I
Mäntylän tölli alkoi vähitellen vapautua talvisista kinoksistaan.
Kattojen keralla pälveytyi ensin läheisen mäen päivän puoleinen rinne,
sitten suli lumi tasaisiltakin mailta ja huuhtoutui lirisevinä puroina
läheiselle nevalle. Illoin aamuin kuhersivat teeret petäjien latvoissa
mäen harjalla, kunnes toraisat rastaat myöhemmin anastivat männikön
haltuunsa. Eräänä aamuna keikutteli västäräkki pyrstöään tuvan katolla,
eikä aikaakaan, kun jo pääskynen lentää suihkasi navetan ovesta sisään.
Pimpula ja pässi tuotiin akkunattomasta läävästä kirkkaaseen päivään.
Vilkaistessaan aurinkoon seitsenkuukautisen eron jälkeen lupsautti
lehmä silmänsä kiinni ja jäi kuin pökertyneenä paikalleen. Mutta
yht’äkkiä se ylenpalttisen ilon yllättämänä päätänsä pudistaen tuhautti
voimakkaasti sieraimiinsa, mölähti ja potkaisten takajalkansa taivasta
kohti lähti häntä pystyssä laukkaamaan metsään, väliin aina takaisiaan
ilmaan lingoten. Pässi seurasi päkättäen jäljessä, seiväsjäykillä
säärillään hypäten koppina korkealle. Vasta mäen harjalla Pimpula
pysähtyi ja puhalsi rinnastaan talvisen ikävänsä pariin pitkään,
sydänmaata raiuttavaan ammuntaan. Sitten lehmä ja pässi painautuivat
mäen taakse, viettääkseen siellä avarilla laitumilla eroamattomina
toveruksina kesäiset päivänsä, niinkuin olivat talvensakin pimeässä
navetassa yksissä eläneet.
Mökin haltijat Antti ja Annastiina nauroivat ääneen.
Kesä oli tullut.
Mutta Mäntylän torpassa oli vielä kolmaskin ihmiseläjä, johon suvi
ei näyttänyt tehneen erikoisen ilahduttavaa vaikutusta. Hän oli
yhdeksissä oleva tyttären tytär, Susanna, jolla ei ollut isää ollenkaan
eikä äidistäkään mitään muistoa, ei tietoa edes sen vertaa, elikö
hän vielä vai oliko jo kuollut. Tytöllä oli läheisiä vain vaari ja
mummo, mutta ennen kaikkea Leppaheltta. Samoin kuin Pimpula ja pässi
olivat myöskin Susanna ja Leppaheltta eläneet yhdessä eroamattomina
tovereina ja näyttivät vuosi vuodelta kiintyvän yhä lujemmin toisiinsa.
Lyhyen elämänsä aikana oli Susannan sydämelle ehtinyt kertyä jo yhtä
ja toista painavaa, mutta mitään niin järkyttäviä elämyksiä eivät
toverukset olleet ennen kokeneet, kuin nyt alkaneen kesän aikana tulisi
tapahtumaan.
Juhannuksen tienoissa istutti Antti tupakan taimia navetan taakse.
Muutamaa päivää myöhemmin sattui niin onnettomasti, että kana pääsi
hetkiseksi Susannan silmän alta ja meni raaputtamaan tupakkamaata.
Antti ei ollut milloinkaan jaksanut ymmärtää Susannan ja Leppaheltan
läheistä kiintymystä toisiinsa; se tuntui hänestä luonnottomalta,
jonka vuoksi hän melkein vihasi kanaa. Kun häntä nyt lisäksi suututti
se, että kana oli turmellut osan hänen kessumaatansa, sai hän tästä
riittävän aiheen panna aiemmin kypsyneen päätöksensä täytäntöön. Hän
ahdisti Leppaheltan navettaan vangitakseen sen siellä, mutta kun
kanalla oli siivet, ei vanhan miehen ollut niinkään helppoa saada sitä
kiinni. Hien valuessa virtana otsalta ja kasvot punaisina hän vihdoin
huohottaen raahasi rimpuilevaa ja kaakattavaa kanaa siivestä ulos ja
käveli kiivaasti havupölkylle, painaen sille uhrinsa pään. Havurauta
kohosi jo ylös katkaistakseen kanan kaulan, kun Susanna, joka oli
kuullut surkean kaakatuksen kuin avunhuudon, vihurina kiiruhti hätään,
tarrasi Antin kohotettuun käteen ja kirkaisi:
»Vaari!»
Antti hätkähti ja kana riuhtautui irti hänen kainalostaan.
»Jääköön nyt tällä kertaa, mutta jos minä sen raaputtajan vielä kerran
näen tupakkamaallani, niin silloin sen pää putoaa», sanoi hän jyrkästi
ja löi raudan pölkkyyn.
