I
Mustalaisakka Riitta Hagertin viime käynnin jälkeen oli
palstatilallisen Matti Pellonpään elämässä tapahtunut outo käänne.
Kuin maailmanloppua odottaen hän kesken kesäkiirettä jätti miltei
kaiken työnteon ja huolenpidon talon asioista vaimonsa ja lastensa
haltuun. Itse hän istui tuntikausia kädet ristissä ja tuijotti milloin
lattiaan, milloin kellon tauluun, synkkänä tarkaten osoittimien hidasta
kiertokulkua. Siitä asemastaan hän saattoi äkkiä ponnahtaa seisaalle
ja huitaista kiivaasti käsiänsä kuin karkoittaakseen luotansa jotakin
vastenmielistä tai lausuakseen: turhaa lorua!
Oli taas hetken aikaa melkein entisensä, raatoi työtä kuin orja,
mutta lamautui pian jälleen, istuskeli vähän paikassaan tai käveli
rauhatonna metsissä ja kartanolla. Ajoittain Matin valtasi peloittava
raivonpuuska, ikäänkuin hän olisi tahtonut taistella näkymättömiä
voimia vastaan, mutta samassa heilahti tunne niin kauas hellyyden
äärimmäisille rajoille, että hän kyynelsilmin halaili kissaa, koiraa ja
muitakin kotieläimiä.
Vastoin entisiä tapojansa Matti ajaa körötti kirkkoon joka sunnuntai.
Ei viinan pisaraa mennyt enää hänen kurkustansa alas eikä ainoatakaan
kirosanaa kuultu hänen huuliltansa. Hänen kamarinsa pöydälle ilmestyi
rinnan raamattu ja almanakka. Edellistä hän luki ääneen, että muutkin
kuulisivat, jälkimmäisestä näytti laskevan vuorokausien lukua. Alkaen
kuluvasta päivästä hän siirsi sormeansa eteenpäin rappu rapulta,
kuiskaten samalla yhä ylenevän lukusanan, kunnes vihdoin ikäänkuin
viimeiselle puolapuulle päästen iski sormensa johonkin salaperäiseen
kohtaan almanakan lehdellä, hokien puoliääneen: kello kaksitoista,
kello kaksitoista...! Näytti siltä, että samalla kun hänen lukemisensa
taival raamatussa päivä päivältä piteni, se almanakassa aina askelen
lyheni.
Kun Matilta itseltänsä ei saatu urkituksi tiedon muruakaan hänen
merkillisen muuttumisensa aiheuttajasta, kun hänen ajatuskykynsä tuntui
jotenkin selvältä eikä liioin huomattu hänessä ruumiillista sairautta,
arveltiin syyn olevan syvemmällä: joku raskas rikos, joku salainen
synti sydäntä painamassa. Unennäkijän avulla rohkeni emäntä vihdoin
etsiä henkien maailmasta avainta miehensä sydämen lukittuun kammioon.
Mutta ainoastaan sen verran raotettiin unennäkijällekin salaisuuden
ovea, että hän saattoi selvästi nähdä vain »mustan akan». Hänelle
oli kyllä näytetty paljon muutakin, merkillistä, mutta oli käynyt
niin, että kun hän aamulla avasi silmänsä näkyvälle maailmalle, oli
laskeutunut kuin sumu sen näkymättömän eteen, josta hämärästi häämötti
muistiin vain autio tupa ja jokin silitysrautaa muistuttava esine.
Salamana välähti emännän mieleen, että Matin elämä oli tullut
toisenlaiseksi heti mustalais-Riitan käynnin jälkeen. Näillä kahdella
seikalla täytyi siis olla jotakin keskinäistä yhteyttä. Mutta mitähän
se voisi olla? Mahdollisesti on isäntä loukannut ylpeää, pelättyä
noita-akkaa ja tämä kostoksi siitä syytänyt hänen sieluunsa koko
mustalaissydämensä synkät kirot; tai hän on luikertanut viekkaana
käärmeenä ja houkutellut uhrinsa ottamaan taikapullosta turmion ryypyn.
Mutta kun emäntä muisteli tarkemmin Riitan lähtöä talosta, ei tällainen
johtopäätös tuntunut oikeutetulta. Hyvästellessään mustalainen oli
kaksin käsin pusertanut pitkään ja lämpimästi isännän kättä, katsonut
häneen kummallisesti, niinkuin sellaiseen, jota ei enää saa nähdä, ja
— niin uskomattomalta kuin tuntuikin — mummon pikimustista silmistä
oli tipahtanut kyyneliä maantien hiekkaan. Niin ei menettele se, joka
vihassa eroaa.
