Ja kuinka merkillisesti olikaan kaikki johtunut — eikä kuite

language: Finnish

ROUVA MESECK

Kyläkertomus

Kirj.

MAX HALBE

Saksasta suomentanut

Juhani Siljo

Hämeenlinnassa,

Arvi A. Karisto,

1908.

_Max Halbe_ (s. 1865) kuuluu Saksan nykyään vallassaolevaan

kirjailijapolveen. Hän on etelä-preussilainen, tutki aluksi

oikeustiedettä, sitte historiaa ja saksalaista kielitiedettä

Heidelbergissa, Berlinissä ja Münchenissä, eleli kirjailijana ensin

Berlinissä ja muutti 1895 Müncheniin, jossa senjälkeen on asunut. Hänen

ensimäisillä näytelmillään ei ollut sanottavaa menestystä. Ensimäisen

suuremman voittonsa saavutti hän näytelmillään "Jugend" (Nuoruus),

joka käsittelee mutkallista juonta suurella draamallisella taidolla

ja vetää puoleensa onnistuneella luonteenkuvauksellaan, varmalla

paikallisvärityksellään ja hehkuvalla intohimollaan. Hänen aikaisemmat

tuotteensa, itse "Maaemosenkin", painoi tämä varjoon eivätkä seuraavat

näytelmät voineet sitä voittaa, vaikkakin näytelmä "Der Strom" (1904)

tempasi useilla näyttämöillä yleisön mukaansa. Kertojana on hän

kyläkertomuksilleen, varsinkin tässä julaistulle "Rouva Meseck'ille",

ja taiteilijakertomukselleen "Meteori" saanut lukijoita monen

monituisille painoksille.

Oli arkipäivä keskellä vehnänkorjuuaikaa. Mutta kun edellisinä

päivinä oli satanut, ei ollut ajattelemistakaan ajaa märkää viljaa

suojiin. Yöllä oli taivas antanut sadetta ja varhaisimmasta aamusta

asti puuhaili miehiä, vaimoja ja lapsia pelloilla, kuukkien pitkissä

riveissä ja levitellen läpihautoutuneita luokoja, sekä päästääkseen

valoa ja ilmaa puoleksimädänneihin ohra- ja vehnälyhteisiin. Suurinta

puuhaa tuotti kuhilaitten, joista kussakin oli viisitoista tai

kaksikymmentä lyhdettä, ylösalaisin-kääntäminen yksi toisensa jälkeen,

yksityisten lyhteitten siteiden irroittaminen sekä läpilioittuneiden

vehnäin ravisteleminen ja asettaminen levälleen märälle sängelle.

Silloin juoksi moni hikipisara ruskeiksipaahtuneiden kasvojen yli,

viinapullo kierteli uutteraan riveissä ja monta karkeata kirosanaa

sinkoutui harmaanraskaalle aamu-taivaalle. Sillä työ oli vielä

suututtavampaa senvuoksi, että lyhteet oli niitten kuivuessa uudestaan

sidottava ja soviteltava vierekkäin kuhilaiksi.

Sillävälin oli päivä kirkastumistaan kirkastunut, ja kun ihmiset

yhdeksän aikaan, heti aamiaisen jälkeen, työnsä tuloksia tarkastelivat

ja syvään hengittäen panevat haravat olalleen, silloin pilkisti

raskaan, harmaan pilvipeitteen halkeimesta iloisesti kauvan

piilossa-pysytelleen auringon ensimäinen säde. Nyt oli sen vuoro tehdä

tehtävänsä ja hehkua paahtavaa hengähdystään likomärkään luokoon,

joka oli levällään ohuena kerroksena karkealla sängellä. Oli kestävä

iltaan tai huomiseen puolipäiville saakka! ennenkuin kaikki oli kyllin

kuivunut sidottavaksi. Niin kauaksi sai korjuutyö keskeytyä, ja

muutakin tehtävää oli tähän aikaan vähän. Oli tulossa pitkä puuhattu

kesäpäivä.

Kuuma tuulenhenkäys puhalsi yli alangon kellertävien peltojen

ja kuiski hidasvetisten lammikoitten ja vesiojien ruovikossa,

jotka laajalti halkeilivat ristiin rastiin tasankomaata. Kuten

teräväsärmäisiksi leikatut varjokuvat vainioitten ja niitten yllä

kaareutuvan taivaan sinilaen muodostamaa valoisaa taustaa vastaan

liikkuivat kotiinpalaavien työmiesten pitkät tummat jonot epätasaista

pellonpiennarta pitkin kohden etäistä kylää. Keskustelu lakkasi

pitkäksi aikaa. Sillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ohdakkeen

ja villin apilaan välissä aivan leveitten ojien reunaa pitkin, täytyi

tarkasti noudattaa polkua ja sovittaa askeleensa, jos ei tahtonut

varomattaan liukua alas jyrkkää äyrästä ja tipahtaa kuperkeikkaa

veteen. Mutta kun oli saavuttu leveälle karjatielle, jonka molemmin

puolin kasvoi pajuja ja joka vei pelloilta suoraan auringon valaisemaan

kylään, silloin irtautuivat jäykät kielenkannat ja tyytyväisessä

juttelussa elostuivat työssä jäykistyneet kasvot.

Aurinko paistoi painostavasti kuin keskipäivällä, taivas näytti

sumuisen sinervältä, pohjoisessa päin, siellä, missä muutamien tuntien

matkan päässä, silmiin siintämättömän tasankomaan ääriviivan takana

meren piti olla, laskeutui raskas pilviseinä hiljalleen näköpiiriä

kohden.

Mutta ei ollut mitään takeita siitä, ettei rajuilma syntyisi,

se oli yleinen mielipide, liian paljon oli ilmassa kosteutta.

Huomasi selvästi, miten se raskaana painautui rintaa kohden ja sai

hengästymään. Jos aurinko edelleen tuolla tavalla paahtoi, niin täytyi

sen imeä maasta takaisin kaikki sadevesi, mikä viime päivinä oli

satanut, ja silloin voi puhjeta oikea ukkosilma. Puolenpäivän seuduissa

oli ratkaisu tapahtuva.

Kunpa vaan tuuli alkaisi kunnollisesti puhaltaa. Mutta sepä juuri

lientyi lientymistään, ja kylää lähetessä, kun päästiin latojen ja

tallien suojelevalle alueelle, se ylipäätään lakkasi.

Huonoja toiveita oli kaikesta pellolla olevasta vehnästä, sekä

leikatusta että niitetystä. Voi koitua vielä paljon puuhaa

elonkorjuusta. Parasta, kun olisi odottanut ja sateitten ajaksi

jättänyt vehnän pystyyn. Mutta sen olivat tehneet ani harvat

tilanomistajat kylässä. Muut saivat valmistautua siihen, että heidän

viljansa mätänee pellolle.

Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä kukin antautui omasta

turvallisuudestaan syntyneen mielihyväntunteen valtaan. Heille

oli yhdentekevää, saivatko tilanomistajan pellot sadetta tai

päivänpaistetta. Renkeinä ollen he saivat, paitsi palkkaa luonnossa,

varman rahapalkan, ja heidän täytyi kuitenkin päästä omaistensa luo,

vaikka katukiviä taivaasta sinkoilisi. Mutta ei heidän osakseen

kuitenkaan tulisi kappaakaan yli sovitun määrän, vaikka vehnä milloin

antaisi kaksinkerroin niin paljon kuin muina kesinä.

Niin tallustelivat he, nuo miehet ja vaimot, hajasäärinä ja

miettiväisinä eteenpäin harmaitten, surkastuneitten pajupensastojen

kautta, huojuen kuin täydessä lastissa olevat rahtilaivat, luisevina

ja tanakkoina, hartiat pitkät matkat kannettavien taakkojen

kumaraan painamina, he, tämän mustan maan lapset, joka takertui

heidän raskaisiin saappaisiinsa; ja kuitenkin he olivat eristetyt

siitä hedelmällisestä maaperästä, josta he olivat ylenneet,

maataomistamattomia ja juuristaan irtiraastettuja, ainoastaan omien

luittensa ja ikävöintinsä herroja, taipuvaisia synkkään vaeltelemiseen.

"Kello kolme ovat vihkiäiset", sanoi Schinowin vaimo, suuri hoikka

nainen, jolla oli punavillainen huivi solmittuna kaulan ympärille

suojaksi auringonpaahteelle, ja tuuppasi miestään kylkeen.

Näytti siltä kuin olisi tuo sana salaa pyörinyt jokaisen kielellä ja

nyt olisivat siteet irtaantuneet.

Aivan oikein! Tänään oli Meseck'eilla hopeahäät, ja kello kolme oli

vihkiminen tapahtuva kylän kirkossa. Tästä oli tuleva jotakin erikoista.

"Kuinka vanha se oikeastaan on nyt, tuo Meseck'in rouva-vanhus?" kysyi

nuori Däms, sievä, reipas 23-vuotias nuorukainen vanhalta Bortel'ilta,

joka kumaraselkäisenä käveli hänen vieressään.

"Yhdeksänkymmenenneljän hän on, niin, viidennelläsadatta", vastasi

vanhus ja muutti haravan vasemmalta olalta oikealle. "Kolmekymmentä

vuotta nuorempi minä olen kuin hän. Minä muistan vielä hyvin. Minä olin

parhaassa ijässäni, kun hän meni uudestaan naimisiin. Hän oli silloin

melkein seitsemänkymmenen vanha, toinen jalka haudassa, kuten tapana on

sanoa, mutta toista hän ei ollut vielä sinne vetänyt, ei, tunnustettava

on, että hän on hyvin pysynyt voimissa. Ei hänen ikävuosiaan arvaa

helposti päältäpäin. Hän ei nopeasti kuihdu. Kuka tietää, kuinka

monelle vielä tulee vuoro ennen häntä."

Hän pyyhkäisi karvaisella käsiselällään hikipisarat ryppyiseltä

otsaltaan ja siirsi taaksepäin pari valkoista hiussuortuvaa, jotka

kuluneen olkihatun reunan alta olivat valahtaneet hänen kuiville

kasvoilleen.

"Onko se mahdollista!" arveli Däms ja pudisti päätään.

"Viidennelläsadatta! Perunoita hän kuokkii maasta ilman vaivaa. Totta

totisesti! Sitä minä en uskoisi, jos en olisi sitä omin silmini nähnyt,

viime viikolla, jolloin viimeiset heinät läjäsimme takamaalla."

"Ja _mies_ on viime vuonna muuttunut aivan harmaaksi", pisti väliin

Schinowin vaimo. "Saapa nähdä eikö rouva ota vielä kolmannen miehen!

Ei hän hellitä, ennenkuin on miehensä turpeen alle saattanut!"

"Kultahäät hän on viettänyt ensimäisen miehensä kanssa. Tänään

hopeahäät toisen kanssa. Ehkäpä vielä häät kolmannen kanssa. Silloin

hän kai varmaan jo tyytyisi!"

"Hän on tehnyt liiton paholaisen kanssa. Niinkauan kuin hän tahtoo,

täytyy paholaisen jättää hänet elämään."

Niin jatkui juttelu, ja varsinkin olivat naiset äänessä, niin että

tuon morsiamen, jonka hopeahääpäivä tänään oli, korvat olisivat

varmaan soineet kaikista niistä ystävällisistä jutuista, joita hänestä

tiedettiin kertoa yksi toisensa jälkeen.

Sillävälin oli saavuttu kylään ja miehet hajaantuivat kartanoihin,

jotka varakkaina sijaitsivat kylätien varrella toinen toisensa takana,

kun taas naiset vetäytyivät taaempana oleviin mökkeihin, jotka toisella

puolen pientä savista jokea sijaiten muodostivat kylän synkemmän osan.

Oli kello kymmenen aamupäivällä, siis vielä kylliksi aikaa ryhtyä

päivällistä laittamaan miehille ja panna tulelle. Aterian jälkeen

tahdottiin sitten ruveta odottelemaan häävaunuja ja senjälkeen nähdä

kirkonovella hopeahääparin astuvan heidän editseen alttarin eteen.

Mutta tämä olikin aivan harvinainen avioliitto, joka oli tänään samalla

paikalla uudistettava, missä se ensiksi kaksikymmentäviisi pitkää

vuotta sitten oli solmittu. Kylän vanhemmista asukkaista muisti moni

vielä aivan hyvin sen päivän, jolloin seitsenkymmenvuotias rouva

Gerlach, yhteiskunnalliselta asemaltaan varakas tilanomistajanleski,

oli ojentanut kätensä vihrein köynnöksin koristetun kyläkirkon

alttarilla elinaikuiseen liittoon häntä itseään neljäkymmentäviisi

vuotta nuoremmalle pehtori Meseck'ille. Samallainen elonkorjuupäivä oli

ollut silloin kuin tänäänkin ja samaten märkä kesä.

Rouva Gerlach, jonka nimi nyt oli rouva Meseck, oli sitä ennen

kantanut yli vuoden surupukua ensimäisen miehensä kuoleman johdosta;

hänen kanssaan oli rouva elänyt pitkän, mutta lapsettoman avioliiton

saavuttaen melkein profeetan iän. Niin, olivatpa he jo kultahäätkin

viettäneet toistensa kanssa, muutamia päiviä ennen kuin tuo arvoisa,

kuivettunut mies äkkiä sulki silmänsä iäksi. Ei tietty tarkoilleen

hänen osakseen tulleen onnen ylimittaisuuden tuottamasta ilostako

vai pelostako, ettei se ensinkään ottaisi loppuakseenkaan. Sillä

mielipiteet siitä, oliko näiden ihmisten avioliitto ollut niin

onnellinen kuin miksi riemujuhlaparin avioliittoa olisi sopinut luulla,

olivat erilaiset. Puuttuihan siltä kuitenkin näkyväistä siunausta

ylhäältä, ruumiillisia jälkeläisiä; ja joka tunsi aviopuolisot, hän ei

voinut epäilläkään sitä, että rouva Gerlachille oli tuottanut huolia

se, ettei ollut syntynyt perillistä tuolle sievoiselle maatilalle.

Vielä vanhalla iälläänkin hän oli ihmeellisen täyteläinen ja komea

merkillisen syvine silmineen ja sinerväntummine tukkineen, jossa

vaan muutamia harmaita hiuksia loisteli. Näki hänestä, että hän

oli nuoruudessaan ollut kaunotar ja että hänellä oli ollut paljon

ihailijoita. Sitä suurempi oli siis ihmetteleminen ollut, kun isän

kuoltua tuo ihailtu "ulkotilan" perijätär hylkäsi varakkaimmat kosijat

ja luovutti omaisuutensa ja sydämensä kylän toiselle opettajalle. Tämä

oli jyrkkä poikkeus kaikesta, mitä kylässä oli koskaan tapahtunut tässä

suhteessa, eikä ennustettu onnettomuus jäänyt tulematta.

Herra Gerlach, hoikka, kalvakka mies, jolla oli silmälasit nenällä, ja

pystytukka, ei tosin ollut arvokkaisuutta puuttuvana astunut uuteen

virkaansa, eikä talouskaan yleiseksi hämmästykseksi ollut joutunut

rappiolle, jota, sen ollen koulunopettajan hoidettavana, varmasti

täytyi odottaa. Oli kuitenkin yksi, jota tuo aviopari, joka noin oli

poikennut varemman perinnäistavan tieltä, ei saanut taivasta itselleen

antamaan: lapsia.

Tämä oli rangaistus siitä, että talonpoikaisneiti vanhasta

suvusta ja senlisäksi perijätär otti miehekseen keuhkotautisen

aakkosten-pänttääjän. Eikö ollut kylliksi muitakin, jotka olisivat

iloiten ottaneet vastaan tämän aseman ja jotka todellakin näyttivät

sellaisilta, kuin tarvitsisi heidän vaan liikahuttaa pikkusormeaan,

saattaakseen samassa ajassa maailmaan vaikka kymmenen lasta, jossa

tuo hintelä opettajaraukka panemalla liikkeelle kaikki voimansa ei

saanut edes yhtä? Mistä vaan rouva olikaan saanut tuon hullunkurisen

päähänpiston? Hän oli vaan tahtonut saada sivistyneen miehen,

sanottiin, senvuoksi olivat hänen silmänsä suuntautuneet kaikkien

paksuniskasten maanmuokkaajain ohi, jotka jo aikoja sitten olivat

unohtaneet lukukirjojensa sisällön, ainoaan saatavissaolevaan

sivistyksen ja hienompien tapojen edustajaan. Hän oli kylän toinen

opettaja, sillä ensimäinen oli jo aikoja sitten mennyt naimisiin ja

oli nyt kahdeksan tyttären onnellinen isä. Niinpä sai tyttö tahtonsa

toteutetuksi, ja taas kerran nähtiin, kuinka pitkälle ylistetty

sivistys auttaa. Ei ainakaan lasten saantiin.

Muuten olivat kyläläiset antaneet noitten molempain kantaa kohtalonsa,

niin hyvin tai niin huonosti kuin se kävikään. Sen nämä tekivätkin, ja

välittivät yhtä vähän naapureista kuin nämä heistä. Sikäli kuin tässä

ylipäänsä oli mahdollista naapureista puhua.

Gerlachin maatila sijaitsi nimittäin hyvinkin tunnin matkan päässä

kylästä yksinään keskellä peltoja, takamaata, kuten tätä etäistä

aluetta kansan keskuudessa kutsuttiin. Se oli niinsanottu ulkotila

— ja kylän ja ulkotilan välillä oli hyvin vähän muuta yhteyttä kuin

kirkon ja kylävoudin viran välittämää. Tämä johti eleskelemiseen,

josta vain harvoin pilkahti elonmerkkiä ulkomaailmaan, kylään.

Asuinrakennus, ladot ja eläinsuojat muodostivat maan tavan mukaan

keskenään suoran kulman, korkea, tiheä pajukko ympäröi niitä kaikkia,

niin että taloon jäi avoin tie ainoastaan etupuolelta ja pajunlatvojen

yli ulottui näkymään parahiksi vaan punainen katonharja. Mutta

ulkopuolella, pelloilla ja suoperäisillä niityillä, vallitsi syvä,

äänetön yksinäisyys, jota keskeytti vaan harvoin hyypän huuto tai

kaulushaikarain melu, kun ne läheisissä suolammikoissa pitivät ilojaan.

Niin, täytyi syventyä omiin ajatuksiinsa tässä maailmanpakoisessa

yksinäisyydessä. Rouva, joka oli voimakkaan tilanomistajanpojan sijasta

ottanut tänne isännäksi huonokuntoisen, laihan koulunopettajan, ei

ollutkaan turhaan viettänyt nuoruusaikaansa sellaisessa ympäristössä.

Heillähän oli aina ollut, noilla ulkotilan asujilla, kullakin oma

omituinen pieni ortensa; varmaankin se johtui jo ilmanalasta ja

yksinäisyydestä. Miksipä viimeinen perijätärkään lopulta tekisi

poikkeusta siitä? Pitäköön hän vaan kuolintautisen opettajansa.

Ja hän pitikin hänet sangen kauan. Keuhkotautiseksi, jolle kylässä

oli ennustettu aivan pikaista kuolemaa, oli kunnon Gerlach pysynyt

verrattain hyvissä voimissa. Hänen kultahääpäivänään näyttäytyi todeksi

vanha sananlasku siitä miehestä, joka viimeksi nauraa. Nyt voi _hän_,

Gerlach, nauraa, sillä useimmilta, jotka ennen olivat ennustelleet

vahingoniloisina hänen pikaista loppuaan, oli jo aikoja sitten

unhottunut nauru ja senlisäksi kaikki muukin.

Tuolla ulkotilalla karttuvat ikävuodet, sen olivat kyläläiset aina

ennenkin tunnustaneet, ja nyt huomattiin se vielä kerran todeksi, kun

nähtiin se sitkeys, jolla tuo vanha herra, huolimatta muumiontapaisesta

ulkonäöstään ja kutistuneista keuhkoistaan, pysyi kerran valtaamallaan

paikalla.

Tosin ei hän vetänyt sitkeydessä vertoja puolisolleen. Sillä kun häntä

vihdoin hyvin suoritetun elämäntyön loputtua kuljetettiin takaisin

kylään, saman koulutalon ohi, josta hän kerran oli astellut pieneen,

kapeaan takkiin pukeutuneena hääsaattoon, silloin ei hänen leskensä

malttanut olla jo hyvän matkan päässä kylästä nousematta vaunuista,

ja vakavin askelin, mihinkään nojautumatta, kulkematta ruumisarkun

takana. Ja hautuumaalla, jossa mies kätkettiin mullan alle aivan kirkon

vieressä olevaan perhehautaan, hän heitti hänelle hautaan viimeisen

kourallisen multaa, ilman että hänen kätensä vapisi tai kasvonjänteensä

värähtivät. Ei hän lausunut yhtään sanaa, ei vuodattanut yhtään

kyyneltä eikä mikään hänen kasvoissaan ilmaissut, mitä oikeastaan hänen

sisässään tapahtui, vaan hän kääntyi pää pystyssä pois hautakummulta,

kumartumatta paremmin surusta kuin vuosien painostakaan. Sillä hänen

täytyi olla lopulla kuusikymmenlukuaan, ainoastaan vähän nuorempi kuin

se, joka nyt lepäsi hyvinansaitussa rauhassaan; mutta hän näytti tuskin

viisikymmenvuotiaalta ja kuin olisi hän parhaassa iässään, sillä hänen

tukkansa oli yhä vielä musta ja hänen keskikokoinen vartalonsa vielä

täyteläinen.

Niinpä näytti hän olevan niitä vitkaisia luonteita, joille,

harvinaisina ja kallisarvoisina kuin vanha viini, vuosien karttuessa

lisääntyy voimaa ja sisällön hienoutta ja joiden on saatava aikaa

kypsyäkseen, jotta he sitten yltäisivät yli tavallisten ihmisrajojen.

Sellaisille henkilöille puhkeaa elämä täyteläisenä vasta vanhuudessa,

ja sellaisella ajalla, jolloin jo toiset laskevat päänsä väsyneenä

rintaa vasten, he hämmästyttävät nuoruudenvoimaa osoittavilla

teoillaan. Tosin useimmat kylässä katselivat tätä asiaa toiselta

kannalta; valistuneet puhuivat sydämen kylmyydestä ja mielen

raakuudesta, kansan keskuudessa taas kuiskailtiin noituudesta ja

kaikenlaisista pahoista taidoista.

Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti kaiken ennentapahtuneen

huipun. Rouva Gerlach meni toisiin naimisiin. Sellaista tapahtumaa

kuusikymmenyhdeksänvuotiaan elämässä ei lähiseuduilla oltu ennen

kuultu. Ja onnellinen sulhanen oli tuskin kaksikymmenviisivuotias mies.

Herra Meseck oli heti ensimäisen isännän kuoltua tullut pehtoriksi

tilalle. Siinä ei ollut mitään erikoista, eikä kukaan aavistanut, että

loppuna tulisi vihdoin olemaan avioliitto. Nuori pehtori oli kotoisin

eräästä naapurikylästä n.k. kukkulalta. Tämä oli mäkinen selänne,

joka ulottui kaukaa maan sisäosista aina likelle merta ja yhtenäisenä

harjanteena esti näköalan länteen päin muuten rajoittumattomalta

tasankomaalta. Tuon sinertävän kukkulaketjun taakse laskihe joka ilta

aurinko, ja kun väsynyt silmä etsi lepopaikkaa koko rajattomassa

etäisyydessä, niin se suuntautui ilta-auringon mailieenmenopaikkaa

kohden ja viivähti sumuisilla vuorenharjuilla, jotka tummien

kuusimetsäin peittäminä näyttivät aina ilman väreilyn mukaan joko

likemmäksi siirtyvän tai kauemmaksi pakenevan.

Eräästä näitten kukkulain rinteellä sijaitsevasta saksalaisesta

kylästä — kauempana sisämaassa päin olivat jo vallitsevina

puolalainen kieli ja puolalaiset tavat — oli nuori Meseck kotoisin.

Oli yleisenä puheenpartena, että ne ihmiset, jotka sieltä tulivat,

olivat kunnollisia ja luotettavia. Myöskin pidettiin heitä

oivallisina maanviljelijöinä, jotka hyvin vetivät vertoja laajalti

kuuluisille alankomaan talonpojille. Mutta siellä oli enimmäkseen

pienempiä tiluksia, jotka vanhan tavan mukaan menivät perintönä

isältä vanhimmalle pojalle, kun taas nuoremmat pojat vähäinen

hyvitysraha taskussaan lähtivät koettamaan onneaan muualla maailmassa

tilanhoitajina tai pehtoreina, ja myös usein päätyivät naimisten kautta

omaan lämpimään, pehmeään pesäänsä.

Tällainen myöhempisyntyinen ja perinnöstä osattomaksi jäänyt oli myös

tuo nuori pehtori, jonka herra Gerlach'in leski oli päättäväisesti,

niin sanoaksemme omakätisesti itselleen ottanut hänen kotitalostaan.

Hän oli suuri, voimakas, vähän kömpelö nuorukainen, kasvanut hevosten

ja sikojen keskuudessa, viihtyi renkien keskuudessa kuin kotonaan,

tarmokas ja teeskentelemätön, pystyvä jokaiseen työhön, jota vuoden

kuluessa tilalla voi tulla esille, yhtä tottunut vaunutehdastyöhön kuin

karjanhoitoon ja peltotöihin, syntynyt tilanhoitajan toimeen.

Ja hän hoiti tiluksen tehtäviä intohimoisesti. Niitten harvalukuisten

ajatusten joukossa, jotka hänen mieltänsä vallitsivat, oli voimakkain

se, että hänen piti aina vaan yhä edelleen saada hoitaa maanviljelystä,

antaa neuvoja ja määräyksiä, ja, mikä oli mieluisinta, itse ryhtyä

työhön käsiksi, kun tuli puute miehistä. Mutta häntä vaivasi, siitä

saakka kuin hän kykeni ajattelemaan, synkkä huoli, että hänen pitäisi

joskus lähteä pois vanhempainsa maatilkulta, kun hän tulisi suureksi ja

isä olisi kuollut. Sillä heitä oli seitsemän sisarusta niiden joukossa

hän kuudes, ja tilaa oli liian vähän heille kaikille, sen hän hyvin

ymmärsi.

Silloin eräänä päivänä, juuri samaan aikaan, jolloin hänen oli käytävä

ensi kerta ripillä ja jolloin hänen ylähuulellaan pilkisti esiin

ensimäinen parranhaiven, oli hänessä alkanut versoa se ajatus, että

hänenhän oli vaan tarpeellista, kuten jo moni muu oli tehnyt, joista

hän oli kuullut, saada rikas vaimo, korvatakseen osakseen tulleen

vääryyden. Yhden hetken mieleen tuoma ajatus, hetken jolloin hän oli

nähnyt kohtalonsa erikoisen kovaksi, oli vuosien vieriessä vakaantunut

ja varttui yhteydessä toisen kanssa, että nimittäin hetki lähteä

vanhempien lihapadoilta läheni lähenemistään. Eihän hänelle yleensä

ollut jäänyt kovin paljon aikaa pohtimisiin, siitä piti murheen jo isä,

joka viluisena aamuvarhaisena ajoi hänet kuten muunkin talonväen ylös

vuoteilta ja kuljetteli häntä päivän läpeensä pihalta pellolle ja taas

pellolta pihalle, kunnes tuo karkeatekoinen vintiö illalla yhdeksän

aikana heittihe vuoteelle raskaasti kuin säkki ja nukkui sikeästi koko

yön.

Oli siis vähän tilaisuutta mietiskelyihin, mutta kun kerran eräänä

sunnuntai-iltapäivänä jonkinlainen epämääräinen ahdistava pelko

tulevaisuudesta tahtoi hiipiä hänen mieleensä, turvautui hän

lumoyrttiin, — hänen tuskin tarvitsi kumartua sitävarten, niin

helposti saatavissa se oli — ja pahat kuvittelut olivat hävinneet

yhdellä iskulla ja sijaan oli ilmestynyt laaja näköala yli niittyjen,

vastakynnetyn kesantomaan ja sokerijuurikaspellon aina pitkähköön

linnamaiseen rakennukseen saakka, jota näkyi metsänaukeamasta juuri

niin paljon, että voi eroittaa korkeat rappuset pääoven edessä ja nähdä

etupuolen pienten ikkunaruutujen välkkyvän ilta-auringon valossa. Ja

siellä eleli kaikkivaltiaana tilan-omistajana hän itse ja ratsasteli

aamusta iltaan pelloilla, komenteli ja ylläpiti järjestystä, tarttui

myöskin itse työhön, missä oli jotain virhettä tehty, eikä antanut

kenenkään sekaantua talonasioihin, sillä hän oli itse käynyt kokemuksen

koulun ja ymmärsi kaikki parhaiten. Mutta metsissä, joita oli linnan

takana vielä muutamien tuntien matka, pani hän usein toimeen pienen

ajometsästyksen, kuitenkin vasta myöhään syksyllä, kun oli kaikki

kynnökset suoritettu ja kaikki kunnossa talven varalta. Sillä työ käy

ennen virkistyksiä ja ylimääräisten huvitusten takia ei talous saa

tulla kärsimään.

Ja kuinka merkillisesti olikaan kaikki johtunut — eikä kuitenkaan

liittynyt oikein sopusointuisesti niihin kuviin, joita tuo kasvava

talonpojanpoika sunnuntai-iltasin oli tulevaisuudestaan kehitellyt

mielessään. Hänestä oli tullut itsenäinen tilanomistaja, niin, siinä

ei hänen aavistuksensa ollutkaan häntä pettänyt, ja vaikka haaveitten

ritaritila olikin vaihtunut valtavan suureen talonpoikaismaatilaan

ja linnan sijasta, jossa oli korkeat rappuset, seisoi varjoavien

pajumuurien keskellä yksinkertainen, mutta hauska tiilirakennus puisine

lisärakennuksineen, niin oli se kuitenkin omaa tannerta, jota tuo

vastaleivottu tilanomistaja ja aviomies raskaine saappaineen asteli,

sillävälin kun hänen vanhemmat veljensä vaivaloisesti kiertelivät

maailmalla tai raatoivat kotoisella maankamaralla saadakseen irti

niukan elatuksen.

Niin, siihen saakka olivat asiat hyvästi. Mutta sensijaan oli

puutteellisuutta muissa suhteissa. Yksi kohta ennenkaikkea oli

silmiinpistävä. Se oli hänen suunnitteluissaan oikeastaan vaan

sivuasia, ja kun tuo nuori, suuri ja leveä mies oli kerran sitä

ajatellut, oli hän hypistellyt punertavia viiksihaiveniaan oikeaan

ja vasempaan ja vilkutellut tyytyväisenä pieniä silmiään. Sitä ei

varmaankaan tulisi puuttumaan. Tällä oli hän tarkoittanut tyttöä tai

rouvaa, joka antamalla hänelle kätensä avustaisi häntä pääsemään

kaivatun tilan omistajaksi. Sillä ilman sellaista vaimonpuolista apua

eivät asiat kerran voineet käydä päinsä. Joka tahtoi saada kultaiset

vaunut ja hopeiset rattaat, hänen täytyi saada kaupassa myöskin

hevonen, joka niitten eteen oli kytketty. Ajaa hän tahtoi silloin jo

itse ja sydämenhalusta.

Mutta minkänäköinen se hepo oli oleva, joka oli tuova kaikki ne kauniit

kapineet, joita hänen sydämensä halusi, jonakuna aamuna oven eteen,

sillä kysymyksellä hän ei ollut koskaan kovaa pääkoppaansa erikoisesti

vaivannut, mutta ei hän voinut sitä muullaiseksi kuvitella kuin

nuoreksi ja koreaksi. Olihan esillä kylliksi sellaisia rakastuneita

perijättäriä, jotka ikävöivin silmin vaaniskelivat komeata miestä

ja kunnollista maanisäntää. Sellaisen hän myös varmasti voi saada,

jonkavuoksi hänen ei siitä kohdasta tarvinnut ylimääräisesti huolehtia.

Kun sitten rouva Gerlach otti hänet palvelukseen tilalleen, ei hänen

mieleensä johtunut ajatuksen varjoakaan siitä, että jo tässä ja näin

pian oli hänen pyrkimyksilleen tullut päämäärä, vaan hän tajusi

paikkansa sopivaksi ponnistuslaudaksi, jolta hän voi ottaa kelpo

hypyn keskelle maailmaa. Mutta hänen kohtalonsa oli tahtonut toisin.

Pimeydestä oli häntä kohtaan ojentautunut käsi ja kuljettanut hänet

vieraalle maaperälle, ja eräs ääni oli hänen päänsä päällä huutanut:

Ei askeltakaan tältä paikalta! Mitä olet tahtonut, se on tuleva

osaksesi ja vielä lisäksi, mitä sinä et ole tahtonut etkä uneksinutkaan

itsellesi. Täällä olet sinä seisova juurtuneena tähän maahan, ja

kerran se on sinut peittävä, kun sinä olet sitä kylliksi muokannut. Ei

askeltakaan etemmäs!

Mutta hän ei ollut kuullut ääntä päänalustansa luona, sillä hän oli

mieleltään epäröivä ja kuten kuuro ja kun hän havahtui huumauksestaan,

riippui hänen käsipuolessaan rouva, joka olisi aivan hyvin voinut olla

hänen isoäitinsä.

Tämä asia oli näet käynyt seuraavalla tavalla. Eräänä kauniina

kesäkuuniltana, kun ympäristön niityillä ja soilla sammakkojen

kuorot kurnuttelivat välinpitämättömään, mykkään yksinäisyyteen

käsittämättömiä säveleitään, istui rouva Gerlach puutarhapenkillä

talonsa sivustalla ja kuunteli avainten kilinää, joka vielä tuon

tuostakin kuului pihamaalta ja tallin luota ja ilmaisi hänelle,

että hänen pehtorinsa oli viimeisellä kiertokulullaan talon

ulkorakennuksissa. Oli tehty työtä myöhäiseen, sillä heinänkorjuu

kiirehti ja kauniit ilmat olivat kallisarvoisia. Nyt lepäsi kaikki

syvässä unessa ja kalvas hämy, joka tähän vuodenaikaan aina pysyttelihe

yöllisellä taivaanrannalla, oli luoteesta, jonne aurinko oli yhdeksän

aikaan painunut, siirtynyt jo kauvas pohjoiseen päin. Oli varmaankin

kohta puoliyö käsissä.

Suloinen rauha valtasi yksinäisen vanhan rouvan hänen tuossa istuessaan

kädet ristissä ja taaksepäin nojautuneena mietteisiinsä vaipuen. Eikö

hänen oma ikäkautensa, jonka Herra jumala oli armossaan hänelle suonut,

ollut aivan tämän uneksivan, hiljaisen iltahetken kaltainen? Aurinko

oli jo aikaa sitten mailleen mennen lakannut lämmittäen valaisemasta,

mutta tuulenhenki leyhki lauhana ja alhaalla taivaanäärellä viipyi

viimeinen kajastus kuin auringosta. Mutta korkealla pään yläpuolella

vaelsivat tähdet ikuista rataansa tummansinisen yötaivaan läpi,

puutarhasta levittivät neilikat aivan yhtä kiehtovan suloista tuoksuaan

kuin viisi vuosikymmentä sitten, ja ystävällisesti tervehti avainten

kilinä pihamaalta kuin tahtoisi se lohduttaa: Ole rauhassa, sieluni!

Sinä et ole yksin! Sinä olet hyvässä turvassa!

Hänen valppaan henkensä silmäin eteen ilmaantui kuva nuoresta

pehtorista, joka koskaan väsymättömänä innokkaana vielä kulki lyhdyin

tarkastelemassa vajoja ja talleja, ja ennentuntematon varmuuden ja

lujan luottamuksen tunne valtasi vanhan rouvan, kuin siveleisi rakas

poika käsin hänen vielä tuuheaa tukkaansa. Kuinka huolehtikaan ja

raatoikaan tuo nuori pehtori hänen palveluksessaan ja kuinka hän

osasikaan lukea hänen silmistään jokaisen hänen toivomuksensa! Oma

lapsi ei sitä olisi paremmin voinut! Mutta tämän siunauksen oli taivas

häneltä kieltänyt. Nyt täytyi hänen hoitaa taloaan vieraitten ihmisten

avulla, ja jos tuo nuori mies jonakin päivänä nuoruuden epävakaisuuden

houkuttelemana päättäisi jättää talon, ei hän voisi häntä pidättää,

hänen täytyisi tottua uusiin tuntemattomiin kasvoihin ja niin edelleen

vaihdellen aina toisiin, kunnes hän vihdoin makaisi kirstussa ja

tämä vanha maatila joutuisi sukulaisten käsiin, joita hän tuskin oli

tuntenut eikä koskaan voinut kärsiä.

"Oi Jumala, miksi olet tämän minulle määrännyt!" kohosi hänen sisästään

huuto taivaille.

"Minä tuon Teille avaimet, rouva Gerlach! Kaikki on kunnossa,"

Nämä pehtorin sanat säikähdyttivät pois hänen mietteensä. Tuossa hän

seisoi hänen edessään, tuo leveä, kookas mies valtavine vartaloineen,

joka melkein peloittavana ilmestyi yön hämäryydestä. Hetkisen tuntui

vanhasta rouvasta kuin olisi aivan hänen vieressään äkkiä kohonnut

maasta synkkä kohtalotar ja levittäisi varjoaan hänen elämänsä ylitse.

Mutta kuullessaan sanojen tuttavallisen soinnun hän heti tointui.

Siinä värähteli tuossa äänessä kunnioitusta ja alamaista mieltä, jota

tuo komea mies oli osoittanut häntä kohtaan aina täälläolonsa ensi

hetkestä saakka ja joka hiveli hellästi hänen ylpeätä sydäntään. Tuo

suuri, jättiläisvoimainen mies kumarsi hänen edessään, hänen, vanhan,

vaikkakin ei vielä pitkään aikaan harmaantuneen tai taloudenhoitoon

kykenemättömäksi joutuneen rouvan edessä, ja tunnusti mielellään hänen

nuorekkaan voimakkaan henkensä ylemmyyden. Eikö hän ollut kuin suuri,

roteva, kuolemaan asti uskollinen bernhardilaiskoira, kun hän seisoi

noin jykevin ryhdein ja silmissä yksinkertainen hyväntahtoinen ilme?

Liikutuksen tuntein katsoi rouva häntä, tuota miestä, joka oli päivän

läpeensä puuhaillut kotosalla ja pellolla ja tuli nyt saamaan selkoa

seuraavan päivän tehtävistä.

"Ettekö halua istua tähän, Meseck?" kysyi hän, äänessään harvinainen

hyvyyden sointu, ja viittasi häntä kädellään viereensä penkille.

"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach, minä seison mielelläni."

"Elkäähän toki, Te olette varmaankin väsyksissä. Olettepa Te tänään

kelpolailla raatanut! Onko heinät siis jo pian ajettu latoon?"

"Vielä neljä kuormaa huomenna. Aamiaiseen mennessä on kaikki tehty."

"Mutta istukaahan nyt kuitenkin!"

"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach. Minä voin aivan hyvin seistä."

"Mutta miksi ette kuitenkaan istu?"

"Kun se ei sovi. Koska Te olette rouva ja minä vaan pehtori."

"Mutta kun Teistä tulee kerran herra, mitä Te silloin teette?

Seisotteko vielä silloinkin? Tai ettekö _haluaisi_ tulla herraksi?"

Meseck tuijotti älyämättä tuota vanhaa, kunnioitusta herättävää rouvaa.

Hän luuli huomaavansa, että tämä hiljaa hymyili, mutta hän ei voinut

yön hämärässä saada täyttä selkoa hänen kasvoistaan. Hän oli aina

esiintynyt rouvan läheisyydessä ainoastaan kunnioitusta täynnä, eikä

ollut koskaan uskaltanut hänen kanssaan puhua sanaakaan yli sen, mitä

hänen palvelijatoimensa vaati. Nyt ei hän tiennyt miten menetellä,

kun tuo outo kysymys tuli hänen vastattavakseen. Senvuoksi piti hän

parhaana olla vaiti, eikä puhunut mitään.

"No, Te ette vastaa ollenkaan? Ettekö tahtoisi kerran päästä tämän

maatilan isännäksi? Tai eikö Teitä ollenkaan haluta?"

"Haluan kyllä..." nauroi Meseck kainona ja oli nyt kadottanut kokonaan

johtolangan käsistään.

"Mutta?"

"Te taidatte tehdä minusta pilaa", tokaisi hän hämillään ja raapasi

korvantaustaa.

"En minä tee ensinkään pilaa! Minä otan asian aivan vakavasti! Minä

olen jo kauvan itsekseni tuuminut, että minun pitäisi vielä kerran

mennä naimisiin kun minä vaan löytäisin miehen, jolla olisi hyvät ja

rehelliset aikeet minun ja myös maatilani suhteen. Ei _käy_ päinsä

näin. Isäntä täytyy olla. Minäkään en voi kaikesta huolehtia. Ja

pehtoriin, vaikka hän olisi kuinkakin kunnollinen, ei kellään ole

oikeata kunnioitusta. Katsokaas, Otto, Te olette vielä nuori ja

minä melkein jo vanha rouva, mutta jos rakas Jumala suo minulle

terveyttä, ja sitä hän on tähän saakka pyytämättäkin suonut, minä

en tahdo tekeytyä paremmaksi kuin mitä olen, mutta minä vedän vielä

monelle nuorelle vertoja. Ensi viikolla on vuosi siitä, kun Te tulitte

tilalleni. Minä olen koko ajan pitänyt Teitä silmällä ja minä voin

sanoa, että Te olette hoitanut tilaa paremmin kuin oma isäntä olisi

voinut. Niin niin, Teidän ei tarvitse ollenkaan pudistaa päätänne. Minä

tunnen Teidät paremmin kuin Te ehkä itsekään tunnette itseänne, ja

niinpä minä sanoin itselleni, että miksi eivät kerran nuori ja vanhakin

voisi liittyä yhteen, kun molemmilla on hyvä tahto tehdä siten toiselle

oikein ja Jumala antaa siihen siunauksensa. Eikä Teillekään, Otto,

se asia olisi pahaksi. Te saisitte naimiskaupassa sievosen maatilan,

velattoman ja hyvässä kunnossa, jollaista ette kotonanne 'kukkulalla'

ole saanut unissakaan nähdä. Sehän on Teille kuitenkin pääasia. Enkö

olekin oikeassa? Mitä Te enempää tahdotte? Siispä punnitkaa asiata! —

Ettehän Te puhu mitään?"

Herra Meseck ei todellakaan puhunut mitään. Maapohja huojui

hänen jalkojensa alla. Mutta hänen ympärillään säteili kesäyön

bengaalintapaiset valot, niinkuin silloin kun piirikaupungin

sotilasyhdistys poltteli bengaalitulia Sebanvoiton kunniaksi, ja

niitten keskellä näki hän Gerlach'in tilusten muhkeat niityt ja

voimakaskasvuiset savipellot, suurenmoiset ladot ja tiilikiviset

tallit, täyteläistä karjaa ja uudenuutukaisia tarvekapineita, mutta

asuinrakennuksen huippupäädyssä valaistun, läpinäkyvän osoitekilven,

jossa kirjoituksen: _Meseck'in kartano_.

Niin oli sitten käynyt. Hän oli, ujosti lausuen myöntyvänsä

tarjoukseen, ojentanut kätensä rouvalle, oikein tietämättään miten ja

miksi. Mutta se oli tapahtunut eikä ollut enään muutettavissa, käyköön

sitten niin, että hänen aviopuolisonsa lyhyen ajan kuluttua — niinkuin

tuskin muuta voi odottaakaan — palajaa ensimäisen miesvainajansa luo ja

jättää hänelle, toiselle miehelleen, tuon kauniin tiluksen perinnöksi.

Sitten, vasta sitten, ei yhtään hetkeä ennemmin, saisi hän rajattomana

isäntänä tällä maatilalla hallita ja senohessa, jos vaan ei tämä kovin

kauvan kestäisi, ajatella vielä toista nuorempaa aviopuolisoa, joka

korvaisi hänelle sen, mitä hän ensi kerralla oli jäänyt vaille.

Siihen saakka ei voinut iankaikkisuutta olla. Vanhus oli jo ehtinyt

mahdollisimman kauas. Hänen vielä jäljelläolevat vuotensa olivat

luetut, ja kuitenkin... Harvinainen vastakohtaisuus! Meseck'in

vähäiseen ymmärrykseen oli juurtunut suuri kunnioitus tuota

merkillistä vanhaa rouvaa kohtaan, joka vielä piti pystyssä päänsä ja

selkänsä suorana, niin paljon kuin vuodet olivatkin sitä painaneet,

ja vielä katsoi terävine silmineen suoraan aurinkoa kohti silmiä

räpyttelemättä. Tuota tuskin hän, Meseck itse, kykeni suorittamaan,

vaikka hänellä silmien paikalla oli kasvoissa vaan kaksi vaontapaista

aukeamaa, joitten kautta pääsi valoa virtaamaan vaan vähän ja jotka

tekivät hänelle helpommaksi aurinkoa kohti katsomisen. Mutta tuolla

seitsenkymmenvuotiaalla rouvalla taas oli suuret, epämääräisen

tummanväriset vielä usein tulta leimuavat silmät, jotka näyttivät

tunkeutuvan aina sielun pohjaan saakka. Joka tapauksessa pelkäsi Meseck

niitä, eikä olisi uskaltanut niiltä ryhtyä mitään salaamaan. Sillä

rouvan ei tarvinnut muuta kuin tarkastella häntä niillä, voidakseen

arvata mitä hän ajatteli, ja voi Meseck'ille sanoa, mitä tämä ei oikein

itsekään vielä selvästi tiennyt.

Sellainen oli asianlaita ollut jo kun hän juuri oli tänne tullut

ensiksi, ja sellaiseksi se jäikin senkin jälkeen, kun hän jo aikoja

oli ollut naimisissa rouvan kanssa. Hän oli riippuvainen, alamainen,

välimies herran ja rengin välillä, joka sai käskyt ylhäältäpäin ja

toimitti ne edelleen alaspäin, tehdäkseen taas toiminnastaan tiliä

ylimpään paikkaan. Vieraan omaisuuden hoitaja, ei muuta mitään. Pehtori

yhä kuten ennenkin; eroitus oli vaan siinä, että hän ennemmin oli

saanut vapaana herranaan "ottaa lapikkaan nousua", kun ei hänen enään

sopinut olla paikassaan, ja koettaa onneaan muualla. Mutta nyt täytyi

hänen kiltisti pysyä paikallaan, odotella ja pitää asemansa kestävästi,

muuten kärsisi koko hänen kaunis suunnitelmansa haaksirikon, ja olisi

ollutkin parempi olla kokonaan antautumatta tuollaiseen onnenongintaan,

kuin nyt, kun päämäärä jo ehkä oli ampumamatkan päässä, hätiköimisellä

pilata koko asia. Kerran täytyi kuitenkin tämän asiaintilan lakata,

ja vaikkapa siihen vielä menisi muutamia vuosia niin olihan hän vielä

nuori ja voi hankkia itselleen korvausta.

Mutta monasti riehuivat hänessä rajattoman raivon myrskyt, jotka

nousivat hänellä aina kurkkuun saakka ja huumasivat hänen mielensä.

Silloin tuli kaikki hänen silmissään viheriäksi ja siniseksi ja tuo

suuri raskas ruumis alkoi hoiperrella. Sellaisina hetkinä olisi hän

voinut yhdellä nyrkiniskulla musertaa ihmisen tai yltyä raivoon itseään

vastaan, jos käsillä ei sattunut olemaan ketään, jota vastaan hän olisi

voinut riehua.

Nuoruudesta saakka oli hänessä uinunut tämä äkkipikainen vihastuminen

ja oli herännyt silmittömiin raivonpuuskauksiin, kuten petoeläin,

jonka nenää kutkutellaan. Kotikylässään oli hän senvuoksi tunnettu ja

pelätty ja myöskin uudessa paikassa oli hän heti hankkinut itselleen

tarpeellista arvonantoa, kun hän kerran iski erästä uppiniskaista

renkiä, joka nauroi häntä vasten naamaa, jollakin rautaesineellä

päähän, niin että tämä kaatui ääntä päästämättä maahan ja oli

kantamalla vietävä pois paikalta. Siitä saakka varottiin ulkotilalla

häntä ärsyttämästä ja hänen käskynsä suoritettiin vastustelematta.

Työväestön silmissä oli hän todistanut kykenevänsä isännäksi.

Tosin ei hän siten voinut estää monia salaisia pilkkapuheita hänestä

ja hänen avioliitostaan leviämästä, ja rengit ja naapurit käyttivät

hyväkseen jokaista tilaisuutta tehdäkseen takanapäin kepposia tuolle

nuorelle aviomiehelle, joka menemällä naimisiin vanhan rouvan kanssa

oli hankkinut itselleen sievosen maatilan.

Lieneekö se nyt ollut tuo synkkä tietoisuus hänen hullunkurisesta

asemastaan tai tyytymättömyys odotukseen, lieneekö se ollut aavistus

vääräänjohtuneesta elämänkäsityksestä tahi tämä kaikki kaikkeen tähän

syynä... Useammin kuin ennemmin ja aina yhä useammin uudistuivat

Meseck'in sydämessä nämä silmittömän raivon purkaukset, jotka hänen

mielensä synkistyttivät ja vaikuttivat kiihoittavasti nenään kuin

verihöyryt.

Kun hän siten mitättömien aiheitten johdosta muserteli pöytiä ja

tuoleja ympärillään ja takoi päätään seinään, silloin uskalsi vaan

yksi ainoa ihminen lähestyä häntä. Se oli hänen puolisonsa. Hänellä

oli ehdoton vaikutusvalta häneen. Yksi katse hänen silmistään oli

kylliksi saattamaan Meseck'in yhdessä hetkessä tajuntaan. Silloin hän

laski kätensä alas, pyyhkäsi sentään myös kädellään epäjärjestykseen

joutuneet hiukset matalalta otsaltaan ja katseli ympärilleen kuin

havahtuisi hän hurjasta unesta. Ja hän oli taas tuo taipuisa ja

alamainen mies kuin kerran ennenkin, kun hän oli ensi kerran joutunut

tämän kartanon alueella vallitsevan lumovoiman vaikutuksen alaiseksi.

Melkein taikauskoinen kammo, joka vuosien vieriessä vielä lisääntyi,

vallitsi hänessä aina rouvansa läsnäollessa ja jätti hänet ainoastaan

niiksi ajoiksi, jolloin hän seisoskeli ulkona pellolla työmiesten

luona ja raikas tuuli hänen poskiaan hiveli. Silloin tunsi hän olonsa

helpommaksi ja vapaammaksi ja kokosi rohkeutta tulevien päivien

varalle. Mutta usein hän myös kiristeli hampaitaan eikä käsittänyt,

miksi hän oli niin kauan tyytynyt tähän orjuuttavaan asemaan ja miksi

hänen yhä edelleen piti siihen tyytyä. Silloin tuntui hänestä kuin

pitäisi hänen kääntää selkänsä kartanolle ja juosta niin kauas kuin

hänen jalkansa jaksoivat kantaa, yhä eteenpäin loppumattoman tasangon

yli, aina tuonne saakka, missä taivas ja maa sulivat yhteen ja kaikki

sumeni harmaaksi usmaksi. Siellä vasta alkoi todellinen maailma, jonne

hän aina oli ikävöinyt ja jonne hän ei ollut koskaan päässyt.

Mutta kun hän noin oli mietteisiinsä vaipunut, silloin havahdutti

hänet taas todellisuuteen jonkun rengin ääni, joka pyysi määräyksiä,

ja kovassa työssä lakkasi ahdistus, kohta uudestaan taas herätäkseen.

Kuitenkin häntä aina hillitsi jokin näkymätön voima ja saattoi hänet

illan hämärtäessä synkkänä ja alakuloisena kotia lampunvaloon ja

hyvinkatetun pöydän ääreen.

Kunpa hän vaan olisi voinut ravistaa yltään pois sen selittämättömän

lumouksen, joka yhä aina hänen jäseniään jäykisti heti kun hän

pistäytyi pellon ja kartanon auringonvaloisesta eloisuudesta talon

etehisen totiseen hämäryyteen ja hänen rouvansa asteli hänen luokseen

jostakin sopesta, ylhäältä rappusilta tai alhaalta kellarista.

Hänen rouvansa? Meseck tuskin sai tuota sanaa lausutuksi. Hänen

rouvansa kuului kaukaiseen, vieraasen sukupolveen, josta hän jo

nuoruudessaan oli kuullut kerrottavan niinkuin jostakin aikoja sitten

hävinneestä menneisyydestä. Hänen isänsä vanhemmat, jotka hän oli

tuntenut enään vaan vanhoina raihnaisina ihmisinä, lienevät varmaankin

kuuluneet jokseenkin samaan sukupolveen. Heitä oli jo aikoja sitten

peittänyt nurmi. Mutta tämä rouva, joka oli voinut heidän kanssaan

käydä koulua, kuljeskeli vielä reippaana ja väsymättömänä hienon lujan

koukerokeppinsä avulla pitkän asuinrakennuksen kyökit, kellarit,

varastohuoneet ja kamarit läpeensä, portaita ylös ja portaita alas,

niinkuin pahan hengen vainoomana, joka ajoi hänet vuoteelta kello

kahden aikaan yöllä lyhyen levon jälkeen ja pidätteli häntä koko pitkän

päivän myöhäiseen likelle puoliyötä jalkeilla palvelustyttöjen pelkona.

Ja tämä levoton vanhus, joka veti vertoja jokaiselle miehelle

komentelemisessa, tarkastelemisessa ja silmälläpidossa, joka

huolehti koko taloudenhoidosta ulkona ja sisällä ja häntä itseään,

Meseck'iä, kuletti talutusnuorasta luisine käsineen kuin mitä hyvänsä

tyhmää lasta, tämä oli hänen vihitty rouvansa; tämä oli Meseck'ille

käsittämätöntä ja tuli yhä käsittämättömämmäksi joka päivä, jonka rouva

eteni inhimillisen rajapyykkien ulkopuolelle.

Kun tämä siten yöllä nousi vuoteeltaan ja pukeutuneena koreakukkaiseen

turkkilaiseen yövaippaansa kuljeskeli huoneissa ja käytävissä,

niin oli kuin kulkisi pitkä menneisyys hänen takanaan ja hänen

ympärillään, olleen ja hävinneen muodostama pilvi, aavemaisten varjojen

rykmentti, jossa Meseck luuli loppupäässä tuntevansa myös kuolleen

edeltäjänsä hengen. Silloin kammostutti häntä, niinkuin kammostutti

palvelustyttöjä, joiden makuukamarin ovelle rouva ylösnousun merkiksi

koputti, niin että kaiku kumeasti vieri koko uinuvan talon läpi,

ja Meseck'in mieleen hiipi ajatus siitä, miten hän ehkä itsekin

kerran tulisi tässä aaveitten rivissä toisten kanssa tanssielemaan

tuon rauhattoman vanhuksen ympärillä ja tekemään henkilökohtaista

tuttavuutta edeltäjänsä kanssa, näyttäytyäkseen yhdessä hänen kanssaan

satavuotiaan vanhuksen kolmannelle miehelle ja taas myöhemmin heidän

molempain kanssa neljännelle miehelle ja niin edelleen loppumattomiin.

Sillä tämän rouvan miehet näyttivät olevan kuin ikivanhan saarnipuun

lehdet, jotka puhkeavat kevätauringon paisteeseen, syysmyrskyissä

lakastuneina putoavat maahan ja asettuvat loppumattomana jonona

toistensa sijaan. Puu itse seisoo pystyssä, synkänharmaana ja

lahonneena, ojentaen ylös myrskytaivasta kohti huojuvat käsivartensa,

kuin synkän kauhun valtaamana siksi ettei itse voi kuolla.

Niin, tässä oli Meseck'istä asian kauheus ja varsinainen perustus

siihen, miksi kammo, joka hänen ensi kertaa nähdessään tuon

seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen oli karsinut hänen selkäpiitään ajan

kuluessa yhä kasvoi, eikä haihtunut. Rouva ei näyttänyt vanhenevan.

Eräälle varmalle asteelle oli hän saapunut: kasvot olivat hiukan

kurtistuneet, vartalo jonkunverran käynyt kumaraksi, tuuheisiin

hiuksiin ilmaantunut pari hopeista suortuvaa lisää, mutta ei liian

useita; ja vielä olivat kaikki hampaatkin säilyneet. Ja sellaiseksi

hän jäi. Vuosien pitkään ei hänessä ollut huomattavissa mitään

muutosta. Aika näytti liukuvan hänen ohitseen jälkiä jättämättä. Kun

hän ei kuljeskellut talossa tai pihalla, tavattiin hän puutarhasta,

jossa hän kaivoi lapiolla ojaa vihannespenkkien ympärille, tai istui

jossakin ikkunanurkassa edessään keltapilkkuisiin siannahkakansiin

sidottu kirja, jota hän, lehden toisensa jälkeen kääntäen, lueskeli

vitkalleen. Tavallisesti se oli joku kansantajuinen filosoofinen

tai luonnontieteellinen kirjoitus sielun kuolemattomuudesta tai

maailmankaikkeuden rakenteesta, ja aina vuosisadan alkupuolelta sekä

jonkun unhoittuneen kirjailijan tekemä; kaikki nämä kirjoitukset olivat

osia vaatimattomasta perhekirjastosta, jotka siirtyivät sukupolvelta

toiselle, painettuina suurin jäykin kirjaimin ja tukevalle paperille.

Lapsuudesta saakka oli vanhuksella ollut kiintymystä kirjoihin, eikä

hän voinut niitä nytkään unhoittaa. Koska hän oli pitkänäköinen,

käytti hän lukiessaan silmälaseja. Niin hän istuskeli hiljaa usein

tuntikausia ja seurasi rivi riviltä etusormellaan tai sukkapuikolla,

niinkuin ei hän tahtoisi antaa yhdenkään sanan tuosta kallisarvoisesta

sisällyksestä joutua hukkaan. Silloin avautuivat hänen sielulleen

aavat, oudot näköalat, ja tuo etsivä henki vaelteli elämän synkkyyksien

läpi kunnes lepäsi jossakin autuaallisessa maanääressä jossa vihdoinkin

valautui rauhaa ja huojennusta levottomimpaankin sydämeen. Kun hän noin

istuskeli uppoutuneena syvälliseen mietiskelemiseen ja pohtimiseen,

oli hän täydelleen vanhan, viisaan huuhkajan näköinen, joka suurine

pyöreine silmineen läpäisee ympäröivän yön synkkyyden ja selvittelee

salaisuuksia, jotka jokaisen muun katseille jäävät selviämättömiksi.