Susanna ei vastannut mitään, mutta hän heitti vaariin niin leimuavan
silmäyksen, että tämän katse kilpistyi. Tyttö lähti tavoittamaan
kanaa, joka äskeisen ahdistelun jälkeen oli vielä niin arkeissaan,
että epäili ystäväänsäkin. Saatuaan sen kiinni Susanna sulkeutui
tyhjään aittaan, johon oli laittanut kanalle pesän, itki ja hyssytteli
siellä Leppahelttaa kuin pientä lasta. Silmät raollaan kurahteli kana
tyytyväisenä hänen sylissään. Mummon oli käytettävä kaikki keinonsa
saadakseen tytön lähtemään aitasta yöksikään tupaan.
Tämän jälkeen Susanna päivisin paimensi Leppahelttaa, jättämättä sitä
tuskin hetkeksikään näkyvistään, ja makuutti öisin vieressään, niin
että se ei kertaakaan päässyt tupakkamaalle. Mutta kun hänen kerran oli
lähdettävä kylään asialle, sulki hän kanan tyhjään heinäkoppeliin, ja
sieltä se pääsikin seinähirren alitse tunkeutumaan ulos ja meni taas
vaarin taimia raaputtamaan.
Toinen kohtaus muodostui samanlaiseksi kuin ensimmäinenkin, kuitenkin
sillä eroituksella, että Antti, joka oli saanut uuden tuuman päähänsä,
ei nyt vienytkään kanaa pölkylle, vaan pisti sen vasuun, kietaisi
vaaterääsyä peitteeksi ja koppa kainalossa lähti painaltamaan
Kuorelahteen, jonne päästyään laski Leppaheltan talon kanojen joukkoon
ja heitti palatessaan vanhan kopparäyskän tiepuoleen.
Kun Susanna vähän jälkeen vaarin saapumisen tuli kotiin, meni hän heti
vapauttamaan Leppahelttaa heinäkoppelista, mutta kun sitä ei siellä
enää ollutkaan, säikähti hän niin, että kalpeni ja alkoi vapista.
Toinnuttuaan hiukan hämmästyksestään hän ensi työkseen juoksi navetan
luo tutkimaan havupölkyn päätä ja hakkurin terää, olisiko niissä
verta näkyvissä. Etsi sitten kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat
lähiympäristöstä, mutta kun kanaa ei löytynyt, meni hän vaarin luo ja
kysyi niin raivoisena ja samalla järkytettynä, että Antin huulilta oli
luiskahtamaisillaan salaisuus ilmi:
»Missä Leppaheltta on?»
»Le-leppahelttako?» sammalsi vaari, kuten ainakin se, jonka tunto ei
ole puhdas.
»Vaari on tappanut sen!»
»E-eh!» koveni nyt vaarikin. »Sinnehän sinä salpasit sen heinäkoppeliin
lähtiessäsi.»
»Mutta sitä ei enää ole siellä.»
»Sitten on toista — käydäänhän katsomaan.»
Mentiin katsomaan ja havaittiin, että kana oli ryöminyt ulos
seinähirren alitse, koskapa hirren säröön oli jäänyt pari höyhentä,
jotka Susanna otti käteensä.
»Mutta minnekäs se sitten on joutunut, kun sitä ei näy tupakkamaalla
eikä missään?» kysyi Susanna.
Vaari mietti tuokion ja sanoi sitten:
»Olisiko haukka vienyt.»
»Haukka!» kiljasi tyttö ja karkasi molemmin käsin rintaansa,
ikäänkuin olisi sinä hetkenä tuntenut omassa ruumiissaan pedon
kynsien kouristusta. Vaarin otaksuma tuntui niin luonnolliselta, että
sitä ei voinut epäillä. Hän oli nähnyt miltei joka päivä haukkoja
ja valkeasiipisiä kotkia kaartelevan ilmassa mökin yläpuolella ja
istuksivan kelohonkien latvoissa, ja ellei hän olisi pitänyt kanaa niin
tarkan valvonnan alaisena, olisivat ne sen varmasti jo ennenkin vieneet.
Susanna sulkeutui taas aittaan, jossa oli Leppaheltan pesä ja siinä
kuin muistona kaksi valkoista munaa, eikä mummo saanut houkutelluksi
häntä tällä kertaa yöksikään tupaan. Siinä hän istui lattialla, pesän
vieressä, polvet koukussa ja itki, mutta kun kyyneliä ei enää tullut,
katsoi hän vain murheellisena pesään, silitteli noita hirren säröstä
ottamiaan kahta höyhentä ja hiveli niillä poskeansa.
Seuraavana päivänä Susanna istui mäellä suruissaan, vihasi variksia
ja rakasti rastaita — siksi, että edelliset olivat sortajia,
jälkimmäiset sorrettuja. Keskeytymättä pitivät rastaat rattoisaa,
meluavaa rupattelua keskenään, mutta ykskaks leimahti kuin tulena
jossakin hirveä rähinä ja siinä tuokiossa oli koko metsä yhtä ainoaa,
korvia vihlovaa räkätystä ja säkätystä. Susanna taputti ilosta käsiään
nähdessään variksen kiireen kaupalla pyrkivän pakoon rastaiden
pesimäpaikalta, mustat siivet tuulimyllynä viuhtoen, kun takaa-ajajat
yht'aikaa joka puolelta ahdistivat. Vielä suurempi oli hänen ilonsa
nähdessään yhden ainoan rastaan rohkeasti hyökkäävän sydänmaalta päin
lentää lonkkivaa varista vastaan ja käännyttävän takaisin sitä itseänsä
niin paljon isomman linnun, ryövärin. Niin hänkin tahtoisi tehdä! Ei
syyttömille, vaan kaikille niille, jotka olivat pahoja.
Mutta sattui joskus niinkin, että joku vanha, kokenut varis, jonka
päässä oli arpia entisistä tappeluista, ei lähtenytkään pakoon, vaan
äkäytyi istumaan paikallaan ja hyökkäysten uusiutuessa vetäytyi vain
yhä syvemmälle oksien tiheikköön kuin linnoituksen suojaan. Silloin
Susanna meni rastaiden avuksi ja käsiään yhteen läiskyttämällä tai
kiviä nakkelemalla pakoitti variksen jättämään tukipaikkansa ja
antautumaan avoimeen ilmataisteluun, jolloin rastaat kyllä helposti
suoriutuivat. Huomatessaan haukan kaartelevan ilmassa Susanna kiristeli
hampaitaan ja pui nyrkkejään sitä kohti. Saisin sen murhaajan käsiini,
niin repisin elävänä kappaleiksi, ajatteli hän.
Monta päivää peräkkäin Susanna kierteli metsissä etsimässä Leppaheltan
surmapaikkaa; sillä hän arveli, ettei haukka ollut saalistaan kovinkaan
kauaksi kynsissään kantanut, ja syöntipaikalle oli varmaankin jäänyt
höyheniä merkiksi. Hänen tarkoituksensa oli pystyttää rakkaan vainajan
kuolinpaikalle risti tai muu muistomerkki, jonka luona hän sitten
salaa kävisi suremassa ja itkemässä. Kävellessään etsintämatkoillaan
kerran Kuorelahteen päin hän löysi polulta vaaterääsyn, johon oli
tarttunut muutamia valkoisia höyheniä, ja vähän sivusta oman vanhan
perunakoppansa. Hän juoksi kiireesti kotiinsa, meni vaarin eteen ja
silmät vihasta säihkyen kysyi:
»Missä Leppaheltta on?»
»Leppahelttako?» yritti vaari jälleen tekeytyä tietämättömäksi, mutta
nähdessään Susannan kädessä kumoamattomat todistuskappaleet, ei hänen
lopuksi auttanut muu kuin tunnustaa totuus.
Tuskin oli Susanna sen ehtinyt kuulla, kun hän jo juoksujalkaa riensi
Kuorelahteen, jonne päästyään hän oli niin väsynyt ja hengästynyt,
että piti hetkiseksi heittäytyä maahan pitkäkseen levähtämään. Vuosien
kuluessa hän oli tullut niin ihmisaraksi, että näin yksin ollen ei
uskaltanut mennä kartanolle, vaan jäi riihen nurkan takaa salaa
kurkistamaan, olisiko kanoja näköisällä. Hänen onneksensa olivat ne
navetan takana tanhualla. Niitä oli paljon, mutta tuosta ruskeasta
parvesta oli hänen helppo huomata oma pieni, valkoinen kanansa, joka
aran näköisenä pysyttelihe muista erillään. Kun talon tyttönen kävi
ripottelemassa kanoille siemeniä ja Leppahelttakin yritti tulla
yhteiselle aterialle, niin hirmuisen iso kukko oli heti komentamassa ja
kanat äkäisinä hänkimässä loitolle. Tämän nähdessään Susannan silmiin
tuli kyyneliä ja kädet puristuivat nyrkkiin.
Miten hän nyt uskaltaa mennä kanaansa tuolta aukean yli ottamaan,
sattuisi vielä joku talonväestä näkemään? ajatteli Susanna. Hän päätti
houkutella sen luokseen huutamalla.
»Leppaheltta, Leppaheltta — tipo, tipo.»
Kana kurkotti kaulaansa ja käänteli päätänsä, mutta ei nähtävästi ollut
selvillä, mistä päin tuttu, kutsuva ääni kuului.
»Leppaheltta — tipo, tipo, tipo...»
Siivet haralla lähti nyt kana juosta kaahittamaan ääntä kohti ja
Susannan sylissä otti ymmärtäväisesti kurahdellen vastaan tämän
liiankin kiihkeitä hyväilyjä.
Kotiin palattuaan näytti Susanna Leppahelttaa vanhuksille ja itku
kurkussa puhui vaarille soimaten:
»Tässä tämä nyt on, tämmöisenä tätä vierasta siellä on pidetty —
niskakin revitty höyhenistä ihan paljaaksi. Mutta minkä tähden minua
ja Leppahelttaa kaikki sortavat? Minkä tähden meidän ei anneta olla
yhdessä, kun meillä kummallakaan ei ole isää eikä äitiä, eikä muuta
ystävää kuin toinen toisemme?»
Vaari ei vastannut mitään, mutta mummo sanoi liikutettuna:
»Annetaanhan olla, annetaanhan Susannan ja Leppaheltan yhdessä olla —
vaarikin on luvannut ja katunut. Eihän tuo ole elämältä liian paljon
pyydetty.»