Lisäksi: mitä merkitsivät autio tupa ja silitysrauta?
Loppujen lopuksi näkijän uni loi hämäryyteen pikemmin pimeyttä kuin
valoa.
* * * * *
Kuta pitemmälle aika kului, sitä arvoituksellisemmaksi muuttui Matti.
Kerran hän teki kaupunginmatkan, mutta kukaan ei saanut tietää,
millä asioilla hän siellä liikkui. Eräänä päivänä hän toi kotiinsa
kirjoitusmiehen, luovutti kirjallisesti talonsa vanhimmalle pojalleen,
määräsi perintöosuudet nuoremmille lapsilleen ja elinkautisen eläkkeen
vaimollensa. Kun kirjantekijä kummeksien kysyi, eikö isäntä itsellensä
mitään eläkettä vaadikaan, vastasi tämä, että on olemassa toiset
kirjat, joissa hänen eläkkeestänsä on huoli pidetty.
Paria päivää myöhemmin Matti valjasti hevosen ja lähti ajamaan kirkolle
päin, ilmoittamatta tälläkään kertaa matkastansa muuta kuin sen, että
hän saattaa palata kotiin vasta illalla.
Päästyään perille pappilaan hän astui rovastin virkahuoneeseen ja
ilmoitti haluavansa nauttia herranehtoollista nyt heti.
Rovasti katsoi hetken aikaa ääneti tulijaa ja sanoi sitten:
»Minulla ei ole mitään sitä pyyntöänne vastaan. Mutta kun meillä on
nyt torstai ja ensi sunnuntaina on kirkossa yhteinen rippi, niin
ettekö voisi odottaa muutamaa päivää ja nauttia ehtoollista yhdessä
seurakunnan kanssa?»
»Minä tiedän ehkä paremmin kuin kukaan muu, että tänään on torstai ja
huomenna perjantai. Tiedän myöskin sen, että ensi pyhänä on kirkossa
yhteinen rippi ja ehtoollinen, mutta minulla ei ole aikaa odottaa niin
kauan», sanoi Matti.
»Teillä on kaiketi jokin painava syy, joka kiirehtii?» kysyi rovasti.
»On — painava kuin vuori.»
Rovastin ääni muuttui virallisen juhlalliseksi:
»Jumalan palvelijana ja kuolemattoman sielunne autuuden nimessä minä
kysyn: mikä se on?»
»Se on se, että minä huomenna, perjantaina, kellonkahtatoista lyödessä
eroan tästä elämästä.»
Hänen täytyi pitää pieni väliaika ennenkuin jaksoi jatkaa:
»Kun on edessä näin pitkä matka, olisi eväät tarpeen, ja rovasti
ymmärtää nyt, että minä en enää ensi sunnuntaina tarvitse muuta kuin
multaa.»
Joku toinen olisi ehkä hymyillyt Matin vastaukselle, mutta rovasti
oli ollut monen kuolinvuoteen ääressä ja nähnyt enemmän kuin moni
muu. Hän katsoi kiinteästi Mattia silmiin, sitten miettivästi
jonnekin toisaalle. Oliko tuo mies, jonka silmistä iankaikkisuus
näytti kurkistavan kuin akkunoista, henkisesti raajarikko, taikauskon
pimennoissa kituva kahlevanki — vai oliko hän kenties yksi niitä
harvoja, joille jo armon ajassa on kohotettu kuoleman esirippua ja
sallittu silmätä sellaista, mikä muilta on salattua.
»Oletteko ruumiillisesti terve?» kysyi rovasti vihdoin.
»En voi sanoa, olenko terve vai sairas, mutta kaupungin lääkäri, jolla
vartavasten kävin itseäni tutkituttamassa, ilmoitti, että kaikki on
niinkuin ollakin pitää.»
»Sydän myös?»
»Sydän käy kuin ronomeetteri, sanoi tohtori.»
»Hm... Ettehän aikone tehdä itsellenne väkivaltaa?» jatkoi rovasti
epäluuloisena.
»Väkivaltaa... Olen käsitellyt köysiä elämäni iän, ja jos minulla olisi
itsemurhan aikeet, niin minun ei olisi tarvinnut tulla rovastilta
kysymään neuvoa, miten silmukka tehdään», vastasi Matti loukkaantuneena.
»No, mistä lähteistä olette saanut tietää kuolinhetkenne niin
minuutilleen?»
»On ennustettu.»
»Kuka on ennustanut?»
»Mustalainen — Riitta Haakertiksi sitä sanotaan.»
