
joskus maailmanaikoina, ehkäpä juuri entisen savutuvan seiniä,
valkaistessa, joutavana romuna ripustettu alempaa seinältä
veistäjän tieltä tuonne ylös, ollut siellä noen peittämänä ja katon
kannatinparrun suojassa näkymättömiin piiloutuneena ja unohtuneena.
Naula on ajan oloon ruostunut, kannatusvoima heikentynyt, kunnes se
viimein on katkennut.»
Asian valkeneminen — yksinkertainen kuin auringonnousu syysyön jälkeen,
kosketti niin läheltä sivullistenkin sydämiä, että emäntä ei ollut
ainoa, jonka silmissä välkkyi kyyneliä.
»Mutta _jonkun_ on kuitenkin täytynyt käyttää silitysrautaa
surma-aseena — niinhän nimismies arveli», kuului huomautus väkijoukosta.
»Epäilemättä; sillä miten vuosikymmeniä seinässä ollut naula olisi
osunut itsestänsä taittumaan juuri sillä sekunnilla, jolloin Matti sen
alle päänsä penkkiin painoi», lisäsi toinen.
»Kun minä eilisiltana pesin isännän ruumista, oudoksutti minua muun
ohella se, että vainajan nyrkkiin puristetut kädet olivat turvoksissa
ja kynsien alla musta veri. En ymmärtänyt syytä silloin, mutta olenpa
nyt näkevinäni polvistuneen, järkensä menettäneen miehen tuossa penkin
edessä jyskyttävän nyrkeillänsä seinään ja siten aiheuttamallaan
tärinällä jouduttavan sen hiuskarvan katkeamista, jonka varassa
silitysrauta enää riippui», arveli Malakias.
»Aikooko hän, haudan partaalla hoippuva mies, tehdä tyhjäksi luojan
töitä?» heitettiin Malakiaalle syyttävä kysymys, johon tämä kuitenkaan
ei pitänyt tarpeellisena vastata.
»Miten lienee. Mutta eiköhän vallesmannin virkavelvollisuus olisi
nyt, kun johtolangat näyttävät viittaavan hyvinkin etäälle, vapauttaa
syyttömät epäluulon varjostakin ja pistää kruunun kihlat sen oikean
syyllisen ranteisiin», letkautettiin nimismiehelle.
»Heh!... Panna Kuolema kahleisiin...»
Vastaamatta mitään nimismies alkoi kiirehtiä poislähtöä. Vähitellen
hajautui muukin väki, kukin itsekseen ajatellen, että yksi solmu Matti
Pellonpään sekavassa vyyhdessä oli avattu, mutta useampi oli jäänyt
avaamatta.