Sitten se kuvakaapin näyttäjä, ikäänkuin lähemmäksi siirtyen, sanoo
hajanaisesti:
— Turhaa on murehtia siitä, onko kello edellä vai jäljessä, oikeasta
ajasta tullaan toisaalla huoli pitämään... Oh!... Ei sentään, ei
vielä — yhtätoista se vasta paukuttaa... Niinkö — että kuulostaa
kuin kirkonkelloa soitettaisiin... Yksi tunti voi olla lyhyt kuin
silmänräpäys ja pitkä kuin ikuisuus... Kaikki nyt päähäsi pälkähtääkin,
niinkuin se mustalais-Riittakin. Ämmä kai kiertää maailmaa niinkuin
ennenkin ja ennustaa kuten ennenkin. Voi olla, että tapaatte toisenne
vielä, te kaksi... Vaikeata on tietää, mitä ne siellä ulkoniityllä
tekevät juuri nyt, kääntelevätkö karhoja vielä vai ajavatko jo heiniä
latoon. Olisihan kyllä sopinut heittää hyvästit Eeva-Loviisalle ja
anteeksi pyytää — niin, ja lapsilta myös. Mutta ei linnunsiivilläkään
ehtisi ulkoniitylle enää... Hm — se siinä pöydällä syö piimänjätettä
onnellisena tuopin laidalta, sillä on huoleton elämä, russakalla.
Rattoisampaa kai sittenkin, että on läheisyydessä joku elävä olento
ja silminnäkijä... Kyllä: aurinko paistaa vielä huomennakin ja
ylihuomenna. Vai luuletko olevasi niin tärkeä henkilö, että auringon
pitäisi itkien kätkeä kasvonsa sen vuoksi, että sinua ei enää ole.
— Ei enää ole...!