Kesä oli mennyt.
Mäntylän tölliin vievää polkua myöten kulkee eräänä myöhäisenä
syysiltana yksinäinen naishenkilö, kantamuksia käsissään. Ilma on
jotenkin tyyni, mutta aika-ajoin kohahtaa pimeydessä yksinäinen
tuulenpuuska kuin raskas huokaus erämaan sydämestä, kulkee
hiljaisena huminana puitten latvojen yli ja häipyy jossakin etäällä
kuulumattomiin. Pilvinen taivas vähin kajastelee, niinkuin aikoisi
seestyä, tuikauttaa repeämästään jonkun tähdenkin näkyviin, mutta
muuttuu pian taas entistä synkemmäksi, pudotellen harvakseen alas
suuria, yksinäisiä pisaroita, jotka moksahtelevat raskaasti maahan tai
hajoavat läiskähtäen kiviin ja puitten kylkiin.
Pimeän metsäpolun taivaltajasta tuntuu, niinkuin tällainen syksyinen
yö olisi kuva hänen omasta sielustaan. Niinkuin korven kohahdukset
olisivat hänen oman rintansa huokauksia. Niinkuin taivas olisi suuren
suuri kuvastin, joka hetkisen heijastaa hänen sydämensä heikosti
kajastavaa, valoisamman tulevaisuuden toivoa, peittyen jälleen
epätoivon synkkään pilveen. Ja niinkuin nuo vetensä jo loppuun sataneen
pilven harvat jälkipisarat olisivat hänen silmiensä kyyneliä, jotka
vuosien itkujen jälkeen eivät enää olleet vuolaita nekään, mutta sitä
raskaampia.
Hän on kulkenut pitkän matkan, ensin rautatietä junassa, sitten
maantietä kyytihevosella ja lopuksi tätä metsäpolkua myöten jalkaisin.
Ja vaikka hänellä on painavia kantamuksia, ei hän väsymystä muistakaan,
sillä hänellä on niin paljon muuta mietittävää. Mutta päästessään
vihdoin männikkömäelle, likelle matkansa päätä, tunsi hän yht’äkkiä
voimansa herpautuvan ja tarvitsevansa hetkisen levähtää, ennenkuin
jaksaisi jatkaa tiensä viimeisen nikaman. Istuutuen kivelle polun
varteen hän teroitti katseensa alapuolellansa olevaan laaksoon, mutta
silmä ei eroittanut sieltä juuri muuta kuin heikosti kuumottavan valon
akkunasta. Tuvassa siis vielä valvottiin. Kun hän aikoinaan oli salaa
lähtenyt lapsensa vierestä yön selkään, oli hän silloinkin pysähtynyt
tällä samalla paikalla ja raastanut tukkaansa tuskissaan, kun ei
ollut tahtonut päästä ratkaisuun, menisikö eteenpäin vai kääntyisikö
takaisin. Nyt kahdeksan vuoden kuluttua palatessaan oli hän jälleen
kahdenvaiheella, eikö ehkä olisikin parasta katkaista matkansa tähän
ja pyörtää takaisin. Eihän hänellä ollut varmuutta edes siitä, oliko
lapsensa enää elossakaan. Mutta jos se olisi kuollut eikä hän olisi
tietoinen siitä, niin olisi lapsi hänelle elävä kuten ennenkin.
Olisihan silloin pienenä lohdutuksena kuvitelma, että kuitenkin
oltaisiin samassa maailmassa, hengitettäisiin samaa ilmaa saman
auringon alla. Jos taas lapsi on elossa, niin kestävätkö kuvitelmat
todellisuutta? Voisihan hänen kauan kaipaamansa jälleennäkeminen
koitua pettymykseksi, ja niin olisi siinäkin tapauksessa parempi, että
hän ei saisi nähdä lastansa ollenkaan. Ristiriidan sai lopuksi järki
ratkaista. Olisi mieletöntä kääntyä kynnykseltä takaisin, kun kerran
oli niin pitkän matkan tullut.
Hän laskeutui mäen rinnettä. Mutta kartanolle tultuaan hän ei mennyt
heti tupaan, vaan pysähtyi katsomaan akkunasta sisään, osittain
äärimmilleen kiihtyneen uteliaisuuden pakottamana, osaksi tarkatakseen,
olisiko sisällä sattumalta joku vieras; hän ei tahtoisi näyttäytyä
täällä kotipuolessa kenellekään tutulle, vaan odottaisi ulkona, kunnes
tämä poistuisi.
Ensimmäisenä pisti hänen silmiinsä karsinaorrella nukkuva valkoinen
kana. Vanha äiti näkyi istuvan jakkaralla takkatulen ääressä ja
kutovan sukkaa tai lapasta, mitä lienee pistellyt. Mutta naisen katse
ei joutanut viipymään kauan äidissä, se harhaili tuvan hämärillä
laitapuolilla, kunnes löysi etsimänsä, tyttösen, joka toimettomana
istui pöydän takana penkillä ja näytti katsovan karsinaorrella
nukkuvaa kanaa, niinkuin miettisi jotakin. Nuori äiti oli säilyttänyt
lapsensa kuvaa sydämessään semmoisena kuin oli sen viimeksi nähnyt.
Tämä nyt näkemänsä ei ollut se vuoden vanha kapalovauva, jonka hän oli
jättänyt, ja kuitenkin se mahtoi olla sama. Hänen silmänsä tuijottivat
värähtämättä lapseen. Vähitellen alkoi ruumis kumartua eteenpäin, kädet
kurkottautua akkunaa kohti ja huulet kiihkeästi kuiskailla:
»Susanna — Susanna — lapseni, — lapseni!»
Kun Annastiina takan ääressä ajatuksissaan istuessaan kuuli muutamia
hiljaisia naputuksia ovelta, jysäytti hänen sydäntänsä niin, että
silmä putosi kutimesta. Hän oli illoin odottanut niitä ääniä jo
kahdeksan vuotta. Tosin oli Antti poissa ja hänkin voisi tulla, mutta
paljon käskevämmin koputtaa Antti. Nämä naputukset olivat niin arkoja
jäänteeksi pyytäviä, että hän niistä aavisti, kuka sisäänpyrkijä oli.
Hän mennä köpitti kiireesti ovelle, mutta kun hänen kätensä alkoivat
vapista, meni hiukan aikaa, ennenkuin hän sai haan auki. Pimeydestä
lensi odotettu hänen kaulaansa.
»No, no... älähän, älähän, rakas Esteri — tukeuta», hoki Annastiina
tukahtuneella äänellä, tyttären pusertaessa hänen päätänsä poveaan
vasten.
Eikä Esterillä ollutkaan nyt aikaa kauan äitiänsä halailla. Hänen
rinnassaan, käsivarsissaan, koko ruumiissaan ja sielussaan leimahti
liekkiin kauan kytenyt halu saada painaa omaa lastansa ikävän
näännyttämää sydäntänsä vasten, ja huulille vuosien kuluessa vangitut
suudelmat pyrkivät polttavina vapautumaan kuvitelmista todellisuudeksi.
Hän kuiskasi äidilleen, että tämä muutamalla sanalla esittelisi heidät,
tuntemattomat, toisilleen.
»Tää vieras on sinun äitisi, Susanna. Oleppa kiltti ja tule
tervehtimään äitiäsi», pyysi mummo melkein rukoillen, äänessä epäilevä
sävy.
Mutta kun Susanna ei liikkunut paikaltaan, käsitti äiti sen metsäläisen
ujoudeksi ja alkoi varpaillaan hiipiä lattian yli häntä kohti,
ikäänkuin tavoittaisi syliinsä arkaa lintua, joka voi pyrähtää
lentoon. Tyttö katsoi herkeämättä ja terävästi tuota vierasta naista,
joka kädet ojossa ja silmät palavina läheni niin ahneen näköisenä
kuin aikoisi nielaista hänet. Hän oli kuvitellut äitiään jos jonkin
näköiseksi, mutta ei koskaan tuollaiseksi, jolla oli kalpeat kasvot,
herrahtava puku yllä ja sinisestä sametista kurottu lakki päässä.
Äidin päästyä käden ulottuville kallistautui Susanna poispäin ja alkoi
vähän kerrallaan siirtyä istuallaan penkkiä myöten edellä sitä mukaa
kuin kiinniottaja hiljalleen läheni. Mutta kun nurkassa tuli seinä
vastaan ja kun mummo näytti tarkoituksella asettuneen suluksi lattialle
johtavan solan suulle pöydän päässä, nousi hän penkille seisoalleen,
nähtävästi aikoen hypätä pöydälle ja sitä tietä ulos. Esteri ei
uskaltanut jännittää jousta enää kireämmälle. Päättäen turvautua
toiseen, houkuttelevampaan kesytyskeinoon hän aukaisi kantamuksensa,
otti esiin monenlaisia leivoksia ja makeisia ja antaen ensin äidilleen
tarjosi niitä sitten Susannalle, joka yhä seistä murjotti nurkassa
liikkumattomana kuin kuvapatsas.
»Susanna, lapseni, kullanmuruseni, kauan kaivattuni, otappa tästä pikku
kännälläsi äidin tuomisia, äidin sydämen tuomisia», houkutteli Esteri,
mummon säestäessä arkisemmin ja hyvin epäileväisenä:
»Kuinka Susanna ilkiää olla tuommoinen. No, ota nyt, kun äiti antaa.»
Mutta vaikka Susanna ei ollut ennen noin makean näköisiä herkkuja
aavistanut olevankaan, nielaisi hän suuhunsa valahtaneen syljen ja
torjui äänettömänä tarjouksen. Äiti otti nyt esiin viimeisen valttinsa:
kauniin punaposkisen nuken, jota hän Susannan edessä tanssitti ja
kallisteli niin, että se vuoroin aukoi ja sulki isoja sinisiä silmiään.
Hän oli nukkea ostaessaan ajatellut sitä yksivuotista tyttöä, ja tuntui
nyt hiukan hullunkuriselta tarjota sitä noin isolle tytölle, joka
näytti paljon vanhemmalta kuin olikaan. Susannan kädet liikahtivat,
kuin aikoisivat kohoutua ottamaan lelua ja tiukasti yhteenpuristuneilla
huulilla häivähti hymyn tapainen, mutta melkein samalla hän näytti
katuvan tätä hetkellistä heikkouttaan, käyden entistä jäykemmäksi.
Nukke tanssi yhä vallattomammin, vilkutteli ja lupsautteli silmiään
kuin ilkkuen, mutta kun se viimein uskalsi tulla niin lähelle, että
poski poskea hipaisi, nykäisi Susanna päänsä nopeasti taaksepäin,
kuin se kosketus olisi ihoa polttanut ja salamannopealla liikkeellä
lyödä livautti äidin mairittelemalla pikku »kännällään» nukkea niin
kiivaasti, että se lensi kauas lattialle, jääden sinne raajarikkona
selälleen, porsliinipää kahtena kappaleena, molemmat kädet ja toinen
jalka singonneina loitolle ruumiista.
Tämän odottamattoman kohtauksen jälkeen oli tuvassa hetkisen
hiiskumaton hiljaisuus. Torttupala tuntui juuttuvan mummon kurkkuun, ja
hän laski puoleksi syömänsä leivoksen salaa pöydälle, ikäänkuin hänellä
ei olisi oikeutta syödä sitä enää. Esteri vaipui penkille istualleen.
Susannan isku ei ollut särkenyt ainoastaan haurasta lelua, se murskasi
samalla äidin arat unelmat jälleennäkemisen ilosta. Esteri oli niin
masentunut, että vanha äitinsäkään ei kyennyt häntä enää lohduttamaan,
surkuttelihan vain alistuvana:
»Minkäs sille mahtaa, minkäs sille mahtaa: — kohtalolleen.»
Annastiinan aivoissa oli jo ehtinyt välähtää ajatus, että olisi
keitettävä kahvit, jota sitten Esterin leivosten kera joukolla
juotaisiin. Mutta tuliaiskekkerit saivat nyt jäädä, sillä kummallekaan
ei tällä kertaa tuntunut maistuvan ruoka ei juoma. He kiiruhtivat
maata sillä tekosyyllä, että ilta oli jo myöhäinen ja Esteri matkasta
väsynyt. Todellinen syy oli kuitenkin se, että heillä pitkän eron
jälkeen oli paljon kyseltävää ja kerrottavaa molemmin puolin, mutta
kun ei voitaisi karttaa koskettelemasta sellaisiakin asioita, joita
Susannan ei sopinut kuulla, oli ensin odotettava hänen nukkumistaan. Ja
kun Esteristä himmeänkin lampun valo tuntui liian kirkkaalta, halusi
hän siitäkin syystä siirtää keskustelun yön pimeyteen, välttyäkseen
katsomasta äitiänsä silmiin ja säästyäkseen näyttämästä tälle
punastumistaan.
Antin yöpyessä Kuorelahden talossa nuotan korjuussa makasivat mummo ja
Susanna samassa sängyssä. Esterille kyhättiin vuode lattialle aivan
sängyn viereen. Kun sitten hiljaa maaten oli kulutettu kappale yötä,
kuiskasi Esteri lattialta:
»Äiti, jokohan Susanna nukkuu?»
»Siltä tuntuu — pianpa se nyt uinahtikin. Toisinaan makaa valveilla
puolille öin ja ylikin», sanoi Annastiina, mutta varmuuden vuoksi
tutkaisi kuitenkin:
»Susanna!»
Kun tyttö vastauksen asemesta hengitti erikoisen raskaasti, voi päättää
hänen vaipuneen sikeään uneen. Huoletta saattoi siis Esteri pyytää
äidiltään, tosin hiukan alennetulla äänellä, jota jo yön hiljaisuuskin
tuntui vaativan:
»Kertokaa nyt minulle Susannasta, oikein paljon — kaikki, kaikki!»
»Mitäpä erikoista minä hänestä voisin kertoa. Mutta jos tuo Leppaheltta
osaisi puhua, niin sillä voisi olla sinulle Susannasta hyvinkin paljon
tarinoitavaa.»
»Leppaheltta?»
»Niin, tuo orrella nukkuva kana. Minä luulen, että se on Susannalle
kaikkein rakkain. Sitä syöttelee, sille puhelee, sen kanssa seurustelee
päivät pitkät ja sille sydämensä salaisimmat asiat uskoo. Talvella
pitää sitä täällä tuvassa ja makuuttaa usein öisin vieressään. Mutta
nyt tänä kesänä sai Susanna hoidokkinsa takia suurta surua.»
»Oi voi! Minkä tähden, mistä syystä?»
Annastiina kertoi pääpiirtein ne raskaat koettelemukset, joita
ystävyksillä oli kesän aikana ollut.
»Mutta minkä tähden Susanna käyttäytyi minua kohtaan sillä tavalla kuin
se äsken teki? Miksi se ei huolinut makeisista eikä nukesta?» kysyi
Esteri.
»Susannan käytös johtui kai pohjaltaan samoista syistä kuin sen monet
muutkin menettelyt — niinkuin esimerkiksi sekin, että hän monen
monituista kertaa on tullut kylältä kotiin itkien, parkuen, silmät
punaisina kuin särellä», sanoi Annastiina.
»Herra varjelkoon! Mutta minkä tähden?»
»Sen tähden, että sitä siellä on haukuttu äpäräksi ja lehtolapseksi.»
»Hui!»
»Ja vielä paljon rumemmillakin sanoilla on se saanut kuulla
itseänsä nimiteltävän. Susanna on siitä syystä tullut niin araksi,
epäluuloiseksi, nurja- ja vihamieliseksi, että hän epäilee kaikkia
vieraita, syyttömiäkin, sillä hän arvelee —- eikähän lapsi taida siinä
kovin väärässä ollakaan — että kaikki ajattelevat hänestä samoin,
vaikka kaikki eivät lausu ajatuksiaan ilmi. Siellä kylillä on Susannan
sydämeen kylvetty niitä ohdakkeen siemeniä, joiden taimia hän on
kyynelillään kastellut ja jotka ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että
niiden piikit alkavat terävinä pistää: tyttö ei enää usein itke, nyt
se kyynelten sijasta puree hammasta ja lyö — niinkuin äsken näit.
Minun on melkein mahdoton saada sitä lähtemään kylälle asialle. Kun
Susanna tuli siihen ikään — ja se tuli siihen liian aikaisin — että
rupesi hiukan ymmärtämään asioita ja alkoi muun ohella udella sitäkin,
missä hänen isänsä ja äitinsä ovat, niin täytyi minun lopulta sanoa,
että Susannalla ei isää olekaan — eikä oikeastaan äitiäkään. Mutta
kun se sitten alkoi kysellä, miksi hänellä ei ole isää eikä äitiä,
vaikka sillä ja sillä on, niin siihen minä en osannut vastausta antaa.
Myöhemmin hän lienee saanut kylältä jonkinlaisen selon siitäkin
seikasta, koskapa kerran kotiin palattuaan heitti vauvansa palavaan
uuniin eikä ole sen koommin nukkea tai muuta leikkikalua pitänyt.»
»Eikö Susannalla sitten ole yhtään ystävää?» kysyi Esteri itkevällä
äänellä.
»No, eihän hän ole minua näihin asti ainakaan vihamiehenään pitänyt»,
vastasi Annastiina.
»Niin, että yksi ystävä siis kuitenkin on. Minä olen siellä maailmalla
nähnyt sellaisiakin lapsia, joilla ei ole yhtään ystävää.»
»Se on hyvin niukka lohdutus. Mutta lie niitä ystäviä Susannalla toki
pari muutakin lisäksi.»
»Ketäs ne ovat?»
»Paitsi Leppahelttaa on niihin Susannan harvoihin ystäviin luettava
vielä Kuorelahden Kalle.»
»Milläs keinoilla Kalle on onnistunut pääsemään armollisen neidin
suosioon?»
»Kalle oli näiden yhdessä kiertokoulua käydessä asettunut Susannan
puolelle, kun muut pakkasivat pilkkailemaan, kuuluipa kerran
livauttaneen jotakin suulainta korvalle suojattiansa puolustaessaan. Ja
sitä hyvää väliä näyttää yhä vain jatkuvan. Ties, vaikka Susanna vielä
Kuorelahdessa emäntänä keikkuisi... Älä!»
Susanna punkkasi kyynärpäällään mummoa kylkeen, niin että tämä hiukan
älähti ja keskeytti puheensa. Mutta kun tyttö taas hengitti syvään ja
raskaasti, arveli mummo hänen unissaan tyrkänneen.
»Ohhoh! Onpa sillä äidillä suuret tuumat. Saattaahan sitä hyvää
väliä Kallen puolelta jatkua vielä niin kauan, kun ollaan viattomia,
voidaanpa vielä aikuisinakin salaa seurustella, mutta julkisuudessa ei
olla tuntevinaankaan. Ja kun pitäisi lähteä vihille, — ja vaikka siihen
olisi painava pakko, niin... Voi voi... mitä minä nyt!»
»Mitä voi voi?... Puhuitko sinä nyt itsestäsi?»
»Ei, ei — en minä mitään... Mutta mitenkäs isä? Onkos se minun asiani
isälle vielä yhtä raskas kuin silloinkin, alussa?»
»Eipä se taida paljon muutakaan olla. Muistathan sinä, kuinka
isäsi rakasti ja helli sinua, niinkuin ainoaa lasta rakastetaan,
leikkikätkyet teki, vieläpä puodistakin vähillä varoillaan leluja
osti. Ja muistathan sinä, kuinka se koetti sinun mieleesi jo pienestä
pitäen takoa sitä käsitystä, että kunnia, kunnia on köyhän ainoa
rikkaus. Senpä vuoksi isäsi ei ole sitä häpeääsi, joka samalla on
hänenkin häpeänsä, voinut vieläkään sulattaa. Sitä yhtä ja samaa asiaa
se on hengessään vuosien kuluessa pureksinut kuin koiruohoa ja kerran
jos toisenkin koettanut nielaista sitä. Mutta kun on luullut sen jo
sydämensä syvyyksiin unhoon hautautuneen, on se sieltä aina omalla
voimallaan röyhtäytynyt ylös kuin märepala lehmän suuhun, katkeran
mielen uudelleen pureksittavaksi ja taas alas nielaistavaksi.»
»Mitäs tänne muuta kuuluu?» tutkaisi Esteri.
»Mitäpäs sitä muuta kuin vanhuutta ja heikkoutta. Mutta mitenkä sinun
laitasi on, lapsi parka? Missä olet nämä monet vuodet ollut, kun et ole
edes kirjelippua lähettänyt?»
»Kaupungit ja muut liikepaikathan ne ovat maaseudun rikkatunkioita»,
sanoi Esteri. »Ensin palvelin pari vuotta piikana ja sen jälkeen olen
ollut tehtaan työläisenä.»
»Ilmankos kasvosi ovatkin käyneet niin kalpeiksi — ennen punoittivat
poskesi kuin pihlajantertut. Mutta sanoppas, mikä sinut, kaikesta
huolimatta, pakotti kotoa lähtemään, vieläpä yön selkään, hiiskumatta
menostasi sanaakaan edes minulle — äidillesi?»
»Se oli kai tämä korven kunnia, joka pakotti.»
»Kyllähän minä sen oikeastaan kysymättänikin arvasin. Sinä olet siinä
kunnia-asiassa yhtä arka ja tunnontarkka kuin isäsikin, ja hyvähän
se on. Mutta onko kunniasi siellä maailman rikkatunkiolla peseytynyt
puhtaammaksi? Ja onko kaupunki häpeäänsä piileksivälle suojaisampi
paikka kuin tämä Mäntylän mökki?»
»Ei suinkaan kunniani siitä sen puhtaammaksi ole tullut, jos ei
likaisemmaksikaan, mutta onhan siellä vieraissa ihmisissä kuitenkin se
— hyvä puoli, että jokainen vastaantulija ei ole sormellaan sitä tahraa
osoittamassa, niinkuin täällä olisi ja Susannalle on ollutkin. Enkähän
minä, kun toden sanon, alkujaan aikonutkaan niin pitkälle matkalle — ja
kuitenkin paljon pitemmälle: minulla oli kotoa lähtiessäni aikomuksena
huuhtaista se pyykkini rutosti ja kertakaikkiaan lumivalkeaksi.»
Annastiina nosti päänsä pieluksesta.
»Että kuin...? Mitäs sinä puhut nyt?»
»Sitä vain, että kun silloin yöllä läksin ja pääsin Kuorelahden ohi
Rotkolammen rannalle, niin minä löin siinä arpaa elämästä ja kuolemasta
aamuun asti, mutta rohkeus petti, ja minä jatkoin matkaani, kun en enää
voinut kääntyä takaisin.»
Mummon pää painui jälleen pielukseen ja hän mietti kotvan aikaa.
»No olisiko pyykkisi sillä teollasi tullut valkoisemmaksi? Eiköhän
niissä sydämen asioissa liene laita samoin kuin näissä ulkonaisissakin,
että jos mieli puhdasta tehdä, niin on pyykki ensin lipeässä
kiehutettava, sitä väkevämmässä kuta pinttyneempi pestävä on, ja sitten
vasta kylmällä huuhdeltava. Sinä olet arvatenkin niitä peseitäsi
kiehuttanut sydämesi tulella häpeän ja katumuksen lipeässä jo kymmenen
vuotta, mutta sinun on niitä kiehutettava vielä niin kauan, kunnes
kutsumattasi tulee se kylmällä valelija, joka lopullisesti valkaisee
niin ruumiin kuin sielun.»
»Oikeinhan äiti puhuu ja kauniisti, mutta niitä asioita ei kykene
täysin tajuamaan kukaan muu kuin se, jolla on itsellä niitä peseitä
pyykissä ollut.»
»Eipä tietenkään. Täällä kotipuolessasi on sinua pidetty melkein kuin
kuolleena, kun ei ole tiedetty, oletko enää elävien maillakaan. Sen
silloisen lähtösi syyn minä kyllä ymmärrän. Mutta minkä tähden sinä nyt
tulit takaisin?»
»Minun täytyi lähteä pakoon sitä samaa itkua, jota kerran täältä
pakenin. Noustessani vuoteeltani aitassa silloin syyskesän yönä,
heräsi Susanna ja alkoi itkeä. Se oli viimeinen ja kaikkein vaikein
este, joka vielä viime hetkellä oli tekemäisillään lähtöaikeeni
tyhjäksi. Päästäkseni kuulemasta lapsen itkua ja estääkseni sen tyyten
järkyttämästä horjuvaa päätöstäni, minun piti käsin tukkia korviani,
ja lopuksi kääräistä vaatteet kainalooni ja juosta paitasillani tuonne
mäelle, jossa vasta puin ylleni. Istuin siellä sitten, kuinka kauan
lienen istunutkaan, ja jatkoin taas matkaani. Mutta se itkupa ei
lakannutkaan kuulumasta, se nyyhkytti puitten huminasta ja Rotkolammen
lipattavista laineista. Lähtöni, matkani ja kaikki oli minulle silloin
ja on vielä nytkin kuin hämärää unennäköä, kuin jonkin näkymättömän
kuljettamana olisin elänyt ja liikkunut jossakin toisessa maailmassa.
Kun sitten täältä sydänmaan hiljaisuudesta jouduin maailman meluun
ja suuren kaupungin humuun, vaikeni itku joksikin aikaa. Mutta kun
vuosien kuluessa tutustuin ja kyllästyin siihen kaikkeen, eikä sillä
ollut minulle enää mitään uutuuden viehätystä, aloin tuntea suurempaa
yksinäisyyttä ja tyhjyyttä kuin milloinkaan täällä kotona. Silloin
alkoi lapsen itku taas kuulua korviini, se valitti tehtaan pillin
kimakassa vihellyksessä ja satojen pyörien ja rattaiden huumaavassa
surinassa. En voinut sitä enää kestää ja niin täytyi viimeinkin
lähteäkseni — paetakseni taas täältä ensi yönä.»
»Ensi yönäkö jo!»
»Niin, en minä voi nyt täälläkään olla. Ja jos näin tiesin olevan,
olisi ollut onnellisempaa, etten olisi ollenkaan tullut, että sittenkin
olisin pyörtänyt tuolta mäeltä takaisin, niinkuin aioin.»
»Jos sinun tarkoituksesi oli löytää täältä lapsesi, se Susanna, jonka
silloin jätit, niin sinun olisi pitänyt palata vuosia aikaisemmin.
Miksi et ennemmin tullut?»
»En ole voinut, sillä minunhan täytyy täällä kotipuolessa kulkea
tuttujen paikkojen ohi öisin kuin pahantekijä.»
Kun keskustelu tuntui jo loppuneen ja oli vaiettu niin kauan, että
kumpikin luuli jo toisensa nukkuneen, kuiskasi Esteri:
»Äiti!»
»No?»
»Olisikohan se väärin, jos vaihtaisimme vähäksi aikaa vuoteita. Te
tulisitte tänne ja minä tulisin sinne, että saisin vielä edes kerran,
vaikka varkainkin, maata Susannan vieressä ja suudella salaa sen
poskea. Minä en ole vielä kuullut sen ääntäkään, kun se koko iltana ei
ole puhunut halkaistua sanaa.»
»Voi, rakas Esteri, kuinka mielelläni minä soisin sinulle sen pienen
ilon, mutta ei se taida nyt käydä päinsä. Susanna on niin herkkäuninen,
että se voisi herätä, ja jos huomaisi petoksen, niin se varmasti
livistäisi ovesta ulos, ja otappas se jänis sitten kiinni pimeässä
yössä.»
»Voisipa niin olla. Mutta jos minä sittenkin koettaisin houkutella
Susannan mukaani. Panisin sen kaupungissa kansakouluun.»
»Mutta minä en lähde!» kivahti Susanna niin kirkkaalla äänellä, että
voi päättää hänen maanneen koiranunta koko keskusteluajan ja kuulleen
kaikki. »Ja mummo puhui pitkää: Kallen ja minun välit alkavat olla jo
kylmenemään päin.»
Esteri sai kuulla lapsensa äänen, mutta sen jälkeen alkoi tuvassa
henkeä pidättävä hiljaisuus. Tovin kuluttua kuului lattialta syvä
huokaus ja hiljaista, pidätettyä nyyhkytystä. Ulkona pimeässä yössä
huokaili tuuli, ja silloin tällöin putosi raskas sadepisara helähtäen
rikkinäiseen akkunaruutuun.