»Vai niin...! Minä olen kuullut siitä naisesta paljonkin, vaikken
ole häntä ikinä nähnyt, sillä se ihminen kiertää kirkkoa ja pelkää
pappia kuin rienaaja ristiä. Ja jos tuo pimeyden palvelija olisi
syntynyt muutamaa sataa vuotta aiemmin, olisi hän päättänyt päivänsä
polttoroviolla. 'Kirjoistaanko' hän katsoi vai kämmenestäkö löysi
elämänne rajapyykin?» kysyi rovasti ankarana.
»Sitä en tiedä mistä, mutta sen tiedän, että toisen oli sanat
mustalaisen suussa. Ja eikös ole yhdentekevää, vaikka ne olisi koira
korvaani haukkunut, kun vain on totta haukkunut. Onhan aasikin...»
»Kyllä: onhan aasikin puhunut totuuden sanoja, mutta kuka takaa, että
mustalainen on tehnyt samoin?»
Matti taputti kädellä vasemmalle puolen rintaansa:
»Täällä on takaaja.»
»Jos siellä lienee.»
»On — on itsellänikin sellainen tunne ja vaikutus.»
Kyselemättä enempää asioita, joista ei voinut selvyyttä saada, rovasti
puki virkamerkit yllensä ja nosti vihkipallin keskelle kamarin lattiaa.
Kun Matti viittauksen saatuaan polvistui sille, tapahtui se niin
raskaasti kuin isketty teuras olisi lysähtänyt lattialle polvilleen.
Rovasti ryhtyi nyt valmistamaan rippivierasta pyhälle aterialle.
Suljetuin silmin ja painunein päin Matti kuuli jostakin yläpuoleltansa
putoilevan sanoja kuin pilvistä ikään, väliin villana liihoittelevina
lumihiutaleina, vähin ukkosen säestämänä rankkana raesateena. Joka
syntikuuron jälkeen Matin pää painui entistä alemmaksi, niinkuin painuu
hennon puun latva talvella yhä kasvavan lumitaakan alla.
Kun laki ja evankeliumi olivat, näin vuorotelleet jonkun aikaa, löi
kuin salvan Matin aistien eteen, niin että hän enää vain puolella
korvalla kuuli, mitä rovasti puhui. Lämpimänä kesätuulena leyhähti
kaukainen muisto hänen olentonsa lävitse, pyyhkäisten hartioilta
kolmekymmentä vuotta, niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Ei ole enää
torstai, vaan lauantai. Hän on tässä samassa kamarissa näinikään
pallille polvistuneena, pappi edessänsä ja Eeva-Loviisa rinnallansa
nuorena ja rakkautta hehkuvana, kruunu päässä.
Sitten katosi Eeva-Loviisa yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin ja
punaiselle sametille polvistui joku toinen. Matti pusersi silmiänsä
lujemmin kiinni nähdäksensä paremmin, kuka se tuntematon tulija oli.
Mutta hän ei saanut syntymään selviä piirteitä, ainoastaan jotakin
epämääräisen mustaa ja kalpeaa, jonka läheisyys huokui kylmää kuin
jäävuoren henkäys, niin että Matin ruumis ja sielu alkoi väristä.
Tämän havaittuansa rovasti ajatteli, että sana on jo tehnyt tehtävänsä,
nostanut lämmön kiehumapisteeseen ja ripitettävä tarpeeksi kypsynyt
sakramentin osallisuuteen. Antaessaan leipää ja viiniä hänen täytyi
hiukan kohottaa Matin päätä leuan alta, niinkuin tehdään heikolle
sairaalle lääkettä annettaessa, minkä jälkeen se jälleen tahdottomana
nuokahti alas. Hetkistä myöhemmin Matti tunsi rovastin käden
laskeutuvan hiljaa päänsä päälle ja kuuli sanoja niin hartaasti
lausuttuja, kuin hänen iäinen autuutensa olisi riippunut niiden varassa:
»Herramme Jeesuksen Kristuksen ruumis ja veri kätkeköön sinun ruumiis
ja sielus iankaikkiseen elämään. Amen.»
Matin kohottua vaivoin seisaalle rovasti ojensi hänelle vihkipallin yli
oikean kätensä, pitäen yhä ehtoolliskalkkia vasemmassa, ja lausui kuin
jäähyväisiksi:
»Minä en tiedä, miten asia on, eikä se ole tarpeellistakaan tietää.
Täyttyköön ennustus tai jääköön tällä kertaa täyttymättä, kerran se
kuitenkin toteutuu. Joka tapauksessa on teille huominen päivä pitkä
perjantai. Muuta neuvoa en osaa antaa kuin kehoittaa teitä turvautumaan
Häneen, joka on jo läpikäynyt oman pitkänperjantainsa... Jumalan
haltuun.»
»Jumalan haltuun.»