Kenelle hän olisikaan voinut avata sisäisen elämänsä? Hänen
ympäristönsä oli tylsää ja typerää. Näistä mataloista otsista,
joita hän ympärillään näki, kilpistyi jokainen hienompi sana
takaisin voimattomana. Hänen miehensä ei ollut hänelle muuta kuin
myöhäänkehittynyt lapsi. Hänen ensimäinen avioliittonsa oli jäänyt
hedelmättömäksi, niin kiihkeästi kuin hän olikin toivonut lasta.
Ehkä oli tämä toteutumaton toivomus noussut hänelle päähän, koska
hän oli tullut omituiseksi ja kummalliseksi ja käyttäytyi tavalla,
jota ei kukaan hänen ympärillään käsittänyt. Nyt oli hän korkealla
iällään mennyt naimisiin nuoren kehittymättömän miehen kanssa,
korvatakseen siten lapsen puutteen. Hänen mieheensä kohdistui hänen
äidillinen huolenpitonsa. Ensimäiselle miehelleen hän oli ollut
aviovaimo, — vaikkakin hänellä oli ollut monta tyydyttämätöntä
mielihalua — hän, tämä komea, rehevä nainen, tuolle sairalloiselle,
aina itsestään huolehtivalle pikku miehelle, jossa hän oli rakastanut
enemmän opettajaa kuin miestä. Nyt oli tuo kaikki sammunutta ja
kuollutta, mutta niinkuin olisi jokin salainen voima häntä pakoittanut
korjaamaan nuoruutensa erehdyksen ja korvaamaan hinnasta mistä hyvänsä
laiminlyöntinsä, oli hänen vaalinsa osunut tällä kertaa terveeseen,
punaposkiseen, minkään tietämistuskan heikentämättömän elinvoiman
täyttämään mieheen.
Taaskin traagillinen erehdys! Liian myöhäistä! Tuo toinen mies
ei voinut seitsenkymmenvuotiaalle enään tarjota sitä, mitä viisi
vuosikymmentä aikasemmin ensimäisen miehen olisi pitänyt olla ja mitä
hän ei ollut. Nyt se oli ohi! Oikea hetki oli mennyt! Tämä nuori mies
oli hänen silmissään korkeintaan vain suuri, tuhma, typerä lapsi,
jota hän itse ei ollut kertaakaan sylissään kantanut, ja josta hän
ainoastaan hyvinä hetkinään voi kuvitella, että se oli hänen omansa.
Silloin hän hoivasi ja lellitteli häntä äidillisellä hellyydellä ja
pisti hänen suuhunsa parhaat palat.
Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän kantoi salaisesti sydämessään
äänetöntä vihankaunaa miestään kohtaan ja vartioitsi hänen
jokaista liikettään kademielisellä epäluuloisuudella. Sillä rouva
huomasi kyllä, että ainoastaan jonkunlainen eläimelle ominainen
alistuvaisuus ja samalla pelko hallitsi häntä ja voi joka hetkessä
muuttua vastakohdakseen. Mutta silloin olisi kaikki menetettyä, sen
rouva tiesi. Senvuoksi ei Meseck saisi koskaan päästä tajuamaan
omaa merkitystään. Hänen piti jäädä tuomittuna seisomaan sille
paikalleen, jolle hän, rouva Meseck, oli hänet asettanut. Niinkuin
eiäintenkesyttäjä nainen täytyi hänen lakkaamatta pitää miestään
silmällä ja milloin hyvyydellä milloin ankaruudella pakoittaa häntä
pysymään velvollisuuksissaan. Senjälkeen kun Meseck oli häneen kerran
tottunut, ei hänen mieleensä saanut juolahtaa mikään vieras ajatus,
varsinkaan ei mikään vieras nainen.
Niin vartioi rouva miehensä askeleita kateellisemmin kuin joku äiti, ja
jos hän ei voinut aina olla hänen jäljissään, koetti hän jälkeenpäin
kuitenkin lävistää hänet katseillaan saadakseen perinpohjin selville,
mitä hänen sielussaan liikkui.
Eräänä päivänä, — he olivat olleet suunnilleen kaksitoista vuotta
avioliitossa — ol; Meseck iskenyt silmänsä erääsen nuoreen
palvelustyttöön, joka vast'ikään oli tullut talon palvelukseen. Tämä
oli kookas ja vaaleaverinen, voimakaskasvuinen ja muodoltaan rehevä
jota rehevyyttään hän uhmaten piti nähtävillä kun hän kävellessään
taivutti päätänsä ja rintaansa taaksepäin ja huojutteli ruumistaan
kupeiltaan. Silloin hänen katseensa näytti ylpeästi tarkastelevan hänen
omaa rehevyyttään, kuin tahtoisi se sanoa: Näyttäkää minulle yksikään,
joka voi vetää minulle vertoja! Kuka minut tahtoo tai kuka minua ei
tahdo? Tehkäähän vaan yritys! Kentiesi te saattekin minut!
Ja kaikki yrittivät, mutta ei kukaan suoriutunut saamatta tuntuvasti
kynsilleen. Sillä tuon viekastelijan katseet ja ryhti lupasivat enemmän
kuin mitä hän tositeossa täytti. Hänen kasvonsa olivat pyöreämuotoiset
ja pehmoset, huulet avoimet suuteluun, ja somasti kaartuivat korkealle
kammatut hiukset kapean otsan ympärillä, mutta teräksensiniset
silmät vilkkuivat keimailevina ja samalla kylminä. Piikatytöksi hän
oli huomiotaherättävä ja harvinainen. Hänen emäntänsä eivät olleet
häntä oikein kärsineet, hän vaihteli usein paikkojaan ja sai lopulta
vaan vaivoin palveluspaikan. Niin hän eräänä päivänä osui tulemaan
ulkotilallekin. Siellä tarvittiin juuri palvelijatarta, jonka tehtävänä
olisi keittää miehille ja joka osaisi lypsää, mutta myöskin muuten
olisi perehtynyt taloustoimiin, ja kun oli vaikeata saada palvelusväkeä
tänne kaukaiseen yksinäisyyteen, niin päätti rouva Meseck, kaikista
salaisista arveluttavuuksista huolimatta, ottaa tuon kauniin Augustan
koetteeksi palvelukseensa, mutta heti ensimäisen epäilyksen synnyttyä
ajaa hänet pois.
Tyttö puolestaan, sen vaistomaisen ymmärtämyksen avulla, joka niin
usein yhdistää salaisesti kahta toisilleen vihamielistä naista,
tissi aivan tarkoilleen, mitä hänellä oli odotettavissa emäntänsä
puolelta ja oli sen mukaan sovitellut suunnitelmansakin. Hän oli
väsynyt kiertelemään maita mantereita kartanosta toiseen ja tahtoi
vihdoinkin pujoittautua johonkin lämpimään pesään pysyväisesti. Siihen
tarkoitukseen näytti hänestä juuri Meseck'in kartano sopivalta.
Mikä olisi helpompaa kuin riistää vanhalta rouvalta ja kiehtoa
puoleensa tämän nuori aviomies? Miehen kanssa hän sitten kyllä
osaisi sopia yhteisestä taistelusta, rouva-vanhusta vastaan ja tehdä
viimemainitulle elämän niin karvaaksi, että hän muuttaisi manalle
paljaasta suuttumuksesta. Silloin olisi paikka avoin ja senlisäksi
tehtynä hyvätyö, kun tuo vanha noita, joka ei voinut kuolla, olisi
tullut autetuksi hyvin-ansaittuun lepoon, mutta tämä paljon kärsinyt
miesraukka taas olisi saanut nuoren, soman emännän. Tämä oli hän itse,
— ja hän näki jo itsensä rouva Meseck'in laadullisena seuraajana,
mahtava avainkimppu kupeella, kun hän seisoi runsasvarastoisessa
ruokahuoneessa ja jakeli piioille vähäisinä annoksina leipää ja
sianlihaa. Sillä taloudenhoidosta tahtoi hän itse pitää huolta, jotta
siihen tulisi yhdenmukaisuutta, ja niinkuin _hän_ oli ennen nälkää
nähnyt, niin tahtoi hän sitten hyvittää sen kostamalla samalla tavalla
toisille.
Siihen oli tie tosin vielä pitkä, ja hän itse oli yhä ainoastaan
köyhä palvelustyttö, jonka täytyi monasti laskeutua karkeaolkiselle
vuoteelleen nurisevin vatsoin; silloin hän usein kiristeli hampaitaan,
kun ei voinut astua askeltakaan likemmäksi päämääräänsä, vaikka oli jo
ollut useampia kuukausia palveluksessa tilalla ja joka päivä joutui
niin ja niin monasti herran nähtäviin. Tämä taas ei näyttänyt ollenkaan
kääntävän häneen huomiotansa tai ei ainakaan ollut sitä tekevinään,
— sillä niin paljon Augusta sentään luuli huomaavansa että Meseck
heitti useasti sivultapäin kapeitten silmäluomiensa välistä sangen
merkitsevän katseen hänen täyteläisiin, paijaisin käsivarsiinsa,
kun hän heilauttamalla kaasi ruuanjätteitä ja perkeillä täytetyn
sangon sikoruuheen tai hankasi hajanaisella pajuluudalla kyökin
ruskeanpunaista tiilikivilattiata. Silloin tapahtui usein, että Meseck
ikäänkuin sivumennen kosketti hänen käsivarsiaan tai hartioitaan,
mutta kääntyi heti poispäin ja murahti olkansa takaa jonkun äreän
käskyn. Sillä tavallisesti pistäytyi samassa hetkessä jostakin talon
pimeästä loukosta esiin heidän eteensä rouva Meseck ja keskeytti
väliintulollaan, heittäen heihin lyhyen, terävän katseen, kaiken
enemmän toiminnan.
Niin kuluivat kuukaudet toistensa jälkeen ja kaikki
lähenemisen mahdollisuus näytti vanhan rouvan valppauden vuoksi
kadonneen. Tuskin koskaan jätti tämä kartanoa käydäkseen kylässä, eikä
hän ollut läheisessä piirikaupungissa enään moniin monituisiin vuosiin
käynyt. Niinkuin sotilas sodassa pysyttelihe hän vartiopaikallaan
eikä väistynyt asemiltaan, vaikka teki tosin olon siinä itselleen
helpommaksi kuin muut, sillä häntä vaivasi unettomuus ja hän huomasi
tämän jonkinlaiseksi ajankulutuskeinoksi, samantapaiseksi kuin tulen
kanssa leikitteleminen. Niin, missä muut olisivat murtuneet, siinä
näytti tuo ikuinen ympäriinsä-kuljeskeleminen ja vaaniskeleminen
teroittavan hänen henkisen silmänsä näkökykyä ja virkistävän hänen
voimiaan uudelleen.
Mutta vihdoin eräänä päivänä tuli ratkaisu. Aivan äkisti, kuten
ihmiset arvelivat. Mutta sen tiesi rouva Meseck itse parhaiten. Jo
tuon päivän edellisenä yönä oli hän tuntenut, miten jotain näkymätöntä
ja tuntematonta hiipi hiljaan hänen vuodettaan kohden, kun hän siinä
makasi ja valppaan henkensä silmäin edessä käänteli elämänsä lehtiä
yhden toisensa jälkeen. Yhdenmukaiset kynänpiirrokset peittivät
näitä lehtiä, alkaen aina ensimäisestä, tuskin enään luettavasta,
koukeroisen, madonsyömän folionidoksen sivusta nykypäiviin saakka,
jotka ehkä vetäisivät viimeisen kynäpiirroksen koko tämän pitkällisen
ja kuitenkin niin vaihtelua puuttuvan elämäntyön päätökseksi. Kuka sen
tietää? Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja kyllästyneemmäksi kuin koskaan
ennen. Lehti lehdeltä taaksepäin aivan loppumattomiin aina samat tyhjät
sanat, aina sama yksitoikkoinen sisällys: elämisen täytymystä, aina
yhä elämisen täytymystä ei mitään varten ja yhä vaan ei mitään varten,
ainoastaan koska nyt kerran oli olemassa eikä voinut päästä pois,
ennenkuin sai kutsun. Keneltä sai kutsun? Mihin sai kutsun?
Ei sentään, olihan valoa häntä ympäröivässä sankeassa pimeydessä. Yksi
ainokainen tähti loisti lempeänä ja suloisena yön halki, kuka tiesi,
kuinka kaukana, mutta hän huomasi kuitenkin, että hän oli tullut sitä
yhä lähemmäksi elämänsä radalla, ja että hän jonakin päivänä tulisi
pysähtymään aivan sen eteen, jossa hän sitten loistaisi kuten aurinko
eikä koskaan sammuisi enään. Tämä oli luottamus johonkin parempaan
maailmaan ja kauniimpaan elämään, jossa kaikki ne kukat tuoksuaisivat,
joita hän täällä oli turhaan ikävöinyt. Sillä koleata ja viluista oli
hänen ympärillään aina lapsuudesta saakka ollut. Iälliset vanhemmat,
kun hän oli ilmestynyt myöhästyneenä ja pyytämättömänä taivaan lahjana,
hoitivat häntä enemmän velvollisuudentunnosta kuin rakkaudesta,
ainaisena täysikasvuisten sisarusten silmätikkuna, koska hän oli
vähentävä heidän perintöosuuksiaan, sitten, kun nämä olivat lyhyessä
ajassa toinen toisensa jälkeen rutostitappavan taudin surmaamina
muuttaneet manalle, äkkiä koko tilan ainokaisena perillisenä ja siitä
saakka ikäänkuin menetetyn lapsuuden korvaukseksi saaden iäkästen
vanhempainsa puolelta nauttia ylenmäärin liian myöhäistä hellyyttä,
kohta sen jälkeen joutunut orvoksi ja mennyt varhain naimisiin. Ja tämä
hänen ensimäisen avioliittonsa pitkän pitkä tie! Kuinka paljon iloa
hän olikaan odottanut tuosta sivullaan vaeltavasta miehestä, johon
hän oli lapsellisen haaveellisuuden valtaamana liittynyt, jotta tämä
valaisisi hänen kehittymättömälle hengelleen kaikkia tämän maailman
himmeästi aavistettuja ihmeitä, ja kuinka kuivana ja paahtuneena
lepäsikään nyt tuo tie, jota hän oli miehensä kanssa kulkenut, kauas,
kauas taaksepäin, aina sinne saakka, missä se häipyi hämäryyteen!
Kuinka turhia olivatkaan toiveet olleet! Ja turhaa kaikki, mitä hän
oli elämältä uneksinut! Mutta hurjassa onnenjanossaan hän ei ollut
pysähtynyt pyrkimyksessään, vaan oli yhä uudestaan ojentanut huuliaan
juodakseen.
Ja nyt.... Eikö hän tuntenut, miten tuolta hämäryydestä jotain hiipi
esiin ja kyyristyi hänen vuoteensa kulmalle? Oliko se kuolema, joka
istui hänen vieressään ja laski kätensä hänen rinnalleen, niin että
hänen henkeään ahdisti? Kauhistuneena kohoutui hän ylös ja pyyhki
läähättäen hien kylmältä otsaltaan.
Ympärillä talossa vallitsi mitä syvin äänettömyys. Ainoastaan
viereisessä huoneessa oleva kello jatkoi edelleen lohdutonta
tikitystään, ilmaisten joka heilahduksella tulluksi yksi hetki
likemmäksi loppua. Kuinka monta sellaista heilahdusta olikaan tarvittu,
ennenkuin tähän hetkeen oli saavuttu, mutta nyt olikin varasto, joka
kerran nuoruudessa oli näyttänyt tyhjentymättömältä, loppunut, ja
viimeiset tikitykset kaikuivat loppuunkuluvan koneiston seiniin. Mutta
vuoteellaan toisen seinän vierustalla nukkui kolmikymmenvuotias isäntä
nuoruuden sikeätä unta, ja jos hän vastoin kaikkea todennäköisyyttä
jostain uneksi, uneksi hän ehkä siitä, että pääsee nyt pian vapaaksi
vanhasta noidastaan. Silloin ryhtyy hän suurine, jykevine kourineen
hoitamaan isänsä taloa ja kaikkea omaansa, jota hän oli tähän päivään
saakka niin varovasti hoitanut ja sitkeästi säilyttänyt. Ja hän ottaisi
itselleen nuorikon, jonka ensimäisenä tehtävänä olisi kääntää kaikki
ylösalaisin, ja he molemmat nauraisivat rouva-vanhusta vielä hänen
hautaansa, häntä, joka oli ollut niin tuhma, että oli mennyt naimisiin
miehen kanssa, jonka isoäiti hän olisi aivan hyvin voinut olla! Ja
tämä kaikki voisi tapahtua jo huomenna tai ylihuomenna. Mutta hänen,
rouva Meseck'in, hauta tulisi häviämään ja rikkaruoho sen päällä
rehoittamaan. Sillä se uusi tulisi varmaankin pitämään tarkkaa huolta
siitä, että vanhuksen muisto kasvaisi umpeen ja häviäisi jäljettömiin.
Ja jospa se olisikin juuri Augusta, joka tänne asettuisi hänen
jälkeensä ja ottaisi haltuunsa hänen vuoteensa!
Vuoteessaan istuvan vanhuksen ruumista karsivat kuumat ja kylmät
väreet, kun nämä ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Miksi hän
olikaan ottanut taloon tuon röyhkeän, keimailevan naikkosen! Nyt oli
onnettomuus tapahtunut tai voi kuitenkin minä hetkenä hyvänsä tapahtua.
Tosin hän ei ollut vielä saanut vaanituksi mitään epäilyttävää, mutta
kuka tuntee nuoruuden ja himokkaisuuden salatiet, ja joka tapauksessa
oli tuo läpikavala nainen tarkoitellut rehevää, komeaa isäntää. Ja
Meseck? Hän kyllä ottaisi vastaan, mitä hänelle tarjoutuisi. Hän tulisi
juomaan, tutkimatta suuresti pikarin sisältöä. Mitä hän, vanhus,
voikaan sitten hänelle antaa! Tiesikö Meseck mitään siitä kaikesta
äidillisestä hellyydestä, jota hän hänelle tuhlasi? Hän käytti sen'
hyväkseen niinkuin olisi se ollut aivan itsestäänselvää, ja meni
tiehensä. Ja hän pelkäsi rouvansa katsetta. Minkätähden? Koska hän
odotteli rouva-vanhuksen kuolemaa ja huomasi, että hänen ajatuksensa
olivat paljastuneet, kun hän koetti kestää rouvan katsetta. Siinä juuri
oli asian ydin! Tämä oli se salaisuus, jota Meseck oli sydämessään
hautonut ja koettanut häneltä piiloitella. Mutta vanhus oli viisaampi
kuin hän ja hän kyllä sen vetää vielä päivänvaloon. Heti paikalla
tahtoi hän huutaa Meseck'in hereille ja kysyä häneltä asianlaitaa.
Nämä ajatukset saivat hänen vanhat, kuihtuneet kätensä puristumaan
nyrkeiksi. Hän kuunteli hetkisen tähystellen nukkuvaa miestänsä kohti.
Mutta mitä tämä merkitsi? Ei hiiskahdustakaan kuulunut pimeydestä
hänen korviinsa. Ei näyttänyt mitään liikkuvan tai olevan valveilla.
Äänetön hiljaisuus kaikkialla ympärillä. Tai erehtyikö hän? Oliko hän
hereillään? Näkikö hän unta? Lähenevä kuolemako se jääkylmin henkäyksin
hänen kasvojaan hiveli, niin että hänen tajuntansa tylsistyi? Hän
tahtoi huutaa, mutta ei ääntäkään noussut hänen rinnastaan. Niinkuin
kouristustaudin valtaamana hän istui vuoteellaan ja kuunteli kaula
kuroitettuna. Ja jospa hänen miehensä todellakin olisi noussut
vuoteeltaan ja salaa hiipinyt pois? Jospa hän olisi käyttänyt hyväkseen
rouvansa nukkuma-aikaa hiipiäkseen palvelustytön luo kamariin, mutta
hän itse, rouva, makasi täällä, voimattomana kulkemaan hänen jälkeensä,
kuolinvuoteellaan, ypöyksin ja hyljättynä taistellen äänetöntä,
kauheata taistelua kuoleman kanssa. Ja aamulla aikaisin löydettäisiin
hänet kylmänä ja kalpeana vuoteellaan. Silloin voisivat nuo molemmat,
jotka nyt keskenään pitivät ilojaan, periä hänet ja ilkkuillen nauraa
häntä. Kirotut olkoot he!
Vanhuksen tajunnan voimat pettivät ja uupuneena vaipui hän taaksepäin
tyynylle.
Seuraavana aamuna, kun hän pitkän unettoman yön jälkeen avasi silmänsä,
tunsi hän olonsa helpommaksi. Mutta kun hän aikoi lähteä liikkeelle,
huomasi hän, että hänen jalkansa eivät täyttäneet tehtäviään. Hänen
täytyi istuutua nojatuoliin, muutoin olisi hän kaatunut. Tämä oli
samanlaista heikkoutta kuin yöllä oli ollut.
Hänen miehensä tuli sisään ja puheli hänen kanssaan. Rouva vastaili
niukasti ja tutkisteli hänen kasvojaan, mutta ei voinut saada selville,
oliko hän nähnyt, unta vai ei. Meseck kysyi, oliko noudettava lääkäri.
Rouva kiitti ja kielsi sitä tekemästä. Tämä sairaus ei merkitse mitään.
Siitä kohtauksesta, joka hänelle oli yöllä tapahtunut, ei hän puhunut
sanaakaan.
Hänen miehensä meni ulos. Kun rouva oli yksin, palasivat ajatukset
takaisin, nuo kauhistuttavat ajatukset, jotka vielä tulisivat tekemään
hänet hulluksi. Talossa supistiin ja kuiskittiin. Jotain salaperäistä
hiiviskeli ympäriinsä ja pujahteli ovien ja seinien kautta. Nähtävästi
tehtiin nyt suunnitelmia hänen kuolemansa varalta.
Älkäähän vielä! sähisi hän purren hampaitaan yhteen. Hän kysyi
Augustaa. Tyttö kuului olevan kasvitarhassa perunoita kuokkimassa.
Oliko herra pellolla? Ei, hänkin kasvitarhassa.
Rouva Meseck luuli huomaavansa, miten palvelustyttö pidätteli nauruaan.
Sen hän tahtoi saada pois piioistaan. Hän käski tuoda itselleen
koukkusauvan ja ojentautui suoraksi. Siinä nähtiin taas kerran vanhaa,
sitkasta elinvoimaa! Ei enään jaloissa jälkeäkään heikkoudesta! Hän
tahtoi vaan saada varmuuden. Sitten kuolla! Taikka mieluummin jäädä
eloon ja nähdä heidän kaikkien vaipuvan hautaan!
Ulkona kasvitarhassa seisoi herra Meseck nojautuen päärynäpuuta vasten.
Hänen edessään maassa oli Augusta polvillaan ja kokoili vast'ikään
kuokkimiaan perunoita karkeaan esiliinaansa. Hänen vieressään oli
kuokka muokatulla multakasalla. Äänettömänä toimitti hän työtään eikä
katsonut kertaakaan ylöspäin, mutta huomasi kuitenkin, miten Meseck'in
silmät häntä tähystelivät.
Meseck oli häntä usein ennen moittinut siitä, että hän jätti aina niin
paljon perunoita maahan, jotka sitten sitä uudestaan kynnettäessä
nousivat ylös mädäntyneinä.. Isäntä tahtoi hänelle nyt kerrankin
osoittaa, miten sellainen työ oli oikein tehtävä. Nyt hän vielä
seisoskeli siellä pitämässä huolta siitä ettei maahan jäisi yhtäkään
noista ruusunvärisistä palleroista.
"Nyt olisi hyvä tilaisuus", ajatteli Augusta itsekseen, "rouva-vanhus
herpaantunut ja sairas ja ties kuinka pian jo kirstussakin! Paras aika!
Nyt tai ei milloinkaan!"
"Miksi herra minua niin tähystelee?" kysyi hän yht'äkkiä ikäänkuin
sattumalta alhaaltapäin, muuttamatta sitävarten asentoaan tahi
keskeyttämättä hetkeksikään perunain poimimista.
Meseck oli hämmästynyt. Sisukas tyttö tuo! Hän ei tiennyt, pitikö hänen
sivaltaman tuota rohkeata veitikkaa pitkin lihavata, pyöreätä selkää
kepillään vai mitä hänen muuten piti tehdä.
Hän vilkuili tyttöä silmillään. Tämä oli yhä polvillaan maassa, mutta
oli kohottanut päätään hiukan häntä kohden ja piteli laidoista kiinni
esiliinaansa, jossa perunat olivat. Hän oli saanut työnsä tehdyksi.
Hitaasti kohoutui hän polvistuneesta asennostaan seisaalleen, kunnes
oli ojentanut koko täyteläisen, tukevan vartalonsa suoraksi ja seisoi
lyhyen matkan päässä Meseck'istä.
"Miksi herra minua tähystelee?" kysyi hän toistamiseen ja katsoi häntä
uhmailevasti silmiin. Hänen silmänsä säihkyivät hurjaa intohimoa. Hänen
palava hengityksensä sekoittui Meseck'in hengitykseen.
"Enkö minä sitten saisi?" huudahti tämä äkkiä änkyttäen, "sitävartenhan
sinä oletkin täällä!"
Ja samassa hän sieppasi tuon suojattoman tytön luokseen ja kietoi
raudanvankat kätensä hänen tukevain vyötäistensä ympäri. Päästäen
puoleksi tukahdutetun huudahduksen vaipui tyttö häntä vastaan ja heidän
välistään vyöryivät ruusunväriset perunat syösten hujan hajan muhealle
pellolle.
Tuossa asennossa seisoivat he pari silmänräpäystä kädet kiedottuina
toistensa ympäri ja kieriskellen aamupäivän kirkkaan auringon
valaisemina. Kömpelö, kookas isäntä kohosi vielä päätä pitemmälle
tuota suurikasvuista naista, jota hän nyt kohotti ylöspäin eteensä ja
koetti saada läheiselle puutarhapenkille. Juopumuksentapainen tylsä
huolettomuus huumasi hänen tajunsa. Hän ei enään nähnyt eikä kuullut
mitään. Hän unhoitti kuka ja missä hän oli. Hän tunsi vaan joustavan
vartalon käsivarrellaan.
Samassa hetkessä kuuli hän äkillisen, läpitunkevan huudahduksen aivan
korvansa juuressa. Samalla myös tyttökin voimakkaasti ponnistaen
riistäytyi irti hänen käsistään, heitti ikäänkuin mielipuolena kauhusta
esiliinansa päänsä yli ja juoksi, niin nopeasti kuin jalat voivat häntä
kiidättää, suoraan perunamaan yli kasvitarhanportista ulos.
Meseck painoi huumaantuneena kädellään otsaansa ja hieroi
tylsäkatseisia silmiään. Tuossa seisoi muutamia askeleita hänestä,
koukkusauvaansa nojaten, kirkkaitten auringonsäteitten valossa vanha
rouva Meseck, sanattoman uhkaavana, niinkuin yöllinen ilmestys,
joka vielä kerran on hautansa pimennosta noussut ylös päivänvalon,
vallatakseen väkivoimin oikeutensa elämään.
Meseck'in ruumista viilsivät jääkylmät väreet, niinkuin olisi hänen,
elävän ihmisen, käteensä tarttunut joku haamu ja tahtoisi viedä hänet
mukanaan.
Mutta ensi kauhun hälvettyä valtasi hänet hetkessä raju halu asettua
vastarintaan sekä hurja raivo.
"Mitä, sinähän olit olevinasi sairas ja kuitenkin vakoilet", ärjyi hän.
"sinä ilkiö! Teeskentelee voidakseen paremmin vakoilla! Ilkiö!"
Nyrkki kohotettuna aikoi hän käydä vanhuksen kimppuun, mutta taaskin,
kuten niin usein ennen, saivat tämän silmät, jotka nyt aurinkoon päin
kääntyneinä säihkyivät läpikuultavan vihreinä kuin kissan silmät, hänet
peräytymään.
Tuossa hän seisoi, vanhus, joka Meseck'iltä oli viekoitellut hänen
elämänsä, eikä Meseck uskaltanut käydä häneen käsiksi surmatakseen
hänet. Hänen täytyi antaa käsiensä herpautuneina retkahtaa sivulle ja
ikäänkuin paikolleen jähmettyneenä kuunnella vanhuksen sanoja.
"Te olette kai minut jo pyyhkineet laskuistanne pois?" sanoi hän.
"Näetkö nyt, kuinka suunnitelmasi ovat epäonnistuneet? Teidän
laskelmanne perustuu perinpohjaiseen erehdykseen, sinun ja tuon
naikkosen. Minä voin sinulle sanoa olevani vielä aivan elinvoimainen.
Minä vedän kyllä vielä kahdelle vertoja! Nyt olen taas kerran tullut
siitä vakuutetuksi! Sitä minä olenkin aina ajatellut! Sinä odottelet
ikävöiden minun kuolematani! Siihen perustuu koko sinun suunnitelmasi!
Älä erehdy, rakas Otto! Minä en väisty vielä pitkään aikaan
näyttämöltä! Sitä mielihyvää minä en anna sinun tuntea! Saadaanpas
nähdä, _kumpi_ meistä saattaa toistaan hautaan! Ehkäpä sinä vielä
menet sinne ennen minua! Mutta tämän minä ennustan sinulle; jos minä
ennemmin kuolenkin kuin sinä, niin _pian_ se ei tule tapahtumaan!
ja kun se kerran tapahtuukin, niin ei siitä sinulle tule olemaan
mitään hyötyä, sen minä takaan! Minä en tahdo haudassani saada mitään
rauhaa, ennenkuin sinä olet tullut minun jälkeeni sinne! Ja vaikka
minun pitäisi palata joka yö yhä uudelleen ja seisoa käärinliinaan
kietoutuneena sinun vuoteesi vieressä, tekisin senkin, sillä
minun _jälkeeni_ et sinä saa ottaa ketään enään vaimoksesi! Minä
pakoitan sinut tulemaan jälkeeni! Nyt sinä tiedät, mitä sinulla on
odotettavissa! Älä iloitse minun kuolemastani! Minun kuolemastani ei
sinulle lähde mitään apua!"
Hän puhui tämän kaiken synkällä, soinnuttomalla äänellä, ja puutarhan
hedelmäpuiden oksilla visertelevien lintusten sävelet sekoittuivat
iloisina siihen kaameaan kiroukseen, jolla rouva-vanhus oli kietonut
tuon nuoruusvoimaisen miehen itseensä elämässä ja kuolemassa.
Vielä samassa hetkessä piti Augustan, palvelustytön, panna kokoon
kapineensa ja lähteä taas maailmanrantaa kiertelemään. Hän oli
yritellyt vastaväitteitä ja uhannut aikovansa, jos hänet ajetaan pois,
kaikkialla toitottaa seikkailuaan.
Mutta Meseck ei epuuttanut käskyään. Häntä peIoitti vaimonsa, kuten
kaikki muutkin naiset, mutta erittäinkin hän, jonka kanssa hänen nyt
oli kärsivällisesti vaellettava taival aina päiviensä päättymiseen
saakka ja vielä sittenkin iankaikkisuuden ääriin asti; tämä oli hänestä
epäämätön varmuus, yhtä ehdoton tosi kuin kuolema